Sammon konsernijohtaja Björn Wahlroos totesi jokin aika sitten televisiohaastattelussa, että Suomen talouspolitiikalla ei ole mitään tekemistä sosialidemokraattisen keynesiläisyyden kanssa. Aika on kuulemma ajanut sen ohi. Wahlroos on oikeassa. Rakenteelliset veronalennukset, työmarkkinoiden joustavoittaminen tai laajamittainen yksityistäminen eivät kuulu keynesiläisyyteen – sosialidemokratiasta puhumattakaan. Aika on tosiaan ajanut ohi.
Surkeinta tässä on se, että sosialidemokraattisen yhteiskuntapolitiikan mallia ei ole alasajanut salakavala öljy-yhtiöiden, konservatiivisten tutkimuslaitosten ja uusliberaalien oikeistopuolueiden yhteenliittymä vaan sosialidemokraatit itse. Sosialidemokraattien toteuttama uusliberalismi eroaa sen esikuvallisesta versiosta lähinnä nimensä puolesta. Anthony Giddens ja Tony Blair hengenheimolaisineen kutsuvat tällaista politiikkaa ”kolmanneksi linjaksi”.
Heidän mielestään sosialidemokratialla ei perinteisessä mielessä ole enää globalisaation aikakaudella menestysmismahdollisuuksia. Sen takia sosialidemokraattien on tehtävä kompromissi markkinaliberalismin kanssa. Tällainen ajattelu on jo lähtökohdiltaan pielessä. Tällaisessa ajattelussa oma yhteiskuntapolitiikka määritellään sen antiteesin (markkinaliberalismin) kautta. Kolmannen linjan kannattajat luovuttavat vapaaehtoisesti esityslistan liberaalille ortodoksialle. Mitä ikinä ortodoksia tarjoaakaan, me tarjoamme sen saman dieettiversiona!
On yhdentekevää, alennetaanko rikkaiden verotusta paljon vai erittäin paljon. On yhdentekevää, heikennetäänkö sosiaaliturvaa jonkin verran vai huomattavasti. Oleellisinta on toimintapolitiikan logiikka. Hyväksymällä liberaalin ortodoksian premissit (uusklassisen taloustieteen, atomistisen ihmiskäsityksen ja possessiivisen individualismin) rajataan oma vaikuttamisen tila niin kapeaksi, että seurauksena on oman politiikan päämäärän muuttuminen. Päämääränä ei ole enää tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteuttaminen vaan uusliberaalin rakenteellisen muutoksen toteuttaminen loivemmin.
Sosialidemokratia kaipaakin nyt uutta toiminnan logiikkaa. Eduard Bernsteinin ja Karl Kautskyn revisionismi sekä John Maynard Keynesin talousteoria muodostivat perustan, jonka pohjalta sosialidemokraattinen hyvinvointivaltiomalli rakennettiin. Sekä revisionismi että keynesiläisyys olivat kuitenkin kansallisvaltioaikakauden ideoita. Näitä ajatuksia ei voidakaan enää sellaisenaan toteuttaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että päämääriemme tai oikeudenmukaisuuskäsityksemme tulisi muuttaa.
Samaan aikaan kun pääomanliikkeet ovat vapautuneet ja ortodoksinen talousnäkemys levinnyt lähes kaikkiin maihin, on syntynyt myös globaali poliittinen tila. Uusliberaalin globalisaation ongelmat koetaan samanaikaisesti eri puolilla maailmaa. Globaalien poliittisten liikkeiden synnylle onkin nyt paremmat mahdollisuudet kuin koskaan ennen. Sosialidemokratian tavoitteena on tulevaisuudessa oltava liikkeen toiminnan siirtäminen globaalille tasolle. Muuten riskinä on ajautuminen kolmannen linjan tunkiolle.
