PANOPTICON

Vaihdosta kotiuttamani opintopisteet hyväksiluettiin eilen. Kaikki meni juuri niin kuin pitikin. Nyt työstän gradua ja totuttelen elämääni paluun jälkeen . Toistaiseksi se on elämä, johon haluan tottua. Osittain se on elämä, johon ei edes tarvitse tottua - minun elämäni.

Vanhoihin kaavoihin olisi hirveän helppo luiskahtaa. Olen varpaillani niiden suhteen. On muistettava, ettei täälläkään tarvitse elää velvollisuudentunnosta eikä tottumuksesta. Edessä on vaihtovuoden ehkä vaikein asia: pysyä avoimena, uteliaana ja onnellisena Suomen syksyssä, ihan oikeassa arjessa. Uskon, että onnistuminen on mahdollista. Ja tiedän, että yrittäminen on.

Nyt on aika kirjoittaa viimeiset sanat. Olen kirjoittanut niin kuin elän - hetkittäin sekavasti, palavalla innolla, pohtien. Mutta kuten luvattua, parasta ei ole kirjoitettu. Se on rivien välissä.

Lähdin Genevestä yksitoista päivää sitten. Lähtöä seuranneet päivät ovat olleet huiman hektisiä: muutto, tuparit, brunssia siskon luona, kesän ensimmäiset ja viimeiset löylyt uimastadikalla, käytännön järjestelyjä, ensimmäinen luento, ensimmäiset päivät virallisesti gradun parissa, paluu salsatunneille, lounasaikataulujen sumplimista, syysflunssassa kärvistelemistä ja Bright-konferenssi Tukholmassa.

Elämä on ollut ihanaa ja kamalaa, epätodellista.

Ihanaa on se, miten olen taas minulle tärkeimpien ihmisten ympäröimä. Miten asiat voisivat olla järjestymättä, kun saa mennä lounaille, joilla voi vuodattaa kaiken ja tietää tulevansa ymmärretyksi? Täällä on niitä, jotka ovat arvokkaita tietäessään, ettei gradu ole niin tärkeä kuin kuvittelen. Ja sitten on niitä, jotka ovat arvokkaita ymmärtäessään, miksi gradu on juuri niin tärkeä kuin kuvittelen.

Ihanaa on myös uusi koti, omat tavarat tauon jälkeen. Aamuteen voi taas keittää epäkäytännöllisen suurella perintövedenkeittimellä ja juoda jättimäisistä mukeista. On levyhylly, kirjat ja kirjoituspöytä. Ja jumppapallo. Ennen kaikkea kuitenkin oma tila, oma rauha. Tauon jälkeen se tuntuu aivan mahtavalta.

Kamalaa Suomessa on se, miten helposti yrittää tehdä ja ehtiä liikaa. Jätin venäjän opinnot ennen kuin ehdin edes aloittaa, voidakseni uskoa oppineeni jotain menneistä vuosista. Joskus vielä aloitan, mutta en tänä syksynä! Ihanaa on, että osaan sanoa ei vähän useammin ja jo ennen kuin sattuu paljon; kamalaa se, että joudun sanomaan ei hurjan usein. Vähän kamalaa on sekin, miten on harmaata ja sataa tihuuttaa.

En ole ehtinyt miettiä sitä paljon, mutta on kamalaa olla kaukana melkein kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa olen elämäni viimeisen yhdentoista kuukauden aikana jakanut. Samalla on ollut ihanaa huomata, miten Geneve kulkee mukanani minne menenkin - akateemisesti, sosiaalisesti, tapoina olla, ajatella ja arvostaa. Jotain kuluneista kuukausista ja niiden kuluessa tavatuista ihmisistä on jäänyt minuun, eikä sitä voi ottaa pois. Onneksi.

Nyt aion joka tapauksessa asettua normaaliparadigmaan, mahdollisuuksien rajoissa. On vihdoin aika kääriä hihat ja tarttua graduluonnoksiin kaksin käsin. On myös korkea aika pysyä Suomessa niin kauan, ettei elämä täällä enää tunnu epätodelliselta ja ole jatkuvasti ylikiihdytettyä. On aika olla läsnä ja lähellä. Kuten melkein aina syksyisin, olen uuden edessä. Tänä syksynä olen kuitenkin monella tavalla paljon vähemmän yksin kuin vuosi tai kaksi sitten.

Moni on kysynyt, miltä tuntuu olla kotona. Olen vastannut, etten vielä tiedä: On ollut liian kiire, että olisin ehtinyt tuntea jotakin. Se ei kuitenkaan taida olla ihan totta. Tuntuu ristiriitaiselta: epätodelliselta ja toisaalta aivan valtavan luonnolliselta, enemmän ihanalta kuin kamalalta.

On syksy. Keskiviikkona bise puhalsi luihin ja ytimiin. Päivät kuluvat nopeasti, takana on jo yli viikko kodittoman arkea Genevessä. Lasken päiviä lähtöön tietämättä, miten on mahdollista tuntea kaikki nämä tunteet yhtä aikaa.

Lähtö saa elämään täydemmin. Sen ansiosta monta pitkään mielessä pyörinyttä suunnitelmaa on astunut toteutukseen: Viime sunnuntaina katselin vihdoin Geneveä Salèven huipulta, perjantaina työpäivän päätteeksi käytiin tutustumassa työpaikkaan opastetulla kierroksella. Kuukausia keskeneräiset villasukat valmistuivat. Eilen maisteltiin viinejä yhdellä kaupungin läheisyydessä sijaitsevista viinitiloista. Elämäni toistaiseksi paras tasting! Iltapäivän päätteeksi jäätiin piknikille viinipeltojen liepeille, josta sitten käveltiin maaseututeitä kohti keskustaa. Oli juuri sellaista kuin voi olla vain alkusyksyllä, alkuillasta, hetkeä ennen lähtöä: ihanaa ja samalla monin tavoin haikeaa.

Torstaina matkattiin naapurikantoneihin, sillä Genevessä oli pyhäpäivä ja kaikki sitä myöten kiinni. Fribourgin vuorimaisemat, juustofondueta vatsan täydeltä ja näköala järvelle Lausannen liepeillä, vielä kerran! Olen nähnyt kuluneen viikon aikana sveitsiläisiä ystäviä enemmän kuin keskimäärin kesän mittaan. Sosiologian laitoksen kuulumiset ja kertomukset taistelusta rahanpesua vastaan on puhuttu ajan tasalle. Tätä maata ja näitä ihmisiä tulee ikävä. Tahdon takertua sveitsiläiseen laatuelämääni, vaikka tiedän, että on aika lentää kotiin. Olen vakuuttanut itselleni, että ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella, olen täällä taas. Se on totta, jos se on riittävän tärkeää.

Kieltäydyn sanomasta au revoir , kevyt à bientôt on suurin ilmaus, johon voin tällä hetkellä suostua.

Olen luovuttanut asuntoni avaimen ja irrottanut nimilaatan postilaatikosta. Olen sulkenut pankkitilini ja pakannut elämäni laukkuihin. Olen hyvästellyt monta kesän mittaan tärkeäksi tullutta ihmistä. Osan heistä näen pian uudelleen, osaa en ehkä enää koskaan. Lähtötunnelmia on vaikea välttää, vaikken ihan vielä ole lähdössä minnekään.

Kaiken muutoksen keskellä olo on yllättävän rauhallinen. Tänään tuntuu hyvältä, sillä ensimmäistä kertaa pariin viikkoon olen nukkunut ruhtinaallisen pitkät yöunet ja käynyt päivän alkajaisiksi uimassa niin paljon, että jaksan taas kantaa itseni ryhdissä.

Viime viikonloppuna koin graduahdistusta ja opin jotain tiedeyhteisön arvosta. On vaikea edetä, jos ympärillä ei ole ihmisiä, jotka ymmärtävät ja jaksavat sosiaalipsykologiaa sekä ennen muuta tajuavat, miksi se on minulle niin tärkeää ja samalla hetkittäin tuskallista. Onneksi tiedän, että vertaistukea on tarjolla pian.

Kirjoituspöytää ja kirjahyllyä puhdistaessa vastassa oli vuosi elämää. Papereita lajitellessa oivalsin, ettei onnesta halkeaminen ole tyhjä metafora. Kaikkea on niin paljon, ettei sitä melkein pysty pitämään sisällään:

Ben Harper aivan vuoden alussa, Gad Elmaleh Paléossa, Rubberbandance tänään Meyrinissä. Nykytaidetapaamiset, tanssitunnit ja mediateekista löydetyt sveitsiläiset elokuvat. Hiihtobussit aikaisina aamuina, junat seitsemän jälkeen illalla. Kaikki ne pysäkit Lausannen ja Geneven välillä!

Illat Lémanin rannalla ja Bastionsin puistossa. Viinipullot, joiden pohjaan annetaan suukko sveitsiläisiä perinteitä noudattaen: A tes amours! Uhrimelonit, joiden kelluvuutta testataan, ja juustot, joita on melkein aina liikaa ja joita kukaan ei halua reppuunsa piknikin päättyessä.

Nämä hullut sateet ja ukkosmyrskyt! Täällä ei tihuta juuri koskaan. Jos sataa, sataa kunnolla. Se on jollain tavalla hyvin vapauttavaa.

Kansainväliset organisaatiot ja niiden ihmiset. Tulee ikävä aamukahveja, lounaan päättäviä kävelyjä Palais'n puistossa sekä organisaatiosta toiseen kimpoilevaa sähköpostiliikennettä. Tulen kaipaamaan myös töitäni - sitä tunnetta, joka syntyy, kun antaa kaikkensa ja se riittää. Ennen kaikkea kuitenkin, kuten aina, ihmisiä: älykkäitä, innostuneita, avoimia.

Koko tämä hullunmylly, suvantopäivineen!

Samalla alan olla valmis palaamaan Suomeen. Olen pelännyt koko vuoden, että tätä tunnetta ei tulisi. Olisi pitänyt tietää paremmin. Olen tyyni, mutten turta. Elämä kantaa, turha rimpuilla.

Elämä on hullua ja ihanaa. Hetkittäin vain tuntuu, että sitä on vähän liikaa juuri nyt.

Pariisi oli ihana jo kolme vuotta sitten, mutta sai minut silloin tuntemaan itseni kovin pieneksi. Oli seikkailua ostaa patonkia ominpäin, sen verran sujumattomat ranskantaitoni tuolloin olivat. Viime viikonloppuna moni asia oli toisin. Katsoin Pariisia silmästä silmään ja pidin näkemästäni. Aikaa vain oli aivan liian vähän. En ahdistunut, sillä luotan palaavani.

Tällä viikolla olen hämmentänyt aivojani töissä perin pohjin. Syntaksia kirjoittaessa on edettävä todella hitaasti, otettava rauhallisesti ja muistettava hengittää. Pelissä ei ole koko elämä, tälläkään kertaa. Vähitellen en ole enää ihan jäissä, vaikken myöskään vielä täydessä vauhdissa. Harjoittelua on jäljellä kolme viikkoa, aion oppia niiden kuluessa paljon.

Töitä enemmän stressaa kuitenkin gradusuunnitelma, joka ei ole edennyt viime viikkoina. Lauantaina aion palata vielä kertaalleen Uni Mailin kirjastoon ja pakottaa ajatukset systemaattisempaan muotoon. En ole varma, onnistunko, mutta haluan saada asian pois takaraivostani, edes hetkeksi. On siis yritettävä. Ei kuitenkaan koko viikonloppua, sillä auringossa lojumiselle on löydyttävä aikaa.

Huomaan kaivavani lähtökuoppia. Päivä päivältä ajatukset ovat enemmän ja enemmän matkalla Suomeen. Kohta saa sisustaa, keskittyä graduun, aloittaa venäjä alkeiskurssin, istua loputtomilla lounailla Unicafessa ja etsiä tasapainoa uusien ja vanhojen kuvioiden välillä.

Samalla teen mielessäni listaa siitä, mitä kaikkea haluan tehdä ennen lähtöä: käydä Bernissä vielä kerran, nähdä Rubberbandancen Bâtie-festivaaleilla, istua iltakausia Lémanin rantakivillä ja syödä fondueta. Sitten on asioita, jotka täytyy hoitaa, halusi tai ei: pakata tavarat ja muuttaa pois Chemin Vertiltä, sulkea pankkitili, sanoa " nähdään pian " tietämättä mitä se tarkoittaa.

Enää ei mene myöhään Potteria lukiessa. Voin taas keskittyä velhomaailman seikkailujen sijaan omaan elämääni. Ja mielellään tällaiseen elämään keskittyykin.

Työskentely ikääntymiskysymysten parissa päättyi sopivasti syntymäpäivään. Viimevuotisten rapujuhlien ja alkukesällä järjestettyjen presynttäreiden jälkeen vaikutti, että varsinaisena juhlapäivänä olisi mahdoton pistää paremmaksi. Mitä vielä! Ihanaa postia saapui pitkin viikkoa. Perjantai-iltana aikeeni oli mennä kuuntelemaan konserttia puistoon, mutta suunnitelmat oli piirretty puolestani uusiksi. Minut muilutettiin yllätysjuhliin Ranskaan, keskelle kaikkea sitä, mitä sosiaaliset verkostoni täällä tällä hetkellä ovat: yliopistokavereita, teekkareita, kansainvälisiä kollegoita. Surreal but nice , täysin odottamatonta ja ihan täydellistä, paahdettuja vaahtokarkkeja myöten.

Lauantain ohjelmassa oli yliannostus kakkua ja Fêtes de Genèven ilotulitus. Pyromelodista show'ta katsellessa tajusin, etten sittenkään ole vielä liian vanha ja kyyninen vaikuttuakseni raketeista. Tämän jälkeen tosin eivät uuden vuoden papatit ehkä sytytä enää senkään vertaa kuin aiemmin.

Sunnuntaina uin ensimmäistä kertaa Lémanissa. Ei se ole meri, mutta silti - isoissa aalloissa uimisesta vaan tulee jotenkin niin rauhallinen ja vahva olo. Paluumatkalla jäätelöaltaasta löytyi kurkkuminttujäätelöä. Nauratti. Sitä on sittenkin olemassa, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Oli tietenkin pakko maistaa.

Nyt meneillään on tähänastisista työviikoista ehdottomasti tylsin. Pian kuitenkin pääsen murskaamaan numeroita toden teolla. Ja ylihuomenna hyppään junaan, joka vie minut Pariisiin. Ei valittamista.

Olen elänyt viime viikot gogolilaisen odotuksen vallassa. Huomenna hän saapuu. Saapuuhan?

Eilen hän sitten lopulta odotti minua postilaatikossani. Harry Potter. Yhdessä illassa ja yhdessä työmatkassa olen ehtinyt sivulle 131 ja tilanteeseen, jossa haluaisin vetäytyä jonnekin lukemaan kirjan loppuun, tauotta. Juonipaljastuksia ei ole luvassa, varsinkaan, koska kaikki, joita kiinnostaa, tietävät jo enemmän kuin minä.

Minun elämässäni potterit kuuluvat oleellisesti käännekohtia edeltäviin kesiin. Tämä pitää paikkansa siitä asti, kun englanninkielisen laitoksen ilmestyminen on synnyttänyt kansainvälistä kohua.

Viides kirja ilmestyi kesällä 2003. Se oli osapuilleen ensimmäinen asia, jonka luin pääsykoekirjojen jälkeen. En varmaan ikinä unohda, miten hyvää silloin teki lähteä Tylypahkaan. Se tuntui ansaitulta ja auttoi hetkeksi unohtamaan sen kuumeisen jännityksen, jolla odotin valintakokeen tuloksia.

Kuudennen kirjan luin loppuun kaksi vuotta myöhemmin hostellissa Prahassa, matkalla Müncheniin. Aika monella muullakin oli matkatavaroiden joukossa tuore potter, kansallisuuteen katsomatta. Sinä kesänä kukaan ei väittänyt minulle lukeneensa kirjaa itkemättä, ainakin vähän lopussa. Baijerista paluuta seuraavana iltana otettiin Varaslähtö. Phuksivuosi alkoi.

Jollain tavalla tämä kesä, koko vuosi itse asiassa, on jo ollut käännekohta. Työt lukeutuvat tällä hetkellä elämän parhaisiin juttuihin, mikä on ihanaa ja kamalaa yhtä aikaa. Gradua potkitaan eteenpäin siinä sivussa. Ihmisiä virtaa sisään ja ulos elämästäni. Ja minulla on menolippu Suomeen.

Tällä viikolla arki alkoi laskeutua työpaikalle. Suuri pohdinnan aihe on ollut, miksi kolmikosta työ, sosiaalinen elämä ja uni voi kerrallaan toteuttaa tyydyttävästi korkeintaan kaksi. Kompromisseja siintää joka suunnassa.

Viikkoon on samalla mahtunut huomattava määrä Haluan olla tässä nyt - hetkiä. Elämä on yhtä täynnä avoimia kysymyksiä kuin ennenkin, mutta jollain perustavanlaatuisella tavalla kaikki on mallillaan.

Keskiviikkoiltaa istuttiin aallonmurtajalla. Kokoonpano oli jälleen jollei sattumanvarainen, ainakin epätodennäköinen. Suomalaisten enemmistöasema sen sijaan ei enää yllättänyt ketään. Tiramisua lukuun ottamatta kaikki pitivät auringosta.

Perjantaina työpäivää siivittivät naapuridivisioonan samppanjabrunssi sekä lounas Palais'n ravintolan terassilla. Viikonlopun avauksena syötiin työkavereiden kanssa illallista eritrealaisessa ravintolassa. Huomasin alkaneeni kiintyä näihinkin ihmisiin, vaikkei välttämättä ollut tarkoitus.

Eilinen kului Nyonissa, Paléo-festivaaleilla, jonne lopulta saatiin liput kaikille, joille pitikin. Gad Elmaleh nauratti yli 30 000 ihmistä, minua muiden muassa. Tryo soitti pimenevässä heinäkuun yössä puolitoistatuntisen setin. Bamboulé!

Tänään pysyn kotona. Pesen pyykkiä ja siivoan. Toivotan tervetulleeksi Floridasta palaavan ystävän ja pidän skype-konferenssin Portugaliin palanneen ystävän kanssa, aiheena ajankohtaiset asiat. Kuuntelen Bo Kaspers Orkesteria ja 2raumwohnungia. Lepään.

Haluan olla tässä nyt.