Ulkopuolisten roolista yliopiston johdossa
10.4.2009 klo 4:48
Pitäisikö meidän olla samaa mieltä kansleri Ilkka Niiniluodon kanssa, kun hän pitää liike-elämän asiantuntemuksen mukanaoloa yliopiston hallinnossa hyvänä asiana? Ja miksi ainakin jotkut ovat valmiita hyväksymään ulkopuolisten vallan, jos ei muuten, niin osoituksena kyvystään ymmärtää uusia tuulia ja ottaa asioihin kantaa tasapuolisesti?
Koska asia näyttää vaivaavan monien mieliä, niin hieman tarkempi selvitys ulkopuolisten roolin oikeutuksesta yliopiston johdossa lienee paikallaan.
Ensimmäinen kysymys koskee autonomiaa. Termi tulee kreikan kielestä, jossa auto tarkoittaa ”itseä” ja nomos ”lakia”. Autonomia on lakien säätämistä itselleen. Jos yliopisto muodostaa kokonaisuuden, jolla on auto-nomiaa, se tarkoittaa, että yliopistolaiset säätävät joko suoraan itse tai valitsemiensa edustajien kautta niistä asioista, jotka kuuluvat yliopistolle.
Määritelmän mukaan yliopiston autonomia ei ole yhteensopiva sen kanssa, että yliopiston johtoon asetetaan ulkopuolisia. Ristiriita voidaan poistaa ainoastaan, jos samanaikaisesti määritellään ”itse” ja ”itselle kuuluvat” asiat uudelleen kaventamalla merkittävästi niiden alaa. Toisin sanoen yliopiston auto-nomiasta pidetään kiinni, mutta niin, että yhä harvempi asia on enää yliopiston oma asia.
Tämäkin tietysti kuulostaa orwellilaiselta kaksoiskieleltä. Jos kyse on olennaisesti auto-nomian alan rajoittamisesta niin kuinka silloin voidaan väittää, että lisätään yliopiston auto-nomiaa?
Uuden yliopistolain tavoitteena on ennen kaikkea lisätä yliopiston mahdollisuuksia hankkia rahaa markkinoilta ja ulkopuolisilta sponsoreilta. Kyse ei ole silloin tieteellisen tutkimuksen ja opetuksen auto-nomian lisäämisestä vaan ainoastaan siitä, että valmistellaan taloushallinnollista siirtymää yliopiston julkisesta rahoituksesta yksityisen rahoituksen suuntaan. Tähän tulee ajan myötä kuulumaan lukukausimaksujen periminen myös Suomen kansalaisilta.
Riippuvuus ulkopuolisista rahoittajista ja heidän tahdostaan on heteronomiaa, mikä on autonomian vastakohta. Heteronomia viittaa toimintaan, joka on seurausta ulkoisesta vaikutuksesta tai pakosta. Tässä mielessä myös ulkopuolisten tuominen yliopiston johtoon on heteronomiaa, ei autonomiaa.
Muutama vertaileva esimerkki siitä, mitä ulkopuolisten rooli eri organisaatioiden johdossa tarkoittaisi:
• Suomen valtio / hallitus. Mitä tarkoitusta palvelisi laki, joiden mukaan 40% ministereistä pitäisi olla muita kuin Suomen kansalaisia, esimerkiksi venäläisiä, amerikkalaisia ja ugandalaisia? Tai ehkä ulkopuolisten pitäisi tulla globaaleista suuryhtiöistä? Tai ehkä mukaan Suomen hallitukseen pitäisi saada myös jonkun ei-suomalaisen kansalaisjärjestön edustaja?
• Osakeyhtiöiden / Nokian johtokunta. Kuinka moni uutta yliopistolakia kannattava kansanedustaja olisi valmis solmimaan lain, jonka mukaan merkittävä osa osakeyhtiöiden johtokuntien paikoista pitäisi antaa niille, jotka eivät omista yhtään osaketta tai edusta ketään, joka omistaa?
• Euroopan unioni. Olen itse kannattanut ajatusta valita Euroopan parlamenttiin edustajia myös EU:n ulkopuolelta eli niiltä lähialueilta, joihin EU erityisesti vaikuttaa. Mutta miksi tätä sinänsä hyvää ideaa ei monikaan EU:n jäsenvaltio kannata...?
• Yhdistys tai puolue. Määritelmän mukaan näiden jäsenyys on edellytys sille, että voi tulla valituksi johtotehtäviin. Vaikea kuvitella tai ymmärtää perustetta, miksi tämän periaatteen pitäisi olla toisin.
Monissa tapauksissa on selvää, että autonomian, omistajuuden, jäsenyyden tai demokratian ideaalit ovat ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että organisaation ulkopuolisten pitäisi päättää organisaation toiminnasta. Toisaalta on myös olemassa joitakin sellaisia tilanteita, joissa voi olla hyviä perusteita kyseenalaistaa sisä- ja ulkopuolen tiukkaa eroa eli silloin kun organisaation päätöksillä on sen rakenteellisen vallan vuoksi merkittäviä vaikutuksia ulkopuolisten arkielämän ehtojen kannalta.
Yliopistojen tapauksessa niin ei kuitenkaan ole. Yliopistot ovat monessa suhteessa samanlaisia yhdistysten kanssa. Tutkija-opettajat ja opiskelijat ovat yliopistoyhteisön tasaveroisia jäseniä ja myös muu henkilökunta on osa työyhteisöä.
Erona yhdistysmuotoon on se, että yliopistoissa myös pätevöidytään vuosien työn tuloksena niin, että kyky arvostelmien antamiseen opetukseen ja tutkimukseen liittyvistä asioista paranee oppimisvaiheiden myötä. Tämä on lisäargumentti sisä- ja ulkopuolen selkeän erottamisen puolesta.
Yliopistoinstituution autonomia on myös yhteiskunnallisesti perusteltua. Koulujärjestelmä ja yliopisto ovat tärkein paikka, jossa ihmisten vapaata kehitystä voidaan edesauttaa ja heidän kriittistä, autonomista järkeään kehittää. Yliopisto on se paikka, missä ristiriitaisia totuusväitteitä voidaan kaikkein vapaimmin punnita pelkästään hyvien perusteluiden pohjalta. Yliopisto tarjoaa ainutlaatuisen tilan vanhojen tieteellisten teorioiden kritiikille ja uusien kehittämiselle.
Se mitä nyt olemme, perustuu ihmiskunnan aiempaan oppimiseen; ja se mitä tulemme olemaan, perustuu nykyiseen ja tulevaan oppimiseen.
Siksi pätee yleisesti, että yliopistollisen tutkimuksen ja opetuksen tulee olla ehdottoman vapaata ja itsehallinnollista, muuten oppimisella, ihmisten vapaalla kehityksellä ja kriittisellä järjellä ei voi olla aitoja toimintaedellytyksiä. Todistamisen taakka on mielestäni niillä, jotka väittävät muuta.
Toinen kysymys koskee sitä, että kenen intressejä ulkopuolisten on tarkoitus yliopistossa edistää? Niiniluoto on esittänyt eri yhteyksissä, että “mistään säädöksestä ei seuraa, että kaikkien ulkopuolisten tai edes yhdenkään heistä tulee olla elinkeinoelämän piiristä. Kun hallitukseen valitaan järkeviä yliopiston luonteen ymmärtäviä henkilöitä, jotka tuovat päätöksentekoon lisäarvoa, mukaan toki mahtuu haluttaessa myös liike-elämän asiantuntemusta. Mutta on aika erikoinen yhteiskuntakäsitys, että yliopiston ulkopuolella ei olisi muuta kuin elinkeinoelämää.”
Muodollisesti tämä on totta, mutta muoto ei suinkaan ole koko totuus.
Niiniluoto on johtanut Helsingin yliopistossa vuonna 2007 asetettua ”Yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen neuvottelukuntaa”, jossa on ollut edustettuna ensisijaisesti nimenomaan elinkeinoelämän edustajia, ja jonka varsinaisena tehtävänä näyttäisi olevan vakuuttaa elinkeinoelämä siitä, että yliopisto on myötämielinen heidän ajatuksilleen ja intresseilleen.
Sain taannoin lounaskeskustelussa ohimennen kuulla, että uuden neuvottelukunnan kokouksissa heitellään liikemaailman piiristä sellaisia raikkaita uusia ajatuksia kuin että ”yliopisto täytyy tästä eteenpäin alistaa ulkopuolisen johtokunnan hallintaan ja samalla rehtorille pitää antaa diktaattorin valtuudet”.
Tämä kommentti kertoo, että ulkopuolista johtoa yliopistolle¨ajavien nimenomaisena tavoitteena on vähentää yliopiston ja yliopistolaisten autonomiaa; ja saada jokainen yliopistolainen heteronomiseen tilaan, jossa häneltä on riistetty kaikki oikeudet osallistua päätöksentekoon ja myös päätöksiä koskevaan kriittiseen keskusteluun.
Pyysin lounasseuralaiseltani lupaa julkistaa tuon kommentin. Hän soitti Niiniluodolle varmistaakseen, että neuvottelukunnan keskusteluja voidaan tällä tavalla julkistaa. Niiniluoto oli kuulemma suhtautunut ajatukseen ”erittäin nihkeästi” ja ystäväni johtopäätös oli, että on parempi olla laittamatta tällaisia julkisuuteen.
Toimin siis - aiemmin näillä blogisivuillani ja uudelleen nyt - sekä Niiniluodon että ystäväni kehotusta vastaan. Filosofi Niiniluodolle haluaisin aivan erityisesti korostaa, että perusteluni on moraalinen. ”Luottamuksellisuudelle” eli salailemiselle ei nimittäin yleensä ole muuta perustelua kuin julkisuutta kestämätön toiminta tai sellaisen valmistelu.
Summa summarum, minusta näyttää selvältä, että ajatus ulkopuolisten tuomisesta yliopiston hallitukseen tai johtokuntaan on vailla hyviä perusteita.
Lisäksi se, että monia asioita valmistellaan salassa, ja että julkinen retoriikka eroaa muualla esitetyistä tarkoituksista, viittaa siihen, että koko uudistusprosessilta puuttuu oikeutus.
”Määritelmän mukaan yliopiston autonomia ei ole yhteensopiva sen kanssa, että yliopiston johtoon asetetaan ulkopuolisia.”
Tämä väite ei pidä paikkaansa. Perustuslakivaliokunta otti asiaan kantaa viimeksi kun yliopistolakia uudistettiin. ”[y]liopistojen itsehallinnon näkökulmasta on keskeistä, että tämän hallitukseen suoraan lain johdosta tulevan ulkopuolisen jäsenen valitseminen on yliopiston omien toimielinten ja sitä kautta yliopistoon kuuluvien asia ja että tällöin noudatettava valintamenettely jää johtosäännöllä määrättäväksi. Tällainen järjestelmä on valiokunnan käsityksen mukaan sopusoinnussa yliopistoille perustuslaissa turvatun itsehallinnon kanssa.” Toki voidaan olla sitä mieltä, että PeV oli väärässä, mutta silloin pitää jo hieman perustella. Pelkkä käsitteen alkuperään viittaaminen ei riitä.
”Jos kyse on olennaisesti auto-nomian alan rajoittamisesta niin kuinka silloin voidaan väittää, että lisätään yliopiston auto-nomiaa?”
Nyt pitäisi esittää jotakin perusteita sen väitteen tueksi, että autonomian alaa rajoitetaan.
”Uuden yliopistolain tavoitteena on ennen kaikkea lisätä yliopiston mahdollisuuksia hankkia rahaa markkinoilta ja ulkopuolisilta sponsoreilta.”
Väite ei pidä paikkaansa. Voit toki esittää mihin tosiasioihin väitteesi perustuu, jolloin voin palata tarkemmin asiaan. Nyt se on vain väite.
Selventävät esimerkkisi auttavat kiitettävästi selventämään puheena olevaa asiaa, vaikka hieman esittämästäsi poikkeavalla tavalla.
Osakeyhtiöiden hallitusten jäsenten ei tarvitse omistaa yhtä ainutta Oy:n osaketta. Heille riittää, että riittävä määrä osakkeenomistajia on tukenut heidän valintaansa. Heidän voidaan silti perustellusti katsoa edustavan osakkeenomistajia koska he ovat osakkeenomistajien valitsemia. Analogiasi mukaan yliopiston hallituksen ulkopuoliset jäsenet edustavat yliopistolaisia, jotka heidät lakiesityksen mukaan valitsevat. Käytätkin edustamisen käsitystä hyvin häilyvästi. Joissain tapauksissa valitut edustavat valitsijaansa, toisissa jotakin muuta viiteryhmäänsä. Selkeyttäisitkö, mitä tarkoitat edustamisen käsitteellä?
Mitä Suomen valtioon tai kuntaan tulee, analogiasi ei toimi. Valtion osalta kansalaiset osallistuvat demokraattisesti itseltään kerättyjen resurssien käytöstä päättämiseen. Yliopisto saa resurssinsa ulkopuoleltaan. Oikeampi analogia olisi tilanne, jossa eduskunta ja hallitus koostuisivat vain valtion virkamiehistä. Houkuttaako?
”Toisaalta on myös olemassa joitakin sellaisia tilanteita, joissa voi olla hyviä perusteita kyseenalaistaa sisä- ja ulkopuolen tiukkaa eroa eli silloin kun organisaation päätöksillä on sen rakenteellisen vallan vuoksi merkittäviä vaikutuksia ulkopuolisten arkielämän ehtojen kannalta. Yliopistojen tapauksessa niin ei kuitenkaan ole.”
Yliopiston sisäinen päätöksenteko on mitä suurimmassa määrin koko suomalaiseen tiedeyhteisöön ja yhteiskuntaan kohdistuvaa päätöksentekoa, jonka merkitys ei rajoitu yksittäisen yliopiston seinien sisälle. Jos hyväksytään ajatus akateemisen yhteisön suuresta merkityksestä koko yhteiskunnalle, ei perustelusi ole kestävä.
”yliopistoissa myös pätevöidytään vuosien työn tuloksena niin, että kyky arvostelmien antamiseen opetukseen ja tutkimukseen liittyvistä asioista paranee oppimisvaiheiden myötä. Tämä on lisäargumentti sisä- ja ulkopuolen selkeän erottamisen puolesta.”
Olisi, jos osaaminen riippuisi sijoittumisesta juuri ko. organisaation sisä-/ulkopuolelle. Tarvittu osaaminen liittyy kuitenkin koko akateemiseen yhteisöön, eikä vain sen yhteen osaan, joten argumentti ei päde. Argumentti vaatii yksittäisen yliopiston näkemistä laajasta tiedeyhteisöstä erillisenä varsin kyseenalaisella tavalla. Kuten itse totesit aiemmin: ”varsinainen tieteellinen kommunikaatio ja yhteistoiminta tapahtuu maailmanlaajuisissa verkostoissa, joissa on edelleen paljon kollegiaalisuutta, oppineisuutta ja ystävyyttä”
”Todistamisen taakka on mielestäni niillä, jotka väittävät muuta.”
Todistustaakka on positiivisen väitteen esittäjällä. Esität, että oppimisen, ihmisten vapaan kehityksen ja kriittisen järjen aidot toimintaedellytykset edellyttävät, että ”yliopistollisen tutkimuksen ja opetuksen tulee olla ehdottoman vapaata ja itsehallinnollista.” Sinun tuleekin paitsi esittää, mitä tarkoitat ehdottomalla vapaudella ja itsehallinnollisuudella, myös perustella esittämäsi riippuvuussuhde. Väitteesi, että todistustaakka on jollakulla muulla, on yritys kääntää todistustaakka.
”Sain taannoin lounaskeskustelussa ohimennen kuulla […] Tämä kommentti kertoo [...] oli kuulemma”
Asiallisessa kriittisessä keskustelussa kaivattaisiin hieman luotettavampia lähteitä. En näe mitään syytä, miksi kuulopuheet kävisivät perusteluiksi tässäkään asiassa.
”Lisäksi se, että monia asioita valmistellaan salassa, ja että julkinen retoriikka eroaa muualla esitetyistä tarkoituksista, viittaa siihen, että koko uudistusprosessilta puuttuu oikeutus.”
Mitä asioita on valmisteltu salassa? Oletko varma, ettei niistä esitetty tietoa tiedotus- ja keskustelutilaisuuksissa, joista jättäydyit tarkoituksella pois? Kaikissa asioissa eri tahoilla voi olla erilaiset tavoitteet kokonaisuuden suhteen, mistä ei seuraa (edes viittauksena), että asialta puuttuisi oikeutus. Oikeutus on vain hieman erilainen eri tahoille.
Heikki Patomäeltä jää nyt mielestäni huomaamatta, että tieteen autonomiasta huolimatta yliopisto ei organisaationa ole mikään valtio valtion sisällä, vaan verovaroilla rahoitettu instituutio jonka tarkoitus on palvella koko yhteiskuntaa ja laajemmin ihmiskuntaa, ei pelkästään yliopistolla työskenteleviä tai opiskelevia. "Ulkopuolisten" edustus hallituksessa on tästä näkökulmasta enemmän kuin perusteltua siinä vaiheessa, kun yliopistot irrotetaan valtion suorasta budjettikontrollista. Kakkua ei voi niinsanotusti sekä syödä että säästää.
Yliopistot ovat nykyisen perustuslain mukaan autonomisia eli itsehallinnollisia yhteisöjä, kuten esimerkiksi Suomen kunnat. Tuon itsehallinnollisen yhteisön perustoimintojen -- tutkimuksen ja siihen perustuvan ylimmän opetuksen vapaus -- on turvattu nykyisessä perustuslaissa. Hallitus yliopistolakiesityksessään haluaa lakkauttaa tuon itsehallinnon, ja olisi rehellistä myöntää, että itsehallinto halutaankin lakkauttaa, eikä tieteen vapaudella ole enää aikaisempaa perustuslain suojaa.
Yliopistot palvelevat nykyisenkin lain mukaan ei pelkästään ympäröivää yhteiskuntaa, vaan tehtävänä on "kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa". Mutta kuten nykyisen perustuslain 16 § 3 mom. määrittää: tieteen suuntautumisen tulee toteutua ensisijaisesti tieteellisen yhteisön itsensä harjoittaman tieteen kritiikin kautta.
Saija Jokelan viittaus perustuslakivaliokunnan aikaisempaan kannanottoon, koski tilannetta, jossa HY:n konsistoriin tuli yksi ulkopuolinen jäsen. Nykyiseen esitykseen siitä ei voi vetää suoraa johtopäätöstä, koska hallituksiin esitetään ulkopuolisille määräävää enemmistöä.
Saija Jokela: Etkö pätkätöissä riutuessasi halua, että kenelläkään muullakaan olisi perustuslain tieteen vapauden ja virkamieslain mukaista suojaa tieteellistä työtä tehdessään? Etkö haluaisi, että esimerkiksi akateemisen yhteisön täysjäsenyyden saavutettuasi (= tohtoroiduttuasi) ja yliopistouralle mahdollisesti suuntautuessasi sinullakin olisi mahdollisuus rehelliseen tieteelliseen työhön vaikeisiinkin aiheisiin tarttuen ilman pelkoa siitä, että sinut voitaisiin irtisanoa, koska tutkimuksesi tulokset voivat saattaa jonkun yliopiston rahoittajan huonoon valoon?
Yliopistolakiesityksessä todetaan, että tieteen vapaus ei vaarannu, koska tutkimus- ja opetushenkilöstöön kuuluvan työsuhdetta ei saisi purkaa tai irtisanoa perusteella, johon vetoaminen loukkaisi tutkimuksen, taiteen ja opetuksen vapautta. Mutta mitä tapahtuisikaan, jos yliopiston johto irtisanoisi vääränlaista tutkimusta tekevän tutkimuksen vapautta rikkoen? Yliopisto joutuisi maksamaan laittomasti irtisanotulle korvaukset, mutta hänellä ei olisi oikeutta palata toimeensa, kuten nykyisen lain mukaan olisi, virkasuhteen jatkuvuusperiaatteen mukaisesti. Uudessa yliopistossa siis vääriä tuloksia tekevästä tutkijasta päästäisiin eroon rahalla. Se siitä tieteen vapaudesta.
Toivoisin kovasti, että keskustelua voitaisiin käydä omilla nimillä, se on aina rehellisempää ja avoimempaa. Vaikka nämä ovat oikein asiallisia puheenvuoroja, nimimerkillä ihmiset kirjoittelevat usein kaikenlaisia ylilyöntejä ja helppoja heittoja.
Minulla ei ole paljon lisättävää "pätkätyöläisen" puheenvuoroon ja aiempiin kommentteihini.
Totean vain, että totuus ei ratkea vetoamalla auktoriteettien tyhjiin teksteihin ilman sisällöllistä argumenttia; hämärtämällä sellaisten keskeisten käsitteiden kuin autonomia merkitystä; tai inttämällä toisen vaihtaneen keskustelunaihetta, vaikka en missään kohtaa ole niin tehnyt.
Saijan puheenvuorot ovat kuitenkin muistuttaneet mieleeni teeman, jota olen aika ajoin pohtinut. Eli miten ymmärtää ja selittää se, että juuri lääketieteellisillä aloilla näyttää vallitsevan luonteenomaisesti kaikkein negatiivisimmat - jopa vihamieliset - käsitykset vapaan, autonomisen ja demokraattisen sivistysyliopiston ihanteita kohtaan?
Kari Raivio on ollut keskeisesti ajamassa monia viimeisen ja myös tulevan vuosikymmenen muutoksia, ja esimerkiksi suuren konsistorin listoilla monet lääketieteellisiltä aloilta tulevat professorit ovat ilmaisseet vihamielisyytensä avointa ja kriittistä keskustelua kohtaan (nimeten toista mieltä olevien sähköpostit roskapostiksi jne). Eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun olen törmännyt samanlaisiin asenteisiin juuri siltä suunnalta.
Minulla on kolme alustavaa käsitystä syistä ja seurauksista, jotka vaatisivat tarkempaa selvitystä, ennen kuin varsinaisiin johtopäätöksiin pitäisi edetä:
1. Lääketieteellisillä aloilla opiskelijat joutuvat ensimmäisestä vuodesta alkaen suurten lääkeyhtiöiden verkostoihin. Osa tapahtumista on suoraa korruptiota. Nämä käytännöt ovat saaneet jatkua vuosikymmeniä ilman että kukaan on tehnyt asialle mitään. Republikaanisena politiikan teoreetikkona minun on mahdotonta olla tekemättä hypoteesia, että lääketieteen korruptoituneiden käytäntöjen ja niillä aloilla usein vallitsevien kovien asenteiden (eli poliittisen kulttuurin tai sen puutteen) välillä on jonkinlainen yhteys (joka tietysti ei päde lähellekään kaikkiin yksilöihin).
2. Idea vapaasta ja kriittisestä yliopistosta on täysin yhteensopiva sen ajatuksen kanssa, että yhteiskunta järjestää myös päämäärähakuista ammatillista koulutusta ja teknis-kaupallisiin tai hallinnollisiin sovellutuksiin tähtäävää tutkimusta. Näiden paikka vain ei ole varsinaisen yliopiston sisällä. Yksi mahdollinen johtopäätös on, että lääketieteiden tulkitaan keskittyvän teknis-kaupallisiin sovellutuksiin ja siirretään organisatorisesti yliopiston ulkopuolelle. Tämän huono puoli kuitenkin on, että se voidaan liian helposti tulkita niin, että kaikki viime aikojen muutokset toimivat ammatillisilla ja soveltavilla aloilla, vaikka monet esimerkiksi teknisessä korkeakoulussa ovat aivan yhtä turhautuneita kuin luonnontieteilijät ja ihmistieteiljät yliopistolla - ja itse asiassa sama pätee myös moniin yliopistolaisiin lääketieteellisessä.
3. Kapea-alainen tekninen ja teknokraattinen suuntautuneisuus on vallannut kaikkialla alaa pitkälle menevän työnjaon ja erikoistumisen takia. Lääketieteet eivät ole ainoa ongelma. Olen siksi pohtinut, että yliopistokoulutukseen pitäisi saada uudelleen mukaan sellaista integroivaa opetusta, joka opettaa näkemään kaikkien tieteenalojen perimmäisen ykseyden ja kultivoimaan akateemisia osallistuvia kansalaishyveitä, joihin kuuluu kyky käydä arvoja koskevaa järkiperäistä keskustelua. Olen käsitellyt tätä teemaa kirjoituksessani "Tieteen kriisi ja uusi suuri yhtenäisteoriä", joka löytyy täältä:
http://www.valt.helsinki.fi/blogs/patomaki/post15.htm
Terveisin, HP
Ensinnäkin tässä ei ole kyse valtion kontrollista yliopistoihin, vaan liike-elämän, joka haluaa virtaviivaistaa yliopistosta suuryhtiöiden etua ajavan halpatuotantotutkimuskehityslaitoksen ja nöyrien ja kuuliaisten työntekijöiden koulutuslaitoksen. Trendi on maailmanlaajuinen ja sen julkilausutut ja de facto pyrkimykset on eritelty kirjallisuudessa, esim. Schmidt, Jeff (2001). Disciplined Minds. A Critical Look at Salaried Professionals and the Soul-Battering System that Shapes Their Lives. New York: Rowman & Littlefield.
Jos haluttaisiin esimerkiksi eduskunnan tai puolueiden edustajia valvomaan yliopistojen toimintaa, se olisi ihan toinen projekti (ja sotisi niin selvästi perustuslakia vastaan, että edes eduskunnan perustuslakivaliokunnan poliitikoille ei uskoakseni olisi kanttia tulkita sitä perustuslain mukaiseksi uudistukseksi).
Toiseksi, ei ole lainkaan totta, että muutoksen myötä valtio menettää otteensa yliopistoihin. Päinvastoin, tulosohjaus on esimerkiksi selvitysmiesraportin mukaan tarkoitus toteuttaa aiempaakin tiukemmin.
Kaikkein olennaisin pointti kuitenkin on – ja parempina aikoina tämä on ymmärretty myös poliittikkojen ja journalistien keskuudessa – että vapaa ja itsehallinnollinen yliopisto toteuttaa kaikkein parhaiten avoimen, vapaan, demokraattisen ja oppimiskykyisen yhteiskunnan yhteistä hyvää.
Niille, jotka ovat kiinnostuneita lukemaan yksityiskohtaiset perustelut tämän väitteen puolesta, voivat tutustua kirjani Yliopisto OYJ lukuun 5, ”Totuus ja kriittinen järki: vapaan tutkimuksen ja tasa-arvoisen koulutuksen puolesta”.
Tässä pieni ote:
”Mikä on kriittisen järjen arvo? Puolustan tässä luvussa näkemystä, että totuus on normatiivinen ihanne, jota ei voi palauttaa mihinkään muihin tai välineellisiin arvoihin. Esitän myös argumentin vapaan tutkimuksen ja tasa-arvoisen koulutuksen puolesta. Tiede ei ole mikä tahansa instituutio tai tuotantoväline vaan ihmiskunnan oppimisen ja kehityksen kehto, joka on viime vuosisatojen erilaisten kamppailuiden tuloksena rakentunut edistämään (myös) tiedon ja ymmärryksen kasvua. Tieteen tehtävä on oppiminen.
[Voidaan] erottaa kaksi eri oppimisen muotoa, patologinen ja terve oppiminen. Patologinen oppiminen muuttaa ihmisen tai organisaation sisäisiä rakenteita niin, että tuleva oppiminen tulee vaikeammaksi. Tällainen oppimisprosessi on yhteydessä sekä konservatiiviseen poliittisen tahdon muodostumiseen että alistavaan valtaan. Patologinen oppiminen johtaa helposti kontrafinaalisiin, omia tavoitteitaan vastaan kääntyviin seurauksiin, jopa itsetuhoisuuteen. Terve oppiminen puolestaan parantaa tulevia oppimismahdollisuuksia sekä avaa sosiaalisia ja poliittisia muutosmahdollisuuksia.
Vaikka tieteen tehtävä perustuu terveen oppimisen edistämiseen, tieteellistä tietoa on käytetty sekä hyviin että huonoihin tarkoituksiin. Yliopistot ovat myös kokeneet monia muutoksia sekä sisäisistä että ulkoisista syistä. Tiede kuitenkin kykenee korjaamaan itseään, sillä sen logiikka perustuu virheistä oppimiseen. Tieteen itsehallinnon perusta on sen kyvyssä oppia ja korjata omia käsityksiään ja myös toimintalogiikkaansa.
Mikään tietty oppimisen ja institutionaalisen kehityksen vaihe ei itsessään ole ideaalinen. Kaikki väitteet historian väistämättömästä kulusta – historian lopusta puhumattakaan – sotivat itse tieteellisen tiedon ja oppimisen prosessin peruspremissiä vastaan: tietomme on erehtyvää ja muuttuvaa, tiedollisten järjestelmien kehitys on avoin prosessi. Tämä pätee myös suomalaisen yliopistomaailman tilaan 1960-luvulta 1990-luvun alkuun, aikaan ennen tulosjohtamista. Monia hyviä asioita oli saavutettu ja saavutettiin, mutta monia oppiaineita ja ehkä koko yliopistolaitostakin johtivat esimerkiksi 1960-luvulla teoriat, jotka on sittemmin – ainakin osin myös aiheellisesti – hylätty. Oppiaineita ja kokonaisia yliopistoja hallitsivat usein vanhan porvarillisen Suomen luokka- ja kulttuurihierarkiat tai laitoksilla yksinvaltaiseen asemaan päässeet professorit. 1970-luvulla taistolainen opiskelijaliike halusi puolestaan korvata oppimisen ja pätevöitymisen vaiheittaiset prosessit yksipuolisella opiskelijavallalla.
Ennen tulosjohtamista yliopisto oli kuitenkin instituutio, joka tarjosi julkisen tilan erilaisille keskusteluille, väittelyille ja kamppailuille ja myös monille keksinnöille ja innovaatioille. Perustuslain ja valtion turvaamissa julkisissa tiloissa yliopistolaiset saattoivat keskittyä tutkimukseen, opetukseen ja itsehallinnolliseen tiedepolitikointiin [...].”
Jos olet innostunut jatkamaan väittelyä asiasta toivon, että esiinnyt omalla nimelläsi.
Kiitos, HP
No jopas…?
”Totean vain, että totuus ei ratkea vetoamalla auktoriteettien tyhjiin teksteihin ilman sisällöllistä argumenttia; hämärtämällä sellaisten keskeisten käsitteiden kuin autonomia merkitystä; tai inttämällä toisen vaihtaneen keskustelunaihetta, vaikka en missään kohtaa ole niin tehnyt.”
Sinä yrität antaa autonomialle merkityksen, jota sillä ei tässä kontekstissa ole. Suomalaisten yliopistojen autonomian konkreettisen sisällön perustaminen sanan autonomia etymologiaan on epäpätevää päättelyä. Voin vääntää perustelut ratakiskosta, jos pidät väitettä kyseenalaisena.
Näyttäisi siltä, että kun et pysty esittämään perusteluja esittämillesi väitteille, menet henkilökohtaisuuksiin. Minä kannatan lämpimästi vapaata, autonomista ja demokraattista sivistysyliopistoa. Sen puolustaminen ei kuitenkaan oikeuta esittämään todistettavan epätosia tai perustelemattomia väitteitä, käyttämään lähteinä kuulopuheita, löysää tai viitteellistä logiikkaa eikä eri mieltä olevien leimaamista ja henkilökohtaisuuksia.
Toistaiseksi et ole tässä keskustelussa esittänyt perusteita tai lähteitä suureen osan argumenttisi kannalta keskeisistä väitteistä. Seuraavassa eräitä argumenttisi ongelmia, joihin olen jo aiemmin viitannut, mutta joihin en ole saanut tyydyttävää (tai minkäänlaista) vastausta. Haluan myös huomauttaa, että seuraava käsittely ei millään tapaa mene henkilökohtaisuuksiin, vaan koskee argumenttisi puutteita. Luettelo ei ole tyhjentävä.
1) Epäpätevä päättely
a) Leena Palotie on argumentoinut, että ”uusi on hyvää, vanha huonoa”. Esittämästäsi Palotien sitaatista voidaan löytää väite ”Väite ’vanha on hyvää, uusi huonoa’ on epätosi.” Kyseessä on kaksi selvästi toisistaan poikkeavaa väitelausetta.
b) Oikeusasiamies on todennut, että UPJ-kantelun tekijät olivat ”kaiken perusteella oikeassa”.
c) Suomalaisen yliopiston autonomian sisältö voidaan perustella viittaamalla käsitteen autonomia etymologiaan
2) Perustelemattomat väitteet
Et ole toistaiseksi antanut yhtään lähdettä, joka perustelisi seuraavia väitteitä, jotka eivät pidä paikkaansa. Voit toki esittää mihin väitteesi perustuvat, jolloin ne siirtyvät avoimen ja kriittisen keskustelun piiriin.
a) Yliopistolakia on perusteltu argumentilla ”uusi on parempaa kuin vanha”
b) Muutokset vähentävät ”vapautta, demokratiaa ja omaehtoisuutta.”
c) Viimeaikaisilla uudistuksilla on ”luotu lisää tilaa egoistisille manöövereille.”
d) ”pätee yleisesti, että yhdistysten ja organisaatioiden omaehtoisuus ja autonomia tarkoittaa, että niiden johto valitaan niiden omasta piiristä.”
e) ”Uuden yliopistolain tavoitteena on ennen kaikkea lisätä yliopiston mahdollisuuksia hankkia rahaa markkinoilta ja ulkopuolisilta sponsoreilta.”
f) Lääketieteilijät vastustavat vapaata, autonomista ja demokraattista sivistysyliopistoa tai avointa ja kriittistä keskustelua.
g) On olemassa ”yliopistodiktaattoreita”, jotka ”ovat tyypillisesti kiinnostuneita eniten niistä aloista, jotka ovat välittömimmin kaupallistettavissa tai muuten hyödynnettävissä.”
h) ”monia asioita valmistellaan salassa, ja että julkinen retoriikka eroaa muualla esitetyistä tarkoituksista”
i) ”tulosohjaus on esimerkiksi selvitysmiesraportin mukaan tarkoitus toteuttaa aiempaakin tiukemmin.”
3) Lähdekritiikin puute
Käytät keskeisenä lähteenäsi, jonka annat ymmärtää kertovan koko uudistuksen perimmäisen tavoitteen, lounaan yhteydessä ja sen jälkeen kuulemiasi kuulopuheita. Vastaavat lähteet eivät kelpaa edes ala-asteen esitelmään, akateemisesta keskustelusta puhumattakaan.
4) Todistustaakan kääntäminen
Esität, että oppimisen, ihmisten vapaan kehityksen ja kriittisen järjen aidot toimintaedellytykset edellyttävät, että ”yliopistollisen tutkimuksen ja opetuksen tulee olla ehdottoman vapaata ja itsehallinnollista.” Tieteellisen keskustelun perusperiaatteisiin kuuluu, että todistustaakka on positiivisen väitteen esittäjällä. Väitteesi, että todistustaakka on jollakulla muulla, ei päde.
5) Käsitteiden epäselvyys
a) Olet kaivannut tutkimukselle ja opetukselle ehdotonta vapautta ja itsehallinnollisuutta, mutta et ole antanut käyttämillesi käsitteille mitään määritelmää. Ilman määritelmää niiden toteutumista ei voida arvioida eivätkä niiden toteutumista koskevat väitteet arvioinnin ulkopuolella olevina ole todennettavissa tai kumottavissa.
b) Olet käsitellyt edustuksen käsitettä epäjohdonmukaisesti, useassa eri merkityksessä. Osakeyhtiöiden osalta pidit edustettavana tahona hallituksen jäsenten valitsijoita. Yliopiston hallituksen osalta pidit edustettavana tahona ulkopuolisen jäsenen ulkopuolista viiteryhmää, etkä häntä valinneita yliopistolaisia.
6) Argumentaation ristiriitaisuus
Käsitteiden käyttösi ristiriitaisuuden lisäksi argumenteissa esiintyy vahva taipumus käyttää erilaisia mittatikkuja eri keskustelijoille. Esimerkiksi
a) arvostelet kansleri Niiniluotoa siitä, että hän ei esittänyt jossakin keskustelussa yhtään HY:n strategiassa esitettyä argumenttia, vaan tyytyi viittaamaan strategiaan. Itse sivuutat strategian argumentit ylimalkaisina luonnehdintoina ”joilla ei voi perustella mitään”, viittaamatta yhteenkään argumenttiin tai ylimalkaiseen luonnehdintaan.
b) Yliopistojen kilpailun henkilöstöstä ja opiskelijoista olet myöntänyt todetessasi, että ”Mitä pidemmälle muut rämpivät uusliberalisaation suossa, sitä houkuttelevammaksi Suomi monille tulee (tai tulisi, jos suunta olisi toinen).” Pyrit siis perustelemaan, että suomalaiset yliopistot voisivat olla ”uusliberalismin suossa” rämpiviä yliopistoja houkuttelevampia, eli kilpailukykyisempiä, jos politiikan linja olisi toinen. Kuitenkin toteat, ettei Helsingin yliopisto ”kilpaile missään mielekkäässä mielessä esimerkiksi Uppsalan yliopiston tai RMIT-yliopiston kanssa”.
7) Henkilökohtaisuudet
Olet syyttänyt
a) yliopiston johtoa liturgisesta tai orwellilaisen kaksoiskielisestä retoriikasta
b) uudistuksen kannattajia siitä, että heidän ”pääargumenttina tuntuu olevan henkilökohtaiset syytökset niitä vastaan, joiden mielestä vapaa, itsehallinnollinen ja demokraattinen yliopisto on hyvä asia.”
c) uudistuksen kannattajia implisiittisesti siitä, että heidän mielestään ”vapaa, itsehallinnollinen ja demokraattinen yliopisto” ei ole hyvä asia. Ellet ole tarkoittanut, että he esittävät syytöksiä itseäänkin vastaan?
d) lääketieteilijöitä siitä, että heillä ” näyttää vallitsevan luonteenomaisesti kaikkein negatiivisimmat - jopa vihamieliset - käsitykset vapaan, autonomisen ja demokraattisen sivistysyliopiston ihanteita kohtaan?”
e) lääketieteilijöitä siitä, että heidän (sinun näkemyksistä poikkeavat) näkemyksensä johtuvat alan korruptiosta. Jätän käsittelemättä viittauksesi minuun.
”professorit ovat ilmaisseet vihamielisyytensä avointa ja kriittistä keskustelua kohtaan (nimeten toista mieltä olevien sähköpostit roskapostiksi jne).”
Jos on niin, että näiden sähköpostien avoin ja kriittinen keskustelu koostuu vain virheellisistä tosiasiaväitteistä vailla perusteita, ne OVAT roskapostia.
Hyvä Saija,
kiitos paljon viestistäsi. On mukava nähdä, että asia herättää noin paljon tunteita ja että olet valmis laittamaan aikaa kommentointiin.
Ennen kuin jatkan keskustelua asiallisista ja asiattomista pointeistasi, pyydän sinua lyhyesti ilmaisemaan oman kantasi asiassa.
Ilmoitat kannattavasi "lämpimästi vapaata, autonomista ja demokraattista sivistysyliopistoa".
Hieno juttu. Vastaapa seuraaviin kysymyksiin:
(1) Oletko (i) uuden yliopistolain ja (ii) johtosääntöesityksen kannattaja?
(2) Onko niiden tarkoitus edistää, ja edistävätkö ne tosiasiassa, "vapaata, autonomista ja demokraattista sivistysyliopistoa"?
(3) Jos kannatat "uudistuksia", onko sinulla muita perusteita tukea niitä?
Ystävällisin terveisin, HP
Hyvä Heikki,
Pyytämänäsi lyhyenä vastauksena kysymyksiisi peruskantani on pääpiirteissään seuraava:
(1) (i) kyllä, (ii) kyllä
(2) kyllä ja kyllä
(3) on
Perustelut eivät mahdu marginaaliin.
Nyt päässemme keskustelemaan esittämistäni näkökohdista? Niissäkin lienee kaluttavaa tämän keskustelun tarpeiksi.
ystävällisin terveisin, Saija
Hyvä Saija,
näin arvelinkin. Tarkoitan siis tapaasi ”keskustella”, en mielipiteitäsi.
Et vaikuta halukkaalta perustelemaan mielipiteitäsi yliopistomuutoksen puolesta -- sen enempää kuin vaivaudut vastaamaan esimerkiksi ”pätkätyöläisen yliopistolaisen” yllä sinulle esittämiin kommentteihin ja kysymyksiin.
Kuitenkin vaadit minulta ehdottoman pitäviä ja absoluuttisia todisteita melkein joka ikiselle huomiolle ja osa-argumentille (tai sinun virheelliselle tai yksipuoliselle tulkinnallesi niistä).
Toisin sanoen minun siis pitäisi kirjoittaa sinulle tutkielma lähes jokaisesta huomiostani ja käyttämästäni käsitteestä. Asemoit itsesi – minusta ilman hyviä perusteita – vastavuoroisen keskustelun yläpuolelle, haluat puhua aivan liian monesta asiasta yhtäaikaa, ja olet varsin aggressiivinen tavassasi siirtää todistamisen taakkaa.
Tasaveroisissa poliittisissa dialogeissa todistamisen taakka ei kuitenkaan voi kuulua vain yhdelle osapuolelle.
Sitä paitsi tässä tilanteessa on mielekästä ajatella, että kun jotkut pyrkivät muuttamaan sellaista vallitsevaa asiantilaa, jota selvä enemmistö tukee, tavalla, joka olennaisesti vähentää tuon samaisen enemmistön autonomiaa ja oikeuksia, niin se vaatii aivan erityisen vahvoja perusteluita.
Tähän asti emme ole nähneet oikeastaan kenenkään esittävän vakavasti otettavia perusteluja uudelle yliopistolaille tai johtosäännölle.
Et myöskään ota huomioon yleisesti hyväksyttyjä käsityksiä tai tulkintoja. Yleisesti hyväksytty tulkinta ei aina ole suinkaan oikea, mutta se on näkökohta, jota ei voi keskustelussa sivuuttaa,
Esimerkiksi kukaan ei – tätä nykyä ei enää edes rehtori Wilhelmsson – sano, että näiden uudistusten tavoitteena olisi edistää vapaata ja demokraattista yliopistoa. Silti sinä esität asian itsestään selvänä totuutena vastauksissasi kohtaan 2, eli totuutena, joka ei vaadi perusteluja.
Kuitenkin uudistusten suunnittelijoiden julkilausuttuna tavoitteena on "tehokkuus", ja keinona vallan keskittäminen. Ks. viitteet [1] ja [2] alla. Mitä tahansa voi tietenkin inttää, mutta se ei edesauta sellaista järkiperäistä dialogia, jonka yhteisenä pyrkimuksenä on totuus.
Otan tämän tilan - ja käytettävissä olevan aikani - puitteissa esille yhden keskeisen pointtisi ja käsittelen sitä hieman tarkemmin. Jo tämäkin vastaus voi olla monille hieman liian pitkä lukea - blogikeskustelut ovat yleensä rajallisia. Kyse on autonomian käsitteestä ja asteesta, joka on tämän blogimerkinnän varsinainen aihe.
Tässä ensinnäkin ote keskustelusta:
HP: ”Määritelmän mukaan yliopiston autonomia ei ole yhteensopiva sen kanssa, että yliopiston johtoon asetetaan ulkopuolisia.”
SJ: Tämä väite ei pidä paikkaansa. Perustuslakivaliokunta otti asiaan kantaa viimeksi kun yliopistolakia uudistettiin. ”[y]liopistojen itsehallinnon näkökulmasta on keskeistä, että tämän hallitukseen suoraan lain johdosta tulevan ulkopuolisen jäsenen valitseminen on yliopiston omien toimielinten ja sitä kautta yliopistoon kuuluvien asia ja että tällöin noudatettava valintamenettely jää johtosäännöllä määrättäväksi. Tällainen järjestelmä on valiokunnan käsityksen mukaan sopusoinnussa yliopistoille perustuslaissa turvatun itsehallinnon kanssa.” Toki voidaan olla sitä mieltä, että PeV oli väärässä, mutta silloin pitää jo hieman perustella. Pelkkä käsitteen alkuperään viittaaminen ei riitä.
Ja myöhemmin:
SJ: Sinä yrität antaa autonomialle merkityksen, jota sillä ei tässä kontekstissa ole. Suomalaisten yliopistojen autonomian konkreettisen sisällön perustaminen sanan autonomia etymologiaan on epäpätevää päättelyä. Voin vääntää perustelut ratakiskosta, jos pidät väitettä kyseenalaisena.
Autonomian merkitys on itsehallinto ja lakien säätäminen itselle. Ks. viite [3] Etymologia oli tarkoitettu vain valaisemaan merkitystä, ei osoittamaan sitä. Määritelmäni on sama kuin se mikä on nykyään yleisessä käytössä sekä arkikielessä että politiikan teoriassa.
Käsitteen suurin ongelma koskee sitä, miten ”itse” määritellään. Tässä tapauksessa otin lähtökohdaksi sen, että yliopistoon sanan akateemisessa mielessä kuuluvat ensinnäkin tutkija-opettajat ja opiskelijat, ja että työyhteisön mielessä siihen on luettava mukaan myös muu henkilökunta.
Lähtökohtani on myös, että yliopiston autonomia tarkoittaa jokaisen yliopiston jäsenen osallisuutta yhteiseen hallintoon sekä säännöistä ja normeista päättämiseen. Kollektiivin autonomia ilman sen jäsenten demokraattista autonomiaa nimittäin tarkoittaa tyranniaa tai diktatuuria, kuten olemme valtioiden historiasta usein nähneet. Diktaattori on se, joka voi sanella päätökset ilman että hänen tarvitsee ottaa muiden näkökantoja huomioon (hän kyllä voi kuunnella muita, mutta hänen ei tarvitse).
Nyt meillä on siis käsillä yksinkertainen perusmuoto autonomian käsitteestä. Käsitteet eivät kuitenkaan ole säiliöitä, jolla on tarkat rajat, vaan sumeita (”fuzzy”). Yhteiskunnan, lain ja politiikan käsitteiden rajat ovat usein monella tasolla epäselviä. Vaatii käytännöllistä järkeä ja arvostelmia, jotta voimme päättää kuuluuko joku tapaus käsitteen alueen sisälle vai ei.
Usein on järkevämpää käyttää käsitteitä suhteellisina attribuutteina tyyliin ”x on enemmän autonominen eli itsehallinnollinen tapa organisoida hallinto / lakien säätäminen kuin y”.
Sinä, Saija, vetoat perustuslakivaliokunnan päätökseen, jonka mukaan:
”[y]liopistojen itsehallinnon näkökulmasta on keskeistä, että tämän hallitukseen suoraan lain johdosta tulevan ulkopuolisen jäsenen valitseminen on yliopiston omien toimielinten ja sitä kautta yliopistoon kuuluvien asia ja että tällöin noudatettava valintamenettely jää johtosäännöllä määrättäväksi. Tällainen järjestelmä on valiokunnan käsityksen mukaan sopusoinnussa yliopistoille perustuslaissa turvatun itsehallinnon kanssa.”
Tämä on vain vastaus kategoriseen kysymykseen: kuuluvatko tapaus x (”ei ulkopuolisia johtokunnassa”) ja y (”yksi ulkopuolinen johtokunnassa”) molemmat itsehallinnon käsitteen alueen sisälle. Esittäessään näkemyksen tästä asiasta valiokunta ei määrittele "autonomian" merkitystä, vaan ainoastaan mahtuuko tapaus y itsehallinnollisuuden sisälle yleisesti hyväksytyssä tai muuten perustellussa mielessä.
Huomaa – kuten ”pätkätyöläinen” aiemmin totesi – perustuslakivaliokunnan päätös siitä, että molemmat kuuluvat käsitteen piiriin koskee vain tapausta y, jossa johtokunnassa on yksi [sic!] ulkopuolinen edustaja.
On myös syytä korostaa, että perustuslakivaliokunta on poliittinen elin, jossa uutta lakia ajavien puolueiden intressissä on aina tulkita asiat niin, että perustuslakisäätämisjärjestystä ei tarvita.
Tämä on Suomen poliittisen järjestelmän yksi monista heikkouksista. Perustuslain merkitys on veteen piirretty viiva, jos hallituspuolueiden poliitikot saavat itse päätää mikä on perustuslain mukaista tai vastaista.
Perustuslakivaliokunta siis otti kantaa ainoastaan kysymykseen, onko yliopisto edelleen jossain mielessä itsehallinnollinen tilanteessa, jossa yksi sen johtokunnan jäsen on sellainen ulkopuolinen, jonka yliopistolaiset ovat itse valinneet. Vaihtoehtona olivat ainoastaan ”kyllä” tai ”ei”.
Valiokunta ei ottanut kantaa kysymykseen, onko y vähemmän autonominen kuin x. Jos se olisi ottanut kannan tähän kysymykseen, se olisi joutunut toteamaan uskottavuuden nimissä, että yksikin ulkopuolinen johtokunnassa vähentää yliopiston itse-hallintoa eli auto-nomiaa. Määritelmän mukaan ulkopuoliset eivät kuulu "itsen" piiriin. Kiistelyä olisi voitu järkevästi käydä vain siitä, kuinka merkittävä tuo vähennys on.
Yleisesti pätee, että mitä vähäisempi, epäsuorempi, delegoidumpi ”itsen” rooli hallinnossa ja lakien säätämisessä on, sitä vähemmän ”itsehallinto” tai ”autonomia” merkitsee, ja sitä tulkinnanvaraisemmaksi autonomia muuttuu -- ja sitä helpommin kyse on tosiasiassa pikemminkin heteronomiasta.
Jos tiivistemehun ja veden ideaalinen sekoitussuhde on 1:3, niin onko 1:9 suhde vielä mehua; entä 1:27 jne? Kun veden määrää lisätään, niin jossain vaiheessa lasissa on kaikkiin käytännöllisiin tarkoituksiin enää vain vettä. Jos sellaista "mehua" yrittää myydä markkinoille, voidaan syyttää huijaamisesta. Tämä analogia on epätäydellinen, mutta valaisee asiaa.
Koska käsite autonomia on sumea – eli sen rajat eivät ole tarkat eikä selvät – niin tulkintoja voidaan venyttää siten, että voidaan aina periaatteessa esittää usean autonomiaa vähentävän mutta ei-kovin-merkittävän muutoksen saavan aikaan tilanteen, joka on edelleen itsehallinnollinen sanan jossain mielessä, vaikka se olisikin selvästi vähemmän autonominen kuin alkuperäinen x.
Ei ole mitään deduktiivista tai eksaktin mittauksen kaltaista keinoa osoittaa, missä kohtaa raja on ehdottoman varmasti ja peruuttamattomasti ylitetty, vaan kyse on käytännöllisestä arvostelmasta, jonka hyvyyden arvioinnin kannalta keskeisiä kriteereitä ovat myös sellaiset moraaliset hyveet kuin vilpittömyys ja muiden näkemysten kunnioittaminen. Juuri tästä syystä ”pätkätyöläinen yliopistolainen” yllä toteaa:
”Hallitus yliopistolakiesityksessään haluaa lakkauttaa tuon itsehallinnon, ja olisi rehellistä myöntää, että itsehallinto halutaankin lakkauttaa, eikä tieteen vapaudella ole enää aikaisempaa perustuslain suojaa.”
Keskustelujen ja mielipidetiedustelujen perusteella useimmat yliopistolaiset jakavat tämän näkemyksen. Se ei tietenkään estä sinua, Saija, edelleen toistamasta, että perusteluni eivät ole vedenpitäviä tai vaikka vaatimasta lisätutkielmia esimerkiksi ”sumeuden” käsitteestä. Näin tekemällä asetut kuitenkin niiden normatiivisten sääntöjen ulkopuolelle, jotka koskevat vilpitöntä, reilua ja järkiperäistä keskustelua totuudesta ja yhteisestä hyvästä.
Koska minulla on muutakin tekemistä kuin kirjoittaa sinua varten vielä lisää tutkielmia - tämän esityksen kirjoitin, koska se on erityisen kohdallinen varsinaisen keskusteluaiheen kannalta - niin esitän ystävällisen toivomuksen, että voisit siirtää pitkät ja perustelemattomat hyökkäyksesi jollekin muulle foorumille, esimerkiksi omille blogisivuillesi. ¨
Siellä voit sitä paitsi aivan vapaasti nimitellä minua ”meuhkaajaksi”, ”sekundatutkijaksi”, ”roskapostin lähettelijäksi”, "anti-intellektuelliksi" tai ihan miksi vaan.
Toivotan sinulle hyvää jatkoa sekä onnea ja menestystä väitöskirjan valmisteluun, HP.
VIITTEET
[1] Esimerkiksi Rantasen ja Jääskisen v. 2007 selvitysmiesraportissa ”Yliopistojen taloudellisen ja hallinnollisen aseman uudistaminen” sana demokratia mainitaan itse päätekstissä vain kaksi kertaa (s.43, s.48). Molemmilla kerroilla sävy on negatiivinen ja demokratia yhdistetään 1960-lukulaisuuteen ja menneen ajan radikalismiin. Sen sijaan todetaan toistuvasti ja monilla eri äänillä, että johtajille on annettava lisää valtuuksia ja valtaa: ”Kasvava kilpailu sekä kotimaassa että kansainvälisesti edellyttävät nopealiikkeisyyttä ja joustavuutta, joka voi toteutua vain itsenäisten ja laajojen operatiivisten valtuuksien puitteissa. Vastaavasti yliopiston sisäisessä johtamisessa on oltava mahdollisuus allokoida ja ryhmitellä voimavaroja joustavammin ja tavoitteellisemmin yliopiston kokonaisstrategian ja muuttuvienolosuhteiden ja edellytysten määräämällä tavalla.” (s.30)
Yleisesti ottaen Rantasen ja Jääskisen raportin argumentaation taso on heikko. Raportista puuttuu kriittinen tieteellinen reflektio ja relevanttien teorioiden tuntemus. Siinä esimerkiksi otetaan annettuna, että "kilpailu lisääntyy", vaikka missään ei edes kerrota, että mistä "kilpailusta" mahtaa olla kyse; ja että vallan keskitys tosiasiassa lisäisi tehokkuutta. Vrt. viite 2.
[2] Politiikan teoriassa tähän liittyvä keskustelu tunnetaan joskus ”tehokkuus vastaan demokratia”-debattina (tuo tapa nimetä olennaiset positiot on minusta kuitenkin sikäli hieman harhaanjohtava, että demokratia aikaansaa useimmissa tilanteissa myös tehokkuutta, kuten alla esitan) Robert Michels esitti vuonna 1911 kuuluisan ”oligarkian rautaisen lain”, jonka mukaan suurissa organisaatioissa – vaikka ne olisivat demokraattisia – kaikki eivät voi olla koko ajan mukana päätöksenteossa. Tehokkuus edellyttaa ainakin jonkin verran tyonjakoa. Ajan myöta paatoksentekijoista muodostuu eliitti, jonka paatokset alkavat yha useammin heijastaa itsekeskeista pyrkimysta suojella ja vahvistaa heidan omaa valtaansa muiden kustannuksella. Michelsin mukaan organisaatioiden pitaisi ryhtya moniin ennaltaehkaiseviin toimiin tämän kehityksen estämiseksi ja erityisesti pyrkiä takaamaan mahdollisimman laaja osallistuminen ja kansalaishyveiden oppiminen. Michels, Robert (1986): Puoluelaitos nykyajan demokratiassa, suom. T.Kyntaja, Porvoo: Werner Söderström. Toinen kuuluisa – ja tunnetusti myös varsin konservatiivinen - esitys samasta teemasta on Schumpeter, Joseph (1975/1942): Capitalism, Socialism and Democracy, New York: Harper, ss.286-96. Schumpeter puolusti työnjakoa ja teknokratiaa oligarkian rautaisen lain mukaisesti välttämättömyytenä, mutta esitti siitä huolimatta demokraattisten vaalien olevan paras tapa valita johtajat.
Kuitenkin - päinvastoin kuin mita Schumpeter esitti - demokratia, osallistuminen ja kansalaishyveet ovat monien tutkimusten mukaan olennaisen tärkeitä työn ja organisaatioiden tehokkuuden näkökulmasta. Tässä ei ole tilaa enempää kuin kolmelle esimerkille. (i) Ensimmäinen niistä on Robert Putnamin kuuluisa tutkimus, jossa hän vertaili Italian pohjois- ja eteläosan taloudellista kehitystä, ja argumentoi, etta julkiset hyveet, osallistuminen ja demokraattiset periaatteet (= ”sosiaalinen pääoma”) luovat luottamusta ja edistavat sellaisia avoimia yhteistoimintaverkostoja, jotka paljolti selittävät, miksi pohjoinen Italia on kehittynyt ja etelä ei. Putnam, Robert (1993): Making Democracy Work. Civic Traditions in Modern Italy, Princeton: Princeton University Press. (ii) Samuel Bowles puolestaan argumentoi systemaattisen empiirisen evidenssin perusteella, että sellaiset organisaatiouudistukset, jotka viestittävät itsekkyyden olevan oikea toimintatapa, vähentävät luottamusta, itsemääräämisen tuomaa itsekunnioitusta, ja siten työmotivaatiota. Siten vaikka uudistusten tarkoitus on lisätä tehokkuutta, ne itse asiassa vähentävät sitä. Bowles, Samuel (2008): “Policies Designed for Self-Interested Citizens May Undermine ‘The Moral Sentiments’: Evidence from Economic Experiments”, Science, (320): June, pp.1605-9. (iii) Kolmas ja viimeinen esimerkki on kirjallisuus, jonka mukaan demokraattisten periaatteiden ylettäminen myös yritysten sisälle toisi – muiden hyvien asioiden ohella – merkittäviä tehokkuusetuja. Ks. esim. Bowles, Samuel & Gintis, Herbert (1993): ”A Political and Economic Case for the Democratic Enterprise”, Economics & Philosophy, (9), ss.75-100; ja Unger, Roberto Mangabeira (1987): Plasticity into Power. Comparative-Historical Studies on the Institutional Conditions of Economic and Military Success, Cambridge: Cambridge University Press.
[3] Autonomian käsite on tietysti monimutkaisempi kuin mitä tässä esille olevan asian yhteydessä on tarpeen käsitellä. Immanuel Kant muotoili modernia autonomian käsitetta osana moraaliteoriaansa; ja autonomian periaate olikin yksi hänen kategorisen imperatiivinsa versio. Kantille moraalinen tahto on autonominen kun mikään ulkopuolinen intressi tai pakko ei sido sita; autonomisest muotoiltu moraaliperiaate on puhtaan käytannöllisen järjen tuotos. Myös käyttamäni heteronomian käsite on alunperin kotoisin Kantilta. Paras viimeaikainen autonomian erittely ja puolustus löytyy David Heldilta. Hänen mukaansa autonomia tarkoittaa yhteisön jäsenten oikeutta ja tosiasiallista mahdollisuutta määrätä oman yhteisönsa toimintaehdoista ja olosuhteista – kunhan he eivät käytä tätä oikeuttaan muiden vastaavan oikeuden loukkaamiseen. Held, David (1995): Democracy and the Global Order. From the Modern State to Cosmopolitan Governance, Cambridge: Polity, ss.143-158. Kriittinen keskustelu tällaisen autonomia-konseption universaalisuudesta ja sen ongelmista on: Held, David & Patomäki, Heikki (2006): “Problems of Global Democracy: A Dialogue”, Theory, Culture & Society, (23):5, ss.115-133 (espanjankielinen käännös aikakauskirjassa Papeles. De Cuestiones Internacionales, no:95, Otoño 2006, ss.89-109).