Keitä olivat suomalaiset "globalisaation vastustajat" 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa, miten globalisaatiokriittistä liikettä rakennettiin, kuinka aktivismi siirtyi vaiheesta toiseen ja mitä liike saavutti? Näihin kysymyksin vastaa 28.10.2005 tarkastettava Arto Lindholmin väitöskirja Maailman parantajat.

Lindholmin tutkimustulosten mukaan nykyiset aktivistiryhmät vaihtavat nopeasti orientaatiotaan ja kokoonpanoaan. Aktivismi on individualisoitunut, vaikka yhdessä tekemisellä on edelleen itseisarvoa. Aktivistit voivat sitoutua tehtäväänsä intensiivisesti mutta harvoin pitkäaikaisesti. Aktivismia leimaa sysäyksenomainen poliittinen aika ja nopeasti vaihtuvat kollektiiviset identiteetit. Uudet aktivistit muodostavat pikemminkin projekti- kuin järjestösukupolven.

Lindholm käytti tutkimusaineistona verkkokyselyä aktivisteille, haastatteluja ja osallistuvaa havainnointia. Hän havaitsi, että globalisaatiokriittisen vastarinnan kehkeytymisvaiheessa (1991-1999) kritiikki kanavoitui epämuodollisten aktivistiverkostojen kautta. Luovan vaiheen (1999-2001) aikana globalisaatiokriittinen liike oli yllätyksellinen ja spontaani. Käännekohdaksi osoittautui aktivismin hullu kesä 2001 väkivaltaisine suurmielenosoituksineen Göteborgissa ja Genovassa. Näiden jälkeen katujen aktivismi alkoi laantua ja globalisaatiokritiikki siirtyi muodollisille järjestöille sekä joillekin puolueille.

Liikettä rakennettiin osoittamalla kaupan vapauttamisen epäoikeudenmukaisuus ja kansainvälisten talousinstituutioiden salaileva ilmapiiri. Kollektiivinen identiteetti muodostettiin vastustettavan ideologian eikä yhteisen päämäärän varaan. Tämä mahdollisti moninaisten aktivistiryhmien yhteistoiminnan.

Globalisaatiokriittisen protestiaallon laantumiseen vaikutti Lindholmin mukaan kolme tekijää: protestin intensiteetti oli kesällä 2001 niin voimakas, ettei sitä voinut ylläpitää pitkään, väkivallan kritiikki kasvoi aktivistien keskuudessa ja hajotti liikkeen kollektiivista identiteettiä ja New Yorkin terrori-iskut rauhoittivat mielenosoitukset, sillä protestoijat pelkäsivät leimautuvansa terroristeiksi.

Tyypillinen suomalainen globalisaatiokriittinen aktivisti oli 21-23 -vuotias, kaupunkilainen maallistunut ja yhteiskuntatieteiden tai humanististen tieteiden opiskelija. Suurin osa oli kasvissyöjiä. Aktivisteista noin 90 prosenttia äänesti vaaleissa - lähes kaikki vihreitä, Vasemmistoliittoa tai kommunisteja. Naisia osallistui toimintaan lähes yhtä paljon kuin miehiä.

Aktivisteille oli kertynyt paljon sosiaalista ja kulttuurista pääomaa. Aktivismi opetti osallistujilleen kansainvälisyyttä, innovatiivista ryhmätyötä, kykyä itsenäiseen ajatteluun ja tietotekniikan käyttötaitoja, siis monia taitoja, joita luovalta työltä nykyään edellytetään.

Lindholm näkee liikkeen saavutuksena sen, että puhe kaupan vapauttamisen seurauksista siirtyi osaksi korkean tason politiikkaa sekä Suomessa että kansainvälisesti. Kysymykset sosiaalisesta oikeudenmukaisuutta ja ympäristönsuojelusta ovat pysyvä osa kauppapolitiikkaa.

Arto Lindholmin väitöstilaisuuden tiedot löytyvät yliopiston tapahtumakalenterista. Lue myös yliopiston Tiede & tutkimus -kanavalla julkaistu Lindholmin tutkimusta käsittelevä viikon tiedeuutinen.

Teksti: Niina Haasola
Kuva: Arto Lindholmin väitöskirjan kansi, Gaudeamus
26.10.2005