Töitä pukkaa aika kivasti. Haastattelin eilen tuoretta Ruotsin jääkiekkomestaria Rami Alankoa. Hän oli tällä kaudella mestarijoukkue Färjestadin ainoa suomalainen. Lähes jokainen hänen vastauksistaan sisälsi jonkinlaisen ruotsalaisuuteen liittyvän kommentin, eikä niissä suinkaan ollut ihastunut sävy. Tyyliin "nämä nyt on näitä ruotsalaisten juttuja" tai "ei näistä ruotsalaisista tiedä". Mies vaikutti aidosti iloiselta, että ensi kaudeksi joukkueeseen liittyy kaksi suomalaista lisää.
Ymmärrän hyvin. Olen sata kertaa tämän kauden aikana ajatellut, että kovin kauan en olisi täällä kestänyt ilman Katria.
Ei oikeastaan edes siksi, että en olisi sietänyt "näitä ruotsalaisten juttuja". Mutta ruotsalaisuuteen ilmeisesti kuuluu loputon solidaarisuus ja hienotunteisuus idioottivalmentajia kohtaan. Harva se kerta jäin treeneissä suu auki katsomaan, että eikö tosiaan kukaan aio taaskaan reagoida mitenkään. Ja sitten vaihdoin kielen suomeen ja haukuimme Katrin kanssa äijän paskaksi sen nenän edessä. Rumaa, tiedän, mutta se tuntui ainoalta selviytymiskeinolta.
Rami Alanko ihmetteli myös ruotsalaisten mestaruusjuhlintaa, tai oikeastaan sen puuttumista. Hän oli ratkaisevan ottelun jälkeisenä päivänä lasten kanssa hiekkalaatikolla ja hämmästeli, että aiotaankohan tätä kultamitalia juhlia ollenkaan.
Jep. Taannoin joukkueemme surkean putoamiskamppailun jälkeen joku ehdotti, että lähdetäänkö illalla kaljalle. Kuulosti hyvältä. Näin mielessäni hämyisen baarin, synkkiä pelaajia ja tilityskaljat.
Vielä mitä. Parhaat päälle, ensin baariin parille ja sitten – tanssimaan. Me suomalaiset jätimme väliin nämä juhlat. Onko näillä mitään logiikkaa?
Kerro
Erota kappaleet kahdella rivinvaihdolla.