DN:n välissä oli tänään Damallsvenskan-liite. Kuvitelkaa, liite naisten jalkapallosarjasta. Siinä oli tietysti juttu Umeå IK:sta, pohjoisen superseurasta, johon kaikki maailman naisjalkapalloilijat haluavat. Olin kerran UIK:n kotiottelussa, 9 000 katsojan loppuunmyydyllä stadionilla.
En minä ole kateellinen niistä 9 000 katsojasta enkä ammattilaissopimuksista. En tarvitsisi sponsoriautoakaan (enkä varsinkaan sellaista, jossa olisi isolla nimi ja numero!). Toisaalta olen kyllä iloinen, että maailmasta löytyy edes yksi naisten palloilujoukkue, jolla on moiset edut.
Itse haluaisin vain pelata joukkueessa, jossa asiat toimivat. Jossa kaikki panostavat joukkueeseen. Jossa on ammattimaiset valmentajat. Jossa saa hierontaa, kun on selkä jumissa. Jossa lääkelaukusta löytyy hiuspinnien lisäksi myös kylmäpusseja. Jossa kulut korvataan ilman että niitä täytyy jatkuvasti kinuta. Jossa ei tarvitse murehtia asioita, jotka eivät pelaajille kuulu.
Kun tulin tänne syksyllä, olin todella vaikuttunut seurani toiminnasta. Ei se nyt ihan niin esimerkillistä lopulta ollutkaan, mutta kuitenkin todella suuri harppaus parempaan verrattuna Suomeen. Eilen olin kuuntelemassa heidän tulevaisuudensuunnitelmiaan. Tavoite on nousta ensi kaudella takaisin Elitserieniin, pienillä resursseilla. Johtoryhmä julisti, että tässä seurassa ei sitten enää makseta kenellekään pelaamisesta, mutta sen sijaan täällä on kivaa pelata.
Minusta se on hyvä suunnitelma. Palkkiot ovat joka tapauksessa naurettavan pieniä, joten paremman tuoton niille rahoille saisi, jos palkattaisiin joukkueelle vaikka fysioterapeutti.
Eräs joukkuekaverini piti minulle taannoin esitelmän Tukholman seudun käsipalloseuroista. Tyyliin tuolla ei makseta palkkioita, tuo on minulle tuhat kruunua velkaa, tuo ei tee kuin monivuotisia sopimuksia. Että ei voi mennä oikein mihinkään. Hemmetin junnu, ajattelin. Pelaa vielä viisi vuotta lisää, niin et taatusti jaksa välittää siitä, maksetaanko typerät pikku karkkirahasi vai ei, jos homma muuten toimii. Ja tajuat, ettei ole oikeasti kivaa vaihtaa joka vuosi joukkuetta.
Tässä on nyt siis kaksi eri asiaa.
On ikävää, ettei naisten palloilussa ole käytettävissä yhtä paljon rahaa kuin miesten. Mutta jos rahat tulevat sponsoreilta ja katsojilta ja jos kerran yleisö haluaa katsoa vain miesten (ja Umeå IK:n) pelejä, niin fine. Sen kanssa on elettävä. Tosin katsojat eivät siinä kyllä ymmärrä omaa parastaan.
Rahan puuttuminen tuo kuitenkin mukanaan takuun siitä, että urheilu on kivaa ja että kaikki ovat mukana sydämestään. En usko, että unelmieni seuran pitäisi olla varakas. Sinne tarvitsisi vain muutaman kyvykkään ihmisen, jotka oikeasti välittäisivät joukkueesta.
Haluaisin vain pelata.
Kerro
Erota kappaleet kahdella rivinvaihdolla.