Ruotsissa urheilu on niin kovin erilaista kuin Suomessa. Kirjoitin toissa kesänä jutun Ruotsin naisjalkapalloilun suosiosta ja menestyksestä. Ruotsissa pelaavat suomalaisfutaajat Laura Kalmari ja Sanna Valkonen puhuivat siinä täkäläisestä positiivisuudesta ja kannustuksesta. Kukaan ei kuulemma koskaan hauku.
No niin, nyt olen sitten itse sitä todeksi todistamassa. Näin on. Ei kerrassaan mikään ole negatiivista, koskaan ei suututa, koskaan ei potkaista palloa katsomoon tai vesipulloa seinään. Kun olimme turnauksessa yhdessä matsissa 20 maalia tappiolla, kukaan ei kävellyt kentältä vaihtoon ja ilmoittanut ettei enää pelaa. Siellä vaan painettiin, ja kun saatiin yksikin maali, kaikki huusivat: "Härligt tjejer!"
Hyviä tuloksiahan tällä taktiikalla on saavutettu, niin yleisurheilussa, futiksessa kuin käsiksessäkin. Mutta on se vaan niin kummallista. Suomalaiselle aivan epäluonnollista.
Pelikentällä olen yhtäkkiä muuttunut kaikkien kliseiden suomalaiseksi; vähäpuheiseksi murjottajaksi, joka vaan huokailee, kun joku yrittää neuvoa. Näytän siltä, että olisin missä tahansa muualla mieluummin. Jos yritän ruotsiksi muodostaa jotain ymmärrettävää ajatusta, purskahdan itkuun. Välttääkseni tätä hoidan raivopurkaukseni kiroamalla kovaan ääneen suomeksi (no vaikka perkele, niin ruotsalaisetkin ymmärtävät).
En minä Suomessa ollut tällainen. Toki itkuraivari silloin tällöin tekee hyvää, mutta en ollut jatkuvasti pahalla tuulella. Mitä on tapahtunut?
Täällä en saa minkäänlaista vastausta tai myötätuntoa keneltäkään, kun epäonnistun ja paiskon palloa. Silloin tulee pelkästään kehuja ja kannustusta, ja loputtomasti neuvoja (ne tietää aina paremmin, miten tätä peliä pelataan). Minulle tulee kai sellainen tunne, että masentumistani pitää vielä vähän tehostaa. Lisää huokauksia ja turhautuneita ilmeitä. Lopulta suutun, kun minua ei huomata. Tai kun minun ei anneta olla rauhassa. Tai kun minun pitää yrittää uudelleen (Kom igen!). Niinpä sitten murjotan ja ärähtelen, kunnes yhtäkkiä havahdun huomaamaan, että kaikki onkin ihan hyvin.
Voikohan tähän jeejee-meininkiin koskaan tottua? Koti-Suomessa treeneissämme vähintään yhden pelaajan elämä oli aina hajoamassa palasiksi, jos ei muuten niin siksi kun pari heittoa peräkkäin osui tolppaan. Yksi pitkäikäisimmistä inside-hokemistamme oli "hymy perseeseen". Urheilu on vakava asia.
Kerro
Erota kappaleet kahdella rivinvaihdolla.