Juonto (Leif Äberg): Seuraava puhuja ei esittelyä kaipaisi. Erik Allardt on ollut mukana tiedekunnan toiminnassa alusta alkaen: ylioppilaana, assistenttina, dosenttina, professorina, dekaanina ja akatemian tutkijaprofessorina ja ohimennen vuosia ulkomailla vierailevana professorina ja Suomen Akatemian johtajana ja Åbo Akademin kanslerina!
Juonto (Ripsa Koskinen-Papunen): Valtavalle joukolle valtiotieteellisessä tiedekunnassa opiskelleita Erik Allardtin nimi on jäänyt ikuisiksi ajoiksi mieleen. Ainakaan minä en tiennyt opiskeluaikana yhtään valtsikalaista, jonka kirjahyllyä ei olisi koristanut tarkkaan tavattu Sosiologia -teos. Itse en unohda sitä koskaan, sillä luin kirjan pääsykokeisiin seitsemän kertaa. Hyvät juhlavieraat - on aika antaa puheenvuoro valtiotieteellisen tiedekunnan tienraivaajalle - akateemikko Erik Allardtille.
Akateemikko Erik Allardt:
Valtiotieteellinen tiedekunta - tienraivaaja
Kansainvälisen tieteen ja yliopisto-opetuksen näkyvimpiä piirteitä 1900-luvun toisella puoliskolla oli yhteiskuntatieteiden nopea nousu ja lisääntyvä vaikutus. Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan perustamisen myötä yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen perustuva opetus tuli myös suomalaisen yhteiskunnan merkittäviksi kehitystekijöiksi. Tiedekunta ei suinkaan 60-vuotisen taipaleensa aikana ole pysynyt muuttumattomana. Tiedekuntaa hahmoteltiin aluksi virkamieskunnan opetuslaitokseksi ja ajateltiin, että jos nuorille opiskelijoille annetaan yhteiskunnasta kestävää perustietoa, heistä tulee erinomaisen kelvollisia virkamiehiä. Tämänkaltainen ajatuskulku oli taustana, kun tiedekuntaan perustettiin kaksi perustutkintoa, valtiotieteen kandidaatin ja hallinto-opin kandidaatin tutkinto. Jälkimmäinen tutkinto oli tiedekunnan useimpien oppiaineiden perusopintojen ja alempien aineopintojen kasautuma. Sen lisäksi molempiin tutkintoihin kuuluivat lainopilliset peruskurssit. Sekä hallinto-opin kandidaatin tutkinto että lainopilliset peruskurssit lakkautettiin valtiotieteellisen tiedekunnan opetuksen aineksina 50-luvun lopussa. Syynä oli ennen kaikkea se, että yhteiskuntatieteellinen tutkimus oli kehittynyt suuresti ja ripeästi siten, etteivät tiettynä ajankohtana annetut perustiedot antaneet pohjaa yhteiskunnallisten olojen ymmärtämiselle. Oli annettava uusien, tutkimukseen perustuvien tietojen jatkuvaan omaksumiseen johtavaa opetusta.
Yhteiskuntatieteelliseen opetukseen vaikuttavan tutkimuksen tehtävänä ei ole pelkästään jo tunnettujen tosiasioiden analyysi, vaan tavoitteena on nimenomaan uusien ilmiöiden ja riippuvuussuhteiden paljastaminen. Etsitään sellaista mitä ei ennen ole nähty. Tosin valtaosa tutkimuksesta on niin sanottua rutiinitutkimusta, mutta etevien tutkijoiden ja opiskelijoiden joukossa on aina myös sellaisia, jotka luovasti paljastavat ennen tiedostamattomia asioita. Näinhän on tutkimuksessa kaikilla tieteenaloilla. Pyritään hahmottamaan ja löytämään ennen tuntemattomia ilmiöitä ja riippuvuuksia. Yhteiskuntatieteet ovat kuitenkin eräiden humanististen aineiden tavoin siitäkin erikoisia, että niiden tutkimuskohteessa, yhteiskunnallisessa elämässä, myös jatkuvasti luodaan ja synnytetään uusia ilmiöitä.
Yhteiskuntatieteissä uusien ilmiöiden paljastaminen tuottaa kuitenkin erityisiä sekä metodologisia että yhteiskunnallisia ongelmia. Hyvä ja luova yhteiskuntatieteellinen tutkimus ja siihen nojaava yliopisto-opetus merkitsevät niin sanottuja interventiota, kajoamista yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja yhteiskunnan tavalliseen kulkuun. Yhteiskuntatieteiden suuret ja uutta luoneet klassikot, esimerkiksi Niccolo Machiavelli, Adam Smith, Karl Marx, David Ricardo, Vilfredo Pareto, Alfred Marshall, Émile Durkheim, Max Weber ja John Maynard Keynes, eivät pelkästään analysoineet yhteiskuntaa, vaan he myös vaikuttivat sen kehitykseen.
Yhteiskuntatieteille esitetyt kaksi keskeistä vaatimusta, toisaalta yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkka analysointi ja toisaalta uusien, interventioita merkitsevien tulosten esittäminen, tuo erityisiä jännitteitä sekä tutkimukseen että opetukseen. Tämä jännite kuvastui tiedekunnan kahden vaikutusvaltaisen opettajan julkisissa puheenvuoroissa 60- ja 70-luvuilla. Kun valtio-opin professori ja sen tieteelliseen jälkikasvuun vaikuttanut Jan-Magnus Jansson vuonna 1966 tuli valituksi Ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtajaksi, hän lausui usein lainatut sanansa "en statsvetare som inte sysslat med politik är som en kirurg som aldrig utfört en operation". Vaikka useimmat valtio-oppineet eivät pyrikään toimimaan kirurgeina, vaan diagnooseja esittävinä tutkijoina, Janssonin lausahdus sisältää paljon pohdittavaa. Seuraavalla vuosikymmenellä, tiedekunnan 30-vuotisjuhlassa 1975 Paavo Seppänen, kauan tiedekunnan dekaanina toiminut sosiologian professori, tähdensi sitoutumattomuutta ja sen tärkeyttä tuloksiin pyrittäessä. Janssonin ja Seppäsen kannanotot saatetaan kokea vastakkaisiksi. Molemmat luonnehtivat kuitenkin tiedekunnalle keskeisiä pyrkimyksiä ja tavoitteita. Kun tutkimuksessa löydetään uusia, ennen tiedostamattomia yhteiskunnallisia ilmiöitä, niiden julkaiseminen merkitsee aina interventiota, kajoamista yhteiskunnan tavaksi tulleeseen elämän menoon. Toisaalta on ensiarvoisen tärkeätä, ettei tällainen interventio ole pelkkä mielipiteenilmaus, vaan että se perustuu tarkkaan tutkimukseen ja metodisesti perusteltuun analyysiin.
Valtiotieteellinen tiedekunta syntyi dramaattisissa olosuhteissa, välittömästi sotiemme jälkeen. Suuri osa meistä opiskelijoista oli sodasta tulleita veteraaneja, oppiaineiden sisältö ja tavoitteet piti luoda melkein tyhjästä ja kaiken lisäksi oli puutetta oppikirjoista, joiden hankintaan ei silloisten sotakorvausten takia saatu ulkomaista valuuttaa. Helpotusta toi valtiotieteellisen tiedekunnan opetukselle tärkeän kirjaston perustaminen vuonna 1950. Sotien jälkeisten vuosien jännitteet kuvastuivat tiedekunnan opiskelijajärjestössä, Kannunvalajissa, joka silloin oli organisoitu valtion poliittisen elämän jäljittelynä puolueineen, hallituksineen ja täysistuntoineen. Kannunvalajien hallituksessa oli ministereitä vastaavia jäseniä kansandemokraateista kokoomuslaisiin - själv var jag såsom representant för Kannstöparnas svenska sektion medlem av det s k Stora utskottet.
Tiedekunta oli syntyessään paljolti tuntematon, jopa ylenkatsottu. Tärkeä muutos tiedekunnan julkisessa kuvassa näkyi jo 50-luvun alkupuolella. Tiedekunnan oppiaineiden käsitteet ja ajatuksenkulut rupesivat suuresti vaikuttamaan joukkotiedotusvälineiden sisältöön ja samanaikaisesti uudet ylioppilaat pyrkivät sankoin joukoin tiedekunnan opiskelijoiksi. Tämä ilmeni myös opettajien ja opiskelijain lukumäärien hankalana epäsuhtana. Tasavallan presidentin asettaman Oiva Ketosen johtaman työryhmän mukaan erityisen epäedullinen tämä suhde oli Helsingin valtiotieteellisessä tiedekunnassa, jossa 60-luvun alkupuolella oli selvästi yli 100 opiskelijaa yhtä opettajaa kohti.
60-luvun loppuvuosien ja 70-luvun alkuvuosien yhteiskuntatieteiden opiskelijoita on historiallisissa katsauksissa kuvattu poliittisesti radikaaleiksi, kommunisteiksi ja taistolaisiksi. Näitä virtauksia ei voida kieltää, mutta monet nykyään esitetyt ylioppilaspolitiikan katsaukset ovat yksipuolisia. Vuoden -68 sukupolven protestit olivat useimmissa Keski- ja Etelä-Euroopan maissa huomattavasti rajumpia ja enemmän kiihkoa täynnä kuin Suomessa. Näissä maissa oli yliopistoja, joiden rakennuksiin opettajia ei edes päästetty tulemaan. On väitetty, että vasemmistolainen ylioppilasliike oli ulkopoliittisesti vaarallinen, mutta sen ajan meikäläiset vasemmistolaiset ylioppilaspoliitikot hakivat eväitään ennen kaikkea Länsi-Saksasta ja Ranskasta ja vain vaatimattomassa määrin Neuvostoliitosta. Kaiken lisäksi valtiotieteellisessä tiedekunnassa, kuten myös luonnon- ja lääketieteellisissä tiedekunnissa, varsinkin tutkijoiksi ja opettajiksi aikoneet melkein järjestään yrittivät päästä ja yleensä myös onnistuivat pääsemään opiskelemaan pohjoisamerikkalaisissa yliopistoissa. Eurooppalaisten yliopistojen noustua toisen maailmansodan raunioista, varsinkin brittiläiset, pohjoismaalaiset, ranskalaiset ja saksalaiset yliopistot tulivat myös tärkeiksi, mutta 50-, 60- ja vielä 70-luvulla opillinen inspiraatio haettiin Yhdysvalloista. Suomalaisen yliopistoelämän 60- ja 70-luvut kuvataan usein ristiriitojen ja vaaran vuosikymmeniksi. Tämä ajanjakso oli kuitenkin nimenomaan kansainvälisen avautumisen ja henkisen elämän vilkastumisen aikaa. Valtiotieteellisessä tiedekunnassa se näkyi muun muassa siinä, että tiedekunnan keskeisillä sektoreilla, taloustieteissä, politiikan tutkimuksessa ja sosiaalitieteissä, juuri näinä vuosikymmeninä omaksuttiin teoreettisesti ja menetelmällisesi uusia otteita sekä tutkimuksessa että opetuksessa.
Viimeisten vuosikymmenien kehityksen piirre on tutkimuksen tulo yhä keskeisemmäksi yhteiskunnalliseksi tekijäksi. Tiede on suuri uusi tuotantotekijä. Monet huomattavat sekä rakenteelliset että moraaliset yhteiskunnalliset muutokset ovat tieteellisen tutkimuksen ja keskustelun tuottamia. Muutostekijöitä ovat olleet esimerkiksi biologian perinnöllisyysopissa ja ekologiassa, lääketieteellisessä kemiassa, tietojenkäsittelyopissa sekä materiaalifysiikassa ja astrofysiikassa saavutetut löydökset ja keksinnöt. Tieteen ja yliopisto-opetuksen inhimilliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset jäävät kuitenkin tuntemattomiksi ja saattavat tuottaa vakavia sosiaalisia häiriöitä, elleivät taloustieteen, valtio-opin, sosiaalitieteiden, psykologian, viestinnän sekä yhteiskuntahistorian ja tilastotieteen opettajat ja opiskelijat pyri ja pysty niitä analysoimaan. Valtiotieteellisellä tiedekunnalla on edelleen tärkeitä ja jopa entistä vaativampia uusia haasteita.