Juonto (Ripsa Koskinen-Papunen):Niin kauan kuin yliopisto on ollut olemassa, on varmaan tuhansia tunteja pohdittu erilaisissa virallisissa ja epävirallisissa tilaisuuksissa, minne yliopisto on oikein menossa. Viisi vuotta sitten valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestön Kannuvalajien TUTKAIN -lehdessä pääkirjoittaja väitti, että yliopisto on menossa "Kohti johtoryhmien saaristoa" eli byrokratisoitumassa huimaa vauhtia. Kirjoittaja oli huolissaan myös siitä, että yliopisto käytti suppenevia resurssejaan opintojen edistysselvitysten tekemiseen ja kansanvälisten arviointiraatien Suomeen lennättämiseen, vaikka rahaa olisi tarvittu mm. uusien kirjojen ostamiseen kirjastoon. Viidessä vuodessa nämä huolet eivät ole poistuneet, pikemminkin päinvastoin.
Juonto (Leif Åberg): Oikeustieteiden lisensiaatti, konsistorin jäsen Jacob Söderman, Oulunkylän kasvatti, aiemminkin aitiopaikoilla EU:n oikeusasiamiehenä, oikeusministerinä, sosiaali- ja terveysministerinä, maaherrana sekä eduskunnan oikeusasiamiehenä. Tervetuloa, Jacob Söderman: Minne menet yliopisto?.
Oikeustieteen lisensiaatti Jacob Söderman: Minne menet yliopisto?
Arvoisa juhlayleisö!
Kiitän valtiotieteellistä tiedekuntaa siitä että minut on pyydetty lausumaan muutama sanan rakkaasta Yliopistostamme, juhlatilaisuudessanne tässä kauniissa salissa.
“Why was I born, why am I living, what do I get, what am I giving” lauloi Billie Holiday eräässä monista jazzlevytyksistä, joita tuli Suomeen toisen maailmansodan jälkeen. Tuohon samaan aikaan myös amerikkalainen kirjallisuus, esimerkiksi Ernest Hemingwayn, John Steinbeckin tai William Faulknerin kirjojen muodossa valtasi kirjamarkkinat. Elokuvateattereissa pääosin amerikkalaiset elokuvat kuten John Fordin Vihan hedelmät (1940) ja Vihreä oli laaksoni (1941), Orson Welles'in Citizens Kane (1941), englantilaisen ohjaajan Carol Reedin Kolmas mies (1949) tai vaikkapa Fred Zinnemanin Sheriffi (1952), hallitsivat.
Amerikkalaisen modernin kulttuurin maihinnousu koettiin raskaiden sotavuosien jälkeen raikkaana kevättuulahduksena. Kasvatuksellisesti se oli myönteisestä; hyvä erottui pahasta ja pahaa vastaan tuli taistella. Heikkoa, sairasta, köyhää tuli auttaa ja puolustaa asettumalla rohkeasti valtaapitäviä tai öykkäreitä vastaan. Sankarit olivat sankareita. Yhteiskunnallista edistystä tuli suosia ja luutunutta vanhoillisuutta vastustaa. Ennen kaikkea, ilmassa oli suuria lupauksia, toivoa paremmasta.
Professori Paavo Seppänen on vuonna 1984 tiedekunnan julkaisussa kuvannut miten valtiotieteellisen tiedekunnan perustamisesta keskusteltiin viime vuosisadan alusta lähtien. Vaikka sitä oli vakavasti pohdittu jo ennen toista maailmansotaa, asetus sen perustamisesta annettiin vasta sodan jälkeen. Tiedekunta aloitti toimintansa pitämällä ensimmäisen kokouksensa samana päivänä kuin toinen maailmansota päättyi eli 9.5.1945.
Uskon, että uusien valtiotieteiden, kuten esimerkiksi sosiologian tai modernin valtio-opin, esiinnousu johtui paljolti siitä, että amerikkalainen akateeminen maailma ulottui rauhan myötä tänne Pohjolaan. Muistaakseni alan tutkijat ja tulevat professorit matkasivat Atlantin yli stipendin turvin ja palasivat jonkun vuoden jälkeen luennoimaan uudistuneina ja Uuden maailman tieteellisten saavutusten innostamina.
Tiedekunnan merkityksen arviointi ei ole minun tehtäväni. Arvostan sitä, että monet maamme merkittävät yhteiskunnalliset keskustelut ovat saaneet alkunsa tiedekunnan opetuksesta ja tutkimuksesta. Mainitsen vain kaksi. Pekka Kuusen teos "60-luvun sosiaalipolitiikka” vaikutti ratkaisevasti maamme talouspoliittiseen ajatteluun usean vuosikymmen ajan. Tämä mahdollisti yhteiskuntamme nopean kehittymisen moderniksi eurooppalaiseksi valtioksi.
Toinen merkittävä teos on professori Juha Siltalan ajankohtainen kirja ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia” (Otava 2004). Se on aiheuttanut poikkeuksellisen kiivaan keskustelun työelämämme arjesta. Se asettaa työelämän uuden uskonnon, niin sanotun managerismin kriittisen tarkasteluun. Tämä on erityisen ajankohtaista julkisen hallinnon osalta.
Olen konsistorin ulkopuolisena jäsenenä tarkkailut Helsingin yliopiston toimintaa kohta kahden vuoden ajan. Monet asiat ovat talossa hyvällä tolalla. Henkilökunta on pätevää ja tehtäviinsä sitoutunutta, rehtori ja hallintojohtaja ja muu johto tekevät talon puolesta parhaansa, vaivojaan säästämättä. Tulosta syntyy.
Nykyinen opiskelijajoukko on lahjakasta ja ahkeraa, nuoria ihmisiä, joista isänmaan on syytä olla ylpeä. Yliopiston tieteelliset ja opetukselliset saavutukset ovat hyviä, joskus jopa loistavia. Ei siis pitäisi olla syytää huoleen. Yliopistohan menee hyvään suuntaan.
Perinteisen yliopiston toiminnassa on kolme lohkoa: opetus, tutkimus ja hallinto. Ihanteellisessa yliopistossa hallinto tulisi huomaamattomasti palvella yliopiston varsinaista tarkoitusta, siis edistää opetusta ja tutkimusta. Mutta onko enää näin?
Nykyisen hallituksen aloitteesta ollaan ujuttamassa henkilökohtaiset opintosuunnitelmat yliopistoon. Tavoitteena on, että lopulta jokainen opiskelija joutuu sellaisen tekemään. Opintosuunnitelmasta tulisi tietyissä tilanteissa opiskelua rajoittava, oikeudellinen asiakirja. Opintosuunnitelma opettajan ja opiskelijan välisenä ohjeellisena asiakirjana edistää opintoja. Edellytyksenä on, että opettajilla on aikaa keskustella jokaisen opiskelijan kanssa. Sen muuttuessa pakolliseksi asiakirjaksi, joka rajoittaa opiskelijan opiskeluoikeutta, järjestelmän toteuttaminen vaatii runsaasti hallinnollisia voimavaroja. Lopputuloksena olisi massiivinen yliopiston opiskelijoita – maamme parasta nuorisoa – koskeva kontrollijärjestelmä.
Toivottavasti järki voittaa eduskunnassa ja koko asia jää yliopiston omaan harkintaan.
Valtiovarainministeriön työmarkkinaosasto on onnistunut saamaan maamme yliopistot valtion uuden uljaan palkkajärjestelmän piiriin. Yliopistossa vastuullinen johto on lähtenyt pragmaattisesti toteuttamaan uudistusta. Uusi palkkajärjestelmä saattaa yliopiston henkilökunnan kontrollin piiriin siinä missä opintosuunnitelmauudistus asettaa opiskelijat. On luonnollista että järjestelmää arvostellaan. Miksi ei maamme ehkä sivistyneimpään henkilökuntaan luoteta?
Uudessa palkkausjärjestelmässä on hyviä puolia: esimerkiksi keskustelut esimiesten kanssa tai henkilönkohtaisten saavutusten arvostaminen. Nykyisessä muodossa se on työläs soveltaa. Se ei sovi sellaisenaan yliopistoihin, jotka poikkeavat monella tavalla tavallisista hallintovirastoista. Parasta olisi että Helsingin yliopisto saisi oikeudet toimia omana työantajana. Silloin yliopiston erityisluonne voitaisiin ottaa huomioon ja järjestelmän soveltamista järkeistää ja keventää.Pestalozzi sanoi kerran: ”Meidän ei tule valtiollistaa ihminen vaan inhimillistää valtio”. Mainitut uudistukset eivät ota tätä viisautta huomioon. Päinvastoin, niiden kömpelö toteutus uhkaa sivistysyliopiston sisintä, sen akateemista henkistä vapautta ja luovuutta.
Hallinnollisessa kehittämistyössä pitäisi kultainen sääntö olla se, että yliopiston varsinaiselle toiminnalle, opetukselle ja tutkimukselle turvataan riittävästi aikaa ja jopa lisätään sitä. Kun hallinto siinä onnistuu, sille kuuluu suuri kiitos.
Helsingin yliopistossa tehdään parhaillaan uutta strategiaa lähivuosille laajan valmistelutyön pohjalta. Prosessin lopputuloksena syntyy yliopiston strategia. Työn aikana yliopiston eri tasoilla saadaan paljon tietoa omasta talosta. Eri osapuolet voivat vaikuttaa asiakirjaan, tutustua talon muihin toimijoihin ja heidän ajatuksiinsa. Se on hyvä asia.
Minun yliopistolleni riittäisi valmisteluprosessin tuloksena lyhyt paperi, visio siitä mihin suuntaan yliopiston tulisi mennä. Visioni olisi suuri eurooppalainen yliopisto. En tarkoita niinkään kooltaan, vaan tieteellisiltä saavutuksiltaan suurta yliopistoa.
Yliopistoni tehtävänä olisi oman kansakunnan sivistyksellisen pääoman kartuttaminen, järkeen ja tietoon perustuvan tieteellisen ja opetustyön harjoittaminen. Olisipa sillä vielä akateemisen autonomiansa suojissa tehtävänä vapaasti ja kriittisesti arvioida yhteiskunnallisia ilmiöitä ja näin piristää yhteiskunnallista keskustelua täällä ja kansainvälisillä foorumeilla.
Yliopistoni olisi myös ylpeä kansallisista juuristaan ja pyrkisi kansainvälisellä areenalla elvyttämään vanhat merkittävät suhteensa Pietarin, Viron ja Saksan yliopistoihin. Nämä siteet katkesivat poliittisten kriisien ja sotien vuoksi. En liioin unohtaisi pohjoismaita enkä Yhdysvaltoja, joka on myös akateemisessa maailmassa suurvalta. Tukisin sitä merkittävää työtä joka jo yliopistossa tehdään kansainvälisyyden puolesta.
Hyvät kuulijat!
Helsingin yliopisto on monessa asiassa oikealla tiellä. Laajempi taloudellinen ja toiminnallinen autonomia eli valtiovallan osoittama luottamus sen työlle edesauttaisi yliopiston paremmin saavuttamaan hyvät tavoitteensa.
Tärkeintä olisi akateemisessa maailmassa muistaa espanjalaisen ajattelijan sanat: ”Ihminen ei ole nolla, vaan äärettömyys”. Meidän tulee luottaa ihmiseen kykyyn kehittyä ja sivistyä. Yliopiston tehtävänä on pohjimmiltaan ihmisen aseman, ihmisarvoisen elämän puolustaminen.
Juhlivalle tiedekunnalle se ei ole koskaan ollut vieras ajatus.
Saanen lopuksi onnitella juhlivaa tiedekuntaa ja kiittää sen johtoa ja koko henkilökuntaa erinomaisesta työstä suomalaisen yhteiskunnan hyväksi.
Ilman teidän virkistävää panostanne arkemme olisi paljon harmaampi.