Neljän ja puolen vuoden raapustelun jälkeen on aika vaihtaa maisemaa eli siirtää blogini uuteen ympäristöön. Tästä lähtien jatkan kirjoitteluani osoitteessa www.frankmartela.fi . Tämän blogin koko sisältö on jo sinne siirtynyt, kaikki tapahtuu siellä jatkossa. Joten päivitä seurantasi kyseiseen osoitteeseen jo heti.


Kohti uusia maisemia, kohti laulamattomia lauluja!



Terveisin, Frank

]]>

Mitä hyötyä on yliopistosta, erityisesti humanistisista aineista? Aiheellisesti monet esittävät tämän kysymyksen, koska humanististen tieteiden hedelmät eivät läheskään aina näytä osuvan taloudellisesti tuottavalle maaperälle. Miten sivistyneistö vastaa tähän kysymykseen? Kristian Donner vastasi hyökkäämällä takaisin: 'Mitä barbaarille nyt voi sanoa?' Eikä tämän jälkeen esittänyt mitään arvoa, jonka perusteella humanismia voisi puolustaa.

Reaktio on tyypillinen jälkimodernin ajan sivistyneistön edustajille. Kyky perustella oma olemassaolonsa muille kuin samanhenkisille puuttuu. Humanismin lisäksi moni muukin perustava arvo on ajautumassa samalla lailla tyhjän päälle: Miksi tuloerojen kasvu on huono asia? Mitä hyötyä on hyvinvointivaltiosta? Miksi meidän tulisi olla kiinnostuneita demokratiasta? Mikä on sivistyneistön arvo? Tärkeitä asioita, mutta liian usein niiden puolustajat ottavat niiden arvon itsestäänselvyytenä ja tuhahtavat halveksuvasti, jos joku uskaltaa ne kyseenalaistaa. Valitettavasti tällainen ylimielisyys johtaa heille tärkeiden asioiden alasajoon.

Ongelman ydin on siinä, että nämä henkilöt eivät uskalla tunnustaa väriä. He eivät uskalla nostaa esiin sitä perustavaa itseisarvoa, johon heidän asenteensa pohjautuu. Postmoderni purema on levittänyt heidän verenkiertoonsa niin vahvan ajatuksen arvojen suhteellisuudesta ja kaikkien näkökulmien samanarvoisuudesta, että minkään arvon taakse ei uskalleta asettua. Heti kun joku yrittää puolustaa jotakin arvoa, ryntäävät nämä jälkimodernismin taistelukoirat osoittamaan sen heikkoudet. Vähänkin aikaa sitten, kun eräs humanisti puolusti humanismia sen perusteella, että se opettaa ajattelemaan, oli toinen humanisti heti huutamassa, että ei humanistit ole mitenkään muiden yläpuolella. Toisin sanoen puolustamassa näkökulmaa, jonka mukaan ei pidä luulla, että hänen koulutusalallaan olisi mitään arvoa.

Arvot, joiden puolesta kukaan ei taistele, näivettyvät. Postmodernismin seurauksena monet tärkeät arvot, kuten humanismi, sivistys, solidaarisuus tai vastuu, ovat menettäneet puolustajansa. Ihmisten toiminta edistää aina joitakin arvoja ja mieltämme pommitetaan jatkuvasti tiettyjä arvoja edistävillä toimintamalleilla. Ne arvot, joita ihmiset elämässään käytännössä edistävät, päätetään yhteisellä agoralla. Kun suurten ja hyvien arvojen puolustajat puuttuvat, tyhjiön täyttää esimerkiksi oravanpyörään rohkaiseva markkinointikoneisto ja statuskilpailu. Sen kyllästämät ihmiset eivät kykene näkemään, mikä esimerkiksi humanismissa on kaunista, miksi heidän verovaroillaan pitäisi sitä tukea. Onneksi valtarakenteiden status quo muuttuu niin hitaasti, että humanistit saavat vielä hetken aikaa elää arvojaan puolustamatta edellisten sukupolvien heille taistelemissa rakenteissa. Jos he kuitenkin jatkavat postmodernilla polullaan, ennen pitkää humanismi lakkautetaan yhteiskunnassamme turhana ja tuottamattomana alana.

Demokratia, humanismi ja hyvinvointivaltio ovat kaikki arvotaistelun tulosta. Niistä tuli todellisuutta sitä kautta, että ihmiset olivat valmiita asettamaan koko arvovaltansa peliin niiden puolesta. Ihmiset omaksuivat niiden arvon sitä kautta, että viisaat ihmiset onnistuivat julkiseen keskusteluun osallistumalla luomaan niistä yhteisesti arvostettuja asioita. Nyt kun kukaan ei oikein tosissaan puolusta niitä kuin juhlapuheissa, on seurauksena näiden arvojen hiljainen näivettyminen. Olisiko jo aika todeta, että jälkimodernismi on tehnyt tehtävänsä monokulttuurin vastavoimana – ja siirtyä eteenpäin, kohti paremman yhteiskunnan puolustamista?

Tagsit: arvokeskustelu arvot humanismi jälkimodernismi postmodernismi sitoutuminen sivistys yhteiskunta

]]>

Päätin lopettaa sianlihan syömisen. Olen kasvavassa määrin ollut sitä mieltä, että sika on liian älykäs ja tunteva eläin, jotta sen kohtelu niillä epäinhimillisillä (vai pitäisikö sanoa epäeläimellisillä) tavoilla, joita nykysikalat harjoittavat, olisi mitenkään hyväksyttävissä. Valintani motiivi on siis puhtaan eettinen eikä liity mihinkään terveysnäkökohtiin. Eniten tulen ehkä kaipaamaan ilmakuivattua kinkkua ja meetwurstia pizzan päällä.

Enenevässä määrin olen yleisesti tullut tietoiseksi sian älykkyydestä ja tätä kautta kyvystä todella tuntea sen huono kohtelu. Lisäksi olen törmännyt faktoihin sikojen huonosta kohtelusta - liian ahtaasta elintilasta, lajityypillisen toiminnan mahdottomuudesta ja muista epäkohdista. Pisara, joka sai jo valmiiksi tulvimaan kallistuvan lasini vuotamaan yli, olivat viimeaikaiset uutiset urossikojen kastrointitavoista. Ensiksi puhuttiin kivesten repimisestä. Hesari selvitti asiaa ja totesi, että repiminen on ehkä väärä ilmaisu. Oikeasti siat kastroidaan joko pihdeillä vetämällä tai leikkaamalla - puuduttamatta. Sikojen sairauksien ja terveydenhuollon professori Mari Heinosen mukaan "kivuliaita ne ovat molemmat" (HS 14.11).

Kiitän kaikkia eläinoikeusaktivisteja siitä, että heidän pitkäjänteisen työnsä tuloksena minunkin kovaan kalloon on onnistuttu takomaan näitä faktoja siitä ruoasta mitä syömme. Jokaisena päivänä teemme ruokakaupassa tai ravintolassa eettisiä valintoja. Ostamalla sikaa tai muuta eläintä tuemme sitä lihateollisuutta ja sen toimintatapoja, jotka kyseisen eläimen ovat teurastaneet. Koska lihateollisuus ja markkinointiketju pyrkivät peittelemään niitä olosuhteita, joissa lihaa kasvatetaan, on erittäin tärkeätä, että on jokin heitä valvova taho, jonka agendalla on epäkohtien tuominen ostavan yleisön tietoon. Meillä on oikeus - tai oikeastaan velvollisuus - tietää, millaisissa oloissa ruokamme tuotetaan.

Ihmisen mielen tunneohjautuvuudesta kertoo se, että vaikka minulle on näitä faktoja vöyrytetty jo vuosien ajan - ainakin siitä lähtien kun luin Peter Singerin Animal Liberationin - en ole lopullista päätöstä sianlihan syömisen lopettamisesta tehnyt ennen kuin nyt. Toisaalta sianliha on maistunut niin hyvältä, että sen syömisen lopettaminen olisi sääli. Toisaalta tällainen kieltäymys aiheuttaisi ylimääräisiä hankaluuksia erilaisissa ruoansyöntitilanteissa. Ja ehkä merkitsevimpänä tekijänä minua ympäröivät ihmiset ovat enimmältä osin olleet iloisia lihansyöjiä, jolloin sosiaalinen paine - joka on moraalimme keskeisiä polttoaineita - ei ole aiemmin ohjannut minua moraalisesti oikeaan päätökseen.

Tärkeätä on ehkä vielä korostaa, että en ole ruokatottumuksiltani mikään pyhimys. Naudanlihan ja riistan syömistä tulen jatkamaan juhlaruokana ja kalaa tulen syömään säännöllisesti. Niihin liittyviä eettisiä ongelmia en koe niin akuutteina, että ruokavaliotani olisin täysin kasvispitoiseksi muuttamassa. Naudanlihan osalta isoin eettinen kysymys liittyy mielestäni sen ekologiseen kuormaan. Tähän olen ajatellut vastata enemmänkin jatkamalla sitä linjaa, jota jo opiskelujeni alusta asti olen soveltanut: en osta lihaa kotiin, enkä syö sitä lounasravintoloissa - noudatan siis jonkinlaista arkilihatonta ruokavaliota. Säästän naudansyömisen oikeastaan kolmeen tilanteeseen: juhla-aterioihin, hyviin ravintoloihin ja aamuyön pikaruokaloihin.

En siis koe, että tämä valinta tekisi minusta vielä eettisesti esimerkillisen hahmon. Koen kuitenkin, että valintani on askel moraalisesti parempaan suuntaan. Toivon, että mahdollisimman moni tekisi vastaavia valintoja. Lisäksi kaipaan rakenteellisia, siis valtiovallan aktiivisempia ratkaisuja, koska kuluttaja on ruokakaupassa hyvin yksin ja tiedoissaan heikko. Unelmani olisi, että voisin mennä Suomessa ruokakauppaan tietoisena siitä, että jokin taho on pitänyt huolta siitä, että voin tehdä siellä ostoksia huolettomin mielin sen suhteen, että valintani ovat eettisiä. Siihen on vielä matkaa. Nyt otin itse pienen aktiivisen askeleen protestiksi ihmisten sioille tietoisesti tuottamia kärsimyksiä vastaan. Maailma ei kuitenkaan isosti muutu, elleivät poliittiset päättäjät ota vastuuta eettisemmän ruokamaailman luomisesta.

Tagsit: eettinen valinta eläinoikeusaktivismi eläinten oikeudet kasvissyönti kinkku sianliha vegaani vegetarismi

]]>

Kirkko on viime aikoina ollut näyttämöllä. Ensin suuri homokeskustelu nosti esiin suvaitsemattoman konservatiivisia kirkon edustajia, sitten olivat vuorossa kirkollisvaalit. Minä kuulun edelleen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Vaikka elänkin sosiaalisissa ympyröissä, joissa kirkosta eroaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus, itse olen ollut kirkolle, johon minut kastettiin, uskollinen. On aika pohtia miksi.

Tärkein syy kirkkoon kuulumiselleni on, että mielestäni kirkko edustaa monia sellaisia arvoja, jotka ovat itselleni tärkeitä: lähimmäisenrakkaus ja yhteisöllisyys ovat näistä tärkeimmät. Kirkko tekee arvokasta työtä vähäosaisten eteen niin kotimaassa kuin kirkon ulkomaanavun kautta myös ulkomaillakin. Pinnallisessa nykykulttuurissamme kirkko puolustaa moraalisten periaatteiden paikkaa osana ihmiselämää. Kirkko antaa tilan ja välineet täyttää ihmisen monet hengelliset tarpeet. Kirkko tarjoaa myös lohtua, toivoa ja yhteisöllisyyttä monelle ihmiselle. Arvostan myös sitä, että kirkko on toistuvasti auttanut pakolaisia uskaltautuen välillä jopa asettumaan valtiokoneiston kylmiä päätöksiä vastaan. Kirkko tekee siis paljon hyvää työtä inhimillisemmän maailman puolesta.

Kaupallistuneessa nykymaailmassa tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan instituutiota, joka puolustaa ei-kaupallisia, hengellisiä arvoja. Tarvitaan instituutioita, jotka eivät ole markkinaehtoisia, vaan joita ajaa jokin arvokkaampi päämäärä. Sinänsä markkinaehtoisuudessa itsessään ei ole mitään vikaa, oikeissa paikoissa sovellettuna se on tehokas järjestelmä. Ongelmaksi se muuttuu, kun sitä sovelletaan joka paikkaan - rengistä tulee isäntä ja tämä on vahingollista ihmisten hyvinvoinnille. Siksi tarvitaan tarpeeksi voimakkaita instituutioita haastamaan se.

Erilaisia ei-kaupallisia, hyvään pyrkiviä järjestöjä on toki pilvin pimein. Kirkko eroaa näistä kuitenkin sen valtavan koon ja vaikutusvallan ansiosta. Kirkosta eroamisten määrä on ollut jo pitkään kasvussa ja tapetilla, mutta on muistettava, että vieläkin 4,2 miljoonaa suomalaista eli 78,5% kansasta kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se on valtava määrä ihmisiä. Lisäksi kirkko on läsnä näiden ihmisten elämän suurimpina hetkinä. Sitä kautta sillä on suurta valtaa. Papin saarna omissa häissä, oman lapsen ristiäisissä tai rakkaan lähiomaisen hautajaisissa jättää vahvan jäljen. Parhaimmillaan kirkko on siis hyvien arvojen lempeä mutta vahva majakka itsekeskeisyyksien meressä.

Kirkolla toki on omat ongelmansa - konservatiivisuus suhteessa seksuaalivähemmistöihin ja naissukupuoleen ovat näistä ehkä keskeisimmät. Ymmärrän niitä, jotka kokevat kirkon politiikan näiltä osin olevan välillä niin pöyristyttävää, että eroaminen on ainoa vaihtoehto. Itse koin, että mieluummin haluan vaikuttaa tähän instituutioon sisältäpäin, pyrkien taistelemaan huonoja arvoja vastaan ja hyvien arvojen puolesta. Kirkko yksinkertaisesti on liian arvokas instituutio jätettäväksi fundamentalistien käsiin. Ilman kirkkoa olisimme vielä syvemmällä siinä arvotyhjiössä, jota mainonnan rummuttama pinnallinen kulttuuri rientää täyttämään turhuuksien markkinoilla.

Juuri päättyneet seurakuntavaalit ovat ilmeisesti keränneet korkeimman äänestysprosentin vuosikymmeniin ja "voittajia olivat naiset, nuoret ja nykyistä avarakatseisemman kirkon kannattajat" (Kir

Nykypolitiikan kuva piirtyy aika tarkasti esiin seuraavassa Helsingin Sanomien (11.11) uutisessa, joka kertoo viittomakielisiä uhkaavasta häädöstä Espoossa.

"Espoo päätti pari vuotta sitten perustaa tilakeskus-liikelaitoksen. Se tarkoitti, että keskus hallinnoi kaikkia Espoon omistamia tiloja ja sille asetetaan tulostavoite. Jotta tavoite saavutetaan, tilakeskuksen pitää saada tuottoa jokaisesta vuokraneliöstään." Tämän seurauksena esimerkiksi kuurojen yhdistykselle, joka aiemmin ei maksanut lainkaan vuokraa, iskettiin 37 000 euron vuosivuokra. Kuulostaa tylyltä, mutta "Vaihtoehdot ovat niukat, voi maksaa tai lähteä" ja maksaminen on yhdistyksen taloudelle täysin mahdotonta. Sama vuokrakurimus uhkaa myös monia muita espoolaisia järjestöjä.

Onko Espoo - Suomen Amerikka - päättänyt jättää järjestöt oman onnensa nojaan, yhteiskunnallisen turvaverkon ulkopuolelle? Ei suinkaan: "Espoo on näet linjannut, että tulevaisuudessa kaupunki tekee yhä enemmän yhteistyötä järjestöjen ja yhdistysten kanssa."

Politiikassa voi nykyään puheen tasolla kannattaa kaikkea hyvää ja samanaikaisesti käytännössä ajaa hyvinvointivaltiota alas. Ajamme vanhusten asiaa - ja lakkautamme viriketoiminnan Helsingin kaupungin vanhainkodeista. Tuemme järjestöjä - ja heitämme ne pihalle niiden toimitiloista. Kaikki puolueet kannattavat hyvinvointivaltiota - silti nykyhallitus on tehnyt erilaisia veronalennuksia noin 3,5 miljardilla eurolla. Kaikki vastuu puheen ja tekojen välisen yhteyden ylläpitämisestä on häipynyt.

Vastuuttominta tässä politiikassa on se, että politiikot itse pesevät kätensä likaisista päätöksistä. Voisi olla inhottavaa häätää kuurot pellolle. Mutta ei hätää, perustetaan tilakeskus-liikelaitos ja pakotetaan se tulostavoitteeseen. Kun ainoa keino päästä tulostavoitteeseen on kuurojen sun muiden tuottamattomien kansalaisten häätäminen kunnan tiloista, päästään samaan uusliberalistiseen lopputulokseen ja politiikot voivat mennä nukkumaan kokematta itse tehneensä mitään toisia ihmisiä vahingoittavaa: "Bisnes on julmaa ja se on vain ikävä tosiasia, että heikoimmat siinä kärsivät eniten". Eri kysymys on, miksi julkisen sektorin pitäisi apinoida bisneksen kylmiä lainalaisuuksia. Eikö se ole sen perusolemassaolon vastaista?

Miksi politiikoilta sitten sallitaan tällainen sanojen ja tekojen ristiriita? Yksi syy on kansalaisten vähäinen kiinnostus politiikkaa kohtaan. Siinä taustalla on nykypuolueiden samankaltaisuus ja ristiriitojen välttäminen. Toinen syy on suomalaisen median hampaattomuus - politiikkojen ihmissuhdeskandaaleista revitään lööppejä päivästä toiseen, mutta poliittisiin epäkohtiin puuttuvaa journalismia saa päämedioista hakea. Kolmas syy on politiikan yleinen mainostoimistuminen. Puolueet ovat havainneet, että asia-argumenteilla ja faktoilla ei vaaleja voiteta, vaan 'mielikuvilla' ja ajan hermoon räätälöidyllä 'brändillä'. Ehkä me kansakuntana olemme vain niin tyhmiä, että olemme ansainneet tämän.

Mitä sitten tehdä? Ensinnäkin ihmisille pitäisi vääntää rautalangasta politiikan perusasiat, jotka tuntuvat monilta olevan kadoksissa: Hyvinvointivaltio perustuu korkeaan verotukseen. Toistuvilla veronalennuksilla ajetaan hyvinvointivaltiota alas, koska ilman veroja valtiolla ei ole rahaa tuottaa hyvinvointivaltion vaatimia palveluita. Vasemmisto kannattaa useimmiten veronkorotuksia, oikeisto veronalennuksia. Toiseksi median pitäisi alkaa ottaa vahvemmin kantaa asioihin. Nostaa epäkohtia esiin ja pitää niitä esillä, kunnes niihin on puututtu tai syyllisten päät ovat vadilla. Kolmanneksi, jokaisen politiikan tekijän pitäisi katsoa peiliin ja miettiä, onko tämä mielikuvapolitiikka rehellistä ja voinko pitää itseäni hyvänä ihmisenä, jos elän sen ehdoilla?

Tagsit: espoo hyvinvointivaltion alasajo liikelaitos mielikuva mielikuvapolitiikka politiikka viittomakieliset

]]>

Kalajoella eräs mies miettii tällä hetkellä mitä tekisi seitsemällä miljoonalla eurolla. Salaisiko hän voittonsa ja eläisi loppuelämänsä jatkuvasti peläten salaisuuden paljastumista ja miettien, miten rahaa voisi käyttää ilman, että ihmiset huomaavat? Vai tulisiko hän voittoineen julkisuuteen ja joutuisi kohtaamaan valtaisan naapurikateellisuuden ja loppuelämän jatkuvan rahanruinauksen? Molemmissa tapauksissa tuntuu, että lottovoitto tekee hänet enemmänkin ahdistuneeksi kuin onnelliseksi. Rahojen poislahjoittaminen tuntuisi vuorostaan nykyisessä arvomaailmassamme silkalta tyhmyydeltä.

Mitä jos miettisimme rahojen käyttöä siltä kannalta, mikä tekisi hänet kaikkein onnellisimmaksi? Onnellisuuden kannalta on tärkeätä ensinnäkin perusturvallisuus. Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa, jossa koulutus, sairaanhoito ja perustoimeentulo pyritään yhteiskunnallisen turvaverkon kautta takaamaan kaikille, ei kovinkaan suurta rahamäärää perusturvallisuutta varten tarvita. Sanotaanko, että tätä varten miehen on hyvä maksaa asuntolainansa pois ja pistää muutama satatuhatta euroa sukanvarteen pahan päivän varalle. Tätä isompi summa ei kuitenkaan enää hänen onnellisuuttaan erityisesti lisää.

Toisaalta sitten kun muut asiat ovat kunnossa, voi itseään toteuttamalla lisätä onnellisuuttaan. Mies voi vihdoin toteuttaa matkustamiseen liittyvät unelmansa, ostaa kaikki tarvitsemansa harrastusvälineet, tehdä jotakin aivan älytöntä ja järjestää unohtumattomia juhlia ystävilleen. Jos oikein laveasti elää, tähän saa palamaan sellaiset puoli miljoonaa euroa loppuelämänsä aikana.

Mies voi siis loppuelämänsä aikana saada maksimissaan miljoonalla eurolla ostettua itselleen onnellisuutta siinä määrin kuin sitä rahalla kykenee ostamaan. Mitä hänen tulisi sitten lopuilla kuudella miljoonalla tehdä? Hänen henkilökohtaisen onnellisuutensa kannalta vastaus on selvä: antaa ne niille, jotka tarvitsevat rahaa häntä enemmän. Laaja tutkimuskirjallisuus nimittäin osoittaa, että ihmisen onnellisuuden kannalta sosiaalinen ulottuvuus on se kaikkein tärkein.

Kukaan naapuri ei ole hänelle enää kateellinen siinä vaiheessa kun hän säätiöittää kolme miljoonaa euroa ja ilmoittaa rahojen olevan kalajokelaisten apua tarvitsevien käytössä. Ei muuta kuin tutut ja tuntemattomat rahanruinaajat hakemusta kirjoittamaan, niin eiköhän säätiö tue eniten apua tarvitsevia runsaalla kädellä. Toiset kolme miljoonaa euroa hän voi sitten pistää esimerkiksi toiseen säätiöön, joka tukee hänelle mielekkäitä asioita: syöpätutkimusta, kansanmusiikkia, kehitysmaan lapsia, juniori-pesäpalloa tai mitä tahansa, mikä hänelle itselleen on arvokasta.

Herätessään aamulla lottomiljonäärinä miehen ei tarvitse enää jatkuvasti miettiä miten salata voittonsa tai miten kestää naapureidensa kateutta ja rahanruinausta. Sen sijaan hän voi miettiä, että kyseisenäkin päivänä hän itse elää onnellista elämää ja hänen rahansa mahdollistavat paremman elämän myös suurelle joukolle kanssaihmisiä, jotka tämän vuoksi häntä arvostavat. Se jos mikä on kestävää onnellisuutta. Toivottavasti hänellä on rohkeutta tehdä valintansa oman onnellisuutensa kannalta, ei vallitsevien itsekkyyttä korostavien talousnormien mukaisesti.

Tagsit: itsekkyys kateus kestävä onnellisuus lottovoitto onnea rahalla onnellisuus perusturva sosiaalinen ulottuvuus

]]>

Jossakin muualla on aina paremmat bileet. Tämä ajattelutapa tuottaa sukupolvelleni paljon onnettomuutta. Juurtuminen tarkoittaa sitä, että sitoutuu syvällisesti johonkin tiettyyn yhteisöön, ottaa sen pysyväksi osaksi identiteettiään, antaa itsensä upota kiinteäksi osaksi kyseistä ihmisrihmastoa. Yhteisö voi olla ystäväporukka, kotiseutu, työpaikka, järjestö tai mikä tahansa suhteellisen kiinteä ihmisten yhteenliittymä. Menetetty kyky asettua, luopua ja löytää paikkansa edustaa yhtä sukupolvikokemustani.

Juurtumattomuudesta seuraa, että ei oikein koskaan elä ja nauti nykyhetkestä, nykyisestä elämäntilanteesta. Haku on jatkuvasti päällä. Aina on kiire johonkin eteenpäin, kohti parempaa työpaikkaa, kohti parempaa asuinpaikkaa, parempaa parisuhdetta, hienompaa ystäväpiiriä, parempaa kotimaata. Tarkkaillaan neuroottisesti, etteikö varmasti jossakin muualla olisi jotakin parempaa tarjolla. On tietysti tervettä jossakin määrin kyseenalaistaa nykyiset valintansa ja miettiä vaihtoehtoja, mutta kestävää onnellisuutta ihminen ei saavuta, jos ei kykene sitoutumaan mihinkään koko sydämellään. Kyse on siitä, että kykenee olemaan tyytyväinen siihen, mitä on itsellään ja mitä on ihmisenä.

Dramaattisimmillaan tämä juurtumattomuus näkyi Eric Weinerin haastattelemissa amerikkalaisissa, jotka olivat muuttaneet Ashevilleen, North Carolinaan, koska se oli optimaalinen asuinpaikka heidän asettamiensa kriteereiden mukaan: sopivan paljon kulttuuria, vuoret lähellä, miellyttävä ilmasto, ei liian iso, vähän rikollisuutta ja niin edespäin. Tyytyväisinä he olivat asuneet alueella jo kolmatta vuosikymmentä, mutta kun Eric kysyi onko tämä nyt teidän kotinne, he menivät vaikeiksi. Kävi ilmi, että he jatkuvasti pitivät silmänsä auki etsien vielä parempaa asuinaluetta. Voiko olla traagisempaa kohtaloa kuin elää koko aikuisikänsä ilman kotia? Kykenemättömänä sitoutumaan asuinpaikkaansa, vaikka olisi asunut siellä jo parikymmentä vuotta.

Historiallisesti tämä juurtumattomuuden teema on iskenyt valtaväestöön vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kun maatila ja uravalinta kulkivat isältä pojalle, puoliso haettiin kävelymatkan päästä ja suvut asuttivat samaa kylää sukupolvesta toiseen, eivät juuret koskaan irronneet siitä maasta, johon ne alunperin tukeutuivat. 'Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen' halusimmepa tai emme. Koulutustason huiman nousun, matkustamisen huiman lisääntymisen, kohonneen tulotason ja monen muun seikan johdosta oma sukupolveni tempautuu auttamattomasti irti ennalta määrätyn kohtalon polulta, kohti vapaiden valintojen avaruutta. Kaikki ovet ovat avoinna - ja juuri se niin monia ahdistaa. Kun on mahdollisuus valita vapaasti, on vastuu omasta onnellisuudesta - siitä että elää itselleen optimaalista elämää - täysin omilla harteillaan.

Kaltaisteni paristakympistä kolmevitoseen ulottuvan sukupolven kasvukivut on havaittu jo tiedemaailmassakin ja mediassa . Puhutaan jopa uuden vaiheen ilmestymisestä osaksi ihmisen kasvua aikuiseksi. 'Nuoruus' käsitteenä syntyi 1900-luvun taitteessa, kun teollinen vallankumous ja koulutusvaatimukset sekä -mahdollisuudet loivat uuden kehitysvaiheen lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Informaatioyhteiskunnan kasvavat koulutusvaatimukset, mahdollisuuksien runsaus ja elinresurssien ylijäämä ovat luoneet mahdollisuuden ja tarpeen viivästyttää tärkeitä elämänvalintoja kolmenkympin toiselle puolelle. Toistaiseksi ratkaisematta on kuinka moni onnistuu kakkosella alkavien ikävuosiensa seikkailun ja hakemisen jälkeen löytämään sen kiintopisteensä elämässään ja juurtumaan?

Itselleni juurtumisen teema nousi esiin lähestyessäni kesäkuisena torstai-iltana Suomea ja juhannusta Kööpenhaminasta päin. Taakse jäi urani kannalta erittäin kiinnostava psykologian konferenssi, jossa minulla oli esimieheni kautta mahdollisuus tutustua liutaan tutkimukseni - ja yleisen mielenkiintoni sekä ajatteluni kehityksen - kannalta erittäin kiehtovia henkilöitä. 'Järkevin' vaihtoehto olisi ehdottomasti ollut jäädä sinne seminaarin loppuun asti ja lohduttautua sillä, että juhannuksia tulee aina uusia, mutta tuo ihmisten yhteenliittymä ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ainutkertaisia. Tuntui jopa vähän hassulta kävellä seminaarista ulos, kun se oli vielä niin alkuvaiheessa.

Silti en missään vaiheessa edes vakavasti harkinnut seminaariin jäämistä. Heti kun sain tietää, että puheeni on hyväksytty seminaariin, lähetin järjestäjille viestin, että minun on mahdollista pitää puhe vain seminaarin ensimmäisenä päivänä - toisen päivän puolivälissä minun täytyy lähteä pois. Minulle juhannus on pyhä asia. Rakastan juhannusta, rakastan niitä ystäviä, joita silloin voin nähdä. Matkalla koto-Suomeen tunsin sitä jotakin kotiseutuhenkeä, tyytyväisyyttä siitä, että on kotonaan jossakin. Juurtuminen, kotinsa löytäminen on juuri tätä: ei edes näe toisia vaihtoehtoja aitoina vaihtoehtoina toiminnassaan. Sydämessään tietää, että on vain yksi oikea paikka olla.

Tagsit: autenttisuus itsensä valitseminen juurtuminen kotiseuturakkaus yhteisöllisyys

]]>

Pekka Mykkänen kirjoittaa Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla (24.5) onnen taloustieteestä, joka on noussut esiin uutena poliittisena vaihtoehtona erityisesti Britanniassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa ja pikkuhiljaa myös Suomessa. Kirjoituksessaan hän hämmästelee sitä kuinka bkt:n kasvu ei ole enää useaan vuosikymmeneen lisännyt onnellisuuttamme ja kannustaa ottamaan onnellisuustutkimukset poliittisen päätöksenteon välineiksi.

Hänen kiintoisia avauksia tekevä kirjoituksensa kaipaa kuitenkin erään tarkennuksen. Mykkänen toteaa, että keskimäärin rikkaissa maissa asuu onnellisempia ihmisiä kuin köyhissä maissa. Tästä hän vetää sen johtopäätöksen, että politiikkojen ei pidä luopua taloudellisen kasvun tavoittelusta. Tämä on kuitenkin vain puoli totuutta. Rikkaat maat tosiaan ovat keskimäärin onnellisempia kuin köyhät maat, mutta tietyn tulotason jälkeen tämä talouden ja onnellisuuden välinen yhteys katkeaa. Karkeasti arvioituna voidaan sanoa, että sen jälkeen kun bruttokansantuote per asukas ylittää 25.000$ ei taloudellinen kasvu enää kasvata onnellisuutta. Kansakunnan henkisen hyvinvoinnin kannalta Suomenkin talouden myllyt ovat siis jauhaneet tyhjäkäynnillä jo muutaman vuosikymmenen.

Mikä sen sijaan vaikuttaa kansakunnan keskimääräiseen onnellisuuteen myös rikkaiden maiden keskuudessa, on tasainen tulonjako. Kirjassaan Spirit Level - Why Equality is Better for Everyone Wilkin

Kaikki ihmiset haluavat elää hyvän elämän. Näin uskon. Mutta mistä hyvä elämä koostuu? 2000-luvun kulttuuri huutaa korvaamme, että onnellinen elämä on hyvä elämä. Tähän en usko. Toki onnellinen ja hyvä elämä usein elävät käsi kädessä. Silti uskon itse asiassa päinvastoin, että joissakin tilanteissa onnellisen elämän tavoittelu voi jopa olla hyvän elämän este.

Ajatellaan aluksi yksilöä, jolla jostakin aivokemiallisesta häiriöstä johtuen on krooninen serotoniinivaje aivoissaan. Hänen olemuksensa ja tuntemuksensa ovat enimmäkseen alakuloisia. Uskon, että tällaisen henkilön matka kohti hyvää elämää ei kulje onnellisuuden kiilto silmissä. Hän voi hakata päätään seinään erilaisten onnellisuusharjoitteiden kanssa vuosikausia, mutta kokea, että mitään ei tapahdu - alakulo pysyy. Hän voi jopa katkeroitua muille, onnellisuuden syntymälahjaksi saaneille ihmisille.

Yhtä vaikea lähtötilanne voi olla ihmisellä, jolla on takanaan rikkinäinen lapsuus. Jos elämän traagisuus on painanut liian raskaan jäljen hänen pieniin hartioihinsa, ei hän ehkä koskaan voi löytää sitä jatkuvan hilpeyden tilaa, jota mainokset hänen kasvoilleen päivittäin sylkevät. Kannattaako hänen tällöin tuhlata ainutlaatuista elämäänsä onnen tavoitteluun?

Johtavat onnellisuustutkijat (ks. erityisesti Lyubomirsky ) uskovat, että jopa 50% onnellisuudestamme määräytyy elämämme alkutaipaleella. Ihmiset jakautuvat Gaussin käyrää noudatellen onnellisuus-onnettomuus -janalle ja jokainen yksilö aloittaa matkansa kohti onnellisempaa elämää eri kohdalta tätä janaa. Jos olet tämän janan häntäpäässä, niin matka iloa pursuavaan elämään voi osoittautua liian pitkäksi. On onnellisuus-fasismia väittää, että iloinen elämä on kaikille mahdollinen ja vain itsestä kiinni. Siinä onnellisuuden arjalaiset esittävät huonompiosaisille tovereilleen mahdottoman vaatimuksen.

Hyvän elämän elämistä ei rikkinäinen lapsuus tai huonot kortit onnen-lotossa kuitenkaan estä. Tie hyvään elämään voi nimittäin kulkea muutakin kuin hilpeyden polkua. Lopulta jokainen polku on yksilöllinen, ihmisen omien vahvuuksien, haavoittuvuuksien ja sosiaalisesti määräytyneiden mahdollisuuksien kuva. Esitän kuitenkin neljä koeteltua polkua, jotka kaikki etenevät hyvää elämää kohti iloisuudesta piittaamatta.

Lähimpänä iloihin kytkeytynyttä elämää on uppoutumisen polku. Siinä yksilö etsii asioita, joissa hän on hyvä, joita hän tekee mielellään ja uppoutuu niihin. Seligman kertoo ystävästään Len:istä, joka positiivisten tunteiden osalta kuuluu pohjimmaiseen viiteen prosenttiin amerikkalaisista. Viiden vuoden terapia ei tätä asiantilaa muuttanut. Silti hän on tyytyväinen elämäänsä, sillä hän on löytänyt itselleen työn, jossa aika pysähtyy, johon hän voi uppoutua täysin. Tämä on siis flow- pohjainen elämä; jossa tuntuma hyvästä elämästä rakentuu tekemisen kautta.

Seuraava hyvän elämän malli on elämä läheisissä ihmissuhteissa. Ihminen on syvemmin sosiaalinen olento kuin mitä nykyaikamme individualismissaan suostuu tunnustamaan. Hyvä elämä ei välttämättä vaadi paljoa, vain uppoutumisen elämään niiden ihmisten kanssa, jotka ovat itselleen rakkaita. Tällainen rakkaudentäyteinen elämä on usein myös onnellinen elämä sillä ihmissuhteet ovat yksi kestävimmistä ilon lähteistä. Mutta voidaan nähdä myös tilanteita, jossa onnellisuus ja rakkaus ovat ristiriidassa. Ajatellaanpa, että olet kahdeksankymppinen ja aviosiippasi, joka on ollut rinnallasi viisikymmentä vuotta, on sairastunut Alzheimeriin. Katsot kuinka rakkaasi hiljalleen hiipuu; ei lopulta enää edes tunnista sinua. Silti hoivaat häntä rakkaudella vuodesta toiseen, saatat hänet lopulta hautaan. Tässä yhteydessä ei tunnu oikealta puhua iloisesta tai onnellisesta elämänvaiheesta. Mutta tässä voidaan ehdottomasti puhua arvokkaasta elämänvaiheesta.

Kolmas polku hyvään elämään löytyy itseään suuremman päämäärän palvelemisesta. Tämänkaltaisessa merkityksellisessä elämässä ihminen löytää jonkin niin ison asian, että hän on valmis antamaan koko elämänsä sen edestä. Traagisimmillaan tämä valmius uhrata itsensä päämääränsä eteen johtaa konkreettisesti marttyyrikuolemaan. Parhaimmillaan yksilö onnistuu ponnistelujensa kautta edistämään koko ihmiskunnan mahdollisuuksia elää hyvää elämää. Nobelin rauhanpalkinnon saajien joukossa on paljon tämänkaltaisia ihmisiä, mutta niin on ihan arkisissa puurtajissakin - peruskoulun opettajissa, sairaanhoitajissa, palomiehissä tai jopa kunnallispolitiikoissa. Olennaista on syvä sitoutuminen johonkin ihmistä isompaan asiaan.

Viimeisenä polkuna voisi pitää jonkinlaista egon unohtamisen tietä. Tässä ristiriita itsen ja maailman välillä ratkaistaan heittäytymällä elämän virtaan ja hyväksymällä kaikki mitä tapahtuu sellaisena kuin se on. Tavoitteena on jonkinlainen pakoton oleminen ja sisäinen rauha. Pisimmälle tämä polku on viety itämaisessa viisaudessa; buddhalaisuudessa, taolaisuudessa ja zen-buddhalaisuudessa. Tällaisia hiljaisen onnen edustajia on kuitenkin myös itämaisen munkkilaitoksen ulkopuolella. Heitä on keskuudessamme, maaseudulla ja pääkaupungissamme. He eivät vain tee numeroa itsestään, eivät meuhkaa ja työnny valokeilaan. Siksi emme tätä kestävän onnen muotoa useinkaan havaitse ennen kuin tutustumme johonkin tämänkaltaiseen henkilöön paremmin ja löydämme sen rauhallisen tyytyväisyyden, jota he koko olemuksellaan säteilevät.

Miten elää hyvä elämä? Esittelemäni neljä tapaa ovat yksi tapa hahmottaa kysymystä, mutta eivät varmastikaan koko totuus. Yksilö voi rakentaa elämänsä arvokkuuden monista kauniista palasista, ratkaisut riippuvat hänen elämästään ja arvoistaan. Monet näistä poluista hyvään elämään ovat vuorattuja iloisilla olotiloilla, mutta monet myöskään eivät ole. Tuomalla näitä erilaisia polkuja esiin haluan murtaa naiivin iloisuutta korostavan onnellisuuden muodon hegemonian ihmiselämän keskeisenä sisältönä. Uskon, että ihmisen ei tule - eikä hänen lopulta edes kannata - ajatella elämäänsä kapeasta onnellisuusperspektiivistä. Kestävämpää ja kauniimpaa on pyrkiä löytämään oma tapansa elää hyvä ja arvokas elämä. Silloin elämä ei ole vain iloinen, vaan myös lämmin.

Tagsit: egon unohtaminen hyvä elämä merkityksellisyys merkitys onnellisuus onnellisuus-fasismi uppoutuminen

]]>

"Ihmisen julistautuminen oman onnensa ja pelastuksensa suvereeniksi tekijäksi sitoo hänet ikuiseen suorittamiseen vieden lopulta pohjattomaan yksinäisyyteen." Nämä Martti Lindqvistin sanat osuivat asian ytimeen, kun pohdin alkuviikosta Laurin kanssa vetämäämme työpajaa onnellisuudesta informaatioverkostojen opiskelijoille. Tilaisuuden jälkeen minulla oli tunne, että jotakin olennaista jäi sanomatta. Marttihan sen sitten sanoi.

Jokainen meistä on oman onnensa seppä. Näin aikakautemme meille julistaa. Ja tarjoaa sepille työkalut. Miten voisimmekaan olla onnellisia harrastamatta astanga-yogaa, syömättä goji-marjoja, käymättä bodypumpissa? Täydellinen onni täydellisessä ruumiissa. Self help-kirjojen hyllymetrit hyökyvät kirjakaupassa onnen avaimia. Täydelliset perheet hymyilevät meille mainoksissa vihjaten tarjoamansa tuotteen olevan oikotie onneen. Olemme valmiita kouluttamaan itsestämme kilpailukykyisiä, puurtamaan pitkää työpäivää, harrastamaan hampaat irvessä. Kokemaan elämyksiä enemmän, isommin, kauempana. Kaiken me olemme valmiita antamaan onnemme edestä!

Mutta onko tämä onnellisuuteen tuijottava kulttuuri lopulta tie onneen? Entä jos juuri onneen keskittymällä kadotamme sen? Voisiko olla niin, että onnellisuudesta on tullut kulttuurimme pakkopaita; muotti johon jokaisen on sopeuduttava. Sinun velvollisuutesi on olla onnellinen, muuten olet huono ihminen! Ja onnettomuutesi on oma vikasi. Näinkö kulttuuri meille huutaa? Siksikö juoksemme onnen perässä niin kiivaasti, että emme ehdi katsoa ympärillemme ja huomata sitä lämpöä, joka ympärillämme jo on? Kirjassaan Keskeneräisyyden puolustus eetikko ja inhimillisyyden puolestapuhuja Martti Lindqvist ajattelee juuri näin. Aikamme on tehnyt meistä 'onnellisuuden tuotantokoneita', kuten eräs opiskelija työpajassa osuvasti totesi.

Onneen tuijottamisen haitallisuudesta antaa hyvän esimerkin Eric Weiner, joka kirjassaan Geography of Bliss kiertää maailmaa pyrkien ymmärtämään eri maiden onnellisuutta. Yhdysvalloissa hän tapaa pariskuntia, jotka ovat tarkan analyysin perusteella löytäneet parhaimman asuinpaikan koko maassa. Siellä he sitten elävät onnellisina jo toista vuosikymmentä. Mutta kun Eric kysyy 'Is this place home?' menevät vastaajat hiljaiseksi. He eivät halua sanoa niin, koska eivät halua juurtua. Vieläkin he pitävät jatkuvasti silmänsä auki, josko jostakin löytyisi vielä parempi paikka asua. Mutta eikö onnellisuuden mahdollisuus mene heiltä ohi juuri sen takia, että he jatkuvasti pyrkivät sitä optimoimaan? Eivätkö he olisi onnellisempia, jos uskaltautuisivat heittäytyä omaan elämäänsä mukaan, hyväksyä talonsa kodikseen ja elää siellä onnellisina elämänsä loppuun - kuolemaan - asti.

Onnellisuus on lopulta aina tässä ja nyt. Porkkanan perässä elämänsä lävitse juoksevan hevosen olisi aika levähtää ja huomata, että niityllä voi oleilla myös kiireettömästi. Jos onni on tavoitteiden saavuttamista, eikö onnellisin ole se, joka luopuu kaikista tavoitteista. Hän on jo maalissa. Tyytymisessä on onnen siemen. Olkaamme itsellemme lempeitä, älkäämme vaatiko liikaa. Emme kuitenkaan voi hallita kaikkea elämässämme. Lopulta maailma saavuttaa meidät juoksimmepa kuinka kovaa tahansa. Siksi meidän on etsittävä kestävää onnea sisältämme, siitä että olemme tyytyväisiä itseemme tässä ja nyt, myös hetkinä jolloin emme tee mitään. Niin kauan kuin onnemme on ankkuroitunut ulkoiseen maailmaan, on se katoavaista. Kun se kumpuaa sisältämme, olemme satamassa.

Onnea kannattaa ehkä etsiä sisältä eikä ulkoa, mutta kaikkihan me haluamme olla onnellisia, eikö vain? Näin voi joku onnen kiivas etsiä kysyä. Mutta voidaanko ihmistä sittenkään ymmärtää vain onnen tavoittelun kautta. Mieleeni tulee Nelson Mandelan elämä. Mies antoi elämänsä rotusorron vastaiselle taistelulle ja vietti vankilassa 27 vuotta elämästään. Tästä huolimatta hän valtaan päästyään saarnasi anteeksiannon sanomaa. Vastaavalla tavalla monet muutkin suurisydämiset Aung San Suu Kyistä lähtien ovat päätyneet tielle, jota määrittää taistelu paremman huomisen puolesta. Kun haluamme ymmärtää heidän elämäänsä, ei onnen etsiminen tunnu tavoittavan sitä, mistä heidän elämässään oli kyse. Heidän elämässään tuntui olevan kyse jostakin suuremmasta kuin onnesta.

Lopulta mietin, kannattaako omaa onnellisuutta edes liikaa tuijottaa? Olisiko parempi vain keskittyä niihin asioihin, jotka kokee tärkeiksi ja antaa onnen tulla siinä sivussa, jos se on tullakseen? Oppia tuntemaan itsensä ja omat arvonsa. Elää elämäänsä niin, että nämä arvot tulevat todeksi omassa elämässä ja toiminnassa. Ottaa johtotähdekseen oman elämän arvokkuuden, ei niinkään sen onnellisuutta. Voi olla, että tällaisessa elämässä, jossa pääosaa eivät näyttelisi egoistiset tarpeemme, vaan sydämemme ääni, onni hiipisi päällemme kuin varkain, sivuovesta salaa halaten.

Tagsit: elämän tarkoitus hyvä elämä keskeneräisyyden puolustus martti lindqvist onni self-help slow life suoritusyhteiskunta tyytyminen tyytyväisyys

]]>