Uusliberalismi Suomessa
30.9.2007 klo 14:26
'Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot.' Ilmestyy 1.10.2007! Teos uusliberalismin vaikutuksista: onko kansallisvaltio-Suomen aika jo ohi? Millaisia mahdollisia tulevaisuuksia on edessä uusliberalismin jälkeen?
Suomessa juuri kukaan ei tunnustaudu uusliberalistiksi. Silti Suomea on jo pian parikymmentä vuotta uudistettu Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin oppien mukaisesti. Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professorin Heikki Patomäen teos selittää tämän paradoksin ja sen syyt.
Suomen viimeaikainen historia on vain yksi muunnelma maailmanlaajuisesta uusliberalisaatiosta, joka pohjimmiltaan on itse itseään vahvistava tapahtumaketju. Uusliberalismin alkuperä on pienissä tapahtumissa ja valinnoissa, joiden vaikutukset ovat kasautuneet ja ohjanneet maailman huolestuttavalle polulle.
On tärkeää selvittää, kuinka uusliberalismi tuli Suomeen, mikä sen oppi ja visio oikein on ja mitkä sen todelliset vaikutukset ovat. Tässä kirjassa pohditaan myös tulevaisuuden vaihtoehtoja. Onko kansallisvaltio-Suomen aika jo ohi? Millaisia mahdollisia eurooppalaisia ja globaaleja tulevaisuuksia suomalaisilla on edessä? Millainen on Suomi ja maailma uusliberalismin jälkeen?
WSOY, 2007, 1. painos • NID ISBN: 978-951-0-32562-9 290 s. OVH: 27.00 €
Kirjaa varten on perustettu uusi blogi Uusliberalismi_Suomessa.
Kirjan esittely WSOYn_sivuilla
Vaikuttaa harvinaisen mielenkiintoiselta ja täysjärkiseltä katsaukselta lähihistoriaan ja nykyhetkeen, ainakin niiden otteiden perusteella jotka olivat ilmaisjakelulehdessä.
Väite hiljaisesta vallankumouksesta ja suunnitelmallisen 'suomen mallin' olettomattomuudesta kuulostaa uskottavilta. Kummatkin seikat johtavat juurensa jossain määrin suomalaisesta vassali mentaliteettista (joka ei edes se liene ainutlaatuinen) joka arvostaa nöyryttä, kärsimystä, sisua ja halveksii koulutusta, keskustelua, itsenäistä ajattelua ylimielisenä hienosteluna. Tällainen mentaliteetti ei ole aina hyödyksi.
Se että hyvinvointivaltioon liittyvät ideat omaksuuttiin enimmäkseen vanhasta emomaasta Ruotsista ja myöhemmät ideat ovat tulleet lännestä ja EU:sta, sen enempää keskustelamatta asiasta kuulostaa aika uskottavalta väitteeltä.
Itsenäisellä maalla pitäisi kai olla jonkinlainen itsenäinen älymystö (eikä kaarti kumartelevia virkamiehiä) tai ainaikin jonkinlainen keskustelun kulttuuri, joka voisi syöttää politiikaan uusia ideoita, jotta voitaisiin väittää että on jokin täällä syntynyt 'suomen malli'. Tai, että voitaisiin väittää että täällä on syntynyt jokin tietoisesti suunniteltu malli joka ei ole pääasiallisesti ulkoisten ja ristiriitaisten paineiden luoma kehityskulku. (Kopionnissa ei tietenkään mitään vikaa. Mutta siinäkin on sekamelskan vaaran.)
Hei,
Luin kirjasi ’Uusliberalismi Suomessa’ ja yritän tarjota palautetta ja kritiikkiä rakentavassa hengessä. (Kirjoitin ja keräsin tämän vastineen hetkellisestä inspiraatiosta yön myöhäisinä tunteina, joten pahoittelen jo etukäteen, jos tämä on vaikuttanut esim. kieliasuun tms.)
Aloitan kahdella lainauksella Bertrand Russelilta, hienolta ajattelijalta, johon viittasit muutamaan otteeseen:
“I think we ought always to entertain our opinions with some measure of doubt. I shouldn't wish people dogmatically to believe any philosophy, not even mine.”
“If a man is offered a fact which goes against his instincts, he will scrutinize it closely, and unless the evidence is overwhelming, he will refuse to believe it. If, on the other hand, he is offered something which affords a reason for acting in accordance to his instincts, he will accept it even on the slightest evidence.”
Haluan samaan hengen vetoon todeta, että uskon jakavani pitkälle saman yhteiskunnallisen arvopohjan ihmisten välisen solidaarisuuden ja luonnon hyvinvoinnin tavoiteltavuudesta. Tämä painotettuna, jotta kritiikki, jota tulen esittämään, näyttäytyy oikeassa, ympäristöstä ja solidaarisuudesta välittävässä kontekstissaan, eikä tule väärinymmärrettyä ”oikeistolaiseksi” tms. kuten taisi käydä kun n. puoli vuotta sitten kävin kirjoittamassa blogiisi hopp –nimimerkillä.
Yleisemmällä tasolla oma tuntumani on, että kirjassa ’Uusliberalismi Suomessa’ kuvatussa ajattelussa on kokonaisuutena kategorinen virhe. Esitetyt näkemykset eivät tunnu luovan niinkään vastauksia etsivää kuvaa vaan jo ennalta asetettuja vastauksia kohden hakeutuvan näkymän. Tämä on tieteessä kyseenalaista. Huutomerkit ennen kysymysmerkkejä, vastaukset ennen tutkimusta, rattaat ennen hevosta.
Otetaan esimerkiksi – ei mitenkään keskeisenä esimerkkinä – ohimenevät viittaukset ”uusliberalismin” aikakauden Afrikkaan. AIDS:n, sisällissotien, patriarkaalisuuden, väestönkasvun, diktatuurien, kouluttamattomuuden, haitallisten/sortavien perinteiden, ehkäisyn vastaisten näkemysten (…) kokonaisuutta on hyvin keinotekoista yrittää asettaa talouspoliittisen selitysmallin raameihin.
Tämä käyköön aasinsiltana yhteiskuntapoliittisen teorian laajentamiseen koskettamaan paljon talouspolitiikkaa laajemman kokonaisuuden. Ei tule vähätellä kulttuurin ja ihmisen synnynnäisten potentiaalien merkitystä ja näistä johtaen ihmisen sisäisen muutoksen tarpeellisuutta.
Sivistyskehitys ei ole relativistinen vaan pikemminkin poikkeava ilmentymä ihmiskunnan väkivaltaisessa historiassa. Harvinainen valonpilkahdus ihmiskunnan synkässä taipaleessa. Vaikka subjektiivisesti ymmärretty, ei sivistys mitattaessa suinkaan ole subjektiivinen, vaan hyvinkin mittavasti teoretisoitavissa oleva kokonaisuus. Kyse on taustalle asetettavista arvoista ja tavoitteista. Nämä arvot ja tavoitteet ovat konstruktioita, jotka olivat ihmisille vuosituhansien ajan useimmiten hyvinkin vieraita. Voi sanoa, että osin on kyse oman synnynnäisyytemme tiettyjen piirteiden tukahduttamisesta ja parempien korostamisesta. Sivistys on hyvinkin ei-relativistista, ja paljolti kulkemista poispäin tietyistä synnynnäisistä potentiaaleista, ja harvinainen poikkeama ihmiskunnan pitkässä historiassa.
Tämän ymmärtäminen johtaa jalosta villistä sekä kulttuurirelativismista ja toisaalta myös ns. käyttäytymiskreationismista luopumiseen.
Kirjassasi on muutamia kohtia, jotka eivät tunnu huomioivan kulttuurisidonnaisen sivistyksen ja synnynnäisten potentiaalien merkitystä, vaan tarjoavat tilalle määräävinä globaalistaloudellisia tai vaihtoehtoisesti ns. länsikeskeisiä selitys(syyllisyys)malleja. Tämä käy ilmi esim. kohdissa joissa viittaat USAn rooliin Al-Qaidan synnyssä (Taliban Afganistanissa), radikaaliin poliittiseen Islamiin vastareaktiona uusimperialismille tai radikaalin poliittisen Islamin kumpuamiseen köyhyydestä. USA tuki talibaneja siinä kuin Saksa tuki Suomen jääkäreitä. Ei Saksa kuitenkaan luonut jääkäreitä. Tämänlainen ihmisen valintojen ja maailmankuvien (ym.) ulkoistaminen on enemmän poliittisesti motivoitunut kuin tutkimuksellisesti perusteltavissa oleva näkökulma. Kulttuurisidonnaisuus käy ilmiselväksi vertailtaessa mm. Latinalaisen Amerikan ja keskiarvoistaen muslimien reaktioita vääryyksiin. Ei uusliberalismi myöskään murhannut Theo van Goghia.
Näkemys poliittisen Islamin kumpuamisesta köyhyydestä ja kurjuudesta, vaikkakin tietynlaiseen ihmiskuvaan sopiva, on tutkimuksellisesti osoitettu paikkansa pitämättömäksi (ks. esim. Marc Sageman 2005). Al-Qaida on ennen kaikkea keskiluokkainen liike. En tiedä voiko hakea jonkin asteista vertauskuvaa Suomen 1970-lukuun, jolloin taistolaisuus oli pitkälti keskiluokkaisten perheiden lapsien liike, eikä niinkään köyhien, joiden puolesta he esittivät toimivansa. Niin 9/11/01, 7/7/05 kuin 2007 Britanniassa iskuja yrittäneet lääkäritkin olivat ylemmän keskiluokan taustoista. Kysymys palaa identiteettiin, merkityksellisyyden kokemiseen (…) Talouden kautta on myös vaikea lähteä hakemaan kattavaa selitysmallia sille, miksi mm. Britannian pakistanilaisista ainakin 55% naivat oman ensimmäisen serkkunsa järjestetyissä avioliitoissa (lähde: BBC), tai miksi Iranissa arvioidaan vallankumouksen jälkeen teloitetun n. 4000 homoseksuaalia, tai miksi öljyrikas Saudi-Arabia on suvaitsematon siinä kuin köyhäkin oli, tai miksi globaali väestönkasvu korreloi köyhyyden lisäksi voimakkaasti myös patriarkaalisuuden ja eritellysti Islamin kanssa.
Taloudelliset selitysmallit ovat myös toimimattomia silloin kun vastaavista sosioekonomista lähtökohdista toiset nousevat yhteiskunnan huipulle ja toiset syrjäytyvät kroonisesti – maasta toiseen ja kolmanteen. Verrattakoon mm. varattomina saapuneita kiinalaisia ja somalialaisia pakolaisia. Nikolas Sarkozy, Ranskan juutalainen, on myös maahanmuuttaja toisessa polvessa.
Kirjassa on lukuisia muitakin kohtia/päätelmiä, joiden yhteydessä uusliberalismi->ei-toivottu syy->seuraus -väittämä tuntuu perusteiltaan kyseenalaiselta. Mainittakoon vielä yhtenä monien joukosta USAn suuret vankimäärät. Eiköhän niillä ole enemmän tekemistä ankaran rangaistusasteikon (ihmisiä istuu telkien takana mm. Marijuanan käytöstä) sekä esimerkiksi gangsta-kulttuurin ongelmien kanssa (suhteellisen köyhyyden ja rikollisuuden välillä ei ole universaalia syy->seuraus -suhdetta).
Mielestäni suora vertaus ”Bretton Woodsin kulta-ajan” ja nykypäivän välillä on monesta syystä ongelmallinen. Kontekstit eivät ole yhteneviä. Vertaukseksi voidaan ottaa vuodet ennen modernia. Maailman ostovoimainen BKT/henkilö ei noussut kuin muutaman kymmenen prosenttia vuosien 1500-1820 välillä.
Samoin vertaus 1800-luvun loppu / nykyaika, joka tuntuu kantavalta teemalta kirjassa, kärsii samankaltaisesta konteksti-dispariteetista. Kulttuuri, arvot, tuotantomuutokset, informaation nopeampi välittyminen, etäisyyksien lyhentyminen, kyky tuottaa hyvinvointia, pääoman immaterialisoituminen, teknologia, aseteknologia (…) ovat muuttuneet ja muuttaneet maailmaa suunnattomasti. Tästä näkökulmasta vihjaukset kolmannesta maailmanpalosta tuntuvat hyvin vierailta, ellei uhka sitten ole tulossa suunnalta johon viittasin ylempänä puhuessani sivistyksen merkityksestä, ja jota ilmeisesti arvostamasi George Orwell, kuvasi niinikään lainaamallesi H.G. Wellsille seuraavasti, vuonna 1941, keskellä maailmanpaloa, kirjoituksessaan Wells, Hitler ja maailmanvaltio (suom. Jukka Kemppinen):
“Mitä H. G. Wellsillä on asettaa 'Berliinissä kirkuvaa pientä vähämielistä' [= Hitleriä] vastaan? Tavanomainen loru Maailmanvaltiosta plus Sankeyn julistus, jossa on yritetty määritellä keskeisimmät ihmisoikeudet ja jonka suuntaus on totalitarismia vastaan. Lukuun ottamatta sitä, että Wellsiä kiinnostaa nyt erityisesti maailman liittovaltion ilmaherruus, evankeliumi on sama jota hän on toistanut miltei taukoamatta viimeksi kuluneet neljäkymmentä vuotta, ilmeenään aina kiukkuinen hämmästys siitä, että joku ihmisolento ei tajua näin itsestään selvää asiaa.
[...] Mitä mieltä on osoittaa, että Maailmanvaltioon olisi päästävä? Tärkeää on, ettei yksikään viidestä suuresta sotilasmahdista edes ajattelisi sellaiseen alistumista. Kaikki järkevät ihmiset ovat olleet vuosikymmeniä asiallisesti yhtä mieltä siitä, mitä Wells sanoo; mutta järkevillä ihmisillä ei ole valtaa eikä, liian monessa tapauksessa, alttiutta uhrata itseään. Hitler on rikollinen mielipuoli, ja Hitlerillä on miljoonien miesten armeija, lentokoneita tuhansittain, kymmeniä tuhansia tankkeja. Hänen puolestaan suuri kansakunta on ottanut uuvuttaakseen itseään kuusi vuotta työllä ja käynyt sen jälkeen kaksi vuotta sotaa, kun taas terveeseen järkeen perustuvan, olennaisesti hedonistisen maailmankuvan mukaan, jota Wells propagoi, tuskin yksikään ihmisolento olisi valmis vuodattamaan puolta litraa verta. Ennen kuin maailman uudelleen muotoilemisesta tai edes rauhasta voi puhua, Hitler on eliminoitava, ja se tarkoittaa sellaisen dynamiikan luomista, joka ei ole välttämättä samanlainen kuin natsien, mutta joka valistuneitten ja hedonististen ihmisten on mahdollisesti yhtä vaikea hyväksyä. [...] Maailmaa aidosti muuttava energia on lähtöisin tunteista – rotuylpeydestä, johtajanpalvonnasta, uskonnollisista vakaumuksista, sodan ihannoinnista – jotka liberaalit intellektuellit siirtävät automaattisesti syrjään anakronismeina ja jotka he ovat tavallisesti tuhonneet itsessään niin tyystin että ovat menettäneet kaiken toimintakyvyn.
Ihmiset jotka sanovat Hitleriä Antikristukseksi tai vaihtoehtoisesti Pyhäksi Hengeksi ovat lähempänä totuuden tajuamista kuin intellektuellit jotka ovat pitäneet kymmenen kammottavaa vuotta kiinni käsityksestä, jonka mukaan hän ei ole muuta kuin koomiseen oopperaan kuuluva hahmo, jota ei kannata ottaa vakavasti. [...]
[Wells] näkee historian sarjana voittoja, jotka tieteenharjoittajat ovat saaneet romanttisesta ihmisestä. Hän on kyllä mahdollisesti oikeassa olettaessaan, että yhteiskunnan 'järkevä', suunniteltu muoto, jota valvovat poppamiesten sijasta tiedemiehet, tulee valtaan ennemmin tai myöhemmin, mutta tämä on eri asia kuin se luulo, että se odottaisi nurkan takana. [...] Hitler on historian kaikki sotapäälliköt ja poppamiehet yhteen leivottuina. Siksi, Wells päättelee, hän on mielettömyys, menneisyyden haamu, miltei välittömästi katoamaan tuomittu olento. Mutta valitettavasti tieteen ja terveen järjen samaistaminen ei todellisuudessa onnistu. [...] Tiede taistelee taikauskon puolella. Mutta Wellsin on silminnähden mahdotonta hyväksyä tätä. Se olisi ristiriidassa maailmankatsomusten kanssa, joille hänen omat teoksensa perustuvat. Sotapäälliköiden ja poppamiesten täytyy epäonnistua, terveeseen järkeen perustuvan Maailmanvaltion, sellaisena kuin sen näkee 1800-luvun liberaali, jonka sydän ei hypähdä sotatorven raikuessa, täytyy voittaa. Ellei petosta ja defaitismia oteta huomioon, Hitler ei voi olla vaarallinen. Hänen lopullinen voittonsa merkitsisi historian mahdotonta taantumusta niin kuin Stuart-suvun kannattajien restauraatio."
Koskettaakseni tässä yhteydessä tuota Helsingin Sanomien näpäyttämää rinnastusta fasisteihin (tiedän, tarkoitit Mussolinisteja) fasismi on enemmän ihmisen mielessä kuin niissä talouden rakenteissa, joiden sisällä hän toimii. Fasismi pitää sisällään niin paljon laajemman kirjon suhtautumisessa valtaan, voimaan, kuoleman halveksuntaan, ettei vertausta parhaimmillaankaan voi pitää kovin harkittuna. Monet äärimmäisen rikkaat ”uusliberaalit” niin Bill Gates, kuin Warren Buffett, tai aikaisemmalta viittauksellisesti mukana kuljettamaltasi 1800-luvun lopulta, 1900-luvun alusta, maailmanhistorian rikkain ihminen John D. Rockefeller, tullaan kaikki muistamaan paitsi miljardööreinä, myös suurina filantrooppeina. esim. Bill Gatesilta on löytynyt rahoja mm. rokotusohjelmille, joiden rahoittamisessa ns. kansainvälinen yhteisö on halveksuttavasti epäonnistunut. Yleisemminkin amerikkalaisten niukempaa sosiaalijärjestelmää ei ole reilua käsitellä ainakaan psykologisessa kontekstissa huomioimatta siihen laajalti kuuluvaa hyväntekeväisyyttä (kyllä pitkälti kristillistä, mutta kuitenkin).
Mitkä maailmassa sitten ovat todellisia huono-osaisuuden, väkivallan, ympäristötuhon, välinpitämättömyyden, eriarvoisuuden (…) syntysyitä? Kysymys on äärimmäisen vaikea ja monitahoinen, mutta ennen tutkimusprosessia on tärkeää hahmottaa tietty lähtökohta. Maailma vain on. Maailma vain on, sitä ei voi määrittää mieleisekseen. Tätä lähtökohtaa ei voi liiaksi alleviivata. Otetaan esimerkkinä hyvin kontroversaali esimerkki. Biologinen perimä voi hyvin mahdollisesti vaikuttaa Saharan eteläpuolisen Afrikan kehitysnäkemyksiin. Tämä olettama on evoluutioteorian, luonnonvalinnan, lisääntymisvalttien (…) tieteen valossa hyvin johdonmukainen ja vahvasti perusteltavissa. Se on samassa myös konnotaatioiltaan räjähdysherkkä, epäkorrekti ja ei-toivottava. Tunnepohjainen suhtautuminen ei kuitenkaan vaikuta näkemyksen validiuteen. Joko perimä vaikuttaa (keskiarvoistaen esim. oppimis- ja osaamisedellytyksiin) tai se ei vaikuta. Itse uskon tieteellisen tutkimuksen ja todennäköisyysarvioiden valossa, että vaikuttaa. Ehkä merkittävästikin. En siksi koska olisin rasisti, haluaisin jotenkin nähdä ”valkoisen miehen” ylempänä, tai en pitäisi Saharan eteläpuolisen Afrikan ihmisiä ihmisarvoltaan täysin samanarvoisina, vaan koska sulkiessani omat preferenssini ulkopuolelle, tämä näkemys (josta pitkään olin korrektisti eriävää mieltä) näyttäytyy todistusaineistoltaan hyvin vahvasti tuetulta. Se joko on tai ei, en voi määrittää sitä haluni mukaan. Sama koskee jonkin ’toiseuden kulttuurin’ laajoja sisäänrakennettuja ongelmia.
Et muuten kirjassasi juuri heittäydy paholaisen asianajajaksi, mikä omasta mielestäni on tarpeellinen edellytys teorian monisyisyyden hedelmällisyydelle. Ts. olisi tarpeen myös pyrkiä perustelemaan vastakkaisia kantoja. Et tunnu katsovan tarpeelliseksi (oli syy sitten tilankäytöllinen, painotuksellinen) luetella pääoman globalisaation hyviä puolia. Pääoman määrittämistä suhteista johtuen kyseessä on myös pitkälti länsimaisen kulttuurin globalisaatio. Tämä on monilta tahoiltaan ristiriitainen kysymys, mutta omasta näkökulmastani, erityisesti ihmisoikeuksien kannalta, globaalis-kulttuurisesti voittopuolinen. (Samaa kysymystä voidaan pohtia myös kolonialismin kohdalla. vrt. negatiivisuuksien vastapainona myös kasvanut elinajanodote, koulutus, maatalous, kaupankäynti, lääkkeet ym.) En niin sure menneiden kulttuurien tai perinteiden osittaisen häviämisen puolesta. Mielestäni parhaita kulttuureja ovat ne, joita ihmiskunta ei ole vielä luonut. Mahdollisuudet ovat loputtomia ja tieto perinteistä, arvoista, musiikista, taiteista on laajalti taltioituna.
Otetaan länsimaisen kulttuurin globalisaatiosta yksi mielenkiintoinen esimerkki: Pornon globalisaatio! Tutkimuksen mukaan Saudi-nuorten matkapuhelimilleen (niin’ikään länsimaista tulleen bluetooth-teknologian avulla) lataamista tiedostoista 70% olivat pornografiaa. Maassa, jonka moraalinen koodisto on todellisuudeltaan jotain aivan muuta. Yhtä puolta naiseuden todellisesta olemuksesta voidaan pohtia sen uutisen valossa, että burkhaan julkisesti pakoitetut saudi-tytöt ilmaisevat itseään merkittävissä määrin strippaamalla anonyymeina web-kameroidensa edessä. Seksuaalinen vallankumous oli yksi tärkeimpiä 1900-luvun kulttuurisia kehityksiä länsimaissa, ja pitkälti taloudellisesta kontekstistaan riippumaton. Yhteiskunta on paljon kattavampi, paljon laajempi tarina…
Palatakseni talouteen, kilpailukyky-yhteiskuntaan ja pääoman houkutteluun, maiden väliseen verokilpailuun, niin mitä olisit ehdottanut konkreettisesti tehtäväksi 1990-luvun alussa? Puhut paremmista vaihtoehdoista lähes itsestäänselvyyksinä, mutta niiden substanssi jää määrittelemättömäksi. Tällaisessa kontekstissa kritiikkisi tuntuu hieman epäreilulta. Olisiko sinun sosiaalipoliittiseen lama-Suomeesi syntynyt esim. Nokian tuhkimotarinaa? Miten kattavammat julkiset palvelut olisi rahoitettu? Kuka olisi luonut uudet työpaikat ja maksanut työntekijöiden palkan, liiketoimen kannattaessa? Miten suomalaisille suuryrityksille olisi käynyt? Tai pidätkö tätä edes merkittävänä kysymyksenä?
Yhteiskunnan päälinjoja on niin monia muitakin kuin vain talous itsessään. Nämä ovat myös kaikki enemmän ja vähemmän ristilinkittyneitä. Synenergioiden huomioiminen on silloin tärkeää. Kulttuuriin, arvomaailmaan, synnynnäisten potentiaalien ilmentymiseen/ohjaantumiseen olenkin jo viitannut. Tiedon/tieteen/teknologian voisi keskeisyytensä johdosta eriyttää tästä omaksi alahaarakseen. Otetaan esimerkiksi ylempänä lainattu arvio vuosien 1500-1820 talouskasvusta, joka oli vain muutamia kymmeniä prosentteja ostovoimallisesti, eli siis lähes paikallaan laahannutta 300 vuoden ajan.
Teollisen vallankumouksen myötä innovaatiot pistivät työtä ihmisarvoisempaan ja tuottavampaan käyttöön. Innovaatiot tuottivat uusia arvoja, uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Hyvinvoinnin historia on paljon enemmän tieteen ja huippuosaamisen historiaa, kuin minkään solidaarisuusliikkeiden tai muiden maailmanparannusryhmien, heidänkään tärkeää työtään väheksymättä. Luovia, innovatiivisia, lahjakkaita ihmisiä pitää tukea koulumatkallaan peruskoulusta yliopistotasolle asti ja eteenpäin. Se on koko yhteiskunnan etu. Yhdysvalloissa tämä on oivallettu, ja yliopistot kilpailevat osaajista, nostaen alan houkuttelevuutta, palkkoja ja tutkimusmäärärahoja. USAn yliopistot pesevät (erityisesti ns. kovan tieteen) innovaatioissa ja tuotetun huippututkimuksen määrässä ja laadussa Euroopan mennen tullen. Mutta myös taloustutkimuksessa muiden muassa. Euroopan ja Aasian huiputkin suuntaavat laajassa mitassa Yhdysvaltoihin.
Toki tähän kaikkeen liittyviä talouskysymyksiä, reiluutta, väärinkäytöksiä, vallankeskittymistä jne. on kiva pohtia ja yrittää hieman korjaillakin, mutta se on sikäli sivujuonne. Paljon merkittävämpää on, että huippuinnovatiivisten tiedemiesten työ pysyy arvossaan, ja tuotto korkeana. Ehkä jotkut heistä keksivät helpottavia ratkaisuja mm. energiantuotantoon.
“Tavallinen kansalainen" ei autostaan luovu, ei etelänmatkoistaan, ei elintasostaan (luopuisitko itse?). Tarvitaan innovaatioita 21. vuosisadan ongelmien ratkaisemiseksi.
Meidän aikamme James Clerk Maxwelleja ja muita hengenheimolaisia. Sellaisia kuten Shuji Nakamura, Led-valon keksijä.
Carl Sagan, johon myös viittasit, totesit Maxwellista seuraavasti:
“Maxwell's equations have had a greater impact on human history than any ten presidents.” – Carl Sagan
Ilman lääketieteen, maatalouden, koneellistumisen, tietotekniikan (…) innovaatioita ei olisi nykyisenlaista hyvinvointi ja myös vapaa-aikayhteiskuntaa, ei varsinkaan nykyisessä mitassa, eikä nykyisille populaatiomäärille. Innovaatioihin on myös liittynyt ongelmia, ja innovaatioilla tulee olemaan keskeinen rooli näiden ongelmien ratkaisemisessa. Yleisesti populaarisesta (lähi)historiankirjoituksestamme uupuu laajalti ehkä sen tärkein, politiikkaa ja taloutta suurempi palanen.
Jos tämä on osaksikaan totta, nousee keskeiseksi kysymykseksi: Millainen ympäristö motivoi innovatiivisuutta? Käytetään riittämätöntä, mutta erään näkökulman muodostavaa vertausta: Sosialismin ravintolassa kahvi on helposti haaleaa, palvelu töykeää, pöytäliinat vaihtamatta, ja ruoka rutiinilla tuotettua, koska työntekijälle juoksee sama palkka välttävästä ja kiitettävästä työstä. Kapitalismin ravintolassa kahvi on kiehuvaa, palvelu ystävällistä, pöytäliinat puhtaita ja ruoka maittavaa, ja jos ei ole, on ravintola nopeasti konkurssissa, sillä kaveri naapurissa tekee hommat paremmin. OK, tämä – kuten sanottua – ei ole koko totuus, ja vertaukseksi voisi nostaa yhtä hyvin mm. McDonaldsiin ja muihin pikaruokaketjuihin ja mm. niiden mielikuvamarkkinointiin liittyviä pohdintoja, mutta selvä oma osatotuutensa oman työn palkitsevuuden (rahallisen, tuloksellisen, statuksellisen) sekä työn antaumuksellisuuden väliltä löytyy. Tärkeintä on, että ihmiskuntaa eteenpäin auttavia innovaatioita syntyy, toissijaista on silloin vaikka ne syntyisivät dollarien, eurojen, jenien (…) kiilto silmissä.
Tällä en tahdo sanoa, ettenkö utopistisesti pystyisi kannattamaan (tai kannattaisikin) erilaisia globaalis-sosiaalisia ja –demokraattisia rakennehahmotelmia, ja niihin liittyviä arvolähtökohtia. Esimerkiksi asteittain ja harkitusti toteutettua globaalia verotuksen harmonisointia, mikä on yksi tie palauttaa valtaa pääomalta takaisin poliittisille rakenteille. Mutta se on tavoitteena niin etäinen, että sen relevanttiutta vuonna 2007 on syytä pohtia. Maailma tarvitsee vastauksia myös tuleville vuosille, ei vain kaukaisia ihanteita vuosikymmenten päähän. Sama lähestyminen koskee myös monikulttuurisuutta ja laaja-alaista maahanmuuttoa. Avoimet rajat, ja yksi maapallo – yksi ihmiskunta on ideaalisti kannatettavaa kaukaisessa, hyvin etäisessä maailmassa, mutta jo humanitaarisista syistä kyseenalaista nykymaailmassa (kulttuurisiin konflikteihin tässä puuttumatta). Pystymme auttamaan tämän maailman huono-osaisia paljon tehokkaammin, tuloksellisemmin ja useampia ihmisiä tukien kohdentaessamme apuresurssit paikanpäällä auttamiseen.
Koska näkökulmasi ja lähtökohtasi ovat, mielestäni, olleet kokonaisyhteiskunnallisesti rajoittuneita, kärsivät myös tulevaisuusskenaario-projektiosi (niitä taisi olla neljä) näistä rajoitteista. Teknologisen kehityksen merkitys ei näyttävästi juuri nouse esille muutamia populaaristieteellisiä (mutta ainakin oman ymmärrykseni mukaan epätodennäköisiä) uhkakuvia lukuunottamatta. Kuten nano-robottien käsistä karkaava monistuminen.
Parin kolmen vuosikymmenen päästä meillä voi olla kolmiulotteinen virtuaalitodellinen internet, jossa virtuaalikypärät päässä voimme tavata ihmisiä ympäri maailman. Miten esim. tällainen tulee mullistamaan kulttuuriamme, maailmankyläämme, kommunikaatiotamme, myös talouttamme? Biopatterien ja nanoteknologian myötä sanomalehdissä voi olla mukana interkaktiivista materiaalia (esim. videokuvaa). Ehkä syöpään löydetään täsmälääke? Elämme niin monessa mielessä mieleenkiintoisia aikoja, että niiden vertauskuvallistaminen 1800-lukuun on täysin riittämätöntä, jopa tuomittavaa. Suuret linjat koostuvat niin lukemattomista puroista, lähteistä, kipinöistä, salamoista, unelmista, hulluudesta, matkoista, hetkistä…
Ilmastonmuutoksesta tunnut siteeraavan kaikkein katastrofaalisinta linjaa (ehkä Al Gore, James Lovelock, Stephen Hawking –vaikutteista, jotka kukaan eivät ole ilmastotutkijoita). Itselläni on jonkin tuhannen tunnin perehtyminen ilmastotieteeseen, minkä pohjalta olen kulkenut alarmista poispäin tietynlaista ympäristörationalismia kohden, jota ilmastotutkija Roger Pielke A Senior kutsuu haavoittuvaisuus-paradigmaksi. Pidän tieteellisen tutkimuksen, matemaattisen auditoinnin ja paleoklimatologisen datan valossa 1.0-1.5 ilmastosensitiivisyyttä katastrofaalisia arvoja paljon todennäköisempänä, ja uskon, että ilman psykologista ja poliittista painolastia, tiede olisi jo tuota kohden kulkenut. Lopulta kyse on projektioista, ei fysikaalisesta perustasta, ja paljon palaa AOGCM:ien parametreihin. Näitä parametreja koskien on viimevuosina löydettu paljon ilmastosensitiivisyyden numeerisia projektio-arvoja alentavaa tietoa. Niin muiden ilmastopakotteiden, 1900-luvun lämpötiladatan, ns. dimming-ilmiön kuin mm. feedbackienkin osalta. Tämä kaikki vertaisarvioitua tutkimusta, jonka IPCC sivuutti, lähes korruptoituneesti (vertaisarvioitu A > vertaisarvioitu B – Miksi? – Ei debaattia), vartioidessaan pukkina kaalimaataan, jossa heidän tieteensä on alkanut elämään omaa oikeutustaan, jossa katastrofaalisista arvoista, hysteriasta, alarmismista, ei voida enää ulkotieteellisistä syistä irroittautua.
Henkilökohtaisesti pidän tämän hetken suurimpana uhkakuvana vesipulaa. On käsittämätöntä millaisia voivat olla seuraukset, jos 2-3 miljardilta ihmiseltä loppuu riittävä puhdas juomavesi seuraavien 20-30 vuoden kuluessa. Pääosin Aasiassa ja Afrikassa. Maailman vesifoorumin mukaan tällä hetkellä ongelman ehkäisemisessä on vuositasolla n. 80 miljardin euron resurssivaje. Kansainvälisiltä yhtiöiltä nuo määrärahat mahdollisesti löytyisivät, mutta vastapainoksi he hinnoittelisivat vedelle korkeamman hinnan? Sosiaalisin avustuksin voitaisiin turvata veden riittäminen köyhimmillekin. Mutta onko tämäkään kestävä ratkaisu? Mitä ovat konkreettiset vaihtoehdot? Helppoja vastauksia ei ole.
Muita ilmastonmuutosta suurempia ympäristöllis-humanitaarisia ongelmia ovat, mielestäni, biodiversiteetin kaventuminen, deforestaatio ja saasteet.
Näihin kaikkiin kytkeytyy väestönkasvu (n. +75 miljoonaa vuositasolla), mikä, kuten todettua, korreloi myös kulttuurin, ei vain talouden kanssa. Miksi me emme sitten keskustele väestönkasvun katastrofaalisuudesta yhtä näkyvästi vaikka se on ehkä maailman suurin eriteltävissä oleva uhkakuvien kasvattaja? Koska se edellyttäisi kulttuurirelativismista ja länsikeskeisestä syyllisyyskäsitteistöstä luopumista? Miten itse koet näiden kysymysten käsittelemisen tulevaisuuden tutkimuksen kontekstissa?
Huomiotta ei tule myöskään jättää maailman demograafista muutosta. Muslimien määrän on arvioitu nousevan vuoteen 2050 mennessä n. 100 miljoonaan nykyisen Euroopan Unionin alueella (Turkin tullessa mukaan luku nousisi n. 200 miljoonaan EUn sisällä). Vuonna 2050, nykyisillä hedelmällisyys- ja maahanmuuttoluvuilla, muslimit lähestyvät jo demograafista enemmistöasemaa mm. Hollannissa, Ranskassa ja Ruotsissa. Vuoteen 2100 mennessä he voivat muodostaa jo Euroopan demograafisen enemmistön. Nykyiset hedelmällisyysluvut EUn alueella on arvioitu n. 1.4 lapseksi kanta-eurooppalaista naista, ja n. 3.5 lapseksi euro-muslimia kohden. Muutokset eivät ole olleet kovin merkittäviä nuorempien maahanmuuttajasukupolvien kohdalla. Päinvastoin nuorempien sukupolvien kohdalla on usein tapahtunut radikalisoitumista, uus-islamisoitumista ja syrjäytymistä. Tämä todellisuus kaikkine implikaatioineen on hyvin keskeinen kysymys hyvinvointi-Euroopan tulevaisuudelle. Pitkälti työllistymättömän, arvoliberalismille vihamielisen ja omiin kaupunginosiinsa jämähtävän vähemmistön (kuten on käynyt jo nyt Ranskassa, Ruotsissa…) syntyminen ei vuosikymmenten säteellä tule olemaan yhteiskunnallis-teknisesti mahdollista tai rahoitettavissa. Jossain, jotenkin, jonkin pitää muuttua – ja hyvin merkittävästi – tai kohtaamme tämän tiimoilta merkittäviä ongelmia tulevaisuudessa. Ehkä ei niinkään Suomessa, joka on harjoittanut maltillista maahanmuuttoa, mutta yleiseurooppalaisesti. Tämä esimerkkinä yhdestä tärkeästä tulevaisuustutkimuksen aiheesta, jota on kannattamatonta lähestyä ns. ”uusliberalismin” teoriakehyksessä. Ja jota on myös vastuutonta olla lähestymättä ollenkaan!
Vielä voisi todeta, että onnellisuus, ”joka ei enää lisäänny tietyn tulotason jälkeen”, on suhteellinen käsite, suhteessa siihen, mitä yksilö voi kuvitella olevan ulottuvillaan, ja mihin merkityssisältöihin voi tulla riippuvaiseksi. Ihminen elää niin kauan onnellisesti vähemmälläkin, kun hänellä ei ole konkreettista tietoa enemmästä, houkuttelevammasta. Monesti illuusioista, kyllä, mutta ei tätä illuusiota ja sen merkitystä voi irroittaa tunnekehyksestään, ts. voidaan hyvällä syyllä ehdottaa, että kysymys redusoituu ulkopuoliseksi.
Tämä ei ole esimerkki kerskakulutuksesta, mutta sanotaan, että silloin kun olet 70+ vuotias, niin tiede (innovaatioiden tuottajat) keksii ihmeellisen geeniteknologisen lääkkeen ikääntymistä vastaan, lääkettä on pitkään testattu eläimillä ja tulokset ovat olleet hyvin pitäviä ja nyt rohkaisevia ennakkonäyttöjä on saatu myös ihmisiltä. Äkisti tämä lääke lupaa sinulle jopa 40 hyvää ikävuotta lisää, kunhan löydät rahat näiden kalliiden hoitojen saamiseen, joita ei resurssien riittämättömyyden takia voida kaikille luvata. Kumpi on silloin tärkeämpää näihin hoitoihin pääseminen ”maksoi mitä maksoi” vai ”yhteinen hyvä”, maailman köyhimmillä kun ei vielä pitkään aikaan tule olemaan niihin mahdollisuutta ja liikakansoituksen myötä monet heistä tappelevat vesipulan ym. äärimmäisen kurjuuden kourissa. Olisiko oikeudenmukaista antaa sinun lääkerahojasi heille? Mitä on lopulta oikeudenmukaisuus? Mitä on yksilön ja kollektiivin suhde? Mitä on minuus, kuolema ja merkitys? Mitä me ihmiset lopulta olemme, ja miten tämä asettuu meidän yhteiskunnallisiin teorioihimme, usein arvottomiin abstraktioihin, joiden merkitys on lopulta enemmän identiteetillis-merkityksellinen, kuin mitenkään alastoman maailmanparannuksellinen.
Lainaan tähän vielä P.J. O’Rourkea, Amerikkalaista Gonzo-journalistia, 60-70 lukujen arvoliberaalia anti-kapitalistia, myöhempien vuosikymmenten arvoliberaalia kapitalistia, huumesotaa ja konservatiivisuutta vihaavaa republikaania, yhteiskunnallista filosofia (puolivakavasti) ja erittäin humoristista ja fiksua ihmistä, joka on todennut, (tietenkin vain metaforana) että jos 60-luku on palaamassa, niin hän hakee haulikkonsa ja poistaa varmistimen. Lainaus on kirjasta Eat the Rich, jossa P.J. O’Rourke lähestyy taloutta, onnistumisia ja epäonnistumisia, “yhteiskunta on ihmisensä” näkökulmasta, matkustaen 1990-luvun Ruotsista, Venäjälle, Albaniaan, Tansaniaan…
(Kirja, jota usein olen suosittanut antidoottina jumiutuneeseen punavihreyteen, eräänlainen yhteiskuntateoreettinen rewind-nappula, josta ei voi olla pitämättä, koska se on niin hyvin kirjoitettu ja silloin myös helpommin assosioituu positiivisesti)
”What about a train ride?” I’d asked the clerk. “Is the Siberian Railroad any fun?” She stared at me. “It will be long remembered,” she said. It will–four days and three nights with no scheduled stops longer than eighteen minutes in accommodations that were Spartan. Trojan is more what I mean–like the inside of the horse of that name after a whole platoon of sweaty Greek hoplites had been squished in there for, oh four days and three nights. Public transport in Russia is not for the faint of nose. I don’t mean to hurt any feelings, but I’m a professional journalist with certain duties, and conscience compels me to provide the information that Russians smell. They smell with a big, mildewy, musky, left-the-gym-clothes-in-the-car-trunk-all-summer stink. And they didn’t start smelling any better between Irkutsk and the Pacific, because Russian trains don’t have baths in the bathrooms, or showers or hot water or soap or towels or toilet paper.
[…] The compartment window does not open, and there’s no fan or other form of ventilation, and no window shade. In the summer in southern Siberia, the sun shines eighteen hours a day. If your compartment is on the south side of the train, as mine was, you can use it to bake pies. A few of the windows in the corridor do open, and some relief can be had by sticking your head out and letting your jaw hang open in the breeze. I saw most of Siberia the way your dog sees I-95.
[…] And this is the first-class section of the train. In second class, the corridor runs through the middle of doorless compartments with four bunks on one side and a fith above the window across the aisle. Below this bunk are two seats with a hinged flap between them. Raise the flap and you get yet another bunk. There haven’t been so many people on top of each other at bedtime since the U.S.A. in the 1960s.
Russian trains are reeking, grubby, airless, and clamorously loud. The cars sway in sudden and violent motions. Rail sections are laid haphazardly, with large gaps between rail ends. Instead of clickety-clack, Russian trans go KA-WANK! KA-WANK! KA-WANK! I ended up angry, but not about the discomfort or lack of services. What was maddening was more abstract–how the train had been designed with no consideration for anyone on it. In fact, there seemed to have been active malice. Mere negligence wouldn’t explain that bathroom. In the old Soviet Union, nobody had to like this train–or anything else. Nobody had a choice. People couldn’t go on a competing railroad. People couldn’t go on a Greyhound bus. People couldn’t even–considering what a trip to Siberia usually meant–not go. So the trains weren’t built to satisfy the needs of the passengers. They were built to satisfy the whims of people in Kremlin, and to satisfy the personal agendas of the managers and technocrats putting that whimsy into practice. This is central planning. And anybody who advocates central planning–from Gennady Zyuganov to Sidney Blumenthal–should be made to get down on his hands and knees and lick the Irkutsk-to-Vladivostok train.
Kun sosialismi epäonnistuu (ja kuten passivoiva, yrittämisen hengen tappava valtiososialismi on aina epäonnistunut) ovat anti-kapitalistit ensimmäisenä toteamassa, kuinka sosialismia ei toteutettu oikein, miten kaikki epäonnistunut sosialismi oli jotain aivan muuta kuin aitoa sosialismia. Entä kun ”uusliberalismi” kohtaa vaikeuksia? Tai puhutaan tavanomaisemmin kapitalismista? Eikö ole räikeä kaksoisstandardi olla pysähtymättä, olla toteamatta ”ehkä tämä ei ole ihanteellista kapitalismia ja samoja ideoita voidaan toteuttaa toisinkin”. Yleistävät, kategoriset demonisoinnit harvemmin ovat hedelmällinen lähtökohta kritiikille.
Tiedän, että olet valinnut yhden näkökulman ja painottanut sitä, mutta en ole ollenkaan varma tiedostaako kirjaa lukeva 20-vuotias punavihreä taimi tätä. Hyvinkin mahdollisesti ei tiedosta. Tai siis kokemuksen valossa väittäisin, että ei todennäköisesti tiedosta, vaan ahmii auktoriteettisuskoisesti omia tunne-identiteetillisiä ennakkokäsityksiään ja uuden viiteryhmänsä kannattamia diktaameja. Tämä ei ole hedelmällinen tapa tuottaa kyseenalaistavaa ja pohtivaa yhteiskuntatiedettä. Tämä on muotittumista, lähtökohtaisuutta, tieteellisten metodien, kyseenalaistamisen laiminlyömistä. Tämä sama ongelma vaivaa ”ihmistieteellistä” yliopistomaailmaa laajalti.
Rehellinen näkemykseni, ja kritiikkini, jonka totean nyt, on, että kirja on yksipuolisuudessaan ja kuitenkin kokonaisselitystä tavoittelevassa maskeerauksessa (kuten poikkitieteellisessä tulevaisuustutkimuksessa) vastuuttoman hiljenevä lähtökohdistaan ja vaikuttimistaan. Ei ole tieteellisesti hyväksyttävissä tietoisesti sulkea kokonaisuuden kuvaa kokonaisuuden käsitteellistämisen ulkopuolelle. Etenkin kun tämä poliittiskorrekti ulkopuolelle sulkeminen (kulttuuri, biologia…) on niin stereotyyppisen ennalta-arvattavaa. Eikä kyse ole pienestä sivuseikasta. Erityisesti kulttuuri on kuvattujen tulevaisuusvaikutusten äärimmäisen merkittävä vaikutin ja sosiobiologinen ihminen tärkeä reflektio. Ihminen ei ole tyhjä taulu. Yhteiskunta on valtavasti enemmän kuin vain talous (ja talouskin on sitä myöten valtavasti enemmän kuin vain talous, ymmärtänet).
Entä Yhdysvallat? Ansaitseeko ’Uusliberalismi Suomessa’ kirjan suuri heittiö lopulta tuomionsa?
Yhdysvallat on myös innovaatioiden, seksuaalisen vallankumouksen, Jim Morrisonin, Brooklynin, monien 1920-luvun liberaalin, luomiseen räjähtäneen, nuoruutta huutaneen Pariisin mahtavien taiteilijoiden, ympäristöliikkeen, Greenwich Villagen, San Franciscon, monikulttuurisuuden, Jimi Hendrixin, persoonallisesti tärähtäneen Noam Chomskyn, monietnisyyden, moniuskonnollisuuden, aavikoiden, loppumattomien metsien, suurien järvien, kalliovuorten, teknologian, tieteen, kirjallisuuden, moninaisuuden, konfliktien, ristiriitojen, luovuuden Yhdysvallat, ei vain ahneen sotilaan ja riistäjän karikatyyri.
Kuten aloittaen, lopettaenkin, Bertrand Russellia lainaten:
Men fear thought as they fear nothing else on earth -- more than ruin -- more even than death.... Thought is subversive and revolutionary, destructive and terrible, thought is merciless to privilege, established institutions, and comfortable habit. Thought looks into the pit of hell and is not afraid. Thought is great and swift and free, the light of the world, and the chief glory of man.
Tämän pitäisi olla yhteiskuntatieteiden henki.
Asioiden pukaroinnista huolimatta kaikella kunnioituksella ja ystävällisessä hengessä,
Antti Pihlajasalo
Did you read Risto Uimonen's crushing criticism of your opinions in the Kaleva editorial of 7th October. We have hit back on his ridiculous dismissal of the neoliberal agenda in Finland in our blog entry of today 18th October at http://jmatthan.blogspot.com
Annikki & Jacob Matthan Oulu, Finland
No I did not. But it seems that Uimonen is following the standard line: he supports neoliberal reforms in practice, but denies the existence of neoliberalism as a theory and ideology that grounds those reforms. This might do for people with atomist social ontology and fragmented experiences / mind, but it is easy to show how the beliefs presupposed by the "reforms" of the last 20 years form a relatively coherent theory and set of closely inter-related ideas. Thanks for your reply - did you send your response to Uimonen or Kaleva as well?
Vastaus Antti Pihlajasalolle
Kiitos pitkästä vastauksestasi! Jos on innostunut kirjoittamaan yli 4000 sanan vastineen kirjani ajatuksille niin sitä ei voi ottaa muuna kuin ystävällismielisenä arvostuksen osoituksena – monista erimielisyyksistä huolimatta.
En millään voi vastata kaikkiin kohtiin, mutta yritän poimia muutaman pääajatuksen ja vastata niihin lyhyesti ja ytimekkäästi.
Ensinnäkin kirjani ei ole tutkimusraportti, vaan laajalle yleisölle tarkoitettu yhteiskunnallinen puheenvuoro, joka pohjautuu tutkimukseen (sekä omaani että muiden). Kuten totean johdannossa:
”Kirjan alussa – heti tämän johdannon jälkeen – on lyhyt selvitys avainkäsitteistä, jonka pitäisi auttaa ylittämään tekstin mahdolliset kompastuskivet. Toivon, että kompastuskiviä ei ole monia, sillä päätavoite on ollut tehdä tekstistä niin luettavaa kuin mahdollista. Sen vuoksi en ole edes käyttänyt normaaleja akateemisia lähdeviitteitä, vaan laittanut kirjan loppuun lyhyen selvityksen kunkin luvun tärkeimmistä lähteistä ja vinkkejä lisälukemiseksi. Tietojen, väitteiden tai tulkintojen totuudenmukaisuudesta en silti ole tinkinyt.”
Olen tehnyt kaikkeni saadakseni kirjasta niin jäntevän ja suoraviivaisen esityksen kuin mahdollista. Olen pyrkinyt välttämään sekä yhteiskuntatieteellistä ammattislangia että asioiden liikaa toisaalta-toisaalta problematisointia, jotta kirja olisi mahdollisimman luettava.
Koska maailma on monimutkainen, niin monet asiat todellakin vaativat tarkkoja täsmennyksiä, toiset taas monimielisyyden tunnustamista. Ratkaisuni oli yrittää rakentaa tällaiset kvalifikaatiot yksinkertaisilta näyttävien lauseiden sisään muotoilemalla ne niin, että tarkempi lukija ymmärtää, mistä on kyse. Jos on joku yksittäinen kohta, jossa tämä on epäonnistunut, niin sitten on niin – toivon kuitenkin, että tämä voidaan nähdä suhteessa perimmäiseen tavoitteeseeni.
Itse uskon ontologiseen (eli olemassaoloa koskevaan) realismiin ja tietoteoreettiseen relativismiin (suhteellisuuteen). Toisin sanoen, vaikka yhteiskunnallinen maailma on todellinen, niin sen merkityksiä, rakenteita, mekanismeja ja kausaalisia prosesseja voidaan tulkita monella eri tavalla ilman, että yksikään tulkinnoista olisi kaikissa suhteissa kokonaan väärä. Bertrand Russellin empirismi / positivismi itse asiassa absolutisoi ja esineellistää aistihavainnot, mutta kieltää muuten maailman ja sen rakenteiden olemassaolon, mikä minusta sotii Russellin ihannoimaa tieteen menetelmää vastaan. Edustamani kriittinen realismi pystyy empirismiä paremmin tekemään tilaa tulkintakiistoille, ihmiskunnan oppimiselle ja tieteen itse-korjautuvalle luonteelle.
Kirjani käsittelee uusliberalismia Suomessa ja maailmalla. Siksi tarinan keskipisteenä on uusliberaalin (globaali)hallinnan vaikutukset. Uusliberalismilla on vaikutuksia kaikkialla maapallolla, mutta se ei ole ainoa asia, jota tarvitaan selittämään konkreettisia yhteiskunnallisia kehityskulkuja eri puolilla maailmaa.
Vaikka onkin kiehtovaa miten koko maailma alkoi 1900-luvun lopussa suuntautua yhä enenevässä määrin yhden ainoaan opin toteuttamiseen, niin on itsestään selvää, että mitä tahansa ilmiötä selitettäessä monet historialliset kerrokset ja toisistaan eroavat kulttuurilliset ja institutionaaliset kontekstit täytyy ottaa huomioon. Tämä pätee luonnollisesti esimerkiksi arabimaailman kuohuntaan – mutta poliittisen islamin kokonaisvaltainen selittäminen ei ollut tämän kirjan aiheena. Se pätee myös Suomeen, jota kirjani nimenomaisesti käsittelee juuri tästä näkökulmasta.
Helsingin Sanomien ongelmallista tapaa nostaa julkistamistilaisuuden uutisoinnissa fascismi-vertaus – jonka täsmensin kirjassani tarkkaan - yli kirjan pääpointtien olen arvioinut toisessa blogissa Uusliberalismi_Suomessa.
Orwellin Wells-kritiikistä on keskustellut mm. John S. Partington kirjassaan Building Cosmopolis. The Political Thought of H.G.Wells (Ashgate, 2003). Sivulla 14 Paddington toteaa: “Orwell is wrong on virtually every score”. Wells ei uskonut väistämättömään edistykseen, vaan päinvastoin tutkiskeli teknologian pimeätä puolta lukuisissa teoksissaan ja mm. ennakoi II ms:n alkamisen jo vuosia ennen sen alkua ja varsin täsmällisesti (sodan voidaan laskea alkaneen vuonna 1937, kun Japani hyökkäsi Kiinaan). Wells ei missään nimessä uskonut automaattiseen edistykseen. Yksi hänen kuuluisimpia lausahduksiaan oli: ”Tulevaisuus on kilpajuoksua koulutuksen ja katastrofin välillä”. Kirjani on kirjoitettu pitkälti juuri tässä wellsiläisessa kosmopoliittisessa hengessä.
Lopuksi kommentoin vain O’Rourke toteamusta, että ”jos 60-luku on palaamassa, niin hän hakee haulikkonsa ja poistaa varmistimen”. Enemmän kuin mitään muuta niin minusta tämä kuvaa amerikkalaisen yhteiskunnan keskustelu”kulttuuria” ja väkivaltaisuutta.
Kirja on hyvä ja valaiseva täällä tilastoharhojen ja tissiviihteen turruttamassa Suomessa. Onneksi näitä on kauppoihin ja kirjastoihin alkanut tulla. Vahinko vaan, että tätä tietoa joutuu etsiskelemään lähes aina niistä perimmäisistä hyllyistä. Toivon julkisuutta ja menestystä ja sitä, että päättäjät sun muut byrokraatit lukisivat tämän kirjan!
Uimonen probably does not read any mail critical of his views. When he does, he is abusive in his replies, so I do not send him any mail any longer!
We disagree on most issues.
My wife and I happen to be rather fierce critics of the Kaleva Editorial Policy.
My wife's new book "Freedom of Speech - Whose?" (in Finnish - still to be published) is a collection of text messages from her to Kaleva which did not get published when they were critical of issues that Kaleva does not agree with!
We enjoyed your radio interview.
You may enjoy this link:
http://groups.google.com/group/findians/web/article-071016-free-speech-in-oulu
Hei! Kirjassasi Latinalaisen Amerikan kehitys jäi varsin vähäiselle arviolle.
Mark Weisbrot (cepr) kirjoitti 6.11.07 HS:n Vieraskynässä, kuinka Argentiinan talous on kehittynyt vuosien1998-2002 romahduksen jälkeen huimaan nousuun. Se valitsi IMF:n neuvojen sijasta makrotalouspolitiikkansa perustaksi yliarvostetun valtuutan sijasta oikean vaihtokurssin, alhaisen korkotason ja alhaisen inflaation sijasta kasvua suosivan talouspolitiikan. Maa ei suosinut kansainvälisiä rahoitusmarkkinoita ja läiminlöi tilapaisesti velkansa. Talouskasvusta vain 13 % on tullut viennistä.
Argentiinan valintojen tulokset puhuvat puolestaan sillä kasvuluvut ovat olleet läntisen pallonpuoliskon suurimmat ja 11 miljoonaa ihmistä on noussut köyhyysrajan yläpuolelle. Palkat ovat nousseet 40 % ja työttömyys on laskenut 21,5 prosentista 8,5 prosentiin.
IMF:n lainakanta Latinalaisessa Amerikassa on kuihtunut 49 miljardista $ alle miljardiin. Lehtitietojen mukaan maanosaan on Venezuelan aloitteesta perustettu IMF:lle kilpaileva rahoituslaitos jonka politiikka ei perustu Washintonin oppeihin.
Vaihtoehtoja siis on ja kuten Weisbrot kirjoittaa, "moni muukin maa on ottanut rahastoon etäisyyttä".
Lämpimät kiitokset professori Heikki Patomäelle tästä kirjasta.
Suurella osalla meistä tavallisista ihmisistä on viime vuosikymmeninä omakohtaisia havaintoja suurista yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Muutokset ovat kuitenkin tapahtuneet kuin huomaamatta, eikä meedia ole kiinnittänyt niihin oikeastaan minkäänlaista huomiota.
On syntynyt tilanne, jossa olemme tunteneet vain selittämätöntä pahoinvointia . Olemme usein epäilleet omaa arviointikykyämme sen syistä - onhan masentavaa tuntea pahoinvointia ja epäilystä kun koko meedia rummuttaa sitä kuinka hyvin yhteiskunnan asiat ovat.
Se että kirjoititte teoksen niin selkeällä ja kansantajuisella tyylillä on suuri lahja meille tavallisille lukijoille.
KIITOS !
Pohjoismainen malli tuli UK:sta ensin Ruotsiin...
On helppo veikata lamoja ja taantumia historian valossa. Miinus kirjoittajalle, jonka taloustieteen opit ja kirjat ovat joko unohtuneet tai kuten allekirjoittanut veikkaa, tyystin lukematta.
Jos tarkastelee pörssin historiaa jota pidetty 1800-luvun puolivälistä, huomannee, että trendi on nouseva ja taantumat sekä lamanpoikaset tapahtuvat noin 10 vuoden välein.
Siksi ei tarvitse olla profeetta arvatakseen lamaa ja laskusuhdannetta tulevaisuuteen.
Trendi on kuitenkin positiivinen ja nouseva, ainakin seuraavat 100-300 ja varmasti niin kauan kuin ihminen oppii uutta ja kehittyy (esim. virheiden johdosta).
Sitten kun Kaiken Teorian on valmis, voimme kaikke puuhastella harrasteiden parissa ja silloin kukaan ei vo huonosti!
En ole koskaan pitänyt nimimerkkikirjoittelua suotavana ja olen monesti myös poistanut sellaiset kommentit, koska usein niiden sävy on ikävä ja intellektuaalinen taso heikko. Niin ja ne ovat myös tyylillisesti tökeröitä. Kun ihmiset kirjoittavat omalla nimellään, niin argumentaation pelisääntöjä ja kohteliaisuusetiikkaa kunnioitetaan paljon paremmin. Annan näiden nyt kuitenkin olla esimerkkinä siitä, että tällaista se sitten on.
Yhdyn monilta osin Tero Afeltin palautteeseen. Itse ammattikorkeakoulukentän edustajana, etiikan opettajana ja maailmasta kiinnostuneena yksityishenkilönä tunnistan juuri kollektiivisesti koetun selittämättömän pahoinvoinnin ja epäilyn omaa arvostelukykyä kohtaan. Heikki Patomäki taustoittaa teoksessaan pelottavan tehokkaasti monia arjen ilmiöitä, joilla ei näennäisesti ole mitään suoraa yhteyttä uusliberalismiin mutta jotka saavat vakuuttavimman vastauksensa juuri tämän taloudellis-poliittisen dogmin kautta. Ei siinä mitään suurempaa vikaa olisi, jos se hyväksyisi vaihtoehtoja ja antautuisi dialogiin, mutta juuri tämän muka-vaihtoehdottomuuden diskurssin ja siitä päivittäin hyötyvän valtaeliitin hiljaisen hyväksynnän vuoksi selkäpiitä karmii.
Elämme osin todellisuudessa, jollaisesta nuorena luki utopiana mutta jonka ei uskonut olevan muuta kuin hyvää kaunokirjallisuutta. Nyt vaikuttaa usein, että satu sekoittuu todellisuuteen. Onneksi Patomäen kirjan kaltaiset teokset palauttavat mieliin sen todellisuuden, johon haluaa itse uskoa.
Keskustelu "Uusliberalismi Suomessa" -kirjasta näkyy ainakin tällä palstalla loppuneen jo keväällä. Sen jälkeen Paavo Lipponen julisti omassa kirjassaan "Järki voittaa" Heikki Patomäen maamme johtavaksi anti-intellektuelliksi. Monen muunkin silmäätekevän arviot ovat olleet yhtä nonsaleeraavia.
Kun päättyvällä viikolla kelloradio on joka aamu herättänyt minut yhä hyytävämpiin talousuutisiin, tuli mieleen vilkaista, mitä Patomäki kirjoittikaan.
Luku "Lyhyen aikavälin skenariot" on osuva ennuste sille, mitä on tapahtunut vain vuosi kirjan julkaisemisen jälkeen. Kiinan pörssin romahdus on tosin vielä näkemättä.
Mitenkähän pienen Suomen tässä kaaoksessa vielä käy? Hajoaako euro-alue? Selviääkö Ruotsi paremmin, kun sillä on sentään oma valuutta? Ja onko kansallisella näkökulmalla ylipäätään enää mitään relevanssia? Totesihan Tapani Ruokanen EVA:n raportissaan: Kyllä yritykset pärjäävät, mutta pärjääkö Suomi?
Kommentoisin Heikki Patomäen kirjan aihepiiriä ja erästä yksityiskohtaa, joskin nimettömänä.
Kyseisessä kirjassa huomioni kiinnittivät kohdat, joissa käsiteltiin historiana tunnettua kysymystä.
Aihepiiriin liittyen on syytä havaita, että taloustiede ja erityisesti sen korostuneen valtio-opillinen haara eli monetarismi, sisältää arkikäsityksestä poikkeavan tavan hahmottaa tulevaa aikaa. Tässä hahmottamisen tavassa on kaksi historiaa, menneen ja tulevaisuuden historia.
Tulevaisuuden historian ja menneen historian välissä on nykyhetki, eli nolla-aika. Mennyttä käsitellään sekä vaikutuspiirin ulottumattomissa olevana että uudelleenselittämisen kohteena.
Nolla-aikaan sijoittuvien toimenpiteiden, joista esimerkkinä mainittakoon paitsi uudelleenselittäminen myös vapaan tutkimustyön rajoittaminen, tarkoituksena on vaikuttaa toteutuvaan tulevaisuuteen. Tulevaisuus on aktiivisen kamppailun kohde.
Kirjassaan Heikki Patomäki mainitsee Francis Fukuyaman esittäneen ajatuksen historian lopusta, liittäen tämän vuoteen 1989. Kyseistä tietoa on kuitenkin nähdäkseni syytä tarkentaa.
Francis Fukuyama esittää teoksessaan "Historian loppu ja viimeinen ihminen" kyseessä olevien julkaisujensa ratkaisevana ajanjaksona vuodet 1988 - 1989, mikä käy ilmi teoksen alkulehdiltä. Vuodeksi on siis syytä kirjata vuosi 1988. Miksi näin?
Kun katsotaan vuoden 1938 Econometrica-lehden ensimmäistä numeroa, ja ns. Chicagon taloustieteen keskeisen henkilön Frank H. Knightin artikkelia "On the Theory Of Capital: In Reply to Mr. Kaldor", havaitaan, että Knight on esittänyt ajatuksen historian lopusta juuri 50 vuotta Francis Fukuyaman luentoja aikaisemmin.
Knight käyttää historian sulkemisen käsitettä, ja katsoo tämän olevan periaatteessa mahdollista koko maailmalle. Knightin tarkoituksena on osoittaa historian sulkemisen taloudellisen päätöksenteon tehokkuudelle ja pääoman tuotolle mukanaan tuomat mahdollisuudet. Fukyama siis toistaa sen, mitä Knight esitti ennen John Maynard Keynesin ajatusten lopullista läpimurtoa.
Kuinka viimeaikaista talouskehitystä on näistä lähtökohdista tulkittava? Onko historia nyt päästetty kahleistaan?
Francis Fukuyaman toistama utopia voi hyvin. Ei ratkaisevia käänteitä, ainoastaan syklinä tunnetun ilmiön puitteisiin mahtuvaa hapuilua.
Viimeaikaisessa 'kriisissä' on olennaiselta osin kyse johdannaisina tunnettujen instrumenttien 'markkinoiden vakaudelle' muodostaman potentiaalisen uhkan poistamisesta. Kyse on 9/11 jälkeisen hengähdystauon aikana laaditun suunnitelman toimeenpanosta. 9/11 turvasi öljyn saatavuuden kautta sekä reaali- että finanssitaloutta, ja viimeaikaiset toimenpiteet turvaavat järjestelmän jatkuvuutta.
Wikipediassa uusliberalismin lähteytetyn teorian kirjoittaminen on estetty. Tarve foorumille, jossa libertaristit eivät pääse sabotoimaan sisältöä, eli poistamaan ja esittämään harhaanjohtavaa tietoa, on ilmeinen.
27.10.2009 Wikipediassa väitetään yhä, ettei uusliberalismilla ole teoriaa. Tämä on täysin väärä tieto.
Matti myöhäisenä luin tämän kirjan vasta nyt, mutta parempi myöhään jos silloinkaan. Mielestäni erittäin osuvasti kirjoitettu laitos, joka ei ole pisaraakaan vanhentunut - päinvastoin. Uusliberalismin ideaali levittäytyy kiihtyvällä tahdilla, josta ikävimpinä uutisina viime aikoina on näkynyt terveyspalveluihin ja koulu- sekä yliopistouudistukseen liittyvät. Taitaa olla tahti tulevaisuudessa vielä kovempi mitä Heikki osasi ennustaa. Helposti huomaa näin sivistymättömämpikin eräistä kannanotoista, että kaikki eivät ole "Jungiaan" lukeneet, eikä metsää osata nähdä puilta. Esim. 4000 sanan suoltaminen jargonia voi saada näyttäytymään tehokkaalta, josta paistaakin selvästi vallitseva tehokkuuden ihannointi, jossa määrä on korvannut laadun. Luonnosta vieraantuminen sekä muutamien "sankar-ihmisten" , kuten Ollila, Nalle-setä, Korkman, Ahtisaari, ... ja mammonan asettaminen jumalan asemaan on sairastuttanut (suomalaisenkin) ihmisraunion homo ekonomikukseksi - "juoksemaan päämäärätöntä kilpajuoksua turhuuden markkinoilla" niinkuin jollakulla viisaalla oli tapana sanoa. Ihmisellä on kiire kiire kiire niinkuin Liisa ihmemaassa -sadun herra kanilla, joka ei tiedä miksi ja minne - helvettiinkö?