Juonto (Leif Åberg): Valtiotieteellinen tiedekunta – 60 vuotta valta- ja vastavirtaa. Tiedekunnan 70-luku ei tietenkään olisi ollut mitään ilman Sosialistisen opiskelijaliiton SOL:n ”Mustaa kirjaa” vuodelta 1974. Julkaisu sisältää kymmeniä todisteita yliopiston eri oppiaineiden tutkintovaatimusten neuvostovastaisuudesta, imperialismin ja äärioikeiston vaikutuksesta Suomen korkeakouluopetuksessa. Mustan kirjan mukaan esimerkiksi kansandemokratioiden synty esitetään oppikirjoissa järjestään valheellisesti: ”Tshekkoslovakian, Puolan ja DDR:n siirtyminen sosialismiin tapahtui muka ainoastaan Neuvostoliiton armeijan pakotuksesta, vastoin asianomaisten kansojen omaa tahtoa”. Olemme saaneet selville, että valtiotieteellinen tiedekunta otti Mustan kirjan haasteen vakavasti ja asetti 1976 ”neuvostoliittolaisen kirjallisuuden käännöstoimikunnan”. Toimikunta ei ole vielä luovuttanut raporttiaan…
Juonto (Ripsa Koskinen-Papunen): Seuraavalla puhujallamme, pääjohtaja Raimo Väyrysellä, ei kuitenkaan ole noiden tapahtumien kanssa mitään tekemistä, sillä hän tuli valtio-opin laitokselle professoriksi vasta vuonna 1978. Monipuolisen kokemuksensa ja näkemyksensä ansiosta hän on kuitenkin oikea henkilö pohtimaan tieteidenvälisen tutkimuksen haasteita. Raimo Väyrynen on toiminut yliopistomme tutkijakollegiumin johtajana, tiedekuntamme professorina ja dekaanina ja on nykyään siis Suomen Akatemian pääjohtaja. Tervetuloa!
Pääjohtaja Raimo Väyrynen: Tieteidenvälisen tutkimuksen haasteet
Yliopistojen hallinnollinen rakenne on pitkään heijastanut perinteistä jakoa eri perustieteiden välillä. Voidaan väittää, että aivan viime aikoihin saakka Helsingin yliopiston tiedekuntajako heijasti Turun Akatemian ja Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston aikana muodostunutta järjestelmää. Pitkiin aikoihin merkittävin poikkeama tästä rakenteesta oli valtiotieteellisen tiedekunnan perustaminen toukokuussa 1945. Taustana tälle ratkaisulle oli ensisijaisesti tarve kouluttaa monipuolisia asiantuntijoita kasvavan julkisen sektorin tarpeisiin.
Hallinnollisten rakenteiden muutosvauhti on kuitenkin nopeutunut. Tämä johtuu enemmän tieteellisen kentän kuin työvoimatarpeiden muuttuneista rakenteista. Tieteellinen tutkimus on muuttunut yhä kompleksisemmaksi ja se ylittää yhä useammin perinteisiä rajoja. Monitieteisyys ja tieteidenvälisyys ovat sekä normatiivisesti että käytännössä nousevia ilmiöitä, jotka epäilemättä mahdollistavat uusia teorioita ja metodeja sekä siten tieteellisiä läpimurtoja.
Pahimmassa tapauksessa hallinnolliset rakenteet voivat kuitenkin nousta tieteellisen kehityksen esteiksi. Tähän ongelmaan on pyritty vastaamaan siirtämällä oppiaineita tiedekunnasta toiseen tai perustamalla kokonaan uusia tiedekuntia, kuten Helsingin yliopiston lisäksi on tehty ainakin Jyväskylän ja Tampereen yliopistoissa. Yhtäkään vanhaa tiedekuntaa ei ole kuitenkaan lakkautettu.
Suomen Akatemia kohtaa hyvin samankaltaisia ongelmia kuin yliopistotkin, sillä sen neljän tieteellisen toimikunnan järjestelmä itse asiassa simuloi yliopistojen tieteenalakohtaisia rakenteita. Tuoreen ulkopuolisen arvion mukaan noin 40 prosenttia Akatemian päähaun hakemuksista on luonteeltaan on joko monitieteisiä tai tieteidenvälisiä. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että nämä hakemukset saavat kaikista hyvistä yrityksistä huolimatta saman arviointikohtelun kuin tieteenalakohtaiset hakemukset. Mainittu ulkoinen arviointi antaa Akatemialle kuitenkin vapauttavan tuomion.
Ajan mittaan tiedekuntien merkitys yliopistohallinnon perusyksikköinä on liudentunut. Valta on siirtynyt ylöspäin keskushallintoon ja alaspäin toiminnan keskittyessä laitoksiin ja tutkimusryhmiin. Yliopistoihin perustetaan yhä useampia tieteenalarajat ylittäviä erillislaitoksia ja tutkimusohjelmia. Tämän lisäksi valtaa on siirtynyt ulkoisen tutkimusrahoituksen kasvun ja kansainvälistymisen vuoksi myös sivusuuntaan, yliopiston ulkopuolelle. Vaikutelmaksi jää, että tiedekunnat joutuvat tässä tilanteessa välillä vaikeaankin asemaan eri suuntiin vetävien voimien kohteena.
Helsingin yliopistossa uusi kehitys näkyy konkreettisesti kampushallinnon perustamisena sekä keskushallinnon konsernijohtamisena. Se näkyy myös uusina tutkimuslaitoksina ja vaikkapa Akatemian rahoittamina huippututkimuksen yksiköinä. Vaikka uskon valtiotieteellisen tiedekunnan täyttävän ainakin 75 vuotta, niin silti on aiheellista kysyä, onko nykyinen tapa järjestää yliopiston väliportaan hallinto paras mahdollinen.
Argumentteja voidaan esittää sekä vastaan että puolesta. Vasta-argumentti nykyjärjestelmälle olisi kai se, että monet nousevat tieteenalat ylittävät tieteenalarajat. Monilla niillä, kuten vaikkapa kognitiotieteellä ja kulttuuritutkimuksella, on suoraa merkitystä yhteiskuntatieteiden kannalta, muttei välttämättä omaa kotia valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Kun lisäksi tieteellinen yhteistyö verkottuu yhä enemmän niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin, tiedekunnan tasolla on hyvin vaikea ohjata ja tukea tieteellisen elämän kehitystä.
Tiedekunnan puolustus voi lähteä oikeastaan samasta näkökulmasta. Kun tiede todella monimutkaistuu ja verkottuu, kokonaisuuden hallinta käy entistä vaikeammaksi. Vaikka tutkimusryhmät ovat yhä selvemmin tutkimuksen perusyksiköitä, yliopiston hallintoa ei voi rakentaa niiden varaan. Vielä vähemmän erilaiset verkostojohtamisen mallit tarjoavat ratkaisua kansainvälisestikin suuren yliopiston kuten Helsingin yliopiston johtamiseen. Yliopistoissa tarvitaan tutkijoiden ja tutkimusryhmien autonomian täydentäjäksi kokoavaa tiedehallinnon ja –politiikan otetta.
Yliopistojen tutkimuspolitiikkaa voidaan viime kädessä muotoilla vain laitoksissa, tiedekunnissa ja keskushallinnossa. Kun yliopistoilta vaaditaan yhä painokkaammin erikoistumista ja omien vahvuusalojen hakemista, niihin liittyviä vaikeitakin ratkaisuja voidaan lopulta tehdä vain vastuullisissa tieteellisissä hallintoelimissä. Luonnollisesti näiden ratkaisujen tulee perustua tutkijoiden ja tutkimusryhmien tieteelliseen näyttöön ja kansainvälisiin saavutuksiin.
Tiedekuntien ja laitosten merkitys on erityisen keskeinen opetuksen järjestämisessä. Verkostot ja muut yhteistyöjärjestelyt voivat tuoda siihen oman lisänsä, mutta kokonaisuutta tuskin voi niiden varaan rakentaa. Toki laitosten ja tiedekuntien soisi järjestävän nykyistä enemmän yhteistä opetusta ja kokeilevan uusia opetusmuotoja, jotta opiskelijat saisivat todellista tuntumaa tieteidenväliseen ajatteluun.
Opetuksen järjestämiseksi tarvitaan luonnollisesti hallintoa, mutta rutiinihallintoa tulisi yliopistossa siirtää mahdollisimman paljon yhteisiin palveluyksiköihin, joiden pitäisi myös pystyä tarjoamaan riittävää ja sopivaa palvelua. Näin laitokset ja tiedekunnat voisivat keskittyä opetuksen suunnitteluun ja toteuttamiseen sekä tieteenalojensa laajapohjaiseen ja strategiseen kehittämiseen.
Perinteinen, hallintokeskeinen tiedekuntajärjestelmä tuskin kestää enää kovin pitkään, mutta juuri siksi tarvitaan uutta, dynaamista ja määrätietoista tiedekuntapolitiikkaa. Tätä politiikkaa voivat vain tiedekunnat itse toteuttaa.