Juonto (Ripsa Koskinen-Papunen): Keväällä 1988 valtiotieteellisessä tiedekunnassa tehtiin profiilianalyysi, jonka laati tiedekunnan kehittämisryhmän jäsen, yliassistentti Leif Åberg tiedotusopin laitokselta. Kyselyyn osallistui paitsi tiedekunnan henkilöstöä myös opiskelijoita.Tiedekunnan identiteettiä vastauksissa kuvattiin muun muassa näin:


— vapaa, monipuolinen ja sekavahko yhteisö

— periaatteessa Suomen johtava yhteiskuntatieteellinen opetus- ja tutkimusyksikkö

— hahmoton, muodoton, menneiden aikojen vanki, mutta mahtava potentiaali tuottaa generalisteja eri aloille



Kielteisiä kuvailuja tiedekunnan identiteetistä oli enemmän kuin myönteisiä - minkä voi hyvällä tahdolla tulkita tarkoittavan, että tiedekunta on onnistunut ainakin kriittisen ajattelun opettamisessa... Näinkö tekin sen tuolloin tulkitsitte?

Juonto (Leif Åberg): Niin, muistan samoilta ajoilta, kun opiskelijoilta kysyttiin, mikä eläin oma oppiahjo olisi, niin kauppakorkealla sanoivat, että tiikeri, maa- ja metsätaloustieteilijät karhu tai lehmä ja valtiotieteen opiskelijat ameeba. Varsinainen eläinpuisto! Vaan kuunnellaanpa, mitä mieltä on yliopistonlehtori, valtiotieteiden tohtori, tutkija ja kolumnisti Anu Kantola, joka on työnsä ohessa voitellut joitain palkintojakin, muun muassa vuoden 2000 sosiaalitieteilijän tittelin ja vuoden 1999 Tieto-Finlandian: Anu Kantola - Tiedekunnasta tiedepuistoksi?


Valtiotieteiden tohtori, tutkija Anu Kantola: Tiedekunnasta tiedepuistoksi? Yhteiskuntatieteiden paikka yhteiskunnassa

Hyvä juhliva tiedekunta ja juhlaväki, arvoisat kuulijat

Sarjakuvassa Asterix Britanniassa kuvataan sitä, miten perinteisesti ajattelemme vallankäytön sujuvan. Caesarin laivat ilmaantuvat Britannian rannikolle, hyödyntävät brittien teehetken ja pommittavat katapulteillaan tiensä auki saarelle. Roomalaiset miehittävät brittien saaren ja britit jatkavat taloissaan teehetkiään ihmetellen valloittajien outoja elkeitä.

Vallankäytöllä on kuitenkin myös muita puolia. Erityisesti moderneissa demokratioissa väkivallan rinnalle on noussut kieli. Vallankäytön tarkoituksena ei ole enää olla jotakin väkivaltaista ja vierasta, vaan ajatuksena on saada meidät kaikki ajattelemaan itseämme ja maailmaamme vallan tuottamalla kielellä.Benedict Anderssonin tunnetun ajatuksen mukaan modernit yhteiskunnat ovat kuviteltuja yhteiskuntia. Yhteiskunnan kaikki jäsenet eivät koskaan kohtaa silmästä silmään. Sen sijaan yhteinen elämä, käsitykset siitä, mitä me olemme ja mitä meidän tulisi olla, tuotetaan kielen avulla.

Siksi kamppailu vallasta on myös kamppailua kielestä. Siitä, kenen sanoilla ja käsitteillä ongelmat ja niiden ratkaisut määritellään.

Katapulttien ja kranaatinheittimien sijalle ovat tulleet piirtoheittimet, videotykit ja powerpointit.

Yhteiskuntatieteet ovat tärkeä osa kieleen perustuvaa vallankäyttöä. Yhteiskuntafilosofia, historia, sosiaali- ja valtiotieteet sekä talous- ja tilastotiede ovat tuottaneet valtavan määrän käsitteitä, joiden avulla ymmärrämme itseämme ja yhteistä elämäämme; käsitteitä, joiden avulla meitä ymmärretään ja määritellään.

Viimeisen 60 vuoden aikana yhteiskuntaa koskevan tiedon tuotanto on organisoitu suuriksi tiedejärjestelmiksi. Poliittisen vallan apulaiseksi on noussut moderni asiantuntija, valtiotieteilijä, joka tuottaa käsitteitä, analyyseja, indikaattoreita, skenaarioita ja ratkaisumalleja.

Asiantuntijan apuna on tieteellinen menetelmä. 1500-luvulta lähtien elänyt tieteen perususko siihen, että tietoa todellisuudesta saadaan parhaiten järjestelmällisellä menetelmällä.

Asiantuntijaan ja metodiin perustuva valta voi kuitenkin muuttua myös ongelmaksi: teknokratiaksi. Uskoksi siihen, että pelkkä metodi riittää. Että yhteiskunnalliseen ongelmaan on olemassa yksiselitteinen ratkaisu, jonka vain asiantuntija voi antaa.

Yhteisestä elämästä tulee asiantuntijoiden kuulemista. Politiikka ja siihen kuuluvat erimielisyydet ja keskustelut, yhteiskunnan yhteinen elämä, väistyy syrjään tehottomana ja turhana.

Teknokratian ongelma onkin yksi yhteiskuntatieteiden perusdilemma. Miten suhtautua siihen, että tuotamme juuri niitä vallan ja hallinnan käsitteitä, joita meidän pitäisi arvioida ja kyseenalaistaa? Miten emme tuhoaisi sitä yhteistä elämää, jota yritämme pohtia ja rakentaa?

Tänä päivänä tiede nähdään yhä enemmän tuotannontekijänä. Tiede huipentuu tiedepuistossa, jossa tieteilijät tapaavat toisiaan ja etsivät rahoittajia.

Myös yhteiskuntatieteistä rakennetaan tuotantokoneistoa, jonka odotetaan tuottavan vuosi vuodelta enemmän julkaisuja ja tutkintoja. Tiedekunta alkaa muistuttaa ostoskeskusta, lentoasemaa tai huvipuistoa, joka etsii itselleen maksukykyisiä asiakkaita.

Yhteiskuntatieteiden kannalta tiedepuisto-ajattelu on ongelmallista.

Yhteiskuntatieteet poikkeavat luonnontieteistä siinä, että niiden avulla koko yhteiskunta voi työstää ja pohtia yhteistä elämäänsä. Yhteiskuntatieteet ovat aina olleet myös risteyspaikka, jossa ovat aina kohdanneet erilaiset ihmiset ja näkökulmat, käytäntö ja teoria, vallanpitäjät ja vallankumoukselliset, byrokraatit ja järjestelmäkriitikot.

Yhteiskuntatieteen aitaaminen omaksi puistokseen, jossa yhteinen kieli on englanti ja tärkeimmät keskustelufoorumit kulkulupien takana kaukaisissa huippuyliopistoissa, on tuhoisaa sekä yhteiskunnan että yhteiskuntatieteen kannalta.

Yhteiskunta tarvitsee uudistuakseen yhteiskuntatiedettä, jonka osallistuu muuhunkin kuin viranhakuihin ja tieteellisiin konferensseihin.

Yhteiskuntatiede taas tarvitsee uudistuakseen yhteiskuntaa. Keskusteluja, joihin osallistuvat muutkin kuin yhteiskuntatieteilijät

Tätä vuorovaikutusta kaivataan juuri nyt kun poliittinen mielikuvituksemme on muutosten kourissa.

Globalisaatio, eurooppalaistuminen, valtion aseman kyseenalaistaminen ja uusien yhteiskunnallisten voimien nousu asettavat meidät uuteen tilanteeseen ja uudet sanastot vyöryvät poliittiseen mielikuvitukseen.

Kilpailukyky, innovaatiot, yrittäjyys, dynaamisuus, osaaminen ja luovuus. Tehokkuus, tuloksellisuus, tulostavoitteet, tulosvastuu, ansaintalogiikka, kannustimet, arvioinnit ja itsearvioinnit, muutosvastarinnan voittaminen. Strategiat, haasteet, missiot, visiot, prosessit ja projektit.

Nämä käsitteet tulevat pääsääntöisesti yritysmaailmasta. Kun toisen maailmasodan jälkeen poliittinen mielikuvituksemme rakentui ajatuksille tasa-arvosta ja hyvinvointivaltiosta, niin nyt kaiken toiminnan tulisi muistuttaa yritystoimintaa.

Koulut, terveyskeskukset, sairaalat, päiväkodit, teatterit, taidemuseot, tiehallinto, vankilat, luonnonsuojelualueet, urheiluseurat ja seurakunnat muuttuvat kvasiyrityksiksi; tulosyksiköiksi tai osaamiskeskuksiksi, joissa yritetään puhua ja toimia kuin yrityksessä.

Tämä markkinamallinen valta on Michel de Certeaun sanoin ”hämärää valtaa”. Valtaa, jolla ei ole käyttäjää, ei erityistä hallinnan paikkaa tai valtaistuinta eikä ideologiaa. Sen sijaan se on valtaa, joka on automaattisesti tehokasta, koska sillä on teknistä kykyä luokitella, analysoida ja eristää yksilöksi kohde, johon valta kohdistuu.

Hämärä valta perustuu ikävä kyllä hämärälle kielelle. Yhteinen elämämme täyttyy tyhjistä hokemista ja niiden toistelusta.

Tämä onkin yhteiskuntatieteilijän tärkein kysymys tänään. Miten pitää hengissä kieli, joka sanoo jotakin olennaista todellisuudestamme? Miten löytää sanoja, joilla on vielä jotakin väliä?

Yhteiskuntatieteen pitäisi pystyä kuvaamaan keskeisiä ja tärkeitä ongelmia. Yhteiskuntatieteiden pitäisi myös kyetä tavoittamaan arki ja ne syrjään jääneet, jotka eivät muuten saa ääntään kuuluviin.

Joku vuosi sitten näin Uzbekistanin pääkaupungissa Tashkentissa patsaan, jossa seisoi rivissä joukko lapsia. Opas kertoi, että patsas esitti Stalinin orpoja. Orvoiksi jääneitä lapsia, joista koulutettiin Stalinille virkamiehiä KGP:n ja muiden valtion laitosten tarpeisiin.

Ideaa pidettiin nerokkaana, koska se koulutti Stalinille uskollisimmat apulaiset. Patsas kertoi muidenkin modernien valtajärjestelmien toiminnasta. Ne eivät lähesty kohdettaan väkivalloin, vaan enemmänkin hyväntekijöinä, jotka antavat kohteilleen paitsi suojaa ja tulevaisuutta, myös uuden identiteetin ja tavan ajatella itseään. Kohteiden oma kieli ja historia pyyhitään pois ja sen tilalle annetaan uudet sanat ja uudet juuret.

Vallalle ovat aina olleet uskollisimpia ne, joilta on tavalla tai toisella leikattu oma identiteetti ja kieli. Yhteiskuntatieteilijän kannalta on aina vaara, että meistä tulee Stalinin orpoja, juurettomia teknokraatteja, joita yhdistää vain uskollisuus järjestelmälle, joka on nostanut meidät valtaan.

Unkarilainen Nobel-kirjailija Imre Kertész puhuu siitä, kuinka 1900-luvun diktatuureissa ihmiselle tapahtui jotakin, mitä historiassa ei ollut aiemmin koettu. Totalitaarinen kieli tunkeutui hitaasti ihmisyksilön tajuntaan sulkien hänet itsensä hitaasti sieltä ulos, oman sisäisen elämänsä ulkopuolelle mitätöiden ihmisen oman persoonallisuuden. Kertészin sanoin: ”Yhteiskuntaan syntyi kieli, joka ei ollut sinun kielesi eikä minun kieleni, kieli joka oli vain heidän kielensä, toisten kieli, jonka avulla järjestelmä toimi.”

Toivon, että niin ei kävisi meille. Että juuri me pystymme löytämään sanoja ja puhumaan kieltä, jolla on vielä jotakin merkitystä ja väliä.

Näillä sanoilla pyydän saada onnitella lämpimästi juhlivaa tiedekuntaa, kaikkia meitä, ja toivottaa parhainta menestystä.