Tajusinhan minä sen vihdoin, Eric-Emmanuel Schmittin kirja on filosofinen ja moraalinen nykyajan versio Faust-myytistä. Anna minulle sielusi, sanoo paholainen, niin minä annan sinulle sitä mitä haluat, mainetta, julkisuutta, ikuisuutta, näkyvyyttä.
Aikaisemmat mietteeni siitä, pitääkö kirjailija lukijaa pilkkanaan, ovat nyt kääntyneet sen tunnustamiseksi, että kirja toimii juuri siten: se ärsyttää, häiritsee, tuntuu välillä ällöttävältä, mutta myös huvittaa ja naurattaa.
Siinä on syvällistä ja ajankohtaista pohdintaa taiteesta, taiteen arvosta, elämästä ja elämän luonteesta, oikeusjärjestelmän ja laintulkinnan kohtuuttomuudesta. Mutta ennen kaikkea Schmitt kritisoi osuvasti sitä vallitsevaa absurdia diskurssia, joka kohottaa maineen, nuoruuden ja kauneuden yleismaailmallisiksi arvoiksi.
Se on ilkeä ja säälimätön kirja, mutta myös myötätuntoinen ja koominen. Älykäs ja groteski. Hulvaton ja uskalias jotenkin, mutta samaan aikaan hyvin intellektuelli.
Taas iloksenne vähän esimakua. Tässä maailmankuulu ja julkisuuden rakastama upporikas taiteilija puhuu itsemurhan partaalla olleelle nuorukaiselle, josta hän on erilaisten operaatioiden tuloksena muokannut oman taideteoksensa (s. 119-120):
"Kuulepas, nuori ystäväni. Jokaisella meistä on kolme elämää. Materiaalinen elämä: olemme yhtä kuin ruumiimme. Henkinen elämä: olemme tietoisuutta. Ja puheiden elämä: olemme sitä mitä muut meistä puhuvat. Ensimmäiseen, ruumiin elämään emme voi vaikuttaa. Emme voi valita, olemmeko pieniä tai kyttyräselkäisiä, vanhenemmeko vai emme. emme päätä syntymäämme tai kuolemaamme. Toinen olemassaolon muoto, tietoisuus, aiheuttaa puolestaan pettymyksiä: emme voi tulla tietoisiksi muusta kuin siitä mikä on, mitä me olemme. Toisin sanoen tietoisuus on vain mukautuvainen liimapensseli meidän ja todellisuuden välissä. Ainoastaan kolmas olemassaolon muoto sallii meidän puuttua kohtaloomme. Se antaa käyttöömme teatterin, näyttämön ja yleisön: provosoimme, mitätöimme, synnytämme, manipuloimme toisten havaintoja. Meistä itsestämme riippuu, mitä toiset meistä sanovat - lahjakkuudestamme tai taidokkuudestamme välittämättä. Katsotaan vaikka sinun tapaustasi. Ensimmäinen elämäsi oli epäesteettinen tosiasia, toinen oli katastrofi koska tajusit kouriintuntuvasti rujoutesi. Kolmas elämäsi oli menossa päin puuta koska huomaamattomuutesi vuoksi et onnistunut saamaan ketään sanomaan mitään sinusta ja olit tästä tietoinen. Minä olen juuri antanut sinulle kolme uutta elämää. Uuden ruumiin. Uuden tietoisuuden. Uudet puheet. Sinullahan on ollut jo kuusi elämää! Voit rauhoittua, ei sinun mielipiteelläsi ole merkitystä: vain kolmannella olemassaolon muodolla on väliä - ja sinusta puhutaan lakkaamatta. Kiitos minun, sinusta on tullut ilmiö. Tyydy vain toteamaan se, säästä itsesi omilta arvioiltasi.
"Aina kun Zeus-Peter Lama oli luonani, nautin nähdessäni itseni uusinnettuna loputtomiin, pidin itseäni omaperäisenä, uskomattomana, outona, uniikkina, kuuluisana. Heti kun hän jätti minut yksin, onneeni ilmestyi epäilyksen säröjä: ei kai minusta vain ollut tullut hirviö? Oliko minussa jäljellä jotain inhimillistä? Jos en olisi Adam bis itse, jos olisin se joka olin aikaisemmin, enkö tuntisikin kammoa näitä klisheisiä kuvauksia kohtaan? Tai vielä pahempaa: sääliä?"
Kun taideteos on ryhtynyt ryyppäämään ja puhuu luojalleen levottomia, suuri taiteilija kääntyy leikkauksen suorittaneen entisen patologin, tohtori Fichet'n, puoleen (s. 125-126):
— Siinä näette, Fichet, ette halunnut uskoa minua: hänet olisi pitänyt lobotomisoida. Olisi pitänyt kaapia hänen aivonsa pois, epäinhimillistää hänet mahdollisimman pitkälle. Vihanneksen tilaan alennettuna hän olisi jättänyt meidät rauhaan. Vihanneksella ei ole ajatuksia eikä paheita.
— Pahe on todiste inhimillisyydestä.
— No miksi sitten sinä yönä jarruttelitte?
— Koska minusta olisi ollut vaarallista koskea hänen aivokalvoihinsa parantumisen ja sen vaativan kuntoutumisen kannalta, jonka eteen tiesin hänen joutuvan. Hänen oma halunsa onnistua edisti nopeaa palautumista. Aivottomana hän tuskin olisi pysynyt jalkeilla vielä paljastustilaisuudessa. Ehkei olisi selvinnyt hengissäkään.
— Miten vain, mutta nyt lobotomisoidaan hänet.
— Tiedätte hyvin, että vielä muutamaan kuukauteen ei kannata ottaa leikkaukseen sisältyvää riskiä.
— Sen pässinpään sieluntilat pilaavat vielä minulta kaiken. Katsokaa nyt miten se on jo epämuodostunut alkoholin takia. Hän tuhoaa minun taideteokseni. Yhtään välittämättä siitä, mitä minä olen tehnyt hänen hyväkseen, hänellä on kestämättömiä mielialan vaihteluja: joko hän on surullinen tai sitten ylikiihottunut.
— Suru on toinen todiste ihmisyydestä.
— Tokion näyttely on kohta. Minä haluan että hän on silloin kunnossa.
— Voin panna hänet kemialliseen pakkopaitaan.
— Mikä se on?
— Taitava yhdistelmä rauhoittavia ja hyvää oloa tuottavia lääkkeitä. Sopivasti annosteltuna se muuttaa kenet tahansa onnelliseksi typerykseksi.
— Täydellistä. Miksi ette ole ehdottanut sitä aikaisemmin?
— Koska sen vaikutus ei kestä kovin pitkään... Aivot tottuvat siihen ja alkavat torjua sen vaikutuksia. Sitten tullaan taas onnettomiksi.
— Joka tapauksessa voitamme sillä aikaa.
— Oikeasti häneltä pitäisi poistaa sielu.
— Sielu? Fichet, tehän puhutte kuin pappi! Onko se muka olemassa, teidän mielestänne - sielu?
— Valitettavasti. Se on haava joka vuotaa jatkuvasti eikä parane koskaan. Ei ennen kuin elämä lakkaa.Eric-Emmanuel Schmitt: Lorsque j'étais une oeuvre d'art. Paris, Albin Michel 2002.
Kommentoi
Erota kappaleet kahdella rivinvaihdolla. Ei HTML-merkkausta.