Lukupäiväkirja jatkuu uusilla masennusaiheisilla teoksilla. Kun minusta tuli taideteos on Eric-Emmanuel Schmittin romaani, jossa eksentrikko taidemaalari ja epätoivoinen nuori mies kohtaavat.
Asetelma ja teksti on niin käsittämätöntä ja samaan aikaan hulvatonta, ettei tiedä itkeäkö vai nauraa. Esimerkiksi "maailman parhaan ja kuuluisimman" taidemaalarin nimi on Zeus-Peter Lama. Olen lukenut vasta neljänneksen ja osa minusta haluaisi suoraan ilmoittaa teoksen maailman huonoimpien kirjojen sarjaan - tekeekö kirjailija lukijoistaan pilkkaa? - Toistaiseksi kuitenkin uteliaisuuteni on voittanut: pakko lukea, miten päin tämä vielä kääntyy ja mihin teksti kehittyy. Jotakin se minussa kuitenkin koskettaa.
Iloksenne katkelma:
– Uskomatonta, miten vaikea teihin on kiinnittää katsetta. Ihan kuin teillä ei olisi ollenkaan reliefiä. Te olette litteä.
– Tiedän.
– Ihan kuin teidät olisi vain maalattu pinnalle. Tai siis, sanoin ”maalattu” ... no, ei kyllä minun pensselilläni. Ja maalikin on jo alkanut haalistua...
Varmistettuaan että huomautukset sattuivat minuun hän purskahti nauruun ja oli taas hyvällä tuulella.
– Ettekö ole koskaan toivonut olevanne ruma?
– Kyllä, usein, vastasin kyynelten kutittaessa silmäluomiani. – Silloin olisin edes jotain. (P. 35-36.)
......................................................................
– Ettekö ole koskaan ajatellut runnella itseänne?
– Olen ajatellut kyllä... mutta...
– Mutta mitä?
– En ole pystynyt siihen. Mieluummin tapan itseni.
– Niinpä niin, teillä ei ole ruman sydäntä eikä ruman rohkeutta. Teillä on vain hankalat hormonit. Olette yhtä taistelunhaluinen kuin vasikka.
Kun hän ahdisteli minua, lämpöinen aalto kulki lävitseni. Tunsin kerrankin iloa. Ensimäistä kertaa tunsin, että joku ymmärsi minua. Toivoin että hän jatkaisi.
– Olette aivan oikeassa, Lama. Osaan vain alistua. Olisin voinut alistua olemaan komea; sen sijaan en voi kestää olla epämiellyttävä, vailla ominaisuuksia.
– Siis itse asiassa, nuori ystäväni – sanokaa vain jos erehdyn -, teiltä ei puutu ainoastaan fyysistä vetovoimaa vaan älyssännekään ei ole kehumista?
– Juuri niin!
Sydämeni pakahtui kiitollisuudesta. Posket hehkuivat. Koskaan en ollut kokenut noin paljon myötätuntoa puhekumppanin taholta. Melkein halasin häntä.
– Siis yhteenvetona: te olette lattea, veltto, tyhjä ja masentunut.
– Aivan niin!
– Kukaan ei ole kiinnostunut teistä ettekä te kenestäkään!
– Täsmälleen.
– Teidän sijallanne voisi olla...
– ...kuka tahansa
– Minun täydellinen vastakohtani siis.
– Tarkalleen.
– Siis olematon, tavallaan?
– Kyllä, huudahdin innoissani. – Olen täysin nolla.
Hän hymyili paljastaen avoimesti jalokivet hampaissaan. Sitten hän taputti olkaani hellästi ja sanoi:
– Te olette juuri sellainen, jota tarvitsen. (P. 37-38.)
Kommentoi
Erota kappaleet kahdella rivinvaihdolla. Ei HTML-merkkausta.