Avoin kirje rehtorille
8.3.2005 klo 17:33
Hyvä rehtori Ilkka Niiniluoto,
olen toiminut akateemisen vuoden 2004-2005 yleisen valtio-opin laitoksen ma. johtajana. Tässä ominaisuudessa minulle on annettu tehtäväksi toteuttaa myös uusi palkkausjärjestelmä (UPJ) valtio-opin osalta. Tiedän, että Helsingin yliopisto kokonaisuudessaan on määrätty toteuttamaan tämä uudistus, ja että esimieheni yliopiston hierarkiassa itse noudattavat saamiaan käskyjä.
Yritin kuitenkin ensin ehdottaa hankkeen toteuttamisen lykkäämistä ensi syksyyn (jolloin en myöskään olisi itse enää laitoksen johtaja, ainoastaan varajohtaja) – ymmärtämättä sitä vimmaa ja päättäväisyyttä millä tätä uudistusta viedään läpi. Vetosin lukuisiin muihin käynnissä oleviin prosesseihin ja niiden aiheuttamaan kohtuuttomaan kiireeseen ja ylityömäärään, mutta syynä oli myös se, että pidän hanketta huonona ja potentiaalisesti suorastaan vaarallisena. Joka tapauksessa ehdotukseni seurauksena minua uhattiin ”vakavilla seurauksilla” ellen vie uudistusta läpi määräajassa.
Ensin otin lusikan kauniiseen käteen ja päätin aloittaa UPJ:n toteuttamisen minimalistisesti ja pika-aikataululla. Kun olin jo käynyt osan UPJ-keskusteluista, minulle kuitenkin kerrottiin valtiotieteellisen tiedekunnan yt-kokouksessa, että henkilökohtaisen suoriutumisen lomaketta ei ollut vielä vahvistettu. Laitoin jo täytetyt suorituslomakkeet silppuriin ja kävin loput keskustelut koskien ainoastaan tehtäväkohtaista osaa.
Keskiviikon 2.3. tapahtumat pakottivat minut harkitsemaan tilannetta uudelleen. Ensin aamulla töihin tullessani löysin inboxistani (tiedekunnan toisen laitoksen) kollegalta tulleen viestin, jossa perustellusti kehotettiin kieltäytymään UPJ-lomakkeiden täytöstä. Klo 11 alkoi sitten rehtorin ja laitosjohtajien kokous, jonka pääaiheena oli UPJ. UPJ-asioista vastaavan Jorma Äijön esiintyminen tilaisuudessa oli arroganttia. Hänen lähtökohtanaan näytti olevan, että ministeriö ja keskushallinto sanelevat yksipuolisesti mitä tulee tehdä ja miten, ja vaikka ohjeet muuttuisivat kuinka usein ja mielivaltaisesti tahansa, professorien tehtävä on vain toteuttaa annetut käskyt määräajassa ja lisäksi laittaa kuriin ne kollegansa, jotka kyselevät ja epäilevät, vastustelevat tai kieltäytyvät käskyjen tottelemisesta. Viimein myöhemmin samana päivänä dekaanin kanssa käymäni henkilökohtaisen UPJ-keskustelun kuluessa vahvistui myös, että jo kerran toteuttamani kierros pitäisi siis toteuttaa vielä uudelleen, koska henkilökohtaisen osuuden lomakkeet olivat tällä välin valmistuneet. Kaikki tämä nosti mieleeni uudelleen kaikki syvät epäilyni koskien hankkeen luonnetta ja tarkoitusperää. Minulla on lähinnä viisi perustavaa syytä epäillä, että UPJ edustaa erittäin kielteistä kehitystä suomalaisissa yliopistoissa:
1. Ajankäyttö.
Uudella palkkajärjestelmällä on välittömiä ajankäytöllisiä seuraamuksia. Ensimmäisen vaiheen toteuttaminen vaatii laitoksilta vähintään kymmenien tuntien työn, joissakin tapauksissa 100-200 tuntia, joka on pois muiden työtehtävien hoitamisesta kaikkein kiireisimpänä mahdollisena aikana. Opetus on käynnissä samalla kun pitäisi viimeistellä ensi vuoden opetuksen suunnittelu samalla kun lyödään lukkoon kokonaan uudistettuja tutkintovaatimuksia. Lisäksi samaan aikaan on käsketty toteuttamaan myös tutkimuksen arviointi (deadline arviointidokumenttien jättämiselle oli 28.2.). Kaikki tämä tapahtuu tilanteessa, jossa monien laitosten ”tuottamien” opintoviikkojen ja tutkintojen määrä on viime vuosina noussut valtavasti, ilman että opetushenkilökuntaa on lisätty juuri lainkaan. Tutkimusaktiviteeteista on monilla laitoksilla luovuttu jo aiemmin, ainakin lukukausien aikana, mutta nyt vaarannetaan opetuskin.
Kireäksi venytetty aikataulu näkyy myös siinä, miten uudistus toteutetaan. Ohjeistus on ollut puutteellista ja koko ajan myöhässä siitä aikataulusta, jota laitoksien kuitenkin vaaditaan noudattavan. Monilla laitoksilla henkilökohtaisen suorituksen arviointia oli jo toteutettu kun kerrottiin, että lomakkeista ja arviointiperusteista ei ”ylimmällä tasolla” ollutkaan vielä päästy yhteisymmärrykseen. Sitten kun pelkkä tehtäväkohtainen osa oli jo toteutettu kerrottiin, että nyt myös suorituslomake on hyväksytty, ja koko kierros siis pitäisi siis toistaa henkilökohtaisen suorituksen arvioinnin osalta. Tämä vain yhtenä esimerkkinä siitä, miten huonosti ajateltu ja valmisteltu tämän järjestelmän käyttöönotto yliopistoissa on.
Pidemmällä tähtäimellä vakavampaa on kuitenkin se, että UPJ:n toteuttaminen uhkaa pysyvästi viedä osan tutkimukseen ja opetukseen tarkoitetusta ajasta omien ja toisten tehtävien ja suoritusten arviointiin ja vertailuun. Mikä tahansa sosiaalinen toiminta edellyttää luottamusta siihen, että taustakontekstissa on riittävä määrä asioita, jotka voidaan ottaa rutiininomaisesti annettuna, ja joiden ehdoilla toimitaan. Kun aivan yksinkertaiset perusasiat – kuka saa mitäkin palkkaa ja milläkin perusteella ja miten eri ihmisten tehtävät pitäisi kuvata? – riitautetaan, aiheutetaan useissa paikoissa jatkuvia neuvotteluja ja pysyviä konflikteja, jotka vaikeuttavat varsinaisen työn tekemistä.
2. Järkevä rahankäyttö vs. eriarvoisuuden lisääminen.
Ymmärtääkseni UPJ:n myötä lisätään palkkoihin käytettyjä varoja 7%. Tästä kuitenkin vain kolmasosa tulee valtionvarainministeriön myöntämänä lisärahana, loput tulevat erilaisista olemassa olevista tukirahastoista ja laitosten omista budjeteista. Laitosten omat budjetit ovat useimmiten erittäin tiukkoja, monet laitokset painivat akuuttien rahoitusvaikeuksien kanssa. Varsinainen lisäraha on vain 2-3%.
Jos ideana on lisätä ekonomistisesti ”kannustavuutta” korottamalla joidenkin palkkoja, loogisesti se on mahdollista tehdä pääosin vain kohdentamalla nykyisiä palkkoja toisin. Lyhyellä tähtäimellä se voidaan yrittää toteuttaa ”kivuttomasti” keskittämällä esimerkiksi eläköitymisen kautta tapahtuva lisien poistumisen vapauttamat varat joillekin ”huipuille”, mutta pidemmällä aikavälillä UPJ:n tarkoitus tai ainakin väistämätön seuraus on, että se lisää palkkaeroja akateemisen maailman sisällä, efektiivisesti myös alentamalla joidenkin palkkoja. Eriarvoistaminen tuskin tekee suomalaisia yliopistoja (tai yhteiskuntaa) aiempaa houkuttelevammaksi, vaan olennaista kansainvälisen kiinnostuksen kannalta ovat toimivat perusrakenteet, demokraattiset menettelytavat ja luottamus tutkimuksen ja opetuksen laatuun ja vapauteen.
Toisaalta jos valtiolla olisi aidosti varaa antaa lisää rahaa yliopistoille – muuhunkin kuin jatkuvasti paisuvan keskushallinnon tarpeisiin tai kasvaneisiin tilavuokriin – niin miksi ei sitten anneta varoja uusien virkojen perustamiseen? Monilla laitoksilla on huutava pula opetusviroista. Opiskelijamäärät ja hallinnolliset velvoitteet ovat kasvaneet nopeasti koko ajan, opetusvirkojen määrä on yleisesti pysynyt jokseenkin ennallaan.
3. Kommunikaatio ja oppiminen vs. taloudellinen rationaliteetti.
Tiede instituutiona perustuu julkiseen kommunikaatioon ja oppimiseen. Tutkimus ja sen tulokset edellyttävät yhteisiä, jaettuja julkisia kenttiä, joilla tutkijat kohtaavat toisensa tasaveroisina toimijoina, argumenttien esittäjinä ja niiden pätevyyden arvioijina. Uudet tutkimuksen tulokset ja uudet argumentit johtavat oppimiseen. Oppimisen tuloksena syntyneitä tietoja ja taitoja välitetään sitten saman logiikan mukaan opiskelijoille. Kuten Helsingin yliopiston kaikissa perusteksteissä esitetään, myös opetus perustuu tutkimukseen ja siten myös tutkimuksen logiikkaan, jonka ydin on tasaveroinen ja julkinen kommunikaatio yhteisissä tiloissa.
UPJ:n logiikka on vieras tutkimuksen logiikalle. UPJ instrumentalisoi akateemisen työn tulokset, luo ja kasvattaa hierarkkisia suhteita esimiesten ja alaisten välillä, ja pakottaa tutkijat ja opettajat kilpailemaan keskenään, mikä asettaa heidät markkinoiden kaltaiseen ulkoiseen ja esineelliseen suhteeseen keskenään. Vaikka akateeminen maailma ei koskaan ole kaikilta osin kyennyt toteuttamaan tasaveroisen julkisen kommunikaation ja oppimisen ideaaleja, vaarantaa UPJ sekä monet aiemmat saavutukset että eri tutkimusyhteisöjen kehittymispotentiaalin.
4. Sanan- ja tutkimuksen vapaus.
Kaikkein vaarallisin yksittäinen UPJ:n vaikutus on kuitenkin se, että se luo valtaoikeudet puuttua tutkijoiden sanan- ja tutkimuksen vapauteen. Tehtäväkohtaisen osan arvioissa tehtävää ja sitä toteuttavaa henkilöä ja hänen konkreettista profiiliaan ei voi enää erottaa toisistaan. Tehtävän vahvistaminen ja käytännössä myös määrääminen on esimiesten ja yliopiston toimikunnan asia. Näin on luotu hierarkkinen valtamekanismi, joka purkaa sen voimakkaan suojan, jonka aiempi virkamiesasema takasi pysyvissä viroissa olevien sanan- ja tutkimuksen vapaudelle.
”Väärin” sananvapauttaan toteuttavaa (”yhteiskunnallinen vaikuttaminen”), ”vääränlaista” tutkimusta tekevää tai ”väärää” opetusta antavaa voidaan UPJ:n puitteissa rangaista vaikuttamalla hänen palkka- ja urakehitykseensä. Aiemminkin näillä tekijöillä on käytännössä ollut vaikutusta virantäytöissä, mutta nyt pystytään puuttumaan myös pysyvissä viroissa olevien lehtorien ja professorien toimintaan minä tahansa hetkenä. Tällä on erityisen kauaskantoisia vaikutuksia ihmistieteissä, mutta se vaikuttaa olennaisesti myös muihin tieteenaloihin. Tulosohjaamisen aikakautena on taloudellisesti järkevää tukea ennen kaikkea sellaista tutkimusta ja muuta toimintaa, joka tuottaa laitoksille ja tiedekunnille rahaa. Siinä missä yliopiston sisäisessä rahanjaossa noudatetaan ainakin toistaiseksi muodollisia määrällisiä kriteereitä, määräytyy ulkoinen rahoitus paljon selkeämmin tarkoitushakuisesti. Erilaisilla säätiöillä on erilaisia tarkoin määriteltyjä tarkoituksia – usein filantrooppisia tai ideologisia – ja markkinoilla toimivat yritykset pyrkivät maksimoimaan omaa lyhyen tähtäimen voittoaan.
Näin tieteen kehitys alistetaan asteittain sen oman logiikan kannalta vieraille ulkoisille kriteereille. Luonnontieteissä (ja teknisillä ja lääketieteellisillä aloilla) tämä tarkoittaa helposti perustutkimuksen kuihtumista ja mahdollisesti myös sitä, että tutkijat tulevat vedetyksi mukaan eettis-poliittisesti kyseenalaisiin projekteihin. Ihmistieteiden osalta tilanne on vielä vakavampi, sillä UPJ mahdollistaa myös ideologisen puuttumiseen tutkimuksen ja opetuksen sisältöön. Pahimmassa tapauksessa UPJ-järjestelmää voidaan tulevaisuudessa käyttää puheen, tutkimuksen ja opetuksen sisällön määräämiseen.
5. Demokratia.
Suomalaisissa yliopistoissa toteutettiin reilu kolme vuosikymmentä sitten joukko demokraattisia uudistuksia. Yhteisistä asioista alettiin päättää eri tasojen edustuksellisissa neuvostoissa. Tämä järjestelmä on kuihtunut jo jonkin aikaa, mutta se on vielä muodollisesti enimmäkseen voimassa. UPJ vie kehitystä edelleen taaksepäin. Kun taloudelliseen tulosjohtamiseen perustuva managerialismi valtaa alaa ja luo uusia hierarkkisia valtasuhteita eri toimijoiden välillä, huononevat demokraattisten periaatteiden toteutumismahdollisuudet entisestään (mistä esimerkkinä on myös opetusministeriön ja keskushallinnon käskytyspolitiikka – yliopisto-opettajien itseohjautuvan ajan ja itsemääräytyvien toimintojen osuus on pienenemistään pienentynyt sillä samalla kun opetuksesta vapaa aika vähenee niin loppuaika menee yhä uusien ylhäältä tulevien määräysten tottelemiseen, mitä moninaisempien itsearviointien toteuttamiseen, budjettien suunnitteluun, raha-anomusten kirjoittamiseen, hallinnollisten lomakkeiden täyttämiseen jne.).
Kysymys demokratiasta kiertyy takaisin kysymykseen tutkimusyhteisöjen toiminnan perusperiaatteista, jotka ovat (i) tasaveroinen kommunikaatio yhteisillä julkisilla kentillä ja (ii) siihen perustuva oppiminen. Demokratia yliopistoissa ei ole ylellisyyttä vaan tieteen omaa kehityslogiikkaa vastaava hallintaperiaate. Sen sijaan että omaehtoiseen demokraattiseen hallintaan liittyvää potentiaalia yritettäisiin kehittää, sitä ollaan nyt hajottamassa.
Näistä syistä pidän siis UPJ:n käyttöönottoa erittäin huonona asiana.
Asiaa muutaman päivän mietittyäni olen päätynyt pyytämään eroa ma. laitosjohtajan tehtävistä. En halua syyllistyä virkavirheeseen kieltäytymällä noudattamasta määräyksiä. Olen myös täyttänyt UPJ-lomakkeet omalta osaltani ja käynyt dekaanin kanssa siihen liittyvän keskustelun. En kuitenkaan ole omantunnon syistä valmis osallistumaan enää tämän järjestelmän toteuttamiseen esimiesasemassa.
Toivon, että yliopiston johto ottaisi selkeän kriittisen kannan UPJ:n toteuttamiseen yliopistoissa ja pyrkisi johdonmukaisesti perumaan UPJ:n toteuttamisen. Kysymys on perustavista tieteellisistä arvoista ja käytännöistä ja niiden tulevaisuudesta.
Pyrin tällä avoimella kirjeellä myös kannustamaan muita laitosjohtajia harkitsemaan vielä omaa kantaansa tässä asiassa.
Parhain terveisin,
Heikki Patomäki
Kansainvälisen politiikan professori
Ehdotan upj:tä koskevien kriittisten kysymysten osoittamista suoraan opetusministerille sekä opetusministeriön virkamiehille ja niille kansanedustajille, joilla on kiinnostusta ja vastuuta korkeimman - eli TUTKIMUKSEEN perustuvan – opetuksen kehittämisestä maassamme. Olen kysynyt puhelimitse opetusministeriöstä perusteita upj-käytännölle ja -ohjeille, ja vastaus on ollut ylimalkainen ja ylimielinen: yliopistokoneisto hoitaa neuvonnan. Periaatteelliset kysymykset täytyy nähdäkseni esittää JULKISESTI suoraan ministerille, muuten ne käsitellään pelkkänä management-ongelmana tai tiedotus- ja ohjeistusongelmana. JULKISUUS merkitsee tässä sitä, että kysymyksistä on tiedotettava valtamedioita sekä muita tiedotusvälineitä. Kuulin, että jonkinlainen addressi on tekeillä. Mielelläni sellaisen allekirjoittisin ja ojentaisin opetusministerille. Sara Heinämaa Yliopistonlehtori, Filosofian laitos, Helsingin yliopisto Humanistisen naistutkimuksen professori II, Naistutkimuskeskus, Oslon yliopisto
Olen jo pitkän aikaa vakavasti pohtinut, milloin kamelin selkä yliopistojen (ja laajemmin koko yhteiskunnan) kohdalla katkeaa, ja nyt se hetki näyttää koittaneen tai ainakin olevan hyvin lähellä. Mielestäni tässä tilanteessa jokaisen nykyisestä kehityksestä huolta kantavan moraalinen velvollisuus on tehdä jotakin konkreettista kehityksen suunnan kääntämiseksi, ennen kuin on liian myöhäistä. Ehdotan, että 1) laitoksesi varaa yliopiston tiloista välittömästi riittävän suuren kokoustilan, jossa yliopistojen nykytilasta voidaan keskustella avoimen kirjeesi pohjalta, ja 2) välittömästi varauksen varmistuttua lähettää kopion kirjeestäsi ja kutsun tilaisuuteen sähköpostitse jokaiselle yliopiston opettajalle ja tutkijalle. Asiassa on toimittava nopeasti, mikäli mahdollista jo tänään, ja kokous on pidettävä mahdollisimman pian. Simo Parpola
Assyriologian professori Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitos
Kannatan joukkokokouksia, mielenosoituksia, adressia tai mitä hyvänsä toimenpiteitä, joilla OPM:ää voitaisiin tässä asiassa painostaa - vaivattomin keino (kuten eräs nimeltä mainitsematon tutkijakollegani pari päivää sitten totesi) olisi ilman muuta yleislakon järjestäminen esim. touko-kesäkuussa - siinä vaiheessa, kun yliopistojen valintakokeet uhkaisivat jäädä järjestämättä tämän byrokraattisen kyykytyksen takia, opetusministeriössäkin kenties herättäisiin. Tosin ennen kuin yliopistoväki lähtee uhkaamaan lakolla, sen olisi tietysti ensin kyettävä yhdessä päättämään, millaisia vastavaatimuksia esitetään. Kannatan jonkinlaisen yliopistoväen mahdollisimman laaja-alaisen yleiskokouksen kutsumista koolle tässä asiassa jatkotoimenpiteistä keskustelemiseksi - sanomattakin on selvää, että kykymme panna kova kovaa vastaan OPM:n kanssa on ratkaisevasti kiinni siitä, kuinka laaja-alaisesti yliopistoväki on valmis tähän joukkoliikkeeseen osallistumaan. Minusta nyt on korkea aika reagoida ja katsoa, löytyykö korkeamman opetuksen ja tutkimuksen piiristä tarpeeksi kanttia yliopiston riippumattomuuden puolustamiseen vai annammeko jatkossa hallintovirkamiesten sanella työmme ehdot. Tiina Arppe, tutkijatohtori, sosiologian laitos
Puollan ehdottomasti sekä prof. Patomäen esittämiä näkemyksiä että siitä edellä edellä esitettyjä kommentteja.
Outi Alanko-Kahiluoto, FL, tutkija (Taiteidentutkimuksen lts.), kaupunginvaltuutettu
UPJ kuuluu poliittiseen totalitarismiin. Vauriot yliopistolaitokselle prof. Patomäen kirjoituksen suuntaiset. mutta mitä tulee tapahtumaan esimerkiksi Suomen toistaiseksi korruptoitumattomalle julkiselle hallinnolle.
Kritiikin kohteeksi ensisijaisesti otettava valtiovarainministeriö ja sen ihmis-ja yhteiskuntakäsitys. Puolalaiset sosiologikollegani taistelevat, jotta maa pääsisi irti siitä epäluottamuksen ja lahjonnan taakasta, jota Suomeen ollaan nyt rakentamassa.
Paavo Uusitalo sosiologian professori UMK yliopisto Torun, Puola
Tämähän on katastrofi. Mitä on vielä tehtävissä?
Kun UPJ alkaa konkretisoitua yliopistoilla, myös sen luonne alkaa tulla näkyviin. Tämä järjestelmä ei kuulu akateemiseen kontekstiin.
Voisiko tämä olla se piste, josta alkaa vyörytys pois näistä yhä lisääntyvistä yliopistolle sopimattomista yritystalouden epäonnistuineista johdannaisista?
Mikko Yrjönsuuri, Akatemiatutkija, Filosofi.
Istuttuani erilaisissa UPJ-tiedotustilaisuuksissa ja luettuani asiaan liittyviä virallisia ohjeistuksia joudun toteamaan etten ole kuullut tai lukenut tähän mennessä yhtä ainoaa hyvää argumenttia sen puolesta että UPJ tulee edistämään tutkimusta ja opetusta suomalaisissa yliopistoissa. Heikki Patomäen esittämät argumentit UPJ:tä vastaan ovat sen sijaan nähdäkseni jotakuinkin vastaansanomattomia.
Vähintäänkin on kohtuullista vaatia että näihin argumentteihin, joihin uskoakseni hyvin suuri osa akateemista yhteisöä voi yhtyä, vastataan. Mitkä olivatkaan argumentit UPJ:n puolesta?
Jos yliopistoväkeä tyydyttäviä argumentteja ei löydy, ja jos Patomäen argumenteista vallitsee laaja yksimielisyys yliopistoissa (tai jos yliopistoissa ylipäänsä vahvasti epäillään UPJ:n järkevyyttä), on yksinkertaisesti häpeällistä olla puuttumatta asiaan.
Voi olla että jaettu kiire, kykenemättömyys, yleinen näköalattomuus ja/tai pelko oman aseman ja tulevaisuuden puolesta johtaa siihen, että suuren enemmistön vahingollisena pitämä järjestelmä toteutetaan joka tapauksessa. Jos näin käy, jokainen nyt yliopistoissa työtä tekevä on omalta osaltaan syyllinen siihen mitä UPJ:sta seuraa. Kukaan Patomäen kirjeen lukenut ei voi myöhemmin väittää ettei osannut lainkaan kuvitella todennäköisiä seurauksia.
UPJ:n vastustamisen mahdollisten henkilökohtaisten seuraamusten kannalta vakinaisessa virassa olevat ja pätkätyöläiset ovat kuitenkin kovin erilaisessa asemassa. Tästä johtuen katse kääntynee nyt ja tulevaisuudessa (mitä sitten tuleekin tapahtumaan), ensimmäiseksi vakinaisessa virassa oleviin ja erityisesti professoreihin joiden sanalla erikseen ja yhdessä on eniten painoarvoa.
Jos UPJ:n todennäköiset/mahdolliset seuraukset tutkimukselle ja opetukselle suomalaisissa yliopistoissa eivät ole riittävän painava syy käyttää tarvittaessa lakkoasetta, niin onko lopulta yhtään mikään?
Tiina Arppen kysymykseen vastavaatimuksista. Eräs ehdotus: vaaditaan että UPJ:n toteuttaminen lykätään välittömästi tulevaisuuteen ja että sen mahdollisia seuraamuksia pohtimaan asetetaan työryhmä jolla on erittäin vahva tieteellinen asiantuntemus. Vasta sitten kun työryhmä on julkistanut perusteellisen selontekonsa ja asiasta on käyty perusteellinen julkinen keskustelu (eli vasta sitten kun ylipäätään omataan jonkinlainen jaettu käsitys siitä mitä mahdollisesti ollaan tekemässä), päätetään toteutetaanko UPJ yliopistoissa.
Tämähän ei ole ainoa tapaus, jossa tulee esille, miten yliopistoa on vuosia kehitetty organisaationa eikä instituutiona. Konsernijohtaminen tarkoittaa organisaatiota joka johtaa organisaatioita. Ministeriökonserni johtaa yliopistokonsernia. Organisaatiossa johto päättää yksikön ja alaisten suunnasta. Yliopisto on vanhastaan käsitetty instituutioksi. Instituutio on tarkoitettu tulkintojen kiinnekohdaksi, myös epäilyyn kuuluvien tulkintojen majaksi. Yliopiston käsittäminen instituutioksi sekä sen johtaminen ja kohtelu instituutiona, ovat akateemisen vapauden edellytyksiä.
En tarkoita paluuta vanhaan, vaan nykyään turhan karsimista ja keskittymistä olennaiseen. Ja turhaa yliopistolla on se, mikä kuuluu hallinto-organisaatioiden yleiseen globaaliin kehittämiseen, jotta ne toimisivat yhä tehokkaampina yksikköinä. Jotta ne olisivat tehokkaampia niiden tehokkuutta evaluoidaan. Siksi niiden toimintaympäristöt muutetaan rakennuksista, kirjoista ja tutkimuksista vuokraneliöiksi ja tuotoksiksi. Yksiköt omistava hallintobyrokratia laatii hyvän omistajuuspolitiikan oppaita, joihin organisaatioiden jäsenten tulee organisaation intressin edistämiseksi tukuatua. Hallintohenkilö valvoo joka yksikössä, että siellä tuotetaan omistajapolitiikan ohjekirjan mukaan oikeita tuotoksia, ja juuri ja vain niitä.
Vertaisseuranta ja omistajapolitiikan ohjekirjat ovat konkretiaa omaa nykypäiväänsä seuraavissa organisaatioissa.
Jos asetelma eli palkkausuudistuksen konteksti on edes lähellekään tämä, niin parempi tehdä jotain myöhään kuin ei milloinkaan. Miten konkretisoida argumentteihin vastaamisen pakko?
Ismo Pohjantammi, tutkija, Yleisen valtio-opin laitos, Helsingin yliopisto
Näyttää siltä, että opetusministeriö ei herää, ellei "kapinan" takana ole professorien rivistöä. Hienoa, että tällainen on nyt syntymässä.
Olin juuri eilen yhteydessä ministeriöön kysyäkseni heiltä kommentaattoria ja puhujaa keskustelutilaisuuteen, jossa olisi ollut tarkoitus pohtia juuri UPJ:tä sekä uutta laadunvarmennusjärjestelmää, jota ollaan myös ajamassa yliopistoille (ks. OPM muistio 2004:6). Kuten UPJ:tä, myös uuttaa laatujärjestelmää ollaan jalkauttamassa ilman suurempia yliopistojen kyselykierroksia. Laatujärjestelmän pilottivaihe toteutetaan ainoastaan ammattikorkeakouluissa.
OPM:stä ei ole vastattu kyselyihini, mikä vaikuttaa mielestäni hyvältä osoitukselta siitä, että aihe on ministeriölle sekä kiusallinen että vaikea. Opiskelijoiden puolesta toivonkin, että hankkeeseen lähtee mukaan mahdollisimman suuri joukko yliopistoihmisiä. Vain näin OPM:n huomio saadaan kiinnitettyä.
Hanna Kuusela, opiskelija, Yleinen kirjallisuustiede, Helsingin yliopisto.
Edellisiin puheenvuoroihin on helppo yhtyä. Nyt on kyse vapaan tutkimuksen eloonjäämismahdollisuuksista yliopistossa. Toki opetusta ja tutkimusta voidaan tehostaa ja painopisteiden muutoksista voidaan joutua keskustelemaan, mutta UPJ ja siihen liittyvät hullutukset johtavat vain kontrollin ja byrokratian lisääntymiseen. Valtion laitos ei kykene soveltamaan markkinatalouden mekanismeja muuta kuin omaksi tuhokseen. Opetus ja tutkimus ainoastaan kärsivät tässä ylhäältä ohjatussa nöyryyttämisessä.
UPJ:n toteutus olisi helppo lykätä, koska sillä ei kuitenkaan kolmeen vuoteen ole mitään todellisia vaikutuksia. Paitsi varsinaisesta tuottavasta työstä pois revitty aika. Olisi tärkeää saada professoriliitto ja yksittäiset professorit reagoimaan. Meitä pätkätyöläisiä tuskin paljon kuunnellaan, kuten edelläkin on todettu.
Heikki Patomäelle suuret kiitokset avoimesta kirjeestä ja kansalaisrohkeudesta
Ehdotan että Heikin kirjeen pohjalta laadittu webbiadressi julkaistaan tällä sivustolla vapaasti allekirjoitettavaksi (tämän kommenttijärjestelmän tehneet ihmiset hoitanevat teknisen toteutuksen). Adressi ei sulje pois joukkokokouksia tai muita mielenosoitustoimia vaan päinvastoin voi toimia yhdessä niiden kanssa. Adressin teksti (argumentit, konkreettiset vaatimukset jne) sekä sen osoite (rehtori? kansleri? opetusministeri? muu?) pitäisi harkita tarkkaan, sillä teksti tulisi julkistaa medioissa mahdollisimman laajasti.
Jokainen tällä sivulla käyneistä voinee osaltaan agitoida kollegojaan allekirjoittajiksi. Sähköpostilla tieto adressista leviää salamannopeasti läpi yliopiston.
Olisi myös tärkeää laatia jossain vaiheessa konkreettinen vastaehdotus uuden palkkausjärjestelmän tilalle. Vastaehdotus ei kuitenkaan synny hetkessä, joten addressiin ei kannattane konkreettista esitystä tehdä, vaan mainita se lähitulevaisuuden /perustettavan työryhmän tavoitteena tms??
Eräs kollega huomautti, että upj:stä on puhuttu jo pitkään ammattiliittotasolla. Ellen väärin ymmärrä, sekä yksittäisten liittojen sisällä että liittojen välillä on ollut erimielisyyksiä. Joka tapauksessa siellä lienee kokemusta käydyistä keskusteluista, joita voisi hyödyntää protesteissa?
Kuten Heikki Patomäki mainitsi, upj merkitsee valtavaa muutosta yliopiston organisaatio- ja johtamiskulttuuriin. Siirtymä huomattavasti johtajavaltaisempaan hallintoon ja tiedeyhteisön lopulliseen hajoamiseen on nähtävissä.
Kannatan Ikäheimon ehdotusta vaatia upj:n käyttöönoton lykkäämistä ja sen seurauksia selvittävän toimikunnan perustamista. Tämä on nähdäkseni vähimmäisvaatimus.
UPJ: tä on täällä haukuttu kovasti, mutta täytyy sanoa että järjestelmähän on loistava taloudellisen rationaliteetin nimiin puettu puhdas valtasuhteiden, hierarkian, samanaikaisesti sekä mielivallan että byrokratian, valvonnan jne. kasvattamisen väline puettuna loistavasti uudistamisen, tehokkuuden, rationalisoimisen ja oikeudenmukaisemman työn tuotos palkan määrän retoriikkaan. Ei voi kuin ihailla sen kykyä ajaa läpi valistuneiksi ja vapaiksi itseään luulevien yliopistoihmisten saattaminen tottelevaisiksi ja ylhäältä päin kontrolloiduiksi passiivisiksi alamaisiksi, jotka ovat valmiit jättämään akateemisen tutkimustyön vähemmälle kontrolloidakseen yhdessä ja kaikkien kanssa itseään ja toisiaan, jokaisen ja kaikkien toimintaa.
Osoitus sen hienoudesta sofistikoituneena vallan mekanismina on se yksinkertainen tosiasia, että se menee läpi ja vastarinta yliopistolla jää tämän sivuston mielipiteisiin.
Vastarinta ei onnisti koska UPJ on nerokas moderni sovitus vanhasta kunnon hajota ja hallitse käytännöstä, jossa vastustavia laitoksia uhkaa jääminen pois mahdollisista määrärahojen lisäyksistä tottelevaisten sijasta. Lisäämättä varsinaisesti yliopiston määrärahoja voidaan rahoitusta käyttää yhä sopivammin yliopistollisen tutkimuksen ja toiminnan kontrolliin ja valjastaa esimiehet jälleen todellisiksi alaistensa toiminnan yksityiskohtaisiksi valvojiksi ja sen arvosta päättäjiksi.
Etenekin vaihtuvissa työsuhteissa se mahdollistaa kontrollin aloittamisen aina uudestaan puhtaalta pöydältä ja jokaisen uuden työntekijän panoksen sopivuuden uudelleen arvioinnin ilman automaattisia ikälisien siirtymisiä. Myöhemmin koko yliopisto yhteisö ja sen työntekijät voidaan laittaa taistelemaan toisiaan vastaan mahdollisista pisteitä tuovista ja ei tuovista työtehtävistä sekä näiden määrittelemisestä. Järjestelmä toimii jo hyvin useissa yksityisissä yrityksissä erottaen työntekijät toisiaan vastaan kilpaileviksi ja juonitteleviksi tehokkaiksi vallan ja kontrollin käyttäjiksi. Tulevaisuudessa toisen palkan korostus on toisen palkan vähennys. Toisille määritetyt tehtäväkuvat toisten tehtäväkuvien vähennyksiä.
Tietenkin järjestelmä merkitsee byrokratian valtavaa kasvua mutta loistavasti tämä ei tarkoita muodollista juridista oikeusbyrokratiaa vaan byrokratian yhdistämistä uus-feodaaliseen mielivallan käyttöön ja näin vallan näkökulmasta se yhdistää nerokkaasti kaksi suurta vallan mekaniikkaa. Tietenkin yliopiston autonomian ja vapaan tutkimuksen ja tiedon kannalta järjestelmä merkitsee valtavaa takapakkia, mutta vallan näkökulmasta se on kelpo mekanismi kontrolloida ja ohjata yliopistollista tiedon tuotantoa poliittisesti sekä yliopiston ulkopuolelta että sen sisäpuolella. Tietenkin järjestelmä on tutkimuksen näkökulmasta jäykkä, tehoton, aikaa vievä ja järjetön, mutta vallan näkökulmasta se on joustavan kontrollin mahdollistava hieno uuden poliittisen rationalisaation muoto ja hallintokoneiston paisuttamisen näkökulmasta todellinen tulevaisuuden lupaus. Siksi yliopisto antautuu sille kun teuraaksi menevä lammas uskoen näin saavan hieman lisää rahaa yleiseen rahoituskriisiinsä. Ehdotan siis uusien alamaisten yhteistä hurraa huutoa uudelle Vallan nerokkuudelle. Vanhat yliopiston ihanteet ovat kuolleet, kauan eläköön UPJ.
Tämän uuden hallitsijan ansio on juuri pitää yliopistoihmiset poissa turhasta tutkimuksesta ja tehdä heistä puuhakkaita hallintomiehiä. Sillä kuten jo aikoinaan kirjoitin juuri oppineiden vapaa-aika ja ajattelu on vaarallista sekä ruhtinaan että tasavallan kannalta. Silloin kirjoitin rakastavani isänmaatani enemmän kuin sieluani ja oppineiden joutilaisuuden vaarantavan sotilaalliset hyveet jotka ovat välttämättömiä valtion puolustamisessa, nyt uskon sen vaarantavan kilpailutalouden hyveet ja nähdessäni taloudellisen menestyksen korvaavan nykyään sotilaallisen menestyksen olen oppinut rakastamaan markkinointia enemmän kuin tutkimusta.
Pidämme Patomäen analyysiä pätevänä ja kannatamme julkista, poliittista toimintaa. Yliopistoyhteisön pitäisi vastustaa byrokratiaksi naamioitua tosiasiassa poliittista linjavetoa. Yliopisto ei taistele itseään vastaan eivätkä esiintulevat ongelmat ole henkilökohtaisia.
Tiina Arppe mietti, mitä konkreettisia vaatimuksia OPM:lle pitäisi esittää. Tässä kaksi ehdotusta.
Tutkijoiden oman palkkausjärjstelmän luominen siten, ettei tutkimus jää systemaattisesti opetusta heikommin arvostetuksi työksi.
Susanna Lindberg, Ahti-Veikko Pietarinen ja Ilpo Halonen, Suomen Akatemian tutkijatohtoreita, Filosofian laitos.
Kannatan näillä sivuilla esiintyineitä analyysejä upj:sta. Järjestelmään liittyy isoja ongelmia, jotka muuttavat hyvä akateemisia käytäntöjä ja traditioita huolestuttavaan suuntaan. On järjetöntä tehdä isoja remontteja ilman, että niiden vaikutuksia pyritään kunnollisesti arvioimaan.
Ennen kaikkea olen huolestunut upj:n vaikutuksista akateemiseen vapauteen sekä siitä, että meidän opettajien ja tutkijoiden ajasta nyt suurin osa menee kaikenlaisen hallinnon pyörittämiseen: uudistuksiin, joita suunnittelijat toteuttavat työllistääkseen itsensä (ja kuitenkin laittavat meidät tekemään kaiken konkreettisen työn). Luulen, että kaikki olisimme paljon tehokkaampia työntekijöitä, jos saisimme keskittyä olennaiseen: tieteeseen, tutkimukseen ja opetukseen.
Vanhassa palkkajärjestelmässä on toki myös ongelmia. Silti se on "objektiivisempi", oikeudenmukaisempi ja avoimempi kuin nykyinen uusliberaali ja "nuoleskelua" suosiva malli. En ymmärrä miksi me Suomessa niin helposti hyväksymme kaikki tällaiset ulkoa tulevat mallit, toteutamme ne kiltisti, nurisematta. Kun vertaa akateemisten ihmisten reaktioita tällaisiin "uudistuksiin" kansainvälisissä konteksteissa, ei voi kuin hävetä ja ihmetellä tsaarinajalta periytyvää, auktoriteettja kumertelevaa kansallista myöntyväisyyskukulttuuriamme.
Kiitokset prof. Heikki Patomäelle erinomaisesta, UPJ:n vahingollisia vaikutuksia koskevasta analyysista. Voin omasta puolestani yhtyä kaikkiin siinä esitettyihin näkökohtiin. Lisäisin vielä kaksi asiaa:
(1) UPJ:n johdosta laitoksen esimiehen (nyk. nimike on johtaja) asema tulee yhä korostuneemmin muuttumaan "hallintojohtajan" tai jopa "henkilöstöjohtajan" suuntaan. Samaan suuntaan ollaan menossa myön siksi, että yliopiston keskushallinto on siirtänyt ja siirtämässä muutenkin yhä enemmän hallintotehtäviä laitosten hoidettaviksi. En pidä tällaista esimiehen aseman muuttumista hyvänä hänen itsensä enkä laitoksen kannalta.
(2) Huomattava osa yliopistojen tukimusta tekevästä henkilökunnasta toimii tunnetusti ulkopuolisella rahoituksella ja pätkätöissä. Heidän sijoittamisensa UPJ:n raameihin on vielä ongelmallisempaa kuin yliopston viroissa olevien. Kun ulkopuolinen taho (esim. Suomen Akatemia) antaa projektille jonkin määrätyn summan ja yliopiston UPJ-mekanismi määrää minkälaista palkkaa sillä rahalla on maksettava, voi pahimmassa tapauksessa olla edessä tilanne että henkilöä ei voida ensinkään palkata projektiin.
Otin selvää professoriliiton suhtautumisesta UPJ:hin. Liitto on sitoutunut UPJ:n toteuttamiseen eikä sen tässä vaiheessa olisi ilmeisesti edes periaatteessa mahdollista vaikuttaa UPJ:n etenemiseen. Näkisin tärkeäksi, että eri yliopistojen UPJ:tä vastustavat ihmiset esiintyisivät yhdessä valtiovallan suuntaan.
Kalevi Mattila, Tähtitieteen professori Helsingin yliopiston observatorio
Hyvät ystävät,
Kuinka on mahdollista, että ammattiliitot ovat sitoutuneet tämän järjestelmän toteuttamiseen konsultoimatta laisinkaan kenttäväkeä? En muista nähneeni missään vaiheessa mainintaa mistään sisällöllisestä keskustelusta tämän asian tiimoilta (vai olenko kenties ollut poissa maasta siinä vaiheessa, kun nämä keskustelut on käyty). Nyt sitten joka puolella väännellään käsiä ja selitetään, että "juna meni jo", "nyt ei keskustella siitä miksi, vaan miten" ja ettei "UPJ:n etenemiseen olisi ilmeisesti edes periaatteessa mahdollista vaikuttaa". Herranen aika, onko tämä nyt tulkittava niin, että yliopistolla ollaan valtiovallan mahtikäskyllä ja ammattiliittojen suosiollisella myötävaikutuksella viemässä läpi järjestelmää, jota KUKAAN EI HALUA? En ole tavannut vielä yhtään yliopistoihmistä, jonka mielestä tämä olisi hyvä tai edes tyydyttävä järjestelmä - tämähän on kuin jokin groteski kafkalainen painajainen! Jollemme me ajattelevat ihmiset saa aikaan vähintään hitonmoista julkista äläkkää tässä asiassa, niin minun on henk.koht. hyvin vaikea katsoa itseäni enää peilistä.
Kiitos Patomäelle ja keskustelijoille. Minäkin näen tässä yliopistokatastrofin vaaran. Arviointi sinänsä ei käsittääkseni Britanniassa ole tuhonnut yliopistoja, mutta huomattavia haittoja siitä on ollut, mm. kustannusten nousu ilman vastaavaa tuloksellisuuden kasvua. Tässä on nyt vaarana, että harkitsematon toteuttamistapa ja täysin erilaisesta (maksullisesta) korkeakoulujärjestelmäst tuotu malli halvaannuttaa koko instituution. Hankkeen tavoitteet ovat epäselviä ja ristiriitaisia, eikä kukaan näytä pystyvän kertomaan mihin ongelmaan ollaan hakemassa ratkaisua. Saamieni tietojen mukaan ne tekijät, joilla varmimmin turvaa itselleen hyvän palkan ovat ensisijassa muita kuin tutkimukseen ja opetukseen liittyviä (verkostoituminen, vuorivaikutustaidot jne jne).
Avainasemassa on VVM:n lisäksi Professoriliitto. Pitäisiköhän UPJ:n vastustajien harkita joukkoeroa ja perustaa oma, Yliopiston professorien liitto?
Humoristisemmin kirjoitettu kritiikkini ilmestyi äsken Westermarck-seuran jäsenlehdessä, sen löytää linkistä http://www.valt.helsinki.fi/staff/psulkune/upj/upj-ps.doc.
Pekka Sulkunen Sosiologian professori
Hyvä Pekka Sulkunen! Loistavaa! Juuri tästä on kyse: tarkkaile naapuriasi ja raportoi poikkeavuuksista. Skientologinen auditointi-järjestelmä, kuten kuulemani huhun mukaan Jukka Siikala on Tiede & edistyksessä kirjoittanut. Kuun keskusteluttaja nostaa käyrääsi, ovat paratiisin portit auki. Mutta voi sinua, jos uskosi on heikko! Markkinoilta mallia hakevat ovat luoneet suunnitelmatalouden näkemättä tässä mitään ristiriitaista tai outoa. Hylätään vanhat tehtävänimikeet mutta korvataan ne numeraalisilla vastineilla. Arvioidaan henkilökohtaista suoriutumista, mutta jokaiselle on aluksi annetteva kolmonen, koska "pitäähän olla varaa kehittyä". Elämme siis suurta luomisen alkuaikaa, missä mitään eroja ei vielä ole. Kaikki samalla viivalla, aatamit ja eevat, perisynnin tuloa vartoomassa. Ja herra katsoi luomaansa ja sanoi: "Ei hyvä!"
Hyvät ystävät,
Hämmästelinkin tahollani etteikö kukaan rohkene sanoa tämäntapaisista uudistuksista julkisesti mitään kriittistä. Kiitokset siis Patomäelle tärkeästä puheenvuorosta. Tosin asiaan olisi pitänyt puuttua jämäkämmin jo aikaisemmin; nyt junan suuntaa voi olla vaikea enää muuttaa. Joka tapauksessa tämän tapauksen tulisi herättää akateeminen yhteisö huomaamaan, mitä sille itselleen ja yhteiskunnalle on tapahtumassa. Ari-Veikko Anttiroiko, ma. professori, dosentti. Tampereen yliopisto.
Eroaminen UPJ:tä voimallisesti ajaneesta Professoriliitosta on kuluneen lukuvuoden aikana käynyt monta kertaa minunkin mielessäni. Liitto on jo ajat sitten muuttunut tutkimuksen vapauden vartijasta (jollainen sen pitäisi olla) byrokratian ja markkinavoimien myötäilijäksi ja välikappaleeksi. Kannatan Pekka Sulkusen ehdottamaa joukkoeroa ja uuden liiton perustamista.
Ei professoriliitossa todellakaan ole kysytty kenttäväen mielipidettä UPJ:sta. Siitä on tiedotettu ilmoitusasiana. Näin lienee ollut muissakin ammattiliitoissa. Kannatan addressia opetusministeriöön. Sillä olisi kantavuutta, jos mahdollisimman monet vakinaisissa viroissa olevat ja varsinkin professorit liittyisivät allekirjoittajiin. Heikki Patomäen argumentteihin on helppo yhtyä. Kiitos hänelle ja muille kirjoittajille. Terveisin, Sonja Tirkkonen-Condit, professori, Joensuun yliopisto
Tokihan monet UPJ:n keskeisistä ongelmakohdista ovat olleet jo pitkään selvillä, ja niistä on puhuttukin (esim. Acatiimin vuoden 2004 ensimmäisessä numerossa on aiheesta ajankohtaan nähden sangen hyvä kirjoitus, http://www.acatiimi.fi/2004/2_04/2_04m.htm).
Uudistukseen reagoimisen on kuitenkin tehokkaasti estänyt se, ettei ole ollut argumentteja ja niiden esittäjiä, joihin ja joille olisi voinut esittää vasta-argumentteja. Koko prosessi on edennyt amorfisesti, epämääräisesti ja mielettömällä kiireellä. UPJ-keskustelun alkua leimasi varovainen optimismi, jonka yli nyttemmin tuntuu käyvän prof. Patomäen ja muiden ilmaisema huoli siitä, ettei uudistuksella lopulta saavuteta juuri mitään mutta menetetään erittäin paljon. Jaan tämän huolen ja olen sitä mieltä, että esitetyssä muodossa UPJ on yliopistoihin täysin sopimaton järjestelmä.
Seuraava rakentava askel olisi varmasti Tiina Arppen jo mainitsema vastavaatimusten muotoileminen, viime kädessä kai toimivamman järjestelmän hahmotteleminen. Tämänhetkisessä tilanteessa lienee hedelmällisempää vaatia toisenlaista järjestelmää kuin keskittyä tarjotun järjestelmän käyttöönoton torjumiseen.
Hei,
tähänastinen suhteellinen hiljaisuus UPJ:n pätevyyden ja toivottavuuden kriittisen julkisen arvioinnin suhteen on kuvastanut laajempaa ulkoisiin olosuhteisiin sopeutuvaa näköalattomuutta. Sen sijaan, että oltaisiin julkisesti arvioitu UPJ:n vaikutuksia akateemisille käytännöille, ollaan joko napistu asiasta omissa porukoissa tai sitten yksityisesti on keskitytty miettimään, miten kykenen parhaiten maksimoimaan omat taloudelliset intressini. Tällainen keskittyminen yhteisten intressien sijaan yksityisiin intresseihin on tietysti vain rationaalista markkinakäyttäytymistä, johon UPJ kannustaa. Henkilökohtaisesti (hallintotehtävistä vapaana) olen eniten huolissani siitä, miten UPJ vaikuttaa yliopistoissa a) tutkijoiden välisiin suhteisiin ja b) tutkijoiden tapaan suhtautua tieteeseen. Molempien huolenaiheiden taustalla on näkemys siitä, että UPJ vaikuttaa kannustavan sellaiseen strategiseen omien intressien tavoitteluun, mikä on vierasta akateemisten käytäntöjen sisäiselle hyvälle eli tieteellisen ymmärryksen kehittämiselle. Kollegojen asettaminen samoista ”markkinoista” kilpaileviksi yksilöiksi ei edistä akateemisten käytäntöjen sisäistä hyvää, koska kilpailutilanteessa ensisijaista ei ole tieteen kehittäminen vaan oman, rahassa mitattavissa olevan ”suoriutumisen” kehittäminen. Säännölliseen arviointiin perustuva UPJ ja maaninen ”tulos tai ulos” –ajattelu eivät kannusta ihmisiä oman tieteensä laaja-alaiseen tuntemiseen vaan tieteen strategiseen hyväksikäyttöön omien intressien ajamisessa. Vielä vähemmän UPJ vaikuttaa kannustavan tutkijaa vakavaan teoreettiseen ja aikaa vievään pyrkimykseen harjoittaa dialogia tieteiden välillä. Erityisesti tämä koskettaa akateemisen työn alkuvaiheissa olevaa nuorempaa tutkijapolvea. Kannatan muiden mukana lämpimästi ajatusta ulkoamäärätyn UPJ:n käyttöönoton hylkäämistä ja perustellun, ensisijaisesti akateemisten käytäntöjen sisäisen hyvän tavoitteluun kannustavan vastaehdotuksen tekemistä UPJ:lle – tai vähintäänkin sen uudistamista. Webbiadressi on myös hyvä idea. Jos kaikki ovat sitä mieltä (kuten vaikuttavat olevan), että UPJ ei ole hyvä eikä hyväksyttävä uudistus ja sille voidaan muotoilla toteutettavissa oleva vaihtoehtoinen malli (ovatko kaikki tätä mieltä?), niin ei kai ole muuta rationaalista vaihtoehtoa kuin viheltää UPJ:n nykyiselle toteuttamiselle aikalisä? PS. Yllä olevan kirjoitettuani tunnen tilanteeni vähintäänkin absurdiksi, koska itselläni on ensi maanantaina ”suoriutumiskeskustelu”, jossa pitäisi olla trimmissä argumentaatiokunnossa. Ilkka Kauppinen, sosiologian väitöskirjatutkija, JY
Patomäen UPJ-kannanotto on ehdottomasti oikean suuntainen ja sen johtopäätöksestä olen täysin samaa mieltä: yliopiston ja siis koko yliopistolaitoksen pitäisi ehdottomasti irtisanoutua tällaisesta järjettömyydestä, jollaista muuten ei muualta maailmasta löydy, vaikka erilaisia auditointisysteemejä sielläkin kehitellään ja sovelletaan (lukekaa Jukka Siikalan terävä analyysi “auditoinnista” tuoreesta TiedeEdistys-lehdestä). Tosiasiassa UPJ.n “ansioiksi” tulee paljastumaan - mikäli tämän junan annetaan jatkaa matkaa - byrokratian kasvattaminen sekä tieteellisen tutkimuksen edellytysten dramaattinen heikentäminen, itse asiassa tiedeyhteisön sisällöllisesti “produktiivisen” dynamiikan lamaannuttaminen. Ja tämä kaikki tuloksellisuuden ja tehostamisen nimissä. Kun perustaltaan ei-taloudellisen instituution päälle ympätään (pseudo)ekonomistinen ohjausrakenne päädytään täydelliseen perversioon. Lopputuloksena on tuloksen loppu, kaikilla mahdollisilla kriteereillä mitattuna, myös UPJ-arkkitehtien omilla makkaratehdas-kriteereillä - ellei sitten yliopistoa muuteta kirjaimellisesti makkaratehtaaksi... Eikä tämäkään pelastaisi varmalta katastrofilta: yksityisellä sektorilla tällaisia systeemeja puretaan parhaillaan yksinkertaisesti siitä syystä etteivät ne toimi ja ovat suoranaisesti “counter-productive”. Näin siis kirjaimellisissa makkaratehtaissa - entä yliopistossa, joka ei voi makkaratehdas sen enempää kuin valtion hallinnon jatke, vaan tiedeyhteisön varaan rakentuva instituutio, jonka perustehtävänä on “tieteellinen tutkimus ja siihen perustuva opetus” ja joka tässä tehtävässään edellyttää autonomista asemaa nyt ja tulevaisuudessa. On ehkä oireellista, että HY.ssa on järjesteillä seminaari otsikolla “Miksi tutkimuspohjainen opetus?”, tilantessa, jossa yliopiston perustehtävä ja sen turvaaminen on jotakuinkin (aktiivisesti) unohdettu.
Metafora “juna meni jo” kaipaa ehdottomasti seuraavaa oikaisua: “niin kauan kun juna kulkee, voidaan se suistaa kiskoilta”
Pasi Falk, professori, Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkija
Asiallisesti olen Heikki Patomäen kanssa samaa mieltä, mutta kysyn miksi ainoastaan opettaja- ja tutkijakategorian työntekijät ovat mukana tässä "UPJ-kapinassa". Yliopistolla on suuri joukko hallintotyöntekijöitä (UPJ:ssä = muu henkilökunta), mitä mieltä he ovat tästä? Yliopisto ei voi olla vain professoreiden ja professoreiden in spe temmellyskenttä. On myös muita ulottuvuuksia, esim. tasa-arvokysymys.
Kannatan: Addressi äkkiä liikkeelle, opetusministeriölle osoitettuna; UPJ pysäytettävä ennen kuin se aiheuttaa peruuttamatonta vahinkoa! Kun yliopistot (rehtorien neuvosto) ja ammattiliitot (etenkin professoriliitto) ovat neuvottomia yliopistoihin kohdistuvan kyykytyksen edessä, on aika ryhtyä kokoamaan vastarintaa.
Yrjö Haila, ympäristöpolitiikan professori, Tampereen yliopisto
Kiitos kutsusta Lars-Folke Landgrenille. Olen ilolla seurannut keskustelua ja teen nyt "avauksen" muulle henkilökunnalle. "Muiden" puuttuminen johtunee siitä, ettei tieto tästä keskustelufoorumista ole vielä päässyt perille.
Marjatta Karapuu, kirjastoamanuenssi, TERKKO, Helsingin yliopisto
Hallintotyöntekijöitä on vielä helpompi kyykyttää kuin professoreita. Keskushallinossa työtekijät ovat alistuneet UPJ:n edessä. UPJ:llä on vain harvoja kannattajia. Esimiehet ja "alaiset" vastustavat UPJ:tä, mutta eivät uskalla kertoa sitä julkisesti.
Esimiehet käyvät useita päiviä kestäviä UPJ-neuvotteluita, ja kaikki on tehtävä niin, että se ei vaikuta muuhun työskentelyyn. Uskomattomia määriä työtunteja tuhlataan näissä neuvotteluissa. Ilmapiiri työpaikoilla on kiristynyt. Pomot ja työtekijät kiistelevät keskenään. Nyt jo kyräillään toisten pisteitä ja pisteytyksillä myös epäsuorasti uhkaillaan.
Luulen että ns. muut työtekijät tulevat samaan rintamaan professoreiden kanssa UPJ:tä kaatamaan, kunhan vastarinta on edennyt konkreettisemalle tasolle.
Pyydän, että kirjoitukseni julkaistaisiin nimettämänä. Työpaikan säilyminen ja tulossa olevat pisteytykset ;) pelottavat niin paljon.
Pyydän, että tämä teksti julkaistaisiin
Heikki Patomäen avoimen kirjeen johtopäätökset voi nyt käydä allekirjoittamassa vetoomuksessa osoitteessa http://www.petitiononline.com/upj/petition.html
Vapaamuotoista kommentointia ja keskustelua UPJ:sta voidaan edelleen jatkaa tällä palstalla.
Onko jokin erityinen syy siihen, miksi addressia ei ole osoitettu opetusministeriölle,kuten tällä palstalle keskustelleet ovat ehdottaneet vaan helsingin yliopiston rehtorille? kyseessähän on asia joka koskee myös muita yliopistoja ja on opetusministeriöstä lähtöisin.
Kiitokset keskusteluun osallistuneille! Minua ilahduttaa jo se, että yliopistoväki on viimeinkin saamassa mittansa täyteen. On ollut lohdutonta olla mukana niin kuuliaisessa virkakunnassa, ettei oikein mikään yliopistoja koskeva vaatimus ole herättänyt kapinamieltä. Toimin yksikössäni laitosjohtajana ja tällä hetkellä näyttää siltä, että jos työyhteisö on voimissaan, on UPJ mahdollista toteuttaa. Uudistuksen aiheuttamaa lämpökitkaa ja pahaa verta jaksetaan sietää varsin hyvin. Tämä kuitenkin vain lyhyellä tähtäimellä, pitkän aikavälin vaikutukset ovat jotain muuta.
Patomäki paikansi kirjeessään oleelliset riskit, olemme vaarassa menettää huomattavasti enemmän kuin mitä voimme uudistuksella koskaan saavuttaa. Tämä arvio voidaan esittää myös euroina. Kun työyhteisö menettää yhteistoimintakykyään, työn tuottavuus laskee ja se maksaa. Laskun suuruus voi yllättää meidät kaikki. En ymmärrä miksi tätä ei ole lainkaan huomioitu UPJ:n suunnittelussa. Esimerkkejä huonosti toimivasta henkilökohtaisesta tuloksellisuuden seurannasta näet riittää kasapäin. Kun yksilön oman työsuorituksen merkitystä korostetaan, menettää "yhteiseen koriin" tehtävä työ kiinnostavuuttaan huomattavasti. Pahimmillaan omia tehtäviä vartioidaan, työtehtävien uudelleenjärjestely käy vaikeaksi ja ikävistä yhteisistä mutta välttämättömistä tehtävistä yritetään livistää kaikin keinoin. Tätäkö haluaisimme myös yliopistoon?
Skenaario on masentava akateemista työtä ajatellen. Yhdessä tekeminen ja venyminen talkoohengessä ovat olleet merkittävä voimavara tähän saakka. UPJ:n myötä hiipivä uusi akateeminen työkulttuuri uhkaa yksilöllistää ja esineellistää pohjimmiltaan luovan työn joukoksi suoritteita. Kuka haluaa enää ottaa riskejä jos vain suoriutuminen palkitaan? Akateemisen työn arvioinnissa määrän korostaminen etenee UPJ:n myötä aimo harppauksen. Onko arvokkaampaa tehdä käsitteellisesti haastavaa tutkimusta, johon liittyy riski etteivät tulokset koskaan valmistu, vai tuottaa nopeasti ja varmasti tuloksia?
Lausuma, jolla UPJ-prosessi lähetettiin liikkeelle on ärsyttänyt minua alusta saakka "Opetusministeriön asettama yliopistojen uutta palkkausjärjestelmää käsittelevä neuvotteluryhmä on 1.11.2004 päässyt yhteisymmärrykseen sovellettavasta järjestelmästä." Eikö Akateemisen työkulttuurin vallankumoukseen todellakaan tarvita muita perusteita?
Lopuksi: yliopistotyöhön "pääseminen" edellyttää armottomien laatukriteerien täyttämistä ja huippusuoriutumista. Tämä arviointi voisi riittää valtiotyönantajallekin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että yliopistoissa työskentelee paljon työn vaativuuteen ja kuormittavuuteen nähden heikosti palkattua väkeä, ja että yliopiston palkkakilpailukykyä tulee parantaa. Se tulee vain tehdä niin etteivät akateemiset työyhteisöt hajoa ja huuhtoudu pois pesuveden mukana.
Jouni Häkli, aluetieteen professori, Tampereen yliopisto
Hyvät kollegat,
upj on vain yksi suuremman kokonaisuuden osa. Hallintojohtoinen kehittämis- ja tehostamisvimma on jo pitkään ollut kiusanamme, mutta jokin raja on ylitetty. Kapinaa ei kannata kohdistaa pelkkään upj:ään, koska ylipäätään kaikki OPM:n yliopistolaitokseen kohdistamat hankkeet ovat luonteeltaan samanlaisia: yliopiston autonomia lakkautetaan ja tutkimuksen vapaus tuhotaan.
Olemme itsekin edesauttamassa vahingollista suuntausta markkinoimalla tekemisiämme samalla retoriikalla ja suostumalla näin yliopiston idean vastaisiin arviointi- ja tarkastelutapoihin.
Tarvitsemme työrauhan emme suunnittelijavoimin johdettuja hankkeita ja kehittämisprojekteja.
Jaana Hallamaa sosiaalietiikan professori systemaattisen teologina laitoksen johtaja
Viitaten Virpi Lehtisen edelliseen viestiin, olisiko mahdollista laatia samantien myös valtakunnallinen vetoomus? On erittäin hyvä että asia etenee Helsingissä, mutta Helsingin yliopiston rehtorille osoitettua vetoomusta eivät Helsingin ulkopuoliset voine allekirjoittaa.
Heikki Ikäheimolle kommentti: Helsingin yliopiston rehtorille osoitetun vetoomuksen allekirjoittajakuntaa ei ole rajattu, mutta allekirjoituksen yhteydessä pyydetään vastaamaan kohtaan: 'kuulun HY:n henkilökuntaan' (kyllä/ei). Joten sekä HY:n sisä- että ulkopuoliset tuen osoitukset ovat tervetulleita. Kaikki tällä palstalla vierailevat ja/tai keskustelevat voinevat levittää tietoa adressista omissa taustayhteisöissään.
Yhdyn monilta osin edellä esitettyihin kantoihin ja erityisen lämpimästi kannatan mm. Heikki Ikäheimon ehdotusta pyrkiä levittämään tämä kyseenalaistus myös muualle Suomeen. Paripäiväinen opetusvierailu Lapin yliopistossa taannoin varmisti jo etukäteisarvaukseni siitä, että tämä on koko suomalaisen yliopistoväen ykköspuheenaihe. Olisin myös kiinnostunut kuulemaan muiden ammattiliittojen kuin Professoriliiton kantoja - Tieteentekijöiden liitto on kyllä antanut hyviä neuvoja "selviytymiseen" tämän kanssa, mutta onko liitolla ollut mitään sanottavaa itse järjestelmän luomiseen ja miten jäsenistöä on asiassa kuultu? Olen myös sitä mieltä, että jotain yliopistolaisten palkkausjärjestelmälle varmaankin oli aika tehdä, mutta tämä sanelupolitiikka, jolla valtiovarainministeriössä kokoon keitetty, huonosti suureen osaan yliopistollisista työtehtävistä sopiva järjestelmä on juntattu läpi (ja aikataulu jossa meidät on pakotettu tämän myllyn läpi puristautumaan) on jo itsessään menettelyvirhe, jonka vuoksi asiaa olisi välttämätöntä saada harkita uudelleen. Suosittelen myös - ei vain UPJ:ta koskien vaan nimen omaan näkökulmaa laajentaen - Merja Kinnusen tiukkaa mutta toivoa henkiin puhaltavaa pääkirjoitusta Sosiologia-lehden numerossa 4/2004.
1. Pasin junakiskoista: Vaikka UPJ nyt "toteutuu", voisimme kerätä tarpeeksi monta ihmistä jotka lupaavat, etteivät tulevaisuudessa enää kerää tai anna näitä tietoja - siihen se juna pysähtyisi. Prof. Merete Mazzarellahan on toiminut näin alusta lähtien. 2. Hallamaan kommentti laajemmista puitteista on tärkeä. Esim pitäisi puuttua järjettömiin omien saliemme vuokriin, niiden porrastuksiin päivien ja aikojen mukaan jne. Mutta miten olla protestissa sekä tarpeeksi selkeä että tarpeeksi kattava? Olen tämän lukukauden alettua joka ikinen päivä miettinyt miten pääsisin yliopistosta pois - so elättäisin itseni muualla - Patomäki ja tämän palstan keskustelu antaa jotain toivoa sellaisesta yliopistosta, jossa voisi edes välillä myös olla ylpeä tekemisistään, kiitos siitä!!
Ehdotan Patomäen avoimen kirjeen esittämistä ja suuntaamista opetusministerille. Saisiko joku pikaisesti pystyyn elektronisen nimienkeruun adressiin, joka olisi suunnattu ministerille? Hallamaa on oikeassa: kyse on laajasta tiedepoliittisesta ja -hallinnollisesta ongelmasta. Mutta tästä UPJ-asiasta olisi nyt hyvä alkaa keskustelu ministeriön kanssa, ja huom! median mielenkiinto kiinnittyy helpommin yhteen konkreettiseen kysymykseen kuin yliopiston kurjistamisen kokonaistilaan.
Kannatan sellaisen kirjelmän lähettämistä opetusministeriölle, jossa tuodaan esiin Patomäen ja Sulkusen (Westermarck-seuran tiedotuslehdessä) esittämiä asioita. Yritin dekaanina ollessani (6 v.) vastustaa huonolla menestyksellä tällaista autoritaarista kirjanpitoyliopistoa, mutta kyllästyin olemaan don quijote. (Olen lähdössä viikoksi matkalle, mutta nimeni saa panna mukaan. terv, Klaus Helkama
Hei,
Kyselen samaa kuin Sara Heinämää ja muutamat muut: minusta tämä olisi parasta suunnata valtakunnallisena ja yhteisyliopistollisena adressina suoraan opetusministerille; mikään ei toki estä panemasta samaa adressia myös Niiniluodolle, mutta en usko, että kukaan allekirjoittaneista vastustaisi nimensä esiintymistä kahdessa adressissa. Miten on, Markku ja muut teknisestä puolesta vastaavat henkilöt, voisiko tästä saada saman tien 2 adressia?
Kriittinen keskustelu UPJ:n olemassaolon oikeutuksesta on erittäin tervetullutta. Kaikkihan sai alkunsa 1980-1990-luvun taitteessa, jolloin Suomen hallitus päätti, että koko valtionhallinnossa on siirryttävä tehtävien vaativuuden ja henkilökohtaisen suoriutumisen arviointiin perustuvaan palkkausjärjestelmään.
Minun käsitykseni mukaan tästä ei innostuttu ei OPM:ssä, ei yliopistoissa eikä yliopistosektorin henkilöstöjärjestöissäkään. Itä-Suomen yliopistoissa ja Tampereella suoritetut kokeilut päättyivät siihen, että ei tämä oikein yliopistoihin sovi.
Olemme varmaan äänestäneet aikanaan vääriä poliitikkoja, kun ne ovat meille kuitenkin tällaisen lykänneet.
Vähitellen "rintamalinjat" pettivät, kun yhä useammilla valtionhallinnon sektoreilla päädyttiin hyväksymään ajatus UPJ:stä. Päivän tilannehan on, että tasan 50 % virastoista ja 43,5 % henkilöstöstä on nyt uusissa järjestelmissä.
En edelleenkään ole UPJ:sta innostunut, vaikka nykyiset lomakkeet on onneksi vähän paremmat kuin ne, joita meille pari vuotta sitten tarjottiin (nehän olivat "analyyttisiä" ja niissä mitattiin ihan numeroilla mm. sellaisia yliopistotyössä merkittäviä tekijöitä kuin "käden ja aistien koordinaatio", "auraustraktorilla ajo" sekä kyky vastata puhelimeen monella kielellä).
HY:n johdon lisäksi adressi olisi toimitettava OPM:ään sekä VM:ään.
Muutama lisäajatus keskusteluun: 1) UPJ muuttaa opetus- ja tutkimustyön yksityisyrittäjyydeksi. Jos tulosvastuusta on aiemmin (yliopistosta riippuen) puhuttu tiedekunta- ja laitostasolla, nyt "tuloksellisuuden" todistaminen siirtyy henkilökohtaisiin suhteisiin. 2) Meitä on vakuutettu siitä, ettei kenenkään (nyt työssä olevan) palkka laske ja samalla siitä, etteivät palkat voi kokonaisuutena kovinkaan paljoa nousta, koska yliopistojen rahoitukseen ei ole tulossa helpotusta (oletetun 7 %:n lisäksi). Jos rahalliset vaikutukset eivät ole merkittäviä, miksi palkkavaltaa pitää demonstroida ruohonjuuritasolla ja antaa kehityskeskusteluille euromääräinen sisältö? 3) Juhlapuheissa UPJ:n tehtävä on lisätä kannustavuutta. Julkisuudessa on vuosien ajan rakennettu kuvaa tehottomasta yliopisto, vaikka suomalaiset yliopistot ovat tehokkaampia ja kansainvälisempiä kuin koskaan. Se, että yliopistojen houkuttelevuus on haihtumassa, ei johdu henkilökohtaisen kannustavuuden puutteesta vaan rakenteista. Samalla - tai pienemmällä - henkilökunnalla tehdään moninkertainen työmäärä aiempaan nähden. Miten henkilökohtaista suoriutumista voisi mielekkäästi arvioida työyhteisössä, jossa työn määrä on kohtuuton? Palkkakuoppia epäilemättä on, mutta suurin ongelma on henkilöstön puute. Henkilökohtaisen suoriutumisen arvioimisen kautta rakenteellinen ongelma siirretään työntekijöiden vastuulle. 4) UPJ:n ajoitus on väärä ja toteutus liian kiireinen. Samanaikaisesti valmistellaan tutkinnonuudistusta, ilman minkäänlaisia lisäresursseja. Nyt työn vaativuus ja suoriutuminen arvioidaan tämänhetkisen ja aiemman kokemuksen perusteella. Tätä on vaikea sovittaa yhteen yliopistojen tutkintojärjestelmän muutoksen kanssa, koska myös toimenkuvat ovat muutoksessa. Onko samanaikaisuus tarkoituksellista?
Kannatan addressin suuntaamista opetusministerille. Valtakunnallisuus olisi tällöin toivottavaa, mutta paljonko meillä on aikaa?
Opetusministeriölle suunnattu addressi löytyy nyt osoitteesta
http://www.petitiononline.com/upjopm/petition.html
Tieto kahdesta vetoomuksesta on myös päivitetty vetoomussivulle. Kuten Markku Lonkila mainitsi, kummankaan vetoomuksen (HY:n rehtorille ja OPM:lle osoitetun) allekirjoittajakuntaa ei ole rajattu.
Olen ollut yliopistolaitoksen palveluksessa yli 20 vuotta. Koko urani aikana, ensimmäisen vuoden assistentista tutkijakoulua johtavaksi professoriksi en ole koskaan, en ikinä ollut tyytymätön palkkaani tai palkkajärjestelmään. Oman UPJ-puhutteluni jälkeen kirjoitin tunnoistani päiväkirjaani seuraavaa: "Kuulun UPJ-arvioituun työkansaan. Olen kolmen pisteen suorituksiin kykenevä tulosprofessori. Parantamisen varaa on kosolti, palkassa on nousuvaraa, mutta laskuunkin pitää varautua. Ensimmäisen kerran elämässäni olen työnantajaani, suomalaisenn yliopistolaitokseen pettynyt. En tunne solidaarisuutta. Tunnen olevani tyhmä muuli, raadan elämäni piloille, luennoin kahden edestä, ohjaan 50 % laitoksen graduista ja väitöskirjoistakin lähes puolet, annan yksityisyyteni, unelmani, haaveeni, kaipuuni, nuoruuteni, keski-ikäni,
vanhuuteni kaikkeni saadakseni kolme pistettä. Tunnen olevani hyödytön idiootti". Allekirjoitan kaiken edelläsanotun ja myös nettivetoomukset tämän hullutuksen pysäyttämiseksi.
Erinomaista että joku aloittaa vastaliikkeen! Ajattelen niinkuin joku edellä, että UPJ on vain yksi osa kokonaisuudessa, jossa yliopistoja laitetaan kuriin ja kontrolliin, oma-aloitteisesta kehittymisestä ja profiloitumiseta puhutaan samaan aikaan kun toimintaa ohjataan ja tarkkaillaan pikkupiirteitä myöten taloushallinnon kautta, koko järjestelmä sisältää entistä enemmän pseudotoimintoja, tavoitteita ja kieltä joista jokainen tietää ettei niillä ole oikeata sisältöä. Orwell ja Huxley tuntisivat olonsa kotoiseksi nykyisessä yliopistossa.
UPJ on tapa murtaa se vähäinenkin kollektiivisuus, joka mahdollisesti voisi yliopistoväen keskuudessa muodostua. Samalla yhteiskunnan muutos juuri edellyttäisi kollektiivisuutta tällaisissa ammateissa ja asemissa.
Kiitos Patomäelle aloitteesta ja hyvästä kirjoituksesta!
Kiitos Landgrenille "muun henkilökunnan" muistamisesta. Ainakin oman laitokseni osalta vaikutelma on, että se osa yliopistoyhteisöä on samassa UPJ:n vastaisessa rintamassa. Puhumattakaan meistä 'väliinputoajista', entisestä, usein korkeasti koulutetusta "avustavasta henkilökunnasta", joiden asemaakaan ei tahdota osata päättää: olemmeko opettajia/tutkijoita vai muita, kun työssämme on molempia piirteitä? Tunnelma oli oman UPJ-keskusteluni jälkeen kutakuinkin sama kuin Veli-Pekka Salosella. Koskaan ennen runsaan 20 v akateemisen uran aikana en niin ikään ole näin vakavasti harkinnut vakinaisen yliopistovirkani jättämistä.
Oli ilahduttavaa lukea akateemisen teräviä ja hyvin - huomattavati UPJ:n tuojia paremmin - argumentoituja vastaväitteitä ja kapinahenkeä. Kiitos Patomäelle aloitteesta!
Raili Salmelin, laboraattori, tutkimuskonsultti; Treen yo, terveystieteen laitos.
Laaja kannatus OM-addressiin on nähdäkseni ainoa tapa saada upj-prosessi uudelleenarviontiin.
Yhdyn edellisen puhujan mielipiteeseen: hyvät ihmiset, käykää nyt kaikki allekirjoittamassa se OPM:n adressi niin pian kuin mahdollista ja levittäkää tätä sanomaa turuilla ja toreilla kaikille, jotka suinkin viitsivät kuunnella. Jokaisen nimi on tärkeä, mutta erityisesti katseet kohdistuvat tietysti professoreihin ja laitosten johtajiin: älkää antako tämän tapahtua, kukaan meistä ei sitä halua, mutta vain yhdessä voimme sen estää.
Olen ehdottomasti samaa mieltä niiden professorien kanssa jotka kaavailevat Professoriliitosta eroamista. Ehdotan että lähetämme erokirjeemme ensi viikolla Professoriliittoon ja esitämme perusteluksi sen että Professoriliitto on mukana UPJ:n toteuttamisessa eikä ole konsultoinut jäsenkuntaansa lainkaan. Sama koskee toki tietysti myös Tieteentekijöiden liittoa. Uuden professoriliiton perustamisessa voisi odottaa sen verran josko nykyinen vaikka kääntäisi kelkkansa UPJ asiassa Lähetin pitkähkön viestin Ilkka Niiniluodolle jo jokin aika sitten koskien yleensä tunnelmaa yliopistolla. En pistä sitä kokonaan tähän (sen voi lukea omilta blogisivuiltani www.valt.helsinki.fi/blogs/jproos) mutta siteeraan pari kappaletta: "Ilkka Niiniluodon rehtorikaudelle on kasaantunut aikamoisia mullistuksia. Juuri kun luulimme että tilanne alkaa vähän rauhoittua, niin nyt meillä toteutuvat palkkauudistus ja tutkimuksen arviointi ja tutkintojenuudistus sekä lisäksi uusi lukukausijärjestelmä täysin samanaikaisesti Ne uhkaavat olla pitkäaikaisia ja hankalia prosesseja (esim. tutkinnouudistuksessa on kolmen vuoden siirtymäkausi). Kaikista niistä on tietysti ilmoitettu aivan liian myöhään ja deadlinet ovat täysin kohtuuttomia: esimerkiksi palkkauudistuksesta pitää olla helmikuussa esitys valmiina. Myös tutkimuksen arvioinnin yhteydessä on heränyt epäilys, että saman tien on päätetty kerätä paljon muutakin tietoa laitoksilta, mitä arvioijat eivät tarvitse, mutta mitä keskushallinto ajattelee tarvitsevansa (esimerkiksi henkilöstöluettelot edellisten kymmenen vuoden ajalta). Tunnelmat ovat siis aika kireät kautta koko yliopiston. Pinnan alla kuohuu, mutta päällä päin on rauhallista, jo siksikin että tehtäviä on yllin kyllin.
Ei ole mahdotonta, että tämä tyytymättömyys purkautuu jossain vaiheessa melko piankin. Onkin mahdollista, että jokin rehtorin hyvää tarkoittava paimenkirje osuu samaan aikaan kun hänen alaisensa panevat liikkeelle lisää VVM:n ja OPM:n vaatimia uudistuksia ja lähettävät taas uusia määräyksiä joilla deadline on tyypillisesti parin viikon sisällä (yleensä on niin, että kestää huomattavan kauan siitä, kun määräys lähtee VVM:stä ennen kuin se välitetään edelleen, jolloin yleensä onkin sitten todella kiire). Tällöin voi tulla isompikin reaktio pienestä jutusta viimeisen pisaran periaatteen mukaisesti. Se olisi sääli, koska meillä on mukva rehtori joka ihan syyttä joutuisi ukkosenjohdattimeksi. Paljon järkevämpää kohdistaa moitteet suoraan Valtiovarainministeriöön ja Opetusministeriöön, ja jo nyt."
Juuri näin on nyt käynyt, eläköön OPM ja yliopistojen nöyrät keskushallinnot! Sekä yliopistot että OPM ovat tässä vain mitättömiä välikappaleita: junan veturina ovat VVM ja sen byrokraatit. Protestien oikea kohde on siis Raimo Sailas, taas kerran.
MUTTA silti on yhtä selvää että vaikkapa Helsingin yliopiston Rehtorin ja Kanslerin tulee olla vastarinnan eturintamassa eikä voida hyväksyä sitä, että he nöyrästi vain toteuttavat uudistusta, jota kukaan yliopistolla ei halua.
Yliopistot ovat todellakin poikkeava siinä(kin) muista valtion laitoksista että meillä on jo toimiva yksilöllinen tutkijoiden ja opettajien arviointi ja raportointi, jota muualla ei ole. UPJ ja tulossa oleva Laatuarviointi ovat täysin tarpeettomia ja turhia lisukkeita - paitsi että ne johtavat aikaisemmissa kommenteissa hienosti kuvattuun byrokraattiseen mielivaltaan! Mutta siis sekä Rehtorilta että Kanslerilta on edelytettävä selkeää kannanottoa UPJ:n toteuttamiseen!
Ja loppukaneetiksi: ainoa valtion virasto jossa UPJtä ei ole vielä viety läpi on Suomen Akatemia. Nyt Raimo Väyrynen mukaan taisteun eturintamaan!
Tuskinpa UPJ:n valmistelussa tietoisesta salailusta tai komentopolitiikasta on kyse, tieteen vapautta rajoittavasta salaliitosta puhumattakaan. On myös ymmärrettävää, että liitot ja yliopistoa edustavat tahot eivät lopulta voimallisesti vastustaneet hanketta. Automaattisen ikälisäjärjestelmän puutteista on puhuttu pitkään. Monet varmasti myös jakavat käsityksen, että palkkatasossa on nostamisen varaa ja UPJ:n avulla tämän uskottiin toteutuvan. Lopputulos on kuitenkin huono – sikäli kuin vieläkään tiedämme mikä se olisi. UPJ:tä on suunniteltu ja rakennettu sitä mukaan, kun siihen on sitouduttu. Siksi siitä ei myöskään ole missään vaiheessa voitu käydä perusteellista keskustelua. Näin kiire ei saa olla. UPJ:ssä työntekijöiden tehtäviä ja suoriutumista arvioidaan ikään kuin ne olisivat irrallaan muista työntekijöistä ja koko laitoksen tarjoamasta tuesta. Kun työn vaativuudesta ja palkasta keskustellaan, pitäisi samalla keskustella siitä, millaista tukea työhön saa. UPJ:ssä oman työn vaativuustason ja sen tukemiseen jäävien voimavarojen suhde on pahimmassa tapauksessa käänteinen. Jos opettajat ja tutkijat suoriutuvat erittäin vaativista tehtävistään erinomaisella tavalla, he yltävät korkeimmille palkkatasoille. Sen jälkeen laitoksen resursseja ei enää jää tuntiopetukseen, matkoihin, ATK-palveluihin, kielentarkastukseen jne. Lopulta opettajat ja tutkijat eivät enää suoriudu yhtä hyvin, heidän tasonsa laskee, rahaa säästyy ja tukitoimiin voidaan taas panostaa, minkä jälkeen kaikki taas suoriutuvat paremmin ja heille tulee maksaa korkeampaa palkkaa jne. jne. Monilla laitoksilla on UPJ:n periaatteiden vastaisesti sovittu tasoista ja keskiarvoista ainakin epävirallisesti etukäteen. On kuitenkin paradoksaalista, jos malli pakottaa systemaattiseen oman työn tason vähättelyyn sen korkean tason turvaamiseksi. Sellainen ei ainakaan palvele yliopistojen etua suhteessa muuhun valtionhallintoon. Jos UPJ toteutetaan niin kuin on suunniteltu, lopputulos tuskin on järkevä ja tasapainoinen ilman jatkuvaa seurantaa ja kaikenlaisten kannustimien, lisien, tukien, palkintojen ja maksujen jatkuvaa suunnittelua ja lanseeraamista keskushallinnon taholta. Tämä taas paisuttaa hallintoa tutkimus- ja opetustoiminnan ja mm. kirjastopalvelujen sijasta. Ja mitä monimutkaisempiin systeemeihin päädytään, sitä läpinäkymättömämpiä niistä tulee ja mielivallan mahdollisuus kasvaa. Uudistuksen lykkääminen on varmasti mahdollista. Minulle ainakin on epäselvää, milloin palkat käytännössä muuttuisivat ja mitä eri tasot merkitsevät euroissa. Niin konkreettiselle tasolle suunnittelussa ei ehkä ole edes päästy.
On tärkeää, että rehtorille lähetettävän adressin allekirjoittaneet lisäävät nimensä myös ministeriöön lähetettävään vetoomukseen, joka on näistä kahdesta vetoomuksesta tärkeämpi. Ministeriön laajamittaisen painostuksen LISÄKSI olisi varmasti eduksi ilmaista vastalause myös laajalti julkisesti. Vaikka UPJ eilen ylittikin uutiskynnyksen MTV3:n kymmenen uutisissa (ja www-sivuilla), niin YLEllä tai Nelosella, tai Hesarissa, ei ole sanottu (tietääkseni) mitään aiheesta. Median kautta voitaisiin ehkä vaikuttaa epäsuorasti myös Professoriliittoon ja Tieteentekijöiden liittoon.
Toiseksi: viitaten edelliseen puheenvuoroon, oli kyse salailusta tai ei, niin ainakaan medialle tällaista näkemystä ei varmasti kannata tarjota. Jos UPJ:n vastustajien voidaan sanoa viime kädessä vetoavan johonkin ”epämääräiseen salaliittoteoriaan”, niin argumenttiemme uskottavuus kärsii mittavan inflaation. Annettakoon medialle sen sijaan, kuten jo sanottu, kuva yhtenäisestä, yhden muutoksen vastustamisesta (UPJ!), ei yleisestä, monien erillisten muutosten vastustamisesta.
En itse kuulu UPJ:n piiriin, mutta koen sen olevan osa yliopiston arvostuksen, arvovallan ja yleisen olemassaolon mielekkyyden systemaattista murentamista. Tämä prosessi on jatkunut pitkään, ja toivon, että vireillä oleva liikehdintä tuottaisi tuloksena edes sen hidastumisen.
Olisi hyvä syy kysyä, johtuuko opiskelijoidenkin lisääntyvä pahoinvointi opetus- ja muun henkilökunnan työskentelystä jatkuvan paineen alla. Rahoitus riippuu tuloksesta, jonka määrittelykriteerit vaihtuvat, samoin rahanjakoperiaatteet. Humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla koetaan kollektiivista syyllisyyttä siitä, että ei voida suoraan osallistua kansakunnan tuloksentekotalkoisiin, vaan tuotetaan abstraktia hyvää, joka helposti määritetään julkisessa keskustelussa jopa turhakkeeksi. Opiskelijoille ei voi olla välittymättä tämä ahdistus, jolla on jopa kansanterveydellisiä kerrannaisvaikutuksia.
Yliopiston toimintaedellytyksiin kuuluu konkreettisen rahoituksen ja tilojen lisäksi myös henkinen liikkumavara ja ajatuksen vapaus, jotka ovat olennaisia uuden tiedon syntymiselle. Näitä asioita kuitenkin pyritään jatkuvasti yliopistosta juurimaan. Ken kaupalliselle alalle tulosta tekemään tahtoo, se menköön - älkäämme olko kovaa bisneskuria ihailevien virkamiesten ja -naisten armoilla, erittäin vaihtelevan tasoista asiantuntemusta esittelevistä poliitikoista puhumattakaan.
Toivottavasti tekeillä oleva adressi ja sen seurannaisvaikutukset olisivat jotain suurempaa ja pysyvämpää. Muuten yliopisto menettää minussa yhden ihan kohtuullisen tutkijan ja opettajan, joka menee mieluummin melkein minne tahansa muualle töihin, kunhan saa olla rauhassa jatkuvilta organisaatiohössötyksiltä, arvioinneilta ja yleensä vainolta. Nykyään yliopiston tiloissa liikkuminen saa minut lähinnä atavistisen raivon valtaan - rakastan työtäni, mutta en halua tehdä sitä nykyisenkaltaisessa ympäristössä.
Koska asemani on vielä epävarmempi kuin monen muun tähän keskusteluun osallistuneen, en halua esiintyä omalla nimelläni.
Olen käynyt läpi kaksi rakennesopeuttamisohjelmaa Kanadassa ja Suomessa apulaisprofessorina tai professorina. UPJ:n toteutus Kanadassa johti niin huonoon työilmapiiriin, että se oli mm. syynä, miksi palasin Suomeen, jota kuvittelin sivistysvaltioksi ja sivistysyliopiston luvatuksi maaksi. Jouduin ojasta allikkoon ja nyt jopa jouduin vakinaisesta virasta uuden määräaikaisuuden kautta työttömäksi (virkapankkiin).
UPJ on osa samaa uusliberalistista markkinatalous-ideologiaa kuin muutkin tuottamattomiksi leimattujen alojen alasajon muodot. Kanadassa ei kuitenkaan menty läheskään yhtä pitkälle akateemisen vapauden vaarantamisessa v. l998. Valtaa ei keskitetty esimiehelle UPJ-n suhteen vaan saman alan "peer committee" päättää pisteistä.
Suomessa valtaa on keskitetty nyt UPJ:n kohdalla käsittämättömällä tavalla, tavalla jossa mielivallalle ja sukupuolistavalle, sukupuolittuneellekin epäsymmetriselle vallankäytölle on luotu aivan uudet edellytykset.
Mitkä mekanismit estävät ideologis-pohjaisen vallankäytön ja takaavat reilun ja tasapuolisen kohtelun sellaisten pelättyjen ja väheksyttyjen, jopa vihattujen alojen edustajille kuin esimerkiksi naistutkimus, rauhantutkimus jne? Kuinka naistutkimusta esimerkiksi voitaisiin mitata perinteisillä taloudellisilla mittareilla? Sen tulokset ovat pitkän aikavälin asennemuutokset ja yhteiskunnallisen yhdenvertaisuuden ja hyvinvoinnin kasvu. Sivistysyliopistossa tällaiselle tuottavuudelle tulisi olla omanlaisensa "mittarit" ja taattu turvallinen toimintaympäristö. Kun ei ole, UPJ ja sen kylkiäisilmiöt merkitsevät pahimmillaan haavoittuvaisten työntekijöiden, varsinkin naisten työn alistamista mielivaltaiselle arvioinnille. Historia on osoittanut, että tällaiset vähän valtaa omaavat ryhmät jäävät helposti tulospisteiden ja palkkaerien uudelleenjaossa vahvempien ja enemmän arvostusta omaavien tahojen jalkoihin. On myös yleisessä tiedossa, että naiset aliarvioivat ja miehet yliarviovat kykynsä ja saavutuksensa.
Miten UPJ huomioi tällaiset kasvatukselliset, eriarvoisuutta lisäävät tekijät? Palkkaluokat estivät tällaisen mielivallan.
Kirje ehdottomasti kannatettava. Hyvä että lopulta on mahdollisuus ottaa kantaa tähän uskomattomaan järjestelmän iskuun yliopistoa vastaan.
Kannatan UPJ:N peruuttamista, koska se näyttää toimivan jopa vastoin kuviteltua tavoitettaan lisätä palkkajoustoa ja kannustavuutta. Päinvastoin uskon, että tuloksena on entistä kaavamaisempi järjestelmä, koska mekanismi ei toimi: ei arviointi eikä kuviteltu vaativuus- ja suoriutumisluokittelu. Sen sijaan on syntynyt akateemista yhteisöä tuhoava valtataistelu joka vie loputkin mahdollisuudet rehelliseen arviointiin ja palkkaukseen. Valitettavasti myös ammattiliitot ovat haksastaneet väärälle asialle.
Pertti Haapala, prof., laitoksen johtaja (virkavapaa), TaY
On erittäin tärkeää että tutkimus ja opetus kulkevat yliopistossa käsi kädessä, sillä tutkimukseen perustuva opetus on yliopiston kulmakivi. Tutkijakoulutettavina olemme kuitenkin kokeneet upj-luokituksen läpiajamisen ongelmallisena myös siksi, että opetus menee siinä vääjäämättä tutkimuksen edelle vaatimustasoltaan. On kovin kummallista, että tutkijakoululainen ei voi nousta vaatimustasoluokituksessa tutkimusansioillaan, julkaisuillaan tai vetämillään tutkimus- tai kehittämishankkeilla tasoa yksi korkeammalle. Näin menetellään ainakin käyttäytymistieteellisesssä tiedekunnassa. Tasoilla voi nousta vain opetusansioilla tai väittelemällä. Olisi kiinnostavaa tietää, miten tällaiseen ratkaisuun on päädytty. Pitkäjänteiselle tutkimuksen tekemiselle olisi myös luotava oma tilansa, sillä hyvä opetus voi perustua vain tasokkaaseen tutkimukseen. Käsittääksemme tämän tutkimusrauhan takaaminen on ollut yksi tutkijakoulujen perustamisen lähtökohdista.
Yhdymme myös täällä esitettyihin koko palkkausjärjestelmän tarpeellisuuden kyseenalaistaviin kannanottoihin.
Stephanie Freeman Pauliina Rainio Marika Schaupp
Toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen yksikkö Kehittävän työntutkimuksen ja aikuiskasvatuksen tohtoriohjelma
Yhdyn esitettyihin kannanottoihin.
Professoriliiton säännöt sanovat (§9):
Esitän, että Patomäen sivuilla olevien kahden vetoomuksen lisäksi avattaisi vielä yksi lista, joka (i) vaatisi Professoriliiton ylimääräisen kokouksen koollekutsumista UPJn toteuttamisessa ilmenneiden ongelmien takia ja (ii) vetoaisi Profesoriliittoon, jotta se em. syistä vaatisi UPJn soveltamisen välitöntä pysäyttämistä.
Koska säännöt eivät aseta kokouksen koollekutsumiseen mitään aikarajaa, olisi ehkä syytä edellyttää kokouksen kutsumista koollee pikaisesti, viimeistään tiettyyn päivämäärään ja uhata liittoa joukkoerolla, jollei kokousta tuohin päivämäärään mennessä järjestetä tai jos kokouksen lopputulema on epätyydyttävä.
Yliopiston muita ammattiliittoja varten (ml. hallinto) pitäisi varmaan avata samanlainen vetoomuslista allekirjoitetavaksi.
Luulen, että Patomäen sivusto on sopiva agora tälle kaikelle, sillä se on sellaiseksi jo näiden 60 puheenvuoron ansioista valikoitunut.
Ja lopuksi: kiitos kollegat. Uskoni yliopiston krittisen järjen olemassoloon on saanut hiukan tekohengitystä. Tämä suunsoitto ei tietenkään riitä, ja ratkaisevaa minusta on, miten vakinaisen yliopistoviran haltijat nyt toimivat: jos me (joiden asema on niin turvattu kuin olla voi) emme toimi nyt, historia tulee meidät tuomitsemaan.
Olen ensin opiskelijana ja sittemmin vapaana tutkijana ja osin yliopistoviran sijaisena sekä tuntiopettajana seurannut 1980-luvun lopulta lähtien kauhulla yliopiston vakinaisten viranhaltijoiden työn kuvan muuttumista tutkija-opettajista "paperisodan" pyörittäjiksi. UPJ vain lisää tätä kehitystä ilman todellisia etuja kuin aniharvoille. Työyhteisön henkeen UPJ:n mukaisella arvioinnilla tuskin on myönteistä vaikutusta. Olin viime kevään UPJ:n "keskustelutilaisuudessa", johon osallistui n. 40 henkeä. Kenenkään en huomannut palavasti kannattavan UPJ:n tuloa yliopistolle, mutta asiaa esitellyt konsultti vain paukutteli faktat pöytään. Keskustelutilaisuuden luonne olikin lähinnä kuulemistilaisuus. On hyvä, jos yliopistolaisilta vihdoin löytyy selkärankaa lopettaa vapaan tieteen harjoittajien jatkuva "kyykytys". Kannatan UPJ:n valmistelujen keskeyttämistä, sillä olennaisia etuja siitä ei vanhaan järjestelmään verrattuna ilman tuntuvaa lisärahoitusta ole nähdäkseni odotettavissa.
Dos. Ali Pylkkänen, Turun yliopisto, historian laitos
Tein viime viikkoina UPJ-esimiestyöt laitoksellani (HY, yhteiskuntahistorian laitos) parhaani mukaan ohjeita opiskellen ja seuraten. Sain kokemuksesta lisävahvistusta käsitykselleni, että UPJ:tä ohjaa sellainen ideologia, joka aiheuttaa vahinkoa työelämässä yleisesti ja yliopistoyhteisössä erityisesti.
Aluksi kummastelin muun muassa sitä, että työtehtävän vaativuuden ja työntekijän suoriutuvuuden kriteeristöt sekoittuvat toisiinsa eikä tehtävää voi kuvata kuvaamatta sen tekijää. Vähitellen tajusin, että tämä on koko järjestelmän ydintä. Meistä kaikista tehdään yrittäjiä, jotka markkinoimme tuotteena itseämme. Samalla valtasuhteiden henkilökohtaista luonnetta ja henkilökohtaisten suhteiden valtaulottuvuutta vahvistetaan. Tällainen ideologia hävittää kaikilla tasoilla yliopistoyhteisön edellytyksiä. Olisi melkoisen hälyttävä merkki yliopistoyhteisön tilasta, jos veisimme tällaisen uudistuksen läpi esittämättä missään vaiheessa "miksi"-kysymyksiä.
Loistavaa Heikki Patomäki!
Tultuani muutama vuosi sitten yliopistolle opetusvirkaan en voinut kuin hämmästellä kaiken sen täysin järjettömän ja epäolennaisen erilaisen hallinnollisen toiminnan määrää, jota laitoksilla jouduttiin pyörittämään ja jolla ei ollut mitään tekemistä opetuksen ja varsinkaan tutkimuksen kanssa. Tässä suhteessa vaikuttaaa koko ajan vain mennyn huonompaan suuntaan, joten on jo korkea aika, että professorikuntakin reagoi. Jos ay-väylä ei näiden yliopiston toiminta-ajatukselle toinen toistaan vieraampien uudistusten torppaamisessa toimi (niin kuin näyttää), olisiko aika koettaa toista hevosta?
Suomalaisen yliopistomaailman ilmapiiri on saastunut tästä "juna meni jo" ja "tämä tulee joka tapauksessa"-jargonista, jolla on ajettu läpi huononnus toisensa jälkeen. Muissa tehtävissään älykkäät ja energiset ihmiset ovat katsoneet parhaaksi alistaa opetus- ja tutkimustoimintansa ehdoille, joista on ensi näkemältä ollut selvää, ettei niillä ole mitään tekemistä tieteen harjoittamisen kanssa.
Alistumisen ilmapiirin kukistaminen on hyvä aloittaa UPJ:stä.
Ystävät tervetuloa UPJ kokoukseen Helsingissä maanantaina 14.3 klo 15. Sali ilmoitetaan myöhemmin. Kokouksessa pohdimme lähiaikojen toimintaa ja tehtyjä aloitteita mm. ammattijärjestöjen suhteen. Helsingissä Suolamarssin 75-vuotispäivänä J.P.Roos, Anna Rotkirch, Thomas Wallgren (ja Heikki Patomäki puhelimitse)
Kiitos Patomäelle rohkeasta ja hyvin perustellusta aloitteesta! Olin jo aivan taipunut uskomaan, ettei yliopistosta enää kuulu muuta ääntä kuin teknokraattien lepertelevää propagandaa à la "UPJ-prosessi käynnistynyt sujuvasti" jne. Kiitos myös Pekka Sulkuselle oivaltavasta esseestä. Ja ilahduttavaa lukea muidenkin keskustelijoiden kirkasta ajattelua! UPJ:n tekee niin typerryttäväksi se, että se on kelvoton ratkaisu ongelmaan jota ei ole. Vai onko esim. professoreiden päällimmäisenä ongelmana muka se, että saa vähemmän palkkaa kuin joku muu? On oikeastaan yhdentekevää, onko UPJ teknisesti hyvä vai huono tapa nostaa esimiehisyyden sankareiden ja muiden "huippuyksilöiden" palkkaa. (Tehottomalta se ainakin vaikuttaa. Tässä luotan Heikin skeptiseen laskelmaan, kunnes konkreettisin luvuin toisin osoitetaan.)
Kun ensi kertaa tutustuin UPJ:n periaatteisiin vähän ennen joulua, kysyin itseltäni: Miksi yliopistoon tällainen riidankylvöautomaatti? On esimiehiä, esimiehenesimiehiä, esimiehenesimiehenesimiehiä, jne ad nauseam. Tässä on ilmeistä potentiaalia tuhota kollegiaalisuus, spontaani yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. En väitä yliopistoja tässä suhteessa miksikään lintukodoksi, mutta ainakaan lisää murentavia tekijöitä ei tarvita. Tietysti lähiesimies – mitä ihanaa uuskieltä! – on edelleen kollega de facto, totta kai, mutta sanat ovat voimakkaita, ja uusi puhetapa luo uutta sosiaalista todellisuutta. Viimeistään kun huomaat HENKI-lomakkeesta, että tehtäväsi moitteettomasti suoritettuasi olet pelkkä keskinkertaisuus (ja vieläpä lähiesimiehesi ex officio toteamana), kollegiaalisuus alkaa olla kovalla koetuksella. Kannatan UPJ-junan suistamista raiteiltaan.
Kuten monet ovat todenneet, katseet kohdistuvat keulakuviin – professoreihin ja ennen kaikkea rehtoreihin. Hämmästyttävää, miten helposti Suomen tieteellinen eliitti on saatu jallitetuksi tällaiseen karuselliin. Jos UPJ vastoin yliopistoyhteisön todellista, tähän mennessä vain käytäväkeskusteluissa kuulunutta kantaa toteutetaan – poliitikoillahan ei ole tapana pyörtää mitään päättämäänsä (uskottavuus kuulemma kärsii) – se tulee aiheuttamaan paljon vahinkoa. Kyllä sitten riittää "Ich habe nur Befehle ausgeführt" -puolustelua. Mahtikäskytys on kovin ajattelematon tapa ohjata yliopiston tapaista yhteisöä, joka on parhaimmillaan autonomisena, itseohjautuvana vuorovaikutusverkostona. Jos tämä näyttää managereista ja konsulteista epätyydyttävältä, he ovat ilmeisesti väärässä kontekstissa.
Martti Nyman, yleisen kielitieteen ja indoeurooppalaisen kielentutkimuksen dosentti (HY), yleisen kielitieteen ja klassillisen filologian dosentti (TY), klassillisen filologian lehtori (TY).
Kuten tällä palstalla on jo huomattukin, Suomen akatemiassa järjestelmää ei vielä olla toteuttamassa.
Tästä voi päätellä, että aikaa hankkeen keskeyttämiseen varmasti on.
Mikko Yrjönsuuri Akatemiatutkija
Ilkka Niiniluodon vastaus on siirretty selkeyden vuoksi omaksi merkinnäkseen ja sen jälkeen esitetyt kommentit on samoin siirretty kommenteiksi tuohon merkintään.
Liittäisin UPJ:n osaksi tätä noin 15 vuotta jatkunutta ketjua, jossa yliopiston organisaatiota yritetään kehittää tuottavammaksi hallinnollisin keinoin.
Tavoitteessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta projektissa on unohdettu organisaation kehittämisen perusperiaate: Kaikki organisaatiomuutokset kuluttavat resursseja (siis ovat investointeja). Jotta nämä investoinnit maksaisivat joskus itsensä takaisin, muutosta täytyy seurata monta vuotta (yliopistossa 5-10) rutiininomaista työskentelyä, jossa vain vähän viilataan työtapoja. Ja näinä aikoina _ei_ ajeta sisään uusia pakollisia kaavakkeita, hallintojärjestelmiä tai muita raportointivelvoitteita.
Tuottava vaihe on siis rutiinityöskentelyvaihe eikä muutosvaihe. Tämän vuoksi muutoksia pitäisi tehdä vain harvoin (yliopistossa ehkä kerran tai kahdesti vuosikymmenessä). Nykyinen korkeakoulun hallintojärjestelmä noudattaa minusta enemmän tempoilevaa paniikkijohtamista kuin suunnitelmallista tulosjohtamista.
Antakaa hyvät hallintoihmiset meidän välillä keskittyä tutkimukseen ja opettamiseen. Nyt jatkuvasti kasvava osa työajasta menee hallintoon ja se aika on pois joko tutkimuksesta, opetuksesta tai vapaa-ajasta. Tulokset laskevat tai laatu laskee tai työn ilo häviää. Tämä kummallinen jatkuvan muutoksen vimma ei edistä työn tehokkuutta ja tuottavuutta vaan huonontaa sitä.
Petri Tapio Ympäristötieteiden vs yliopistonlehtori Tulevaisuudentutkimuksen dosentti 37 v, takana 12 vuotta pätkätöitä 25:llä määräyksellä, toistaiseksi ilman työttömyysjaksoja
Oma tämän hetkinen työsuhteeni loppuu ennen ensi vuoden alkua, joten minua uusi järjestelmä ei tällä hetkellä kosketa. Minusta UPJ tuo mukaan elementtejä, jotka eivät kuulu yliopistoon: lisääntyvää kilpailua, palkkaerojen kasvamista,
Tutkimusta ja opetusta arvioidaan jo nyt. Miksi näiden arviointien tuloksia ei voitaisi käyttää hyväksi: hyvä menestyminen arvioinnissa toisi kaikille laitoksen ihmisille bonuksen. Kun erään yliopiston hallintojohtaja totesi koulutustilaisuudessa, että jokaisella laitoksella on parempia ja huonompia ihmisiä, niin eikö se merkitse sitä, että tutkimuksen ja opetuksen arvoinnit muuttuivat nyt makulatuuriksi. UPJssä varsin pieni osa suoriutumisen arvoinnista perustuu kriteerihin, joita käytetään esim. virkojen valintakriteereinä (julkaisut ja opetustaito), osa on ilmeisesti näiden kriteerien vastaisia. Kuinka tämä ristiriita ratkaistaan? Kannattaako määräaikaisen tavoitella menestymistä virkoja täytettäessä vai menestymistä UPJ:ssä? Saako kriteerejä soveltaa ja jättää osan niistä omaan arvoonsa?
Mahdollistaako uusi järjestelmä sen että kaikille jonkin laitoksen ihmisille (kanslisteja myöten) voitaisiin maksaa samaa palkkaa ja jakaa vastuulliset ja vähemmän vastuulliset tehtävät niin, että sama palkka kaikille olisi perusteltavissa? Tämä olisi minusta se suunta, johon palkkausjärjestelmää pitäisi kehittää. Jos uutta rahaa on saatavissa niin otetaan lisää ihmisiä töitä jakamaan.
Vastaus Tiina Arppe:lle: En tunne teidän laitoksenne tilannetta, mutta omalla laitoksellani opetus/muut velvollisuudet eivät jakaudu siten, että ihmiset hoitavat joko opetustehtäviä/hallintoa tai vaihtoehtoisesti tukitoimia. Pääosin näin tietenkin on, mutta monissa tilanteissa ei. En voi yksilöidä vastaustani tarkemmin, koska en halua tällaisissa julkisissa puheenvuoroissa kritikoida yksittäisiä ihmisiä. Itselläni on kokemuksia sekä työnsä tekemättä jättävistä viranhaltijoista että alkoholisoituneista professoreista. Ikäasia: lähimmän 10 vuoden kuluessa valtiolta jää suunnaton määrä ihmisiä eläkkeelle, uudistuksen yhtenä nimenomaisena tavoitteena on nostaa uusien (nuorten) työntekijöiden palkkoja kilpailukykyiselle tasolle. Tätä tosiasiaa ei tietenkään olla kovin paljoa mainostettu juuri vastareaktioiden vuoksi. Tämä on tietysti osittain alakohtainen ongelma,
fyysikoilla on on kova kysyntä ns. oikeissa töissä ja palkkakin helposti yliopistoon verrattuna kaksinkertainen. Aloilla, joilla yliopiston ulkopuolinen tarve on vähäisempi ja ihmiset tyytyvät ala-arvoisiin alkupalkkoihin tämä ei liene yhtä suuri suuri ongelma. Itsellenikin on tarjottu töitä yli 1000€ suuremmalla palkalla, mutta koska pidän nykyisistä töistäni ja työyhteisöstämme sekä akateemisesta vapaudesta en ole vakavissani miettinyt lähtöä. Mutta aika kalliiksi tämä vapaus pidemmän päälle tulee.
Totean vain surullisena, että jälleen kerran yhteiskunnallisesti ja poliittisesti kauaskantoisesta asiasta keskustelevat ainoastaan valtiotieteilijät, sosiologit, filosofit ynnä muut humanistit. Luonnontieteiden, lääketieteen tai vaikutusvaltaisen IT-alan ääntä ei kuulu. Vaikeneminen johtuu kahdesta asiasta: 1. Luonnontieteilijöillä ei ole filosofisia edellytyksiä osallistua keskusteluun. Robotti-ihmisen ei tarvitse tietää kuka oli Aristoteles tai John Rawls. 2. Luonnontieteilijät on jo nyt kytketty osaksi talouselämän logiikkaa. He eivät huomaa UPJ:ssä piileviä sudenkuoppia, vaan hiljaisesti hyväksyvät mitä ylhäältä annetaan. Ranskassa oli viime vuonna vastaavanlainen yliopistoväen kapinaliike iskulauseella "Sauvons la Recherche" (Pelastakaamme tutkimus). Ranskan hallitukselle osoitetun julistuksen allekirjoitti peräti 52.000 akateemista tutkijaa. Jopa tuhannet heistä, Nobelin palkinnon saajista alkaen, erosivat kaikista esimiestehtävistään kuten Heikki Patomäki meillä. Siitä huolimatta Ranskan hallitus pystyi melko nopeasti murtamaan yliopistoväen yhteisrintaman tavanomaisin hajoita ja hallitse -keinoin: lupaamalla pikku palkintoja niille, jotka osaavat olla kiltisti, ja erottamalla lopullisesti ne, jotka itse sitä halusivat. Näin käynee meilläkin,
eihän meillä ole Ranskaan verrattavaa kansalaisvastarinnan perinnettä. Vallankumous ei ole akateemisen kansanosan vahvin laji. Mielenkiintoinen Ranskan ja Suomen välinen ero on siinä, että Ranskassa vuoden 2004 kapinointia johtivat nimenomaan luonnontieteilijät, kun taas humanistit - peläten menettävänsä senkin vähän mitä heillä vielä on - eivät uskaltaneet lähteä barrikadeille. Suomessa asia on päinvastoin. Insinöörit ja luonnontieteilijät nykymaailmaa kuitenkin käytännössä pyörittävät. Toivottavaa olisi, että he tiedostaisivat myös yhteiskunnallisen vastuunsa. Ranskassa asiat ovat tässä suhteessa
paremmin!
Olen itse ihmetellyt miten UPJ-hanke on yliopistoissa otettu vastaan ilman mitään kritiikkiä, mutta ilmeisesti tämä on koettu OPM:n päättämänä muutoksena jota vastaan ei kannata/voi potkia. Akateemiset piirit tosin perinteisesti ovat ylpeilleet analyyttisyydellään ja kriittisyydellään ja siihenhän koulutuksemme pitäisi antaa valmiuksia, mutta sitä ei tässä asiassa ole tunnuttu harrastettavan paljoakaan ylimmillä tasoilla, siis professorien, dekaanien tai rehtorien suusta. Olen iloinen, että asiassa on viimeinkin lähdetty liikkeelle, ja kiitän kaikkia, jotka ovat panneet tämän keskustelun julkisesti käyntiin.
Koska olen ennen nykyistä elämänvaihettani yleisen kielitieteen jatko-opiskelijana ja tutkijana toiminut vuosia yksityissektorin palveluksessa eriasteisissa esimiesasemissa, haluaisin tuoda tähän keskusteluun oman käsitykseni siitä, että UPJ-hankkeen ja sen perustana olevan logiikan soveltaminen yliopistoissa nykymuodossaan on täysin käsittämätöntä. Allaesittämäni näkemykset koskevat ennen kaikkea jatko-opiskelijoita, mutta pätevät pienin muutoksin laajemminkin yliopistoyhteisöön.
UPJ-hankkeessa käytetään liike-elämästä tuttuja ja turvallisia käsitteitä kuten "esimies" ja "alainen" sekä toimintamalleja kuten "kehityskeskustelu". Olen itse aikoinaan käynyt eräässä ohjelmistoyrityksessä esimiehenä alaisteni kanssa useita kehityskeskusteluja, eikä tällä UPJ-touhulla näytä olevan paljoa muuta yhteistä aikaisempien kokemusteni kanssa kuin yritys käyttää samoja käsitteitä ja sitä kautta salakuljettaa yliopistoyhteisöön sellaista hierarkiaa ja valtasuhteita, joita siellä ei ole ollut ja jotka eivät sinne kuulu. Minusta tässä sotketaan yliopistolla ohjaaja-opiskelja ja esimies-alainen (tai työnantaja-työntekijä) käsitteet komeasti keskenään.
Aitoon esimies-alaissuhteeseen kuuluu selkeä esimiehen ohjaus- tai ns. direktio-oikeus tehtävään työhön, mikä ei käsittääkseni kuulu tutkimustyön luonteeseen; eiväthän ohjaajat yleensä voi "määrätä" mitä tutkimusta itse kukin tekee, ellei sitten tutki jossakin projektissa, mutta ne ovat asia erikseen. Aitoon esimiessuhteeseen kuuluu myös siten päätösvalta työsuhteen alkamisesta, jatkumisesta, ja päättymisestä, ja minusta ohjaajillamme on tässä suhteessa varsin epäsuora vaikutusvalta - meidän tutkijaopiskelijoidemme kuten apurahatutkijoidenkin rahoitushan tulee käytännössä yliopiston ulkopuolelta eli tutkijakoululta tai säätiöiltä, tosin ohjaajien antamien lausuntojen perusteella, mutta nämä eivät ole välttämättä ratkaisevia. Yliopistot ja ohjaajamme toimivat tässä tapauksessa käytännössä palkanmaksun postikonttoreina kuin todellisina työnantajina, vaikkakin juridisessa mielessä täyttävät tämän tehtävän. Tässäkin suhteessa tutkimusprojektit ovat asia erikseen.
Ylipäänsä kehityskeskusteluissa keskeinen neuvottelunkohde on implisiittisesti miten työn sisältö kehittyy ja siis myös miten työsuhde jatkuu, enkä voi oikein ymmärtää tässä mielessä mistä yliopistolla määräaikaisista työsuhteista käytävissä "kehityskeskusteluissa" voidaan oikein keskustella mistään todellisesta jatkosta. Ohjaajamme kun eivät voi ainakaan virallisesti tai konkreettisesti luvata meille työtä tai virkoja väittelyn jälkeen. Tai jos katsomme yliopistojen tämänhetkistä virantäyttöprosessia, eiväthän ohjaajamme voi edes luvata suosiotaankaan tulevissa virantäytöissä jääväämättä tosiasiallsesti itseään. Suosituskirjeitä tuleviin rahoitushakuihin ohjaajat voinevat luvata rustata, mutta se taitaa olla varsin laiha lohtu.
Ylipäänsä pidän ohjaaja-opiskelija-suhdetta lähempänä valmentaja-urheilija -suhdetta, jossa opiskeja valitsee ohjaajansa ja eikä päinvastoin, ja on ylipäänsä työnteossa tosiasiallisesti vastuunkantava osapuoli. En tiedä pyritäänkö tähän tietoisesti vai ei, mutta kyllä tässä yritetään kääntää asetelmia nurinkurin.
Antti Arppe, tutkijaopiskelija (yleinen kielitiede) diplomi-insinööri (tuotantotalous)
UPJ on hyvä esimerkki laitosten toiminnan hallinnollistumisesta. "Kehityksen" ja "välttämättömyyden" nimissä laitoksille kasataan lisää tehtäviä, jotka ennen ovat hoituneet laitosten kannalta lähes automaattisesti -kuten palkkojen määräytyminen. Kauhulla voi vaan odotella niitä oikaisuriitoja, joita seuraa, kun esimiesten arvioinnit eivät kelpaa alamaisille. Tämä asia on VPJ:ssä sentään ollut riitojen ulkopuolella, vaikka järjestelmä ei erityisen ansiokas ole kaikilta osilta ollutkaan. Saattaa tietysti olla naivia ajatella näin, mutta eikö kuitenkin olisi jo OPM:n ja VVM:n kannalta ihanteellista suunnitella järjestelmiä, jotka vähentäisivät hallinnollisia rasituksia laitoksilta, ja osaltaan estäisivät niiden sisäisiä henkilösuhteiden tulehtumisia? Näin laitokset voisivat keskittyä tuottamaan maistereitaan tehokkaammin. Ja kaikki olisivat tyytyväisiä, tai eivät ainakaan enemmän onnettomia. Mutta mikä voi olla tärkeää filosofeille, ei ole niin tärkeää keskushallinnolle tai ammattiliitoille, joilla on selvästi oma agendansa ajettavanaan.
IT-alalla esimiestehtävissä olleena voin sanoa, että UPJ on suoraan kopioitu suurissa yrityksissä käytössä olevista kannustinjärjestelmistä. Nämä järjestelmät toimivat oikein hyvin siellä, koska niiden avulla on mahdollista saada ylimääräisiä palkanlisiä työn onnistuessa hyvin. Eli toiminnan logiikka on se, että "normaalilla" suorituksella hommat etenevät niinkuin ennenkin ja paremmalla suorituksella saa 15-20% vuosipalkan bonuksen ja/tai palkankorotuksen. Koska tämä ei ole mitenkään mahdollista yliopistolla (ei ole rahoitusta ja tuloksia on hyvin vaikea vertailla) eikä se edes liity täällä työskentelevien henkilöiden työmotivaatioon (koska raha ja erilaiset bonukset ei ole työskentelemisen pääsyy), on tällaisen järjestelmän toteuttaminen järjetöntä. Tämä ei ole mitään muuta kuin sokeaa bisnesideologian sovittamista yliopistolle.
Seuraavaksi varmaan saamme HY:n optio-ohjelman.
Some of the most important elements of the UPJ now being implemented at the University of Helsinki remind me of the "Merit Salary" system that was introduced at the University of Kansas USA) over twenty years ago.
Just as the top administration of the University of Kansas clearly understood that certain academic beans were more easily translatable into legislative allocations than others, each department learned that the quality of its beans would be compared against the quality of those collected at other departments. In moments of disgust and cynicism, we used to call our departments "shark tanks".
I remember the introduction of the bean-counting system at the University of Kansas as a very slow, painstaking and rather democratic process. Teachers and researchers who were finishing their advanced degrees (generally referred to as "teaching assistants" and "research assistants") were wisely excluded from it. In these two regards, the University of Helsinki has been less fortunate. The UPJ is not being implemented as much as it is being imposed--and very rapidly at that--without any concrete statements as to how and when it is to be funded. I wonder whether the trade unions had any role in its planning. Why will we need them once the UPJ is fully implemented?
In Kansas, the state universities receive an annual budget allocation. This allocation is generally definable in terms of a percentage decrease or increase vis-á-vis the previous year's allocation. Teachers and researchers at the University of Kansas know that each year's budgetary resources will be doled out at all lower levels, taking departmental merit and individual professorial merit into account. The old-timers remember that the Department of Spanish and Portuguese generally fared better than most other departments.
Have standards at the University of Kansas improved over the past 30 years? I don't think so. However, the massive databases that have been created in the meanwhile allow sophisticated statistical comparisons of one university with another, of one department with another, and of one colleague with another. When asked by dust farmers in Dodge City why so much money is being invested in that den of sin in Lawrence, at least the legislators can point to the "evidence of excellence".
Somehow, I just didn't think that this was the kind of thing that Finns would go for.
Yritän uskoa UPJ:hin. Myönnettäköön, että viime aikoina se on tosin tullut hankkeen käynnistymisessä esiintyneiden moninaisten ongelmien johdosta yhä vaikeammaksi. Valtiovarainministeriön markkinoiman "Valtio uusiin palkkausjärjestelmiin vuonna "2002" -esitteen mukaan uusien palkkausjärjestelmien rakentamisessa onnistuminen edellyttää johdon, esimiesten ja henkilöstön mukanaoloa, sitoutumista sekä uudenlaista osaamista; riittäviä resursseja ja päämäärätietoista läpivientiä, avointa mieltä ja eturistiriitojen yläpuolelle asettumista, hyväksyttävyyden varmistamiseksi jatkuvaa yhteydenpitoa omiin taustaryhmiin niin organisaation sisällä kuin ulkopuolellakin sekä jatkuvaa tiedotusta hankkeen eri vaiheista.
Miten tämä on näkynyt käytännössä? Vaikka hankkeesta puhuttiin vuosikausia ja sitä valmisteltiin pitkään, niin silti epärealistisen lyhyessä ajassa toteutettavaksi määrätty UPJ vyörytettiin yliopistolaitokseen yhtä hyvin ennakoituna kuin joulukuinen tsunami Kaakkois- Aasiassa. Myös jatkossa valtakunnallinen tiedotus ja ohjeistus on kangerrellut yhtä kiitettävästi. Esimerkiksi opetusministeriön neuvotteluryhmältä olisi kaivattu selviä yksiselitteisiä ohjeita jo monessa asiassa.
Myöskään johdon ja esimiesten mukanaolo ja sitoutuminen sekä uudenlainen osaaminen eivät ole tulleet kovin edullisessa valossa esille ainakaan kaikkien yliopistojen osalta, ellei aivan uudenlaisena osaamisena sitten pidetä esim. Helsingin ylipiston rehtorin tammikuussa omaksumaa käytäntöä kyykyttää henkilökuntaa määräämällä kaikki tutkijat arvioitavaksi opetushenkilöstön järjestelmällä vastoin opetusministeriön neuvotteluryhmän syksyllä 2004 tekemää yksimielistä päätöstä. Helsingin yliopistosta ko. mallia on yritetty sittemmin vyöryttää koko yliopistolaitosta koskevaksi.
Avointa mieltä ja eturistiriitojen yläpuolelle asettumista on puolestaan vaikea löytää jo useammassakin yliopistossa paljastuneista tapauksista antaa jopa tiedekuntakohtaisia ohjeita nykyisten virkanimikkeiden skaalauksesta uuteen palkkausjärjestelmään. Törkein tähän mennessä paljastuneista tapauksista on sekin Helsingin yliopistosta, eli koko opettajakuntaa koskeneet seikkaperäiset tiedekuntakohtaiset ohjeet, joiden mukaan nykyiset virat tulisi skaalata uuteen järjestelmään niin tehtävien vaativuus- kuin henkilökohtaisen suoriutumisen tasoa myöten. Myös tällä keskustelupalstalla on saanut lukea Helsingin yliopistossa annetuista epävirallisista ohjeista siitä, että upj-lomakkeen yläpään tasoille olisi mahdollista päästä vain nykyisillä virkanimikkeillä eikä työtehtävien tosiasiallisen vaativuuden perusteella.
Kaikki edellä mainitun kaltaiset uuden palkkausjärjestelmän perusteiden loukkaukset vesittävät uskoa UPJ:n oikeudenmukaisuuteen, kannustavuuteen ja joustavuuteen. Haluaisin kuitenkin uskoa, että hyvin toteutettuna UPJ:llä on myös omat ansionsa, eli jatkossa yliopistolaisten palkka määräytyy työn vaativuuden ja omien kykyjen mukaan. Virkaan nimitetyn professorin kannalta katsottuna tämä ei merkitse ehkä kovinkaan suurta muutosta - huonoimmassakin tapauksessa hän jää hyvälle takuupalkalle. Suurin osa yliopistojen opetushenkilökunnasta on kuitenkin muita kuin professoreja: assistentteja, yliassistentteja, lehtoreita ym. - muusta kuin opetushenkilöstöstä puhumattakaan. Näistä monen työtehtävät ovat muuttuneet vuosien mittaan vaativimmiksi kuin mitä pelkkä viran nimike antaisi pääsääntöisesti ymmärtää. Heidän kannaltaan uusi oikeudenmukainen, palkitseva ja kannustava palkkausjärjestelmä on tavoittelemisen arvoinen asia.
Tähän UPJ pystyy kuitenkin vain hyvin toteutettuna. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että liiassa kiireessä kasatussa UPJ:ssä tulee olemaan sama vika kuin suomalaisen kansanviisauden mukaan liialla kiireellä tehdyissä lapsissa. Valtion työmarkkinalaitos on kiristänyt UPJ:n toteuttamisaikataulua jo siinä määrin epärealistisen tiukaksi, että esim. yliopistokohtaisten työn vaativuuden arviointiryhmien arviointiin käytettävissä oleva aika on supistumassa olemattomaksi. Koska nyt tehtävät arvioinnit muodostavat pohjan sekä tulevalle palkkausjärjestelmälle että yksittäisen yliopistolaisen tulevan palkkauksen perustalle, olisi lupa odottaa, että ko. työ voitaisiin tehdä pikemminkin liian huolellisesti kuin vain viitteellisesti.
Haluan uskoa edelleen UPJ:hin, mutta vain edellytyksellä,
1.) että valtiovalta aikatauluttaa prosessin uudelleen. Annettakoon yliopistolaitoksen valmistella palkkauudistus järjellisen aikataulun mukaan. Hankkeen valmistelu joka suhteessa hyvin ja harkiten on sekä yliopistolaisten että valtiovallan yhteinen etu. Yliopistokohtaisille työn vaativuuden arviointiryhmille on taattava riittävä aika työtehtävien tasapuolisen arvioinnin takaamiseksi tarvittaessa myös eri tiedealojen asiantuntijoita kuullen. Vain tällä tavalla arviointiryhmät voivat täyttää tehtävänsä yliopistojen ylimpinä vaativuudearviointieliminä. Nykyisellä aikataulutuksella neuvostojen aika tulee riittämään tuskin muuhun kuin esiin nousevien erimielisyystapausten hoitamiseen.
2.) Opetusministeriön neuvotteluryhmän tulee ottaa aktiivisempi rooli UPJ:n toteuttamisessa ja tähän liittyen UPJ:n henkeä ja ohjeistusta vastaan sooloilevat rehtorit, hallintojohtajat, henkilöstöjohtajat, lähiesimiehet, yksikön johtajat ym. on asetettava neuvotteluryhmän toimesta tarvittaessa kuriin ja herran nuhteeseen. Tehtävä kuuluu eittämättä UPJ-hankkeen vetäjäksi asetetulle neuvotteluryhmälle. Jos neuvotteluryhmä on syystä tai toisesta toimintakyvytön, niin nimitettäköön uusi.
2) Valtiovarainministeriöltä odottaisin myös selvää kannanottoa UPJ:n rahoituksesta. Aikooko VM sijoittaa UPJ:n maksamiseen vain saman korotusprosenttien kolmanneksen kuin muidenkin virastojen ja laitosten uusiin palkkausjärjestelmiin? Valtion työmarkkinalaitoksen vuodesta 1999 lähtien tekemien palkkakilpailukykyä koskevien selvitysten mukaan yliopistojen johto- ja asiantuntijatehtävissä työskentelevien palkkakilpailukyky on selvästi huonointa koko valtiosektorilla. Nyt jos koskaan valtiovarainministeriöllä olisi erinomainen tilaisuus todistaa yliopistoyhteisölle, että ministeriön markkinoima UPJ korjaa myös tämän yliopistosektorin epäkohdan ja UPJ olisi siinäkin mielessä edistämisen arvoinen asia. Valtiovarainministeriö varmasti myöntää, että suomalainen yhteiskunta tarvitsee osaajia, mutta näiden tuottamisesta on oltava myös valmiita maksamaan.
UPJ tulee vaikuttamaan lähivuosina yli puolen miljoonan julkisen alan palkansaajan elämään. Saman kaltaiset ongelmat kuin yliopistoissa kohdataan siten myös terveydenhuollon- ja sosiaalityön piirissä. Luulen, että UPJ:llä heikennetään julkisen alan hyvinvointipalvelujen kehittämisedellytyksiä ja siten syntyy "loistava tilaisuus" yksityisille palveluille. Toivon siksi Teille kaikille menestystä - asia on yhteinen. M. Pääkkönen, mielisairaanhoitaja
Maan pääministerin sopisi olla kiitollinen yliopistoväelle ja erityisesti prof. Patomäelle, koska yliopistoväki on pelastamassa yhtä maan kilpailukyvyn kivijalkaa: suhteellisen autonomista valtiollista yliopistolaitosta. Yliopisto pelastaa uutta luovaa tiedettä, joka ruokkii hengellään kansan hyvinvointia ja taloutta. Nyt yliopisto torjuu kilpailukyvyn uhkaa nimeltä UPJ. Kysymys on poliittinen ja siksi hallituspuolueiden on otettava se pikaisesti käsittelyyn. On tärkeää, että rintamassa on kattavasti viisautta yliopistoinstituution joka osasta. Nyt luonnontieteilijät ja humanistit voivat pitää yhtä. Nyt autonomiaa osaava yliopisto harjoittelee itsepuolustusta, joka on tarpeellista tulevaisuudessakin, kun UPJ on torjuttu. Nyt valtion yliopisto auttaa kriittisyydellään isäntäänsä. Miksi pitäytyä vanhassa ja torjua UPJ? Valtion palkkaluokitus on varsin toimiva. Ikälisäsysteemi vastaa oikeustajua. Tehtäviä osataan mitoittaa tasapuolisesti. Uralla etenemiseen on selkeät käytännöt mm. julkaisujen laatu ja määrä. Arviointia ja mittaamista on jo nykyisin liikaa, mutta käytännöissä on toistaiseksi jokin mieli. Sisäistä tarvetta UPJ:lle ei ole. Mallia on hyvä ottaa Suomen akatemiasta, joka ymmärtääkseni osaltaan torjuu hankkeen. Yhteisöllisyys on tieteen teossa merkittävä menestystekijä, jota tieteellinen kilpailu uhkaa jo ilman UPJ:ää. Jos tiedeyhteisön jäsenet laitetaan valvomaan toistensa työn jokaista yksityiskohtaa, tulos on mieletön ja tuhoisa. UPJ on yksi tehokas tapa alentaa Suomen kilpailukykyä ja vaarantaa talouskasvu jo varsin lyhyellä tähtäimellä. UPJ on osa virkamiesten ja poliitikkojen hätäistä ja kaavamaista markkinamieltä, jolle viisauden ja tiedon kasautumiselle perustuva yliopisto onneksi antaa parhaillaan neuvoa. Toimiva ja lahjomaton byrokratia on ollut keskeinen valtti Suomen menestykselle. Byrokratia on hyvä väline myös yliopistolle. Tiede on tarkoitus, ja hallinto on apulainen. Tärkeää on se aika, jonka tieteentekijä voi käyttää tutkimukseen ja opetukseen. UPJ uhkaa tuoda tuhoisan läpitunkevan hallinnollisen mittaus- ja kyttäysaspektin kaikkeen yliopistotyöhön ja kaikkiin ihmissuhteisiin yliopistoyhteisössä. UPJ häiritsee tieteen tekoa mittavasti. Tämä on estettävä. Tiedeväen ammattiliitot voivat nopealla ja ryhdikkäällä jäsenistön asian ajamisella vielä pelastaa kasvojaan. Massaerot liitoista uhkaavat. Pian voi olla myöhäistä. Lähetän tämän kirjoituksen Aamulehden mielipidesivulle ja vetoan, että myös muualla maassa paikallisen median huomiota kiinnitetään asiaan vastaavalla tavalla.
Ainakin siirtyminen yliopistosta toiseen hankaloittu huomattavasi, jos siirtyjä ei ETUKÄTEEN tiedä millaista palkkaa tullaan maksamaan. Tämä lisää korkeakoululaitoksen tehottomuutta kokonaisuutena katsoen. Tämä on vaarallinen tie.
Antti Kanto Talousmatematiikan ja tilastotieteen professori Helsingin kauppakorkeakoulu
Eero Kuparinen kysyy UPJ:n rahoituksen perään. Ehkä valtion työmarkkinalaitos rahoittaa budjettirahoitteisen henkilöstön palkankorotukset, mutta kuka rahoittaa kilpaillulla tutkimusrahoituksella työskentelevien palkat. Korottaako Suomen Akatemia myönnettyjä rahoituspäätöksiään? Tuskin? Entä jatkossa? SA:n rahoitussummia tulee merkittävästi korottaa (UPJ:n korotusten mukaisesti), jotta tutkimusta ei ajeta vielä nykyistä heikompaan tilaan.
Professori Patomäki toi kirjeessään ansiokkaasti esille UPJ:n liittyvät yliopiston perusluonnetta muuttavat seikat, joiden julkinen analysointi on jäänyt olemattomaksi. Käytännön asiat, aikataulu yms eivät ole sitenkään oleellisia. Mielelläni allekirjoitan vetoomuksen opetusministerille.
Patomäki kunnioitan päätöstäsi erota hallintojohtajan paikalta vastalauseena UPJ:lle. On esimerkillistä toimia omantunnon mukaan. Kiitos.
Nykyinen palkkajärjestelmä mahdollistaa sen, että pätevöitynyt, runsaasti meriittejä kerännyt tohtori voi saada vaikutisessa virassaan maisterin palkkaa (A19).
Terv. Tohtori, intendentti, palkka A19
Arvoisat kolleegat, luin keskustelunne läpi. Olen Patomäen ja muiden analyyseistä paljolti samaa mieltä. En ole kuitenkaan yhtä pessimistinen tutkimuksen vapauden suhteen. UPJ tuskin johtaa vakituisten viranhaltijoiden erottamiseen, vaikka nämä olisivat kriittisiä ko. uudistusta tai jotain muuta valtion ajamaa asiaa kohtaan. Määräaikaisten osalta tilanne tuskin paljoa muuttuu nykyisestä, tilapäistöä voidaan rankaista olemalla jatkamatta määräystä. Sen sijaan ennustan kyllä, että yliopistoyhteisön konfliktit lisääntyvät UPJ:n käyttöönoton myötä. HENKI-osan arviotekstihän on lain mukaan salainen, joskin sen tuottama pistemäärä ja siitä seuraava palkanosa on julkinen. Tämä mahdollistaa itse asiassa pärstäkertoimen käyttöönoton - juuri julkilausuttujen tavoitteiden vastaisesti.
Sinänsä kokonaisuutena en usko UPJ:llä olevan ratkaisevaa vaikutusta henkilökunnan palkkatasoon tai sen sisäisiin siirtymiin. Esim. entiselle kolleegalleni USA:ssa huippuprofessorina maksettava 200 000 euron vuosipalkka ei varmasti toteudu Suomessa, tuskin 100 000 euroakaan missään UPJ-luokassa. Täällä Jyväskylässä asiaa hallintojohtajalta kysyttäessä hän totesi, että palkkauksen erikoisjärjestelyt jäävät yliopiston arsenaaliin myös UPJ:n käyttöönoton jälkeen. Eli kv. tason huippututkija ei todennäköisesti saa riittävästi palkkaa edes luokassa 10.
Nostaisin myös esiin pari näkökohtaa, jotka eivät ole saaneet ehkä vielä riittävästi huomiota keskustelussa. 1. Ymmärtääkseni Suomen yliopistolaitos on aliresurssoitu. Tämä näkyy mm. siinä, että kaikki henkilöstöryhmät tekevät maksamatonta ylityötä. Professoreilla tämä oli pari vuotta sitten keskimäärin n. 400 tuntia/v ja muillakin henkilöstöryhmillä ammattiliittojen keräämien tietojen mukaan 200-300 tuntia/v. Miten UPJ vaikuttaa tähän? Voidaanko maksamatonta työtä vähentää UPJ:n toteuttamisen yhteydessä. itse kävin alaisteni kanssa keskusteluissa myös tämän asian läpi, eli kysyin asiaa. TOdellinen työaika pitäisi saada kirjattua niihin VAATI tai HENKi-lappuihin, jolloin syntyy laaja tietoperusta vaatimusten esittämisestä myös tämän työn maksamisesta. Työsuunnitelmiinhan asiaa ei saa kirjata. JOs onnistuisimme saamaan ko. työn maksulliseksi, tällä olisi todennäköisesti suurempi vaikutus yliopistojen toimintaan kuin UPJ:llä konsanaan.
2. Suomen korkeakoululaitoksen henkilöstörakenne on vinoutunut siinä mielessä, että on liikaa professoreja ilman vakituista alempaa henkilökuntaa. Uusia oppiaineita on perustettu ainakin täällä periferiassa perustamalla yksi professuuri ja ehkä yksi assitentuuri tai ei sitäkään. Sitten odotellaan, miten professori hankkii ulkopuolista rahoitusta, jotta saisi pystyyn tutkimusryhmän, jotta pääsisi antamaan jatkokoulutusta ja näin ehkä vaatimaan lisää vakituisia virkoja ja palkkaa. Tässä tullaan takaisin UPJ-arviointiin. Jos luette kriteerit luokissa 8-10 tältä kannalta, huomaatte, että korkeimpaan luokkaa pääsee, jos on onnistunut juuri ulkoisen rahan haalinnassa ja "verkostoitumisessa",s ekä jatkokoulutuksessa parhaiten. Ei siis siksi, että on huippututkija. Tässä UPJ ja nykyinen tulosohjausmalli kohtaavat. Ja tässä on ehkä pahin ristiriita, johon joku jo kiinnittikin huomiota. Yliopistoon halutaan virantäyttövaiheessa huippututkijoita, mutta UPJ:n mukainen eteneminen vaatii rahan haalimista ja sukkulointia verkostoissa. Huippututkija ei välttämättä ole paras rahan haalija. JOhtaako UPJ siihen, että professoreiksi ruvetaan valitsemaan ihmisiä, joilla on hyvä supliikki?
Muutama huomautus lopuksi IT-alan näkökulmasta. Kuten parikin keskustelijaa huomautti, kehityskeskustelut ja UPJ:n kaltainen toiminnan ohjaus toimii, jos on rahaa on todella jaettavana. Minulla on sama kokemus myös VTT:ltä, jossa toimin 90-luvun alkupuolen. Siellä myös jaettiin tulospalkkioita, kuten firmassa. Tosin VTT:lläkin joutui kysymään, miten tulos lasketaan, kun kuitenkin 30 % tuloista tulee valtion budjetista. No, tulospalkkio jaettiin, jos taloudellinen tulos ylitti suunnitellun. Tämä osuus jätettiin yliopistolaitoksen UPJ-virityksestä pois. Muut osat ovat kuitenkin mukana, mutta todella se keskeinen tulosmittari, raha puuttuu.
PItäisikö nostaa uudelleen tunnus 8-tuntisesta työpäivästä ja kunnon palkasta?
Jari Veijalainen, prof., tutkimusjohtaja
Toivoisin, että yliopiston sisältä keskustelu UPJ:n kaltaisista uudistuksista leviäisi laajemmaksi yhteiskunnalliseksi pohdinnaksi työelämän suunnasta. Kiitos Patomäelle ja allekirjoittaneille.
Helka Raivio, valt.tiet.yo 14.3.2005
Toivoisin, että keskustelu laajenisi yleiseksi arvopohdinnaksi. Onko meillä muita arvoja kuin maskuliinihormoni, kilpailu, raha, refereejulkaisut, MINÄ ITSE, MINÄ ITSE, MINÄ ITSE, kaikki mulle nyt heti, kansainvälisyys (= Suomen kulttuurin mitätöinti ja muualta tulevien opintojen kustantaminen + suomalaisten tutkinnonsuorittaneiden opiskelijoiden meneminen loppuiäkseen toiseen valtioon työhön). Oman kulttuurin mitätöinti on arvokasta, vai mitä.
Juuri sentyylisen työelämässä (siis koko laajalla yhteiskunnan kentällä!) sekä kulttuuri-, tiede- ja kunnallispolitiikassa (myös koulut, kirjastot) viime vuosina sovelletun vastenmielisen ajattelutavan ja praksiksen takia, mitä myös tuo UPJ yliopistomaailmassa tuntuu edustavan, Suomi ei enää lainkaan vaikuta sivistysmaalta - monista muista yhteiskunnan instituutioista ja niiden arvomaailmoissa tapahtuneesta täydellisestä ja usein ihmeen tarkoitushakuiselta vaikuttavasta käsitteiden sekaannuksesta puhumattakaan. Vaikuttaa keskiaikaiselta talous- ja tulostotalitarismilta. Missä on oikea vapaamielisyys nykyään tästä maasta? Miten edes yliopistot eivät enää saa olla rauhassa eikä sinnepäinkään? Niiden on pakko ryhdistäytyä.
Hyvä että vihdoin yliopistoväki tajuaa asian omalta osaltaan; kunpa tosiaan tajuaisi laajemminkin, että samat puolistalinistiset (tuo päällekkäisiin täysin yhteensovittamattomiin ajatustapoihin perustuva autoritaarinen ja tarkoituksellinen tuloshallinnoiminen on ideologista, mielivaltaista ja puolistalinistista, tosin etumerkiltään ja variantiltaan paljossa kapitalistista sellaista) UPJ-ajattelutavat kyykyttävät suomalaisia jo kaikkialla. Se on pahoinvointia, ei hyvin-. Sille sulku vihdoin, jo riittää Hölmölä-Suomea!
UPJ on yksi byrokratian ehkä näyttävimmistä kukkasista. Toivotan sille pikaista menehtymistä.
UPJ:stä näkyy tulevan jälleen uusi maakerros suomalaisen sivistysyliopiston haudalle. Tätä mieltä on itsekin ns. esimieheksi määrätty yliopistojen kehitystä 1960-luvulta seurannut professori, presidentti Kekkosen virkaansa nimittämä.
UPJ är rena idiotin från början till slut! Och av långt samma skäl som man motsätter sig UPJ bord man, logiskt sett, motsätta sig allt resultatansvar och ekonomiskt resultattänkande inom universitetssektorn med allt vad det innebär. Upp på barrikaderna!
Mielenkiintoista keskustelua. Tutkimusmaailmasta hallintoon siirtymään joutuneena luin kuitenkin huvittuneena esim. seuraavan, aikaisemman keskustelijan kauhuvision kuvauksen (jos siis UPJ toteutuu): "Väärin” sananvapauttaan toteuttavaa (”yhteiskunnallinen vaikuttaminen”), ”vääränlaista” tutkimusta tekevää tai ”väärää” opetusta antavaa voidaan UPJ:n puitteissa rangaista vaikuttamalla hänen palkka- ja urakehitykseensä." Itse olin 80-90-luvun taitteessa yliassistentin ominaisuudessa erittäin tuottelias tutkija sekä laadullisesti että määrällisesti (julkaisuja, viitteitä, välitöskirjaohjauksia), mutta laitoksen johtajan silmissä kaikki tämä oli vääränlaista. Lisäksi olin ay-aktiivi ja alallani ensimmäisenä kaupallistamassa tutkimukseni tuloksia. Tulos omalta kannaltani: laitos ei edes uusinut yliassistentuuriani. Ilmeisesti tutkimusta tekemään on jäänyt vain sitä porukkaa, joka itse on toteuttanut tällaisia manööverejä, jos todella pidätte nykyistä systeemiä automaattisesti parempana kuin mitään vaihtoehtoa.
Niin suuri joukko upj:n välittömän toteuttamisen vastaisia argumentteja on esitetty tällä sivulla maan parhaiden asiantuntijoiden toimesta, että niihin on vaikea keksiä heti lisättävää. Kollegojensa suuresti kunnioittaman filosofin Ilkka Niiniluodon uskoakseni hieman puolisydämisesti esittämien pro-upj-argumenttien pätevyys on samoin osoitettu kovin kovin kyseenalaiseksi (aina terävän Antti Kauppisen ja muiden kollegojen toimesta).
Mutta mitä tekevät ammattijärjestöjemme puheenjohtajat? Mitä he oikein sanoivat eilisessä tiedotteessaan? He totesivat että “järjestöt näkevät uudessa palkkausjärjestelmässä enemmän mahdollisuuksia kuin uhkakuvia.” Mutta jos järjestöjen JÄSENKUNTA näkee upj:ssa selvästi enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia (tämän pitäisi olla tullut selväksi viime päivinä umpiluisimmallekin meistä/heistä), niin KEIDEN silloin sanotaan näkevät siinä enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia jos sanotaan “JÄRJESTÖJEN näkevän siinä enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia”? Tämä on minusta hämmentävää.
Kaiketi tämä kielii varsin kyseenalaisesta tavasta mieltää järjestön, sen jäsenistön ja jäsenistön valitsemien edustajien konstitutiiviset suhteet. Tällainen edustajien/johtohenkilöiden vieraantuminen jäsenkunnasta ja tapa identifioida ITSENSÄ ja JÄRJESTÖ on psykologisesti hyvin ymmärrettävää sitä turhautumista vasten jota kuka hyvänsä edustustehtävässä toimiva kokee nykyisellä poliittisen flegmaattisuuden aikakaudella. Soimatkaamme siis itse kukin itseämme ja toisiamme yleisesti ja järjestöjemme jäseninä ja ottakaamme tästä oppia! On tietenkin vastuutonta ja tyhmää jättää edustajansa yksin vaikeissa paikoissa.
Vaikka tiedotteesta huokuva turhautuminen onkin hyvin ymmärrettävää, ei “järjestöjen”, eli tiedotteen allekirjoittajien julkinen epäsolidaarisuus jäsenkuntaansa kohtaan tämänhetkisessä tilanteessa ole nähdäkseni missään tapauksessa hyväksyttävää. On selvää että järjestöjen johto on nyt kovin ikävässä välikädessä. Siitä huolimatta, tai pikemminkin juuri sen vuoksi heidän olisi toivonut nukkuvan vielä parin yön yli ja harkitsevan asiaa kaikessa rauhassa, ennen kuin asettuvat julkisesti järjestöjensä jäsenistöjen vahvaa mielipidettä vastaan. Kuinka ihmeessä puheenjohtajat voivat odottaa tukea jäsenistöiltään mikäli he eivät ota vakavasti jäsenten selkeästi ja huolellisesti ääneen lausumia ja artikuloimia kantoja (vaikka nämä esitettäisiinkin kovin myöhään)??
Yhdessä on tietenkin tästä huolimatta pysyttävä, mutta nykyisten liittojen nykyiset puheenjohtajat ovat harkitsemattomalla esiintymisellään valitettavasti vain tehneet tämän ainakin väliaikaisesti hyvin vaikeaksi. Mikäli Tieteentekijöiden liitto ei vedä nyt käynnistyneestä kriittisestä keskustelusta hyvin vakavia johtopäätöksiä, en ainakaan minä voi kuvitella itseäni jatkossa kyseisen liiton jäsenenä. Ilman muuta haluan olla kuitenkin järjestäytynyt.
Kovin hämmentävää “järjestöjen” tiedotteessa oli myös virke “Kun uudesta palkkausjärjestelmästä kaavitaan valtion palkkausjärjestelmiin liittyvää ideologinen kuorrutus, alta löytyy kuitenkin tiedeyhteisössä vakiintuneita ja hyväksyttyjä arviointiperusteita. ”
Tämä herättää suorastaan kysymyksen, eivätkö tiedotteen allekirjoittajat ole lainkaan lukeneet tällä sivustolla esitettyjä analyysejä ja puheenvuoroja vai eivätkö he ole lainkaan ymmärtäneet niitä? Se mitä tiedotteen allekirjoittajat kutsuvat harmittomasti “ideologiseksi kuorrutukseksi” on kaiketi juuri se ajattelutapa jota upj toteuttaa käytännössä. Juuri tämän ajattelutavan vaarallisuudesta yliopistoille ja sitä kautta koko yhteiskunnalle ovat tällä sivustolla kirjoittaneet Heikki Patomäestä lähtien hyvin vakavasti huolissaan.
On täysin yleisesti tunnettua ja julkilausuttua, että ylivoimaisesti tärkein ‘pääoman’ muoto joka pienellä ja kovin syrjäisellä Suomella on käytettävissään on ‘inhimillinen pääoma’ ja sen keskeinen ulottuvuus eli ‘sosiaalinen pääoma’. Edellisten kirjoitusten keskeinen yhdistävä tekijä on nimenomaan hyvin vakava huoli tämän AINOAN SUOMALAISEN RESURSSIN ja menestystekijän tuhoutumisesta ‘uudistuksessa’ jonka pääteltävissä olevista seurauksista ei sen suunnittelijoilla näytä olevan mitään käsitystä. Kyse ei ole harmittomasta “kuorrutuksesta” vaan nimenomaan ideologiasta: ajattelutavasta joka on sen vallassa olevien todellisten intressien vastainen.
On tulevaisuuden kannalta pelottavaa mikäli suomalaisen yhteiskunnan todellisten menestystekijöiden tiedostamisesta ei osata vetää käytännön johtopäätöksiä vaan huhkitaan hiki hatussa, harkitsemattomasti ellei suorastaan hysteerisesti institutionaalisia ‘uudistuksia’ yhteisen intressin vastaisen ideologian sumentamin silmin.
Heikki Ikäheimo, Jyväskylä/Frankfurt
Jos päättäjille yliopiston autonominen sivistysvoima, tieteen, tiedon ja sivistyksen itseisarvo on argumentti, jota he eivät pysty ymmärtämään, UPJ:ta voi vastustaa myös lähtemällä mukaan kilpailukykydiskurssiin.
Autonominen yliopistohan on immateriaalisen tuotannon aikana innovaatiotaloudelle hyödyllinen ja suorastaan välttämätön. Käytännössä UPJ:n kaltaiset uudistukset tekevät yliopistosta kuitenkin valvotun ja hierarkkisen koulun, josta on innovatiivisuus kaukana, ja jossa on vältettävä kaikkea mahdollista turhaa mielikuvitusta, omaperäisyyttä ja luovuutta.
Koko UPJ henkii sitä rajoittunutta ajattelua, jonka mukaan tutkimusta pitäisi tehdä jonkun hyvin kapean tuotantokäsityksen lähtökohdista käsin, ja jossa tosiaalta tutkimusta _sinänsä_ ei nähdä tuottavana toimintana.
Stakes runnottiin UPJ:ään, vaikka yritimme harata vastaan. Jotkut uskoivat, että tulee lisää jaettavaa. Nollasummapeli siitä tuli. Ryhmänvetäjistä tehtiin esimiehiä. Monenkeskistä toimintaa pitäisi arvioida kilpailevina yksilösuorituksina. Jotkut yrittivät neutraloida tuhoa antamalla samat lukemat kaikille. Tuli kurinpalautus: pitää olla varianssia. VARIANSSIA!? MIKÄ YHTEISMITALLINEN VARIOI? Pölpötetään mittaamisesta ja kalibroinnista, vaikka dimensioita ja asteikkoja on yhtä monta kuin arvioijiakin.
Kollektiiviset edunvalvontajärjestelmät kyykytettiin. Kevätkaudet arvioimme toisiamme. Älkää päästäkö tuota valvontajärjestelmää yliopistolle!
Tom Arnkil, tutkimusprofessori, Stakes, dosentti, Helsingin yliopisto
olen kauhulla seurannut oman yliopistoni upj-keskusteluja, sillä esimiehestä riippuen keskustelu on ollut joko hyvä tai huono. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään, sillä esimiehelläni ei tunnu olevan mitään tolkkua siitä, että mitä ja miten pitäisi arvioida. Minun henkilökohtaisen arvioinnin lomakkeen 1. kohtaan (Huom!)ammatinhallinta esimies sanoi kehitettäviksi asioiksi mm. seuraavia: huoneeni ovi on liian usein lukossa, en katso tarpeeksi usein silmiin vaan katson lattiaan, en käy kertomassa omista (hlökohtaisista) asioistani kuten esim. työkaveri kertoo lapsistaan, en tervehdi riittävästi. Niin, mitäköhän näillä asioilla on tekemistä sen kanssa, miten hyvin hoidan työtehtäviäni hallinnossa, en ole edes asiakaspalvelutehtävässä... ja tämänkö pitäisi olla motivoivaa?
Meitä on 2400 lukee HYHY:n etusivulla. Eli jokseenkin kolmasosa Helsingin yliopiston työntekijöistä kuuluu tähän järjestöön. Yhtäkään ääntä ei ole kuulunut sieltä päin. Etusivulla on myös kohta HYHY toimii. Toimiiko? Ehdotan, että HYHY järjestää jäsenistölleen mielipidekyselyn Kyllä vai Ei UPJ? Olisi varmaan hyvä tietää.
Allekirjoitan sanasta sanaa Heikki Ikäheimon seuraavan toteamuksen:
Eilisen kokouksen kenties absurdein piirre oli juuri tämä: vastassa ovat paitsi valtiovalta ja yliopiston rehtori, myös omat ammattiliitot. Meidän kaikkien on syytä katsoa peiliin ja miettiä vakavasti, kuinka näin hurjaan tilanteeseen on jouduttu, mutta samaan hengenvetoon on todettava, että viimeistään nyt myös liittojen johdossa olisi syytä herätä - Turussa näin näyttää jo käyneen (vrt. Minna Jokelan viesti kohdassa "Maanantain 14.3. kokouksen kulusta"), odotan henkilökohtaisesti samaa myös Helsingiltä. Nyt ei ole järkevää tuhlata energiaa toistemme syyttelyyn, vaan pyrkiä yhdessä pysäyttämään prosessi, jonka älyttömyydestä valtaosa jäsenistöä on taatusti samaa mieltä. Ellei tätä tieteentekijöiden liiton ja SATY:n johdossa tajuta, teen tasan samat johtopäätökset kuin Heikki Ikäheimo eli vaihdan liittoa.
Kantani UPJ-kokeiluun on periaatteessa (tavoitteiden osalta) myönteinen, mutta toteutuksen osalta kielteinen.
Periaatteena on hyvä, että palkkausjärjestelmä ottaa huomioon myös henkilön tuotokset ja tieteellisen tuottavuuden. Yliopistomaailmassa on paljon tuottamatonta läskiä, joka syö resursseja ja keskittyy oman reviirinsä puolustamiseen. Koska monet professorit eivät tee vaativaa tutkimusta, heillä on tällaiseen aikaa. Samapalkkaisuus laiskojen kollegoiden kanssa ei tietenkään motivoi niitä, joilla on ambitiota ja kykyä pyrkiä parempiin tuloksiin. Hyvän, enemmän impaktia tuottavan opettajan ja tutkijan pitääkin saada parempaa palkkaa kuin laiskan, tuottamattoman kollegansa.
Valitettavasti julkishallinnolla ei ole kykyä toteuttaa tällaista uudistusta. Puuttuu osaamista. Mitataan määrää, mutta ei kontrolloida laatua. Monessa tapauksessa arvioinnin suorittaa esimies, jonka oma tieteellinen pätevyys ei edes riitä kohtuullisen ja tasapuolisen arvioinnin toteuttamiseen. Korjaamisen varaa on siis seuraavasti:
(1) Kaikessa tieteellisessä arvioinnissa pitää korostaa laatu- ja impaktimuuttujia, ei määrämuuttujia. Impaktimuuttujan merkitys korostuu sitä enemmän, mitä seniorimmasta tutkijasta on kyse.
(2) Väitöskirjojen lukumäärän mittaaminen tulee lopettaa kokonaan, ellei samalla arvioida laatua (esimerkiksi korjaamalla määrää väitöskirjan pohjalta 2-3 vuoden sisällä hyvissä kansainvälisissä double blind review -lehdissä julkaistujen tieteellisten artikkelien määrällä).
(3) Alaisten arviointi tieteellisen henkilöstön osalta tulee ottaa pois esimieheltä ja alistaa tiedekuntakohtaiselle komitealle, jonka tulee laatia selkeät alakohtaiset laatukriteerit tuotoksen arvioinnille. Tällaisten kriteerien tekeminen on nykyisin helppoa, kun viitetitokannat ovat käyttökelpoisia, ja useimmilla aloilla vallitsee laaja kansainvälinen yksimielisyys eri julkaisufoorumien arvostuksesta. Monessa tapauksessa lähin esimies on pätemätön tällaista arviota tekemään.
Nuori tutkija ja UPJ
UPJ-keskustelussa on väitetty, että uusi palkkajärjestelmä suosii ahkeria ja aktiivisia nuoria tutkijoita, jotka tällä hetkellä saavat työn määrään ja vaativuuteen nähden kohtuuttoman pientä palkkaa. Meidän nuorten pitäisi siis olla eturivissä toivottamassa ”UPJ-juna” tervetulleeksi. Tähänastinen kokemuksemme UPJ-menettelyistä sekä uudistuksesta saamamme (fragmentaariset ja ristiriitaiset) tiedot eivät kuitenkaan rohkaise suhtautumaan siihen toiveikkaasti. Yhdymme professori Heikki Patomäen avoimessa kirjeessään rehtori Ilkka Niiniluodolle esittämään huoleen UPJ:n vaikutuksista perustavanlaatuisiin akateemisiin arvoihin kuten tutkimuksen vapauteen ja tasapuoliseen asiantuntija-arviointiin. Haluamme tässä kommentissa tuoda esille tutkijakoulutettavien näkökulman uuteen palkkausjärjestelmään. Tutkijakoulutettavien aseman kannalta UPJ:n suurimpia ongelmia ovat:
Väärät arviointikriteerit. Tutkijakoulutettavan työnkuva on yksinkertainen: väitöstutkimuksen tekeminen ja väitöskirjan kirjoittaminen. Tämä on päätyömme. Osa tutkijakoulutettavista tekee myös opetustöitä, mutta niistä maksetaan erikseen, sillä Opetusministeriöltä rahoituksen saavilla tutkijakoulutettavilla ei ole opetusvelvollisuutta. UPJ:ssä meidät kuitenkin arvioidaan opettajien vaativuustasokartan mukaan, sillä hallinnollisessa byrokratiassa meidät on joskus aikanaan luokiteltu opetushenkilökuntaan kuuluviksi. Puhtaasti hallinnollinen ja työhömme mitenkään liittymätön kategoria on nyt muuttunut todellisuudeksi tehtävänkuva-arvioinnissa. Opettajien tasokartassa edistymisessä tasolta toiselle painotetaan opetuskokemusta sekä hallintokokemuksen karttumista. Järjestelmä siis ohjeistaa meitä tekemään asioita, jotka hidastavat varsinaista työtämme, väitöskirjan valmistelemista. Lisäksi pidämme huolestuttavana sitä painoarvoa, mitä hallintokokemukselle kriteereissä annetaan jo toiselta tasolta alkaen. (Ohjeet arviointijärjestelmän muutokseen tulivat vasta siinä vaiheessa, kun olimme jo täyttäneet ja palauttaneet lomakkeemme, joten väärät kriteerit jäivät ainakin tässä vaiheessa voimaan.)
Eriarvoisuus. Tutkijakoulutettavien toimenkuvaa arvioidaan eri yliopistoilla ja laitoksilla eri tavoin. On esimerkiksi katsottu, ettei opetustehtäviä voida ottaa huomioon, jos opetus on tapahtunut toisen laitoksen puolella tai että kaikki tutkijakoulutettavat pitäisi työn todellisesta kuvasta huolimatta sijoittaa samaan kategoriaan. Kukaan ei ole pystynyt vastaamaan siihen, mitä vaikutusta heittelehtivillä arviointikriteereillä on a) tutkijakoulutettavien yleisen palkkatason määräytymiseen, b) yksittäisten tutkijoiden palkkoihin. Nyt saamme kaikki samaa pientä palkkaa (A18 ilman ikälisiä); ehkä ensi vuonna palkkamme määräytyy sen mukaan, millä laitoksella ja yliopistolla satumme työtämme tekemään?
VPJ vs. UPJ. Nykyisen palkkajärjestelmän keskeinen ongelma on ollut se, ettei tutkijakoululaisille makseta heille kuuluvia ikälisiä. Uuteen palkkajärjestelmään siirryttäessä lähtöpalkaksi (tasopalkka) tullee vanha palkka edelleen ilman ikälisiä. Opetusministeriö ei ilmeisesti ole halukas kustantamaan ansioista tulevaa palkanlisää, joten se jäisi laitosten maksettavaksi. Laitoksilla taas ei mitä ilmeisimmin ole rahaa tai halua tutkijakoulutettavien palkan korottamiseen edes ikälisien edellyttämälle minimitasolle. Kaikesta saamastamme tiedosta päätellen emme ole saamassa palkkaamme lisää, vaikka tekisimme kuinka erinomaista työtä.
Ohjaaja vai esimies? On yleisesti tunnettu tosiseikka, että jatko-opintojen suurimpia ongelmia on paneutuvan ohjauksen puute. Väitöskirjan laatiminen on toki itsenäistä tutkimustyötä, mutta ohjauksella voi olla merkittävä vaikutus sen sujuvaan etenemiseen. Ohjaaja ei ole opettaja, vaan vanhempi tutkija, joka neuvoo, kannustaa ja jakaa tietojaan. UPJ muuttaa merkittävästi monien tutkijakoulutettavien ohjaussuhdetta: ohjaajasta tulee esimies, tutkijakoulutettavasta alainen. Tämä hierarkkinen rakenne pahimmillaan vaarantaa tutkijakoulutettavan oikeuden itsenäisiin ratkaisuihin, ja – mikäli väitöskirja ei etene sujuvasti ohjauksen puutteessa – panee hänet maksamaan siitä, ettei hänen ”esimiehensä” hoida tehtäviään. Muun kuin ohjaajan käyttäminen arvioijana ei sekään ole ongelmaton ratkaisu: ulkopuoliselle voi olla vaikeaa perustella väitöstyön etenemistä, mikäli konkreettista näyttöä (esitelmiä, artikkeleita) ei ole. Joillakin laitoksilla esimieheksi voi kaiken lisäksi osua toisen oppiaineen edustaja, jolla ei välttämättä ole kykyä arvioida tutkijakoulutettavan työn edistymistä.
Tutkimustyön erityislaatu. Väitöstyö on pitkä prosessi, jota voi kunnolla arvioida vasta väitöskirjan valmistuttua. UPJ:n logiikkaan tällainen työ ei sovi: se kannustaa etsimään pikavoittoja pienemmistä, nopeasti loppuun saatettavista projekteista. Tutkijakoulutettavan tulot ovat niin pienet, että paine palkkapisteiden keräilyyn kasvaa suureksi.
Emme vastusta palkkauudistusta sinänsä, sillä vanhassakin järjestelmässä on kosolti ongelmia. Kokemuksemme UPJ:stä panevat kuitenkin vahvasti epäilemään uuden palkkausjärjestelmän mielekkyyttä. Kumpikaan nyt käytössä olevista kuvausmalleista ei sovellu pitkäjänteisen tutkimustyön arviointiin, minkä lisäksi järjestelmän käytännön toteutus on epäonnistunut. Haluamme keskittyä väitöstyömme tekemiseen reilusti sovitulla palkalla, emme lomakkeiden täyttelyyn ja palkkapisteiden keräilyyn opetus- ja hallintotehtävissä.
Saija Isomaa, Helsingin yliopisto
Mikko Kallionsivu, Tampereen yliopisto
Toni Lahtinen, Tampereen yliopisto
Hanna Meretoja, Turun yliopisto
Sanna Nyqvist, Helsingin yliopisto
Outi Oja, Jyväskylän yliopisto
Merja Polvinen, Helsingin yliopisto
Jussi Willman, Helsingin yliopisto
Kirjallisuudentutkimuksen valtakunnallisen tutkijakoulun tutkijoita
Esimieheni sanoi, että minun pitää laittaa alempi arvionumero omasta työstäni, koska muuten järjestelmässä voidaan alkaa ihmetellä sitä, miksi nykyinen palkkani ei ole kovin korkea ja koska ei kuitenkaan ole varaa maksaa sen enempää. Kuulemma arvostaa kuitenkin työtäni. Samalla eräs tuttuni esimies arvioi hänen työnsä astetta paremmaksi, koska halusi täten kannustaa työntekijöitään.
Jos käytäntöönpano menee laitoksittain fiilispohjalta kun kukaan ei tarkasti tiedä, mitä UPJ tarkoittaa, niin tässä todellakaan ei ole mitään järkeä. Puhumattakaan muista hyvistä/ideologisista perusteluista, joita tässä ketjussa olen saanut ilokseni lukea.
Huvittavaa - tulee mieleen varusmiespalveluksen aika, sissinä, "kun käsketään, menette vaikka perse edellä puuhun" - ei voi vättyä vaikutelmata, että tässä on jotain aivan samaa yksilöä musertavaa painostusta.
A vot - emme mene "perse edellä puuhun" ja siinä on se nk. oleellinen pointti.
Vanha pelkästään ikälisiin (ja epämääräisiin "henkilökohtaisiin" lisiin eli pärstäkertoimeen) perustuva palkkajärjestelmä on mielestäni tullut jo kauan sitten tiensä päähän ammateissa, jossa suoritustaso voi vaihdella huomattavasti (ylimmät opetus- ja tutkimusvirat yliopistoissa). UPJ:n toteutustapa on kuitenkin nykyisessä muodossaan täysin epäonnistunut, ja korostaa mielivaltaista, henkilökohtaisuuksiin menevää palkkapolitiikkaa. Tulokseen perustuva palkitseminen voidaan toteuttaa paljon helpommin ja selkeämmin käyttämällä muualla maailmassa toteutettuja keinoja, mm. kohdentamalla tutkimusrahoituksen ylimääräosuudet. oikeudenmukaisesti. Kannatan sitä, että UPJ nylyisessä muodossaan peruutetaan ja palkkauudistus tehdään harkiten pidemmän ajan kuluessa.
Yhdyn professori Patomäen analyysiin. Yliopistojen rahankäyttö on nollasummapeliä ja melkein kaikki opetus- ja tutkimuspuolen työntekijät ovat määräaikaisia. UPJ:ään kuuluva esimiehen vuosittain antama numeroarvostelupalaute, joka määrää palkan, koettelee sekä esimiehen että työntekijän ihmisarvoa. Yliopistoissa UPJ:n vaikutus voi pahimmillaan olla lamauttava. Parhaimmillaan (=yliopistoa säästäen toteutettuna) UPJ aiheuttaa turhaa lisätyötä.
Aina vaan hienommalta näyttää! Sen perusteella, mitä eri tdk:ien ja yliopiston väen kanssa on keskusteltu, näyttää siltä että johtotasolla on suuri haluttomuus enää ryhtyä hämmentämään asiaa. On kuitenkin vaikea nähdä, miksi olisi jotenkin häpeällistä todeta, että UPJ:n pahimmat skenaariot konkretisoituivat vasta keskusteltaessa ja että tarvitaan lisäaikaa pohtia asiaa. Kävi UPJ:n niin tai näin, tämä keskustelu on tärkeää ja vie eteenpäin muutenkin tunnetta siitä, että keskustelua tarvitaan. Kunpa vielä pääsisimme yliopiston puolustusasemista offensiiviin - kunnon laajan rintaman hyökkäykseen omine kehitysideoinemme!
Tämän sivuston kommentit tuovat hyvin esiin sen, että yliopisto on täynnä eriarvoista, epätasa-arvoista, ja syrjivää kohtelua, kuppikuntia sekä epäpäteviä työntekijöitä. Juuri UPJ on jo tehnyt ja tulee tekemään nämä asiat vihdoin näkyviksi mitattavin kriteerein. Silti ongelmat ovat olleet aina olemassa – vanha järjestelmä vain kätki ne mukavasti pois silmistä. Lopettakaa valitus ja nauttikaa vaikkapa siitä että esimiehenne arvioidaan samoilla kriteereillä kun teidätkin.
Tässä mahdollinen muotoilu yksilölliselle vetäytymiselle jo allekirjoitetusta UPJ-paperista:
"Ilmoitan täten että perun allekirjoitukseni työn vaativuutta ja henkilökohtaista suoriutumista koskevista lomakkeistani. Edellytän, että palkkani arvioidaan yliopistollisten arviointikriteerien pohjalta" Ehdotuksia?
Miten olisi nollasummalakko: Otetaan yksi osa 'italialaista lakkoa', jossa työtä tehdään hyvin hitaasti ja toinen osa 'negatiivista lakkoa', jossa keskitytään tekemään sellaista työtä, mitä vallanpitäjä ei halua. Ensi lukuvuonna voitaisiin jättää kaikki hallintohommat tehtyä (poislukien kurssisuoritukset, Julkin talletukset ja budjettisuunnittelu/seuranta) ja keskityttäisiin vain opetukseen ja tutkimukseen.
Kaksi asiaa lyhyehkösti: 1.Tällä sivustolla on muutamia kommentteja, joissa on yritetty tuottaa käsitystä, että UPJ-kritiikki olisi palautettavissa ikäkysymykseksi: nuoret ja/tai vähän aikaa yliopistoissa työskentelevät kannattavat UPJ:tä ja vanhemmat ja pitkään yo:ssa työskennelleet vastustavat UPJ:tä. Omasta puolestani, ja kuten täällä on aiemminkin tehty, voin todeta, että kyseinen käsitys on virheellinen. Itse olen 35 vuotias, vasta reilut kolme vuotta yo:lla työskennellyt tutkija mutta UPJ ei saa puoleltani kannatusta. Syyt liittyvät ensisijaisesti UPJ:n luonteeseen järjestelmänä, UPJ:n taustaideologiaan, UPJ:n seurauksiin työyhteisöille, UPJ:n heijastamaan tiedekäsitykseen ja tutkijan motivaationlähteisiin. Kaikkia näitä tekijöitä on käsitelty monipuolisesti tällä sivustolla eikä itselläni ole ainakaan tässä vaiheessa niihin lisättävää. 2. Samoin tällä sivustolla on näkynyt yksittäisiä väittämiä, että UPJ –kritiikissä on kyse muutospelosta ja sen tuottamasta reagoinnista. Tällaiselle näkemykselle ei löydy täällä olevien viestien pohjalta perusteita. Päinvastoin, kyse on monipuolisesta keskustelusta, jossa pyritään rakentamaan perusteita ja lähtökohtia UPJ:tä paremmalle järjestelmälle. Tässä keskustelussa on toki huomioitu myös voimassaolevaan palkkausjärjestelmään kuuluvia positiivisia ulottuvuuksia mutta ei muutospelon takia vaan tuomalla esiin sitä, miksi kyseiset ulottuvuudet ovat mielekkäitä, ottaen huomioon tieteen luonne. Tämä on järkevämpää kuin tieteen luonteen kannalta vieraiden lähtökohtien marssittaminen tieteen tekemisen kentälle. Muutospelon sijaan tätä keskustelua suuntaava voima on paremminkin UPJ:n ylittävä muutoshakuisuus (joka toivottavasti alkaa konkretisoitumaan edellä mainittujen "omien kehitysideoiden muotoilun" kautta), jossa lähtökohtana ei ole järjestelmään sopeutuminen vaan kulloinkin toimintaa suuntaavan järjestelmän hyväksyttävyyden ja sen ehtojen pohdinta. Mikäs sen parempaa!
Ilkka Kauppinen
ps. on todellakin käsittämätöntä se, että meidät tutkijat laitettiin opetushenkilökunnan kategoriaan.
Kauppinen on oikeassa ikäkysymyksen suhteen. Itse vasta pian valmistuvana vähän yli parikymppisenä perustutkinto-opiskelijana kammoksun koko UPJ:tä - en vain moninaisista taustaideologisista syistä, vaan järjestelmän hyvin pitkän aikavälin huolestuttavista vaikutuksista sekä siitä, että näinkin heikko ja todellista turhaa byrokratiaa lisäävä järjestelmä voidaan sanella läpi näin helposti. Uskon, että myös opiskelijoiden keskuudesta Patomäen aloitteelle löytyy laajaa kannatusta, jota kannattaa hyödyntää tässä tilanteessa. Olemmehan tulevia tutkijoita! Edunvalvonnankin nimissä asiaan voisi puuttua: emme halua uupuneita ja ympäristöönsä kyllästyneitä ohjaajia - emmekä esimiehiä alkuunkaan. Sitä paitsi, milloinkohan opetustyön tekijöistä tulee perustutkinto-opiskelijoiden esimiehiä? Ei mutta anteeksi, meillähän on kohta HOPS, joten ei meitä erikseen tarvitse enää millään keskinäiseen valvontaan perustuvalla järjestelmällä kontrolloida.
Kannattaa tehdä monta toimenpidettä samanaikaisesti. Esimerkiksi Roosin ehdotuksen mukainen allekirjoituksen peruminen (muotoilu oli erittäin hyvä) on hyvä tehdä samaan aikaan kuin addressit julkaistaan. Oleellisinta kuitenkin olisi proaktiivinen lähestymistapa. Torjuntavoitosta ei ole iloa, ellei ole parempaa järjestelyä tiedossa. Esitetyistä ideoista tällaisen saa kasaan mukavasti, mikäli sellaisen haluaa kasata.
Ainoa asia, jota nyt haluan alleviivata on se, että Suomessa on tyystin mahdotonta tehdä sellaisia laatukriteerejä, joita voidaan arvioida - usein tutkitun alan ainoa suomalainen asiantuntija on tutkija/arvioitu itse. Tuottavuusperusteiseen palkkausjärjestelmään ei Suomessa ole edellytyksiä, ellei sitten osteta ulkomaisia arviointipalveluita, mikä taasen tekisi tutkimuksen vapaudesta lähinnä erittäin huonon vitsin (mutta toisaalta paljastaisi järjestelmän todellisen luonteen). Roosin yliopistolliset laatukriteerit ovat siitä nerokas ajatus, että sillä saadaan niin halutessa koko UPJ:sta tehtyä farssi. Näin siksi, että ainoat kaikille yhteiset "yliopistolliset kriteerit" ovat huono palkka ja/tai pätkätyöt.
Tämä kriteerien olemassaolon mahdottomuus riittää syyksi UPJ:n keskeyttämiseen.
Loppukevennyksenä heitän vielä, että yhdeksi ideaksi voisi ottaa työaikarajoitteettoman tuntipalkan (vrt. ylim. 400 tunnin vuotuinen työmäärä, jota nyt tehdään), jolloin esim. Patomäen itse tulisi ansaita vähintään 28000 euroa kuukaudessa.
Itse näen UPJ:n osana laajempaa uudistusten sarjaa, missä ollaan "tehostamassa" yliopiston toimintaa omaksumalla amerikkalaisen liiketalouden ("corporate america") ratkaisuja.
Tässä unohdetaan, että tieteen amerikka ei näitä menetelmiä juurikaan käytä, vaan huipputulokset syntyvät akateemisen vapauden ja vankan pitkäjänteisen ja hyvin resurssoidun perustutkimuksen kautta. Mielestäni meillä pitäisi pyrkiä samaan.
Surkuhupaisinta lienee, että nämä tehostamiskeinot lähinnä lisäävät byrokraattista veivaamista, aikaa palaa aivan turhaan, ja näin kansainvälisesti huipputasoinen tieteellinen tutkimus mitä minunkin pitäisi TKK:n strategian mukaan olla tekemässä, jää auttamatta jalkoihin.
Iiro Jääskeläinen, ma professori, TKK
Luulen, että useimmille ei ole kovin suurta henkilökohtaista merkitystä suoranaisesti sillä, määräytyykö palkka UPJ:n vai VPJ:n kautta. Kaiken kaikkiaan uudessa palkkausjärjestelmässä on myös hyviä ja arvokkaita päämääriä. Niiden unohtaminen kokonaan tässä keskustelussa tuo tiettyä hurmoshenkistä sävyä, joka toisaalta viettelee harvinaisella tavalla akateemisia ajattelijoita mukaan barrikadeille, mutta tällainen yhden uskon ideologia tuntuu yliopistossa yhtä epäilyttävältä kuin minkä tahansa ajatusjärjestelmä, jossa asiat nähdään vain yhdestä näkökulmasta. Toivoisi malttia sanojen asetteluun ja alleviivaukseen, jotta perusteltu UPJ-kritiikki ei vetäisi omilla ylilyönneillään itseltään mattoa alta. Vaikka järjestelmä tuottanee hyviäkin seurauksia, ovat sen tarkoittamattomat sivuvaikutukset suuri kysymysmerkki. Oleellisinta on mielestäni se, millaisia vallankäyttömekanismeja uusi järjestelmä luo yliopiston sisälle. Nämä argumentit on jo niin hyvin ja niin moneen kertaan sanottu, että en kertaa niitä. Näyttää todellakin siltä, että näitä vaikutuksia ei ole ollut mahdollista ennakoida järjestelmää valmisteltaessa riittävän hyvin. Näyttää todella siltä, että vasta toimeenpanovaiheessa järjestelmä alkaa todellistua ja näyttää myös sellaisia puolia, joita ei voitu nähdä ennalta. Omasta puolestani on sanottava, että kuulun (Jyväskylän yliopistossa) niiden joukkoon, joilla ei ole henkilökohtaisesti mitään hätää, oli järjestelmä uusi tai vanha. Minulle kysymys on periaatteellinen: suurin huoli on tutkijan sananvapaus, jota nytkin jo monella tavalla rajoitetaan. Tunnen kuitenkin läheisesti useita tapauksia, joissa laitosjohtaja on ottanut uuden järjestelmän tehokkaaksi vallankäytön aseeksi. Suosikkijärjestelmä, jota on määrätietoisesti rakennettu jo ennen palkkausuudistusta, on saanut lisää välineitä. Ne työntekijät, jotka eivät ole olleet samaa mieltä laitoksen uusista bisneshenkisistä strategioista, ovat saaneet varautua siihen, että niskoittelu ei tunnu enää pelkästään korvanlehtien punoituksena, vaan ennen pitkää se näkyy suoraan tilinauhassa. Myötäilijät sitä vastoin voivat odottaa tilipussin kasvavan piankin. Yleisin kuulemani uutta palkkausjärjstelmää puoltava perustelu on se, että sen toteutus on jo niin pitkällä, ettei ole realistista enää ajatella sen muuttamista. Näkisin kuitenkin niin, että vasta toteutusvaiheessa on tullut esille niin paljon uuden järjestelmän kielteisiä seurauksia, joita ei ole voitu riittävästi ennakoida sitä valmisteltaessa.
Lämmin kiitos prof. Patomäelle vaikean ja tärkeän keskustelun avaamiselle. Yhdyn täysin yllä esitettyihin mielipiteisiin siitä, että nyt ei puhuta "vain" rahanjaosta, vaan kyse on vapaan tieteen perusedellytyksistä Suomen yliopistoissa!
Tänään tieto vetoomuksesta on alkanut leviämään täällä Tampereellakin. Ilahduttava huomata joukossa minua paljon vanhempia ja viisaampia kollegoita, se vahvistaa entuudestaan tunnettani siitä etteivät asialla ole vain "muutosvastarintaiset natisijat", jollaiseksi jo välillä tunsin itseni.
UPJ toteutusta on kritisoitu täällä jo runsain mitoin. Ilmeisesti puolustuksen kanta on kuitenkin se, että ideaalimuodossa järjestelmä on läpinäkyvä ja selkeä. Moni on jo tällä keskustelufoorumilla ilmaissut eriävän mielipiteensä tästä. Totta on, että UPJ:ssä HENKI-osan myötä tuodaan reilusti esille se seikka, että tehtäväkohtaiseen palkkaan vaikuttaa työntekijä ja hänen henkilökohtaiset ominaisuutensa. Sen sijaan se, mitkä nämä ominaisuudet ovat, tulee jatkossakin jäämään avoimeksi. Kahdenvälisellä sopimuksella tehtävä arviointi henkilökohtaisesta suoriutumisesta ei ole sen avoimempi ja läpinäkyvämpi kuin aiemminkaan. Ennenkin on ollut mahdollisuus tietyissä määrin joustaa palkkaluokkien välillä, mutta a) joustovara on ollut pienempi (tosin tätä on vaikea arvioida ennen kuin näemme miltä vaatimustasot näyttävät summina) ja b) siitä on saattanut jäädä kiinni. Ero vanhaan järjestelmään on nähdäkseni siinä, että yksittäisen henkilön mahdollisuudet tarttua epätasa-arvoiseen palkkaukseen muuttuu vaikeammaksi nykyisellä järjestyksellä.
Jos läpinäkyvyys on eräs järjestelmän pääargumenteista, ihemttelen kuitenkin, miksi ei argumenttia tuoda paremmin esille myös toteutuksen tasolla. Ensimmäisestä päivästä lähtien koko UPJ-prosessi on ollut hyvin vähän jos yhtään läpinäkyvä. Ohjeistus on ollut häilyvää alusta alkaen, lisäksi (tai siitä johtuen) eri laitoksille on syntynyt omia ohjeistuksia, osittain vastoin UPJ:n perusajatusta. UPJ-koulutuksen yhtydessä meitä työntekijöitä sananmukaisesti kiellettiin keskustelemasta tekemistämme tehtäväkuvauksista keskenämme. Koin tämän erittäin hämmentävänä. Määräaikaisena ja osa-aikaisena, kahta päällekkäistä työtä tekevänä, olisin arvostanut mahdollisuutta keskustella pirstaloituneen työkuvani sisällöstä muiden samassa tilanteessa olevien kanssa ja päädyinkin tältä osin toimimaan vastoin ohjeistusta. Myöhemmin kuulin, että OPM ohjeen mukaan myös vaatimustasomääritykset ovat tässä vaiheessa luottamuksellisia, joten en voi vieläkään verrata omalle työtehtävälleni saamaani hintalappua muihin yksikön sisäisiin työtehtäviin, saatika verrata tehtävien vaativuustasojen alustavaa sijoittumista laitosten/tiedekuntien välillä (paitsi tivaamalla yksittäisiltä kollegoilta "mitä sieltä tuli"). Ihmettelenpä, miksi prosessi joka muutenkin aiheuttaa niin paljon epäluuloisuutta ja kyräilyä pitää tehdä näin erityisen salamyhkäiseksi?
Hienoa etta keskustelua on syntynyt, olen seurannut sita innolla. (Ulkomailta minakin, tosin Suomesta palkkaa nauttivana ja sahkopostitse ’neuvottelevana’, pahoittelen aanpisteiden satunnaista puuttumista). Keskusteluissa on tullut hyvin esiin, etta palkkajarjestelmauudistuksen aiheuttamassa ahdituksessa kyse ei ole ennen kaikkea rahasta. Ehka tuloksellisemmille pitaisi maksaa enemman rahaa, mutta ehka ei: ehka muut edut tai symboliset palkkiot ajavat sen asian. UPJ:n uhat tuntuvat liittyvan muuhun kuin rahapalkkaan. Olisi varsin hyva, jos yliopistotyon muut edut (tyon mielekkyys, aikaa mielekkaan tyon tekemiseen, vapautta tutkimuksen maarittamiseen, ei-rahallista arvostusta ideaalitapauksessa ansioiden mukaan jne.) olisivat riippumattomia palkkajarjestelmasta, niinkuin tahankin asti. Siihen liittyen, kenenkään ei kai pitäisi tarvita suostua siihen, että selvässä sanallisessa arviossa, jossa henkilökohtaista suoriutumista tai toimenkuvaa luonnehditaan, saa todellisuutta selvästi heikomman arvion. Jos kyse on esim. tiedemaailman arvostamasta lehtorista, joka tekee monia perinteisiä professorin töitä, ja ansaitsee suoriutumisen viisi vaativuustasolla yhdeksän, niin miksi ihmeessä pitäisi suostua allekirjoittamaan arvio ”suoriutuminen kolme vaativuustasolla viisi”? Todellinen peruste tietysti on että palkkapotti on rajallinen eli pieni, missa ei sinansa ole mitaan loukkaavaa tai ei-motivoivaa (tai riippuu tietysti mihin vertaa: Harvardiin vai Addis Abebaan). Se, että tuottelias lehtori saa vain lehtorin palkkaa ei kai sinänsä tunnu huonolta, mutta tuollainen lomake sanallisine arvioineen tuntuu. Me yliopistoihmiset lienemme oikeutetun herkkanahkaisia juuri tassa suhteessa, koska rahaetujen sijaan muunlainen palaute on suuri osa tyon palkitsevuutta ja motivoivuutta. Konkreettisena ehdotuksena voisi olla etta sanallisten arvioiden poistaminen ja siirtyminen pelkkiin numeroihin olisi parannus tassa suhteessa? Tuntuu ikaankuin siedettavalta, etta laitetaan jokaiselle kolmonen, jos kolmonen ei tarkoita mitaan (muuta kuin palkkaan vaikuttavaa kerrointa). Millainen uudistus olisi parempi kuin UPJ? Toimenkuvien luokittelu ja palkkaluokkien mukanaolo jollain tavalla on tietysti välttämätöntä. Paras vaihtoehto olisi kai toistaiseksi sailyttaa ikalisa (se on aika humaani, sopivan huomaamaton ja perusturvallinen), joskin suoriutumisbonukset (joita kai yliopistokohtaisesti on jollain tavalla harrastettu tahankin asti suolarahoina, ilman valtavaa neuvottelurumbaa) ovat kai monien mielesta periaatteessa ok. Neuvottelurumba on vain vaaranlainen toteutustapa, kuten monissa viesteissa on todettu. Konkreettisia ehdotuksia kannattanee miettia juuri taman suhteen: mika voisi korvata ehdotetut neuvottelut ja esimiesasetelmat? Ja ellei hyvaa mallia loydy, niin vaatia ikalisajarjestelman soveltamista yliopistoihin toistaiseksi. Ja jos visioimaan aletaan, tarvitsemme ehdottomasti pätkätyölisän joka kompensoisi jatkuvien pätkätöiden epävarmuutta. Alle vuoden sopimuksiin kuukauden palkka (tai yksi ikalisa) lisää ja alle kahden vuoden sopimuksiin puolen kuukauden tms. Tosin parempi jos jatkuvasti uusittavista patkasopimuksista paastaisiin eroon kokonaan (tietysti pysyvien tyosuhteiden suuntaan ;-).
Tutkijalla on usein suuri vapaus päättää, mitä hän tutkii ja miten, ja tutkijan ajankäyttöäkin on vaikea valvoa. Tulokset ovat usein ainoita asioita, joiden perusteella hänen työtään voi arvioida.
Tuohon poikkeukselliseen vapauteen täytyy siis kuulua myös vastuu: palkka on mitoitettava tulosten mukaan. Muuten pysyvän viran saanut henkilö voi käytännössä olla tekemättä töitä.
Jokin UPJ:n perusajatuksen mukainen järjestelmä on siis välttämätön ja kyse on vain siitä, onko nyt esitetty toteutus hyvä vai huono.
Muuten vaihtoehdoksi jää vain se, että tutkijoille annetaan lyhyitä määräaikaisia virkoja, ja jos tuloksia ei tule tarpeeksi, hänelle ei enää anneta töitä. Olisi parempi, että huonosti tuottava tutkija saisi halutessaan jatkaa työntekoa, jos uskoo pystyvänsä vielä parempaan, vaikka palkka olisikin sovitettu hänen tuottavuuttaan vastaavaksi.
Lienemme kaikki yhtä mieltä siitä, että tutkijan työn laatua on joskus vaikea arvioida. Kukaan ei kai sentään väitä, että sitä olisi mahdoton arvioida ja virantäytöissä pitäisi siirtyä arpomiseen, myös alimpien virkojen osalta.
Tulospalkkauksen toteutustapa on siis ainoa mahdollinen järkevän kritiikin kohde. Voidaan väittää, että jokin muu arviointitapa olisi parempi, siis vaikkapa vähemmän työläs, oikeudenmukaisempi ja vähemmän ongelmallinen.
Voi myös olla, että henkilökohtaisten palkkojen päälle tulisi yhdistää maanlaajuinen lisärahoitus. Esimerkiksi USA:ssa saadaan palkkaa vain lukukausien ajalta mutta parhaat voivat saada kansallista rahoitusta kesäkuukausien tutkimukselleen. Tämä tietysti vaatisi keskikuukausipalkan korotusta, jotta vuosipalkat eivät laskisi vaan keskimäärin jopa nousisivat, kuten työvoiman parempaan kohdentumiseen johtavan palkkausmallin myötä pitääkin käydä.
Pelkästään opettavan henkilön kohdalla tuottavuuserot ja arviointiongelmat lienevät pienempiä. Molempia tekevien kohdalla vastaava pätee siis työn opetuskomponenttiin ja ylle kirjoittamani koskee tutkimuskomponenttia.
Pätkätöiden luoma epävarmuus on hyvin ikävä asia. Siksi tarvittaisiin malli, jossa työllisyys olisi varmempaa. Se onnistuu helpoimmin, kun huonosti tuottaville tutkijoille voidaan tarjota edes huonosti tuottavia töitä. Jotkut uskoisivat saavansa jatkossa parempia tuloksia ja tyytyisivät toistaiseksi niihin - kuten minä - ja toiset taas päättäisivät hakeutua opetus- tai muihin tehtäviin, joihin heidän kykynsä soveltuisivat paremmin. Jos kielletään vähän tuottavat työt estämällä kaikenlainen tulospalkkaus, meiltä riistetään vapaus valita, mitä työtä haluamme tehdä. Aika harva muu kuin minä pystyy arvioimaan, millaisia tuloksia minä pystyn lähiaikoina julkaisemaan, joten kyllä minulla pitää olla oikeus halutessani ottaa matalapalkkaisempikin tutkijan työ. Sitä ei voi vaatia, että valtiolta löytyisi jokaiselle haluavalla edes keskipalkkaista tutkijan työtä.
Paljon mieluummin pelkään palkan heilahteluita kuin työn loppumista tyystiin. Jos taas palkka menee pysyvästi liian alas, aina voin vaihtaa alaa.
Kyse on siis vain toteutuksesta. Jos UPJ on huono, esittäkää, miten sitä tulisi parantaa. Minä ehdotin jo osittaiseksi parannukseksi USA:n mallia, mutta varmaan keksitte parempia.
Kyllä yliopistoissa ongelmia riittää eikä missään muussa työyhteisössä vallinne niin pohjaton epäluuloisuus omia työtovereita kohtaan kuin mitä tämäkin hysteerinen keskustelu ilmentää. Kuten no. 106 jo totesi, "ongelmat ovat olleet aina olemassa – vanha järjestelmä vain kätki ne mukavasti pois silmistä. Lopettakaa valitus ja nauttikaa vaikkapa siitä että esimiehenne arvioidaan samoilla kriteereillä kun teidätkin." Tähänastisessa systeemissä ei ole edes ollut mahdollista riitauttaa pärstäkerroinratkaisuja, joita jokainen määräaikaisessa virassa ollut on varmasti nähnyt/kokenut. UPJ:n myötä sentään katsotaan vähän sitäkin, mitä proffakunta tekee. Tiettävästi vielä veronmaksajien piikkiin.
En kannata UPJ:tä. En kuitenkaan usko, että UPJ on oikea tai ainoa syntipukki tutkimuksen huonolle jatkuvuudelle ja lyhyen edun tavoittelulle tutkimuksessa. Tutkimusrahoituksen entistä yleisempi kilpailuttaminen edellyttää, että joka tutkimusprojektissa tuotetaan myös ns. pikavoittoja, joilla ostetaan seuraava rahoituskausi. Jatkuvuuskin kärsii pätkätöistä, kun kilpailutettujen tutkimusrahojen varaan ei voi perustaa virkoja. Mielenkiintoista, että myös rehtorien neuvoston työryhmän esittämässä uudessa virkarakennemallissa (Acatiimi 2/05) melkein kaikki virat olivat ensisijaisesti määräaikaisia.
Kirjoittajan nro. 98, "Professori, töissä ulkomailla", näkemys on paras ehdotus mitä tällä palstalla on tähän mennessä esitetty.
Tutkija ja opettaja sentään tuottavat jotain, eli periaatteessa arviointia voidaan tehdä tuottavuuden puolella. Miten mitataan suunnittelijan työtä, jonka toimenkuvana on välittää informaatiota ja tuottaa henkistä pääomaa toisten käyttöön? Välittömästi Vaati-keskustelun jälkeen käydyssä Henki-keskustelussa (saako niin tehdä?) sain tuottavuudestani tyydyttävän arvosanan koska teen liikaa työtä muiden hyväksi. Mielivaltaa.
Olisipa palkkaa, jonka heilahteluja pelätä. Mikäli professorien kollegiaalisuus ja usko toistensa erehtymättömyyteen vaikkapa UPJ:n ansiosta pettäisi joskus niin, että apurahatutkija pääsisi palkoille, kärsii hän nykyjärjestelmässä vielä vuosikaudet puuttuvista ikälisistään.
Prekariaattiin kuuluvat saavat nytkin opettaa ilmaiseksi pitääkseen työhuoneensa yliopistolla.
Apurahatutkijan kannalta mikään ei muutu UPJ:n myötä ainakaan huonompaan suuntaan. Establishment on nyt vain huolissaan pelätessään joutuvansa samojen mielivaltaisten hierarkisten rakenteiden uhriksi, joita se itse on tähän asti ylläpitänyt.
Jos "Anonyymi Apurahatutkija" sattuisi uudessa järjestelmässä saamaan assistentuurin sijaisuuden, ei hänen palkkansa siitä hevillä nousisi. Nykyisessä järjestelmässä aikaisemmat kesätyöt valtiolla (harjoittelijana yliopistolla), kunnalla (puutarhanhoitoa) ja seurakunnassa (hautausmaanhoitajana) sekä asepalvelus toisivat automaattisesti ensimmäisen ikälisän, kun palvelusta on kertynyt 12 kk. Uudessa oikeudenmukaisessa järjestelmässä näistä luovutaan.
Jos niitä assistentuureja sitten enää uudessa uljaassa UPJ-yliopistossa onkaan, koska OPM:n Dammert on UPJ-koulutuksessa kertonut, että rahoitus tulee "rationalisointihyödyistä", eli määräaikaisen väen vähentämisestä.
HENKI-arvioinnissa on muutamiakin perustavanlaatuisia ongelmia, tuloksen hankalan mitattavuuden lisäksi. Ensinnäkin läheskään kaikille yliopistolaisille ei ole etukäteen selvitetty, mitä heiltä ja heidän työpanokseltaan odotetaan. Useilla ei myöskään ennen tätä UPJ-sotkua ole ollut (ainakaan oman kokemuksensa mukaista) yksiselitteistä esimiestä. Odotusten täyttäminen muuttuu arpapeliksi, jos ei tiedä, mitkä ne odotukset ovat. Alle 3 arvosanoja ei mielestäni tässä vaiheessa pitäisi voida antaa.
Toisaalta, onko odotusten ylittäminen omalla vapaa-ajallaan erinomaista suoriutumista? Jos näin on, miten voidaan arvioida, missä vaiheessa on aiheen skaalata suoriutumisia? Jos kaikki HENKI-arviot vain skaalataan siten, että jakauma on tasainen, lopputulos on se, että 5 on saavutettavissa vain tekemällä hillittömiä ylitöitä. Onko tähän järjestelmään siis sisäänrakennettuna oletus, että kaikki jotka haluavat ylittää odotukset (itse koen, että 'ihan hyvä' on arviona hieman lannistava), joutuvat tekemään illat, yöt ja viikonloput töitä? (Tämä oletus on tietysti ollut läsnä jo nykyisessä rakenteessa.)
Nokian Jorma Ollila oli muutama viikko sitten televisiossa Esa Saarisen haastettelussa. Ollila totesi, että suomalaiselle toiminnalle on ominaista, että sekä johtaja että alainen katsovat toisiaan silmiin samalta tasolta tasa-arvoisina ja että Väinö Linna on tätä tasa-arvoisuutta kuvannut hyvin Tuntemattomassa sotilaassaan. Nyt UPJ:ssä yritetään murtaa tuo tasa-arvoisuus siviiliolosuhteissa tuomalla ääri-hierarkinen ja autoritäärinen palkkajärjestelmä suomalaisten yliopistojen työyhteisöön, johon se kerta kaikkiaan ei sovi. Lähiesimies on pakotettu panemaan henkilöitä järjestykseen tavalla, joka taatusti ei ole hyväksi työyhteisön tuottavuudelle. Jos lähiesimies kirjoittaa jostakusta jotakin hyvää, sillä ei ole viime kädessä mitään merkitystä, koska palkitsemiseen ei ole rahaa, mutta pahan sanomisella on vaikutusta, koska se tekee muka oikeutetuksi säästää riittämättömiä palkkaresursseja. Lähiesimiehen uskottavuudesta sitä paitsi riippuu, onko arvioilla merkitystä.
Henkilöiden selväpiirteinen eriarvoistaminen monien epäoikeudenmukaiseksi kokemalla tavalla repii hajalle toimivat työyhteisöt. Lähiesimies ei ole palkkajohtaja eikä saa ollakaan. Kuitenkin saadaan näyttämään siltä, että mikä tahansa paha on hänen aikaansaannostaan, vaikka tosiasiassa hänellä ei ole mitään palkkavaltaa. Hän joutuu syntipukiksi, mutta palkasta määrää jokin kasvoton taho varsin mielivaltaisesti. Suurten laitosten johtoryhmät ja esimiehet eivät ole tietoisia yksittäisten henkilöiden tekemisistä, mutta eihän heilläkään ole mitään valtaa, jollei UPJ-kierrosta uusita kolmen vuoden välein, koska se on vaaleilla valitun johtoportaan elinikä. Viime kädessä palkoista päättävät tahot, joilla ei ole mitään kontaktia kohteena oleviin henkilöihin eivätkä virkaa hakevat henkilöt saa etukäteen tietää, millaista palkkaa he tulevat saamaan virastaan, jos saavat viran.
Ehdotukseni on, että siirrytään vähin muutoksin nykyistä palkitsevampaan palkkajärjestelmään kokeilujen kautta. Valta säilytetään jatkuvasti niillä eri tasoisilla demokraattisilla elimillä, jotka tuntevat palkitut henkilöt. Esim. laitokselle osoitetaan budjettivarat, joissa on aluksi vaikkapa 1 % korvamerkitty käytettäväksi vuosittain "hyvän naisen tai miehen" lisiin (vastaavasti tiedekunta vastaa laitosten johtajista ja henkilöistään). Korvamerkitty osuus on pakko käyttää ko. tarkoitukseen ja se voi nousta vuosittain tai vaikka laskeakin joskus. Lisät jaetaan esim. marraskuussa eri henkilöille erimääräisinä bonuksina, jotka eivät sido seuraavien vuosien bonuksia. Bonuksen saaja päättää itse, miten raha käytetään: jos hän ottaa sen palkkana, siitä menee normaalit palkkakulut, mutta jos hän ottaa sen kokonaan tai osittain kulukorvauksina tai laitteina, laskut niistä menevät laitoksille.
Olennaista: UPJ-arvioinnin suorittaa ainoastaan ja aina vain esimies tai esimiesten hierarkinen sarja. Arvioinnin tulisi kuitenkin koskea työtä SISÄLLÖLLISENÄ toimintana, ei siis vain paperipinojen kasvattamisena tai annettujen käskyjen noudattamisena. Tiedämme, että kaikki yliopistossa toimivat esimiehet eivät kykene arvioimaan alaistensa työn sisällöllisiä saavutuksia. Tiedämme tämän mm. siitä, että yliopistooragnisaatio pyytää tutkimuksen arviointiin ulkopuolisia – ja mieluiten myös ulkomaalaisia – arviotsijoita. Näin tehdään kaikissa varsinaisissa yliopistoissa ympäri maailmaa. Tutkimustyöllä on nimittäin taipumus uusiutua hallintohierarkian kannalta (myös) alakautta, eli vasta "pätevöityvien" työntekijöiden työssä. Hierakian yläpää ei aina edes näe, mistä näissä töissä on kysymys. Jos varmasti näkisi, voisimme luottavaisin mielin jättää HY:n tutkimuksen arvioinnin hallinon korkeampiin käsiin, eli Opetusministeriölle tai Valtionvarainministeriölle
UPJ toimii ikään kuin tämä tutkimuksen ja korkeimman opetuksen luonteeseen olennaisesti kuuluva seikka voitaisiin unohtaa ilman suurempia seuraamuksia.
Suhteellisen tuoreena Tieteentekijöiden liiton toiminnanjohtajana rohkenen ottaa osaa keskusteluun. Itse olen viime päivät ollut suorastaan nettiriippuvainen – uudet kommentit Patomäen sivuilla on luettava.
Ensiksi on todettava, että palkkausuudistus valtion virastoissa ja laitoksissa juontaa juurensa jo Iiro Viinasen aikoihin. Uudistus ei ole liittojen keksintöä. Hyväksymällä valtion henkilöstöpolitiikan linjat uudistuksen ovat siunanneet maamme ylimmät päättäjät presidenttiä ja eduskuntaa myöten. Nämä linjaukset ja palkkausuudistuksen aikataulu on sovittu valtiovarainministeriön ja pääsopijajärjestöjen (akavalaisten osalta JUKO ry) kesken. Kaikista näistä päätöksistä huolimatta lienemme yhtä mieltä siitä, että yritysmallinen tulosohjausjärjestelmä ei sovi yliopistoihin – ei myöskään linjaorganisaatioihin kehitelty hierarkinen esimiesvaltaa korostava palkkausjärjestelmä.
Kaikki ammattiliitot ovat sitoutuneita pääsopijajärjestöjensä kautta voimassa olevaan virka- ja työehtosopimukseen ja siten myös uuden palkkausjärjestelmän kehittämiseen yliopistoihin, myös muut liitot kuin Tieteentekijöiden liitto ja Professoriliitto. Jo yli kaksi vuotta sitten on sovittu A-palkkaluokista luopumisesta ja viime syksynä solmitulla virka- ja työehtosopimuksella on aikataulutettu A-palkkaluokista luopuminen. Sopimuksen mukaan neuvottelutulos yliopistojen osalta on saavutettava 30.11.2005 mennessä. Jos uudesta palkkausjärjestelmästä ei ole neuvottelutulosta määräaikaan mennessä, nykyiset palkat euromääräistetään ja kaikkien vanhan järjestelmän mukaisten lisien kertyminen lakkaa.
Mitä sitten A-palkkaluokkien tilalle? Järjestöt ehdottivat alun perin opettajien upj:ksi Helsingin yliopiston opettajien järjestelmän kaltaista järjestelmää, johon sisältyy akateemisen pätevyyden arviointi. Se ei kelvannut pisteuskovaiselle valtiovarainministeriölle, kuten ei myöskään järjestöjen esittämä opettajien henkilökohtaisen suoriutumisen arviointi, joka olisi pohjautunut nykyiseen tutkijankoulutuslisien ja tuloksellisuuslisien kriteereihin. Olemme kuitenkin katsoneet paremmaksi olla mukana rakentamassa järjestelmiä kuin ottaa yliopistoille annettuna esimerkiksi puolustusvoimissa upseereilla käytössä oleva palkkausjärjestelmä. Liittomme on erityisen huolissaan määräaikaisten tasavertaisesta kohtelusta arvioinnissa.
Kriittinen keskustelu on erittäin tervetullutta. Osoituksena siitä olen pyytänyt Heikki Patomäen puhumaan Tieteentekijöiden liiton järjestämille luottamusmiespäiville tällä viikolla. Sopimusta yliopistojen uudesta palkkausjärjestelmästä ei ole vielä olemassa. Yliopistoissa toteutetaan tehtävien sijoittelu vaativuustasoille ja arvioidaan henkilökohtainen suoriutuminen. Jos tässä työssä havaitaan suuria ongelmia, voidaan järjestelmiä vielä muuttaa. Tämän vuoksi on tärkeää, että epäkohdat ilmoitetaan joko yliopistojen arviointiryhmälle tai sitten suoraan liitoille. Sopimusta uudesta palkkausjärjestelmästä käsitellään aikaisintaan ensi syksyn loppupuolella. Muissakin valtion virastoissa on ollut tapana, että ennen sopimuksen hyväksymistä kysytään jäsenistön mielipidettä asiasta. Yliopistojen arviointiryhmiä on pyydetty kirjaamaan arvioinnin kuluessa esille tulleita kehittämistarpeita ja kokemuksiaan sekä antamaan niistä neuvotteluryhmälle palautetta yliopistokohtaisen arvioinnin päätyttyä. Voit viestittää epäkohdista oman yliopistosi arviointiryhmälle. Myös liitot kuuntelevat kommentteja herkällä korvalla.
Eeva Rantala, toiminnanjohtaja, Tieteentekijöiden liitto
Pätkätyöläiselle: en todellakaan ymmärrä, miksi puutarhatöistä ja pyssynheiluttelusta pitäisi palkita ikälisillä yliopistollisten virkojen hoidossa. Enkä myöskään sitä, että palkkasuhteessa väitöskirjansa tehneet saavat ikälisiä, mutta apurahatutkijat eivät.
UPJ tuskin on yhtään reilumpi järjestelmä kukin nykyinenkään. Kyykytyksen muodot vain vaihtuvat eivätkä viranhaltijatkaan ole siltä jatkossa turvassa. Nykyäänkin tiedepoliittiset, hierarkiset ja henkilösuhteet voivat estää jo assistentuurin viransijaisuuden saamisen (ja siten puuttuvan viranhoitokokemuksen vuoksi vakituisen assistentuurin saamisen, ja tästä seuraten yliassistentuurin jne jne). Jatkossa ne voivat lisäksi vaikuttaa minimaalisesti palkkaan.
En osaa suhtautua establishmentin ryhmäetujen ajamiseen kovin empaattisesti.
Kiitos Eeva Rantalalle selventävästä viestistä. Olennaista on, että asioita voi vielä muuttaa. Me, jotka olemme tyytymättömiä palkkausjärjestelmän uudistamisen tapaan, tarvitsemme asioiden muuttamiseen tietysti omien liittojemme tuen ja ammattitaitoisen avun. Tässäkin nettikeskustelussa on voinut huomata, etteivät työmarkkinakäytännöt ole meille rivijäsenille aivan selviä. Toivottavasti myös Professoriliitto kykenee vastaamaan jäsenistönsä kutsuun.
P.S. Miten muuten UPJ-aikana yliopiston virkoja täytetään? Ilmoittaako hakija hakemuksessaan palkkavaatimuksensa? Jos näin, köyhä laitos tietenkin arvioi hyväksi sen, joka pyytää pientä palkkaa, ja mahdottomaksi sen, jonka vaatimaa palkkaa ei pystytä maksamaan. Tietenkin tilanne rationalisoituu paljon sillä, ettei tarvita enää pikkutarkkaa ansioiden arviointia, kun raha ratkaisee. Toisaalta jos ilmoitetaan hakijalle lähtöpalkka, mikä instanssi ratkaisee oikean palkan, kun henkilöä ei tunneta? Nouseeko palkka joka tilissä?
Allekirjoitan Patomäen kritiikin. Mielestäni kansainvälinen arvio, jota jatkuvasti harjoitetaan ainakin meidän biotieteiden alalla, pitäisi riittää. Silloin vastuunalainen tutkija päättää, miten ryhmäänsä johtaa niin, että kilpailussa pärjää. Rakentavan palautteen antaminen työntekijöillensä on tietenkin kannatettava asia, mutta palautteen yhdistyminen suoraan palkan muodostukseen on hyvin 'henkilöön käypää', ja generoi välittömästi kyräilyn ilmapiiriä. Minua harmittaa se, että hallinto edellyttää minua tekemään toimenpiteitä, jotka konkreettisesti huonontavat ryhmäni työskentelyilmapiiriä. Sen ylläpito on haastavaa jo ilman ulkopuolisiakin stressejä. UPJ on huolestuttava merkki yliopiston hallinnon vieraantumisesta akateemisen maailman luonteesta ja vahvuuksista.
Eeva Rantalalle:
Tieteentekijöiden liiton jäsenen suuret kiitokset siitä, että toiminnanjohtaja osoittaa halua ja yritystä kuunnella jäsenistönsä työyhteisön suurta hätää. Seuraavaksi ainakin minä toivon vielä lisää toimenpiteitä hädän ja ongelmakohtien poistamiseksi.
Pyydän, että Tieteentekijöiden liitto järjestäisi jäsenkunnalleen laajan kyselyn, jossa selvitettäisiin jäsenistön UPJ:ää koskevat asenteet. Samalla voisi kysyä TTL:n jäsenistön toiveita siitä, miten liiton tulisi asiassa toimia. Tarvittaessa mukaan voi kirjoittaa erilaisia (laillisia) TTL:n toimintavaihtoehtoja ja selventää niiden mahdollisia ja todennäköisiä vaikutuksia parin liuskan pituisesti. Samalla vaivalla voitaisiin kysyä jäsenistön toiveita ja ideoita myös sen suhteen, millainen UPJ:ää parempi palkkausjärjestelmä voisi olla. Lopuksi tämän koko kyselyn tulokset olisi hyvä raportoida julkisuuteen.
Kysely voitaisiin toteuttaa tekniikan salliessa joko Internetissä, tai postitse kaikille jäsenille lähetettävällä lomakkeella. Erilaiset gallup-tutkimuksiin erikoistuneet yritykset osaisivat varmasti toteuttaa tällaisen nopeastikin ja ilman suurta vaivaa liiton toimistolle.
Tällainen neuvoa-antava "referendum" olisi hyödyllinen useastakin syystä:
Tieteentekijöiden liiton mittakaavassa UPJ on vähintään yhtä suuri asia kuin Suomen valtion mittakaavassa oli EU-jäsenyys tai on NATO-jäsenyys. UPJ:n vaikutuksesta TTL:n jäsenten työmarkkinatilanne on muuttumassa olennaisesti aiemmasta, jossa työmarkkinoiden ylimmät sopijapuolet käytännössä kokonaan huolehtivat palkkaneuvotteluista, eikä työntekijällä itsellään tai tämän lähiesimiehellä ollut tähän osaa tai arpaa.
Nyt palkkaneuvottelut eivät enää tapahdukaan pelkästään Tupo-palatsien kabineteissa, mikä tarkoittaa, että jokin osa siitä palvelusta, jonka liiton jäsen on saanut palkkakuitissaan näkyvää jäsenmaksuaan vastaan automaattisesti, ei enää toimikaan entisillä ehdoilla. Roolijakomuutos myös TTL:n ja sen jäsenten kesken on niin suuri, että keskustelua tarvitaan paitsi UPJ:n oikeutuksesta ja toteutuksesta, myös ammattiliiton toimintatapojen (mm. uudenlaiset tukimuodot jäsenille uudenlaisissa ongelmatilanteissa) muodoista, mikäli tämä Stasi-inspiroitunut UPJ ei kaadu sitä ennen itsestään tai sitä ei saada kaadettua.
Jouko Nurmiainen, Helsingin yliopiston tieteentekijöiden jäsen, HY:n historian laitos
Olen samaa mieltä Patomäen kanssa. Markku Pääskynen, kustannustoimittaja, Yliopistopaino
Vielä aiheesta “Nuori tutkija ja UPJ” (viitaten esim.viestiin nro 99)
Tulevan UPJ:n myötä heräsimme keskustelemaan nuorten tutkijoiden (projektitutkijat, tutkijakoulutettavat, apurahatutkijat, assistentit jne.) palkkaukseen, asemaan ja arvostukseen liittyvistä epäkohdista. Vilkkaiden kahvipöytäkeskusteluiden seurauksena päätimme kokoontua ja ryhmittyä ja takoa nyt kun rauta on kuumaa. Päätimme, että nyt on oikea aika lausua julki ne ongelmat, jotka ovat tähän päivään asti leimanneet yliopistoissa tutkimustyötä tekevien, etenkin nuorten tutkijoiden elämää. Ryhmittymisen seurauksena laadimme kirjallisen julkilausuman, jossa esitimme keskeisimmiksi katsomamme, sekä UPJ:ään että yleensä nuorten tutkijoiden työhön ja palkkaukseen liittyvät epäkohdat. Vetoomuksen allekirjoitti lähes 40 henkeä, mikä on merkittävä osa laitoksellamme työskentelevistä tutkijoista. Vetoomus toimitettiin laitoksen johtajalle ja professoreille. Meidän huolenamme UPJ:ää ajatellen oli erityisesti se, että osa laitoksen työntekijöistä (apurahatutkijat) oli jäämässä kokonaan neuvottelujen ja työn vaativuustason arvioinnin ulkopuolelle. Katsoimme, että tällainen menettelytapa on epäoikeudenmukainen ja lisää työntekijöiden (kokemaa) eriarvoisuutta entisestään. Lisäksi ilmaisimme tyytymättömyytemme siihen, että työmme vaativuustaso arvioidaan opettajien vaativuustasokartan mukaan, jolloin vaativuustason määrittelyyn näyttää ensisijaisesti vaikuttavan opetuksen määrä – huolimatta siitä, että laitoksellamme ei taida olla yhtään tutkijaa, joka tekee ns. ilmaista työtä opettamalla ilman erillistä korvausta.
Tärkein asia, jonka nostimme esiin, oli tutkijoiden palkkataso, joka on koulutukseen ja tehtävien vaativuuteen nähden aivan liian alhainen. Suuri osa laitoksella jopa vuosia työskennelleistä tutkijoista ei edelleenkään ole saavuttanut edes kakkosella alkavaa palkkaa, vaan työskentelee henkilökohtaisella apurahalla, tutkijakoulupalkalla tai palkkaluokalla A 19. Tällainen taso akateemisesti koulutetulla henkilöllä on suorastaan vitsi. Palkkauksen lisäksi nostimme esiin myös muita nuorten tutkijoiden ja jatko-opintoja suorittavien työntekijöiden asemaan ja arvostukseen liittyviä epäkohtia, joita käsiteltiin myös tämän viestiketjun viestissä 99.
Katsomme, että esimerkiksi määräaikaiset työsuhteet, alipalkkaus, (oman) työn arvostuksen puute ja jatko-opintojen ohjaukseen liittyvät kysymykset ovat ongelmia, joihin täytyy vähitellen löytyä ratkaisuja, huolimatta UPJ:n tulevasta kohtalosta. Laitoksen professoreilta saamamme, aktiivista ja kollektiivista toimintaamme koskevan positiivisen palautteen myötä sekä näitä keskusteluja lukiessamme toivomme, että näihin yliopistoväkeä yleisesti koskeviin epäkohtiin on todellakin mahdollista puuttua. Samassa veneessä ollaan.
Ja mitä kokemuksiimme UPJ:stä nyt päättyneiden arviointikeskusteluiden päätyttyä tulee, emme voi niitä kovinkaan positiiviseksi kuvata. Pääosin vaativuustason hännänhuipulle (tasoille 1-2) sijoituimme, huolimatta työnkuvasta, mahdollisesta jatko-opiskelijan statuksesta, tutkimusprojektin rahoituslähteestä tai vuosienkin työkokemuksesta. Ei kovinkaan kannustavaa! Eikä myöskään puolla sitä väitettä, että UPJ tulisi parantamaan etenkin nuorten tutkijoiden asemaa ja palkkausta. Siis tutkijat ja assistentit hoi! Ryhmittykää ja olkaa äänessä kuten mekin täällä Tampereella!
Tampereen yliopiston terveystieteen laitoksen nuorten tutkijoiden puolesta, Ilona Kulmala ja Ilkka Pietilä
Muutamassa puheenvuorossa on peräänkuulutettu kovien tieteiden edustajien näkökulmia. Minut voitaneen sellaiseksi laskea, vaikka edustankin tietojenkäsittelytieteen pehmopuolta eli ohjelmistotekniikkaa.
Olen akatemiatutkijana siinä onnellisessa asemassa, että minuun ei (ainakaan vielä) sovelleta UPJ:tä. Saan palkkani suoraan Suomen Akatemialta, joten en myöskään voi muodollisesti olla fyysisessä työpaikassani TTY:ssä ohjaamieni jatko-opiskelijoiden esimies. Vaikka itselläni on näin lähes diplomaattiseen koskemattomuuteen verrattava asema kotilaitoksellani, joudun ja pääsen myötäelämään työtoverieni kokemuksia. Vaimoni on professori, joten olen sitäkin kautta päässyt sivusta seuraamaan UPJ:n käytännön toteutumista ja sen seurauksia.
Valmistuin 1991 tietotekniikan diplomi-insinööriksi, ja olisin helposti päässyt IT-buumiin mukaan. Monet opiskeluaikaisista ystävistäni ovat tänäkin päivänä hyvin palkatuissa keskijohdon tehtävissä. Valitsin kuitenkin yliopistomaailman siellä vallineen itsenäisyyden ja vapauden takia. Ennen ja jälkeen valmistumistani opetin useita laitoksen perusopetukseen kuuluvia kursseja, vaikka se ei olisi assistentin toimenkuvaan tiukasti ottaen kuulunutkaan. Innoituksen lähteeksi riitti halu tehdä asiat oikein ja laitoksen talkoohenki. Vaikka valintani ei taloudellisesti ollut kovin järkevä, olen siihen edelleen tyytyväinen.
Väittelin vuonna 1997, ja olen sen jälkeen pääosin ollut joko suoraan tai epäsuorasti Suomen Akatemian tutkimusrahoituksella. Nyt olen akatemiatutkijan viran kauden puolessavälissä, ja hiljalleen pätevöitymässä itsenäiseksi tutkijaksi. Urakehityksen kannalta alkaisi olla aika tipahtaa johonkin pysyvään yliopistovirkaan.
Tuntuu kuitenkin siltä, että sitä yliopistolaitosta josta olen tutkijanuran alkuponnahdukseni ottanut ei enää ole. Laitoksilla on varmasti kautta aikain murmutettu byrokratiasta ja hallinnon mielivallasta, mutta nykymuodossaan esimerkiksi professuuri alkaa profiloitua niin selkeäksi hallintoviraksi, että sen houkuttelevuus on varsin kyseenalainen. Muutenkin ohjauksen, mittaamisen, raportoinnin ja kilpailemisen kulttuuri tuntuu kovin vieraalta. Jos tietotekniikan puolella sellaista haluaa, niin siihen löytyy paremminkin palkattuja paikkoja.
Ylipäänsä ajatus siitä, että raha toimisi tutkimustyön tekemisen kannusteena ontuu pahasti. Saan akatemiatutkijana A26 mukaista palkkaa, enkä oikein ymmärrä mihin tarvitsisin enemmän rahaa. Jotta suuremmalla palkalla olisi merkittävää kannustearvoa, sen pitäisi sitten olla niin suuri, että esimerkiksi kymmenen vuoden päässä häämöttäisi taloudellinen riippumattomuus tehdä mitä haluaa. Vaikkapa sitten tutkimustyötä.
Itselleni merkittävä kannuste olisi tutkimustyön edellytysten, kuten matkustusrahan tai tutkimusryhmän rahoituksen paraneminen tulosten myötä. Nykyinen palautesykli Akatemian rahoituksen kautta on liian hidas ja epävarma toimiakseen todellisena kannustimena.
Onneksi väitöskirjani ei ole onnistunut nollaamaan kaikkea diplomi-insinöörin tutkinnon antamaa käytännöllistä tietoa, joten minulla on vielä karvan verran alle nelikymppisenä todellista valinnanvaraa. Hiukan surullista on, että irtautumissuunnitelmani perustuu asioille joita olisin osannut tehdä jo fuksina kaksikymmentä vuotta sitten. Jos tämä skenaario toteutuu, menevät yhteiskunnan minuun satsaamat rahat enemmän tai vähemmän hukkaan.
Uskon, että tutkijakunnassa on monta kaltaistani Rokka-fania. En kerta kaikkiaan suostu järjestelemään pikkukiviä komentokorsun edustalle, kun todellista merkitystä on sillä mitä luentosaleissa ja tutkimusryhmissä tapahtuu.
Jos UPJ:tä ajattelee palkkaneuvotteluna (Ks. toinen keskustelu viesti 74.), henkilökohtainen vuosittainen neuvottelu ei ole yleensä pohjoismaalaisille mieluinen. Kun kohteena olisi vielä niin abstrakti, monimuotoinen ja vaikeasti määriteltävä asia kuin tiedetyö, ei henkilökohtaiseen neuvotteluun kannata siirtyä. Kollektiivinen palkkasopimus varmistaa paremmin hyvää ilmapiiriä työpaikoille. UPJ on houkutteleva ja mutta harhaanjohtava ja valheellinen lupaus oikeudenmukaisesta palkasta. Jonkin erityisen hankalaan asemaan joutuneen henkilön kohdalla UPJ saattaisi korjata vääristynyttä tilannetta ja olla henkilökohtainen voitto, mutta työyhteisön tasolla se olisi lähes poikkeuksetta tuhoisa. Vielä palkkaneuvottelun kehnoa muotoa suuremman vaaran UPJ aiheuttaisi sillä, että se tuhoaa mahdollisuuksia yhteisölliseen toimintaan tiedeyhteisön perustasolla laitoksilla. UPJ toisi mukanaan jatkuvat tunnemyllyt, jotka sisältäisivät epävarmuutta, pelkoa, kaunaisuutta ja kyttäystä. Energia valuisi negatiiviseen. UPJ tunkeutuu liikaa työntekijän yksityisyyteen. Älyttömyyttä on lomakkeiden ja ohjeiden yksityiskohtaisuus, puutteellinen ja muuttuva ohjeistus (koska näitä työvälineitä on lähes mahdotonta käyttää, on käyttöohjeen laatiminen lähes mahdotonta) ja myös ohjausjärjestelmän osien yhteismitattomuus. Tästä kertoo se, että yliopiston ohjausryhmä voi sanoa laitosjohtajalle: ”Tiedän väelle on annettu liian hyvät pisteet! Ottakaa laitoksella uusi kierros.” UPJ on toisinaan täysi farssi. Tiedeyhteisöjen perustason elämän (mm. luovuus, luottamus, vapaus, yhteisöllisyys) sekoittaminen UPJ:llä on varmasti tuhoisaa tieteen tuottavuudelle ja kiinnostavuudelle. Tämä vahingoittaa suoraan yhden Suomen kivijalan eli tietopääoman tuottoa ja välittömästi heikentää Suomen kilpailukykyä. UPJ:n ajaminen läpi henkilöstön vastustuksesta huolimatta johtaisi näennäisuudistukseen, jolla olisi useita haitallisia sivuvaikutuksia. UPJ:ssä on varmasti myös joitakin hyviä tavoitteita. Kuitenkin kokonaisuus painuu reilusti pakkaselle. Mikä yliopistotyön palkitsevuudessa on niin pielessä, että me emme voisi pitäytyä vanhassa järjestelmässä? Vanha järjestelmä palkitsee seuraavasti. Ansioitunut saa paremmin rahoitusta ja yhä parempia virkoja. Hän voi tehdä halutessaan haastavaa lisätyötä. Jos yliopistolta haasteet loppuvat, hänelle on mahdollista siirtyä muihin vaativiin tehtäviin tutkimuslaitoksiin, hallintoon tai ulkomaisiin yliopistoihin. Myös ikälisät vastaavat yleistä oikeustajua. Työtekijöiden keskinäisen työmäärän mittauskäytäntö toimii hyvin ainakin omalla laitoksellani. Tähän päälle tuo myönteistä rakentava kehityskeskustelu jokaisessa esimies-alaissuhteessa kuitenkin niin, että keskustelussa ei puhuta palkasta. Toimintaehdotukseni on seuraava: Kokouksissa, joita UPJ asian tiimoilta järjestetään, olisi hyvä rakentaa vaihtoehtoista mallia UPJ:lle. KUINKA VÄHÄN JA MITÄ VOI VANHAAN TOIMIVAAN JÄRJESTELMÄÄN LISÄTÄ, ETTÄ SEN TOIMINTA EI HEIKKENE VAAN PARANEE? Vastuulliset tahot kuten ammattiyhdistykset, rehtorit, opetusministeriön virkamiehet ja opetusministeri voivat miettiä tätä. Yliopiston väki on tätä jo näilläkin palstoilla pohjustukseksi miettinyt.
Tässä täytetään lomakkeita aivan turhaan koska tasoista on jo sovittu etukäteen. Professorit saavat 8-10. 10 esimiehille, 9 vanh. professoreille, 8 nuor. prof. Yliopistolehtorit: 6 nuor. dos.lle, 7 vanh. dos. Tohtori saa aina 5, assistentti 4 jne. Tutkimustuloksia ei lasketa ollenkaan. Ja työtehtävät siiretään sen mukaan kenelle pitäisi maksaa korkeampi palkka.
UPJ:ä on puolustettu sillä, ettei kenenkään palkka pienenisi. Tämä taattasiin siirtymäkauden tuella. Todellisuudessa systeemi kasvattaa palkkaeroja ja aiheellinen kysymys on, kuinka paljon tätä tukea on varattu ja kauanko sitä tulee. Oman laitoksen kokemus sairaalamaailmasta on, että tukea voi saada vain 40% porukasta kun tarve olisi arvioinnin perusteella 60%. Niinpä palkkakehityksen pysähtyessä merkittän porukan ansiotaso (so. myös tuleva eläke-) tulee reaalisesti hiipumaan. Eräänlainen käsitys oikeudenmukaisuudesta tämäkin.
Vaativuuden arvio vaikuttaa palkitsevan vallasta ja heko vallankäytöstä.Johonkin järjestelmässä unohtunuu työ, sillä arvioinnin perusteella hyvin työnsä suorittavilla esimiehilla on huonosti työstä suoriutuvat alaiset. Jostakin syystä sairaala kuitenkin suoriutuu tehtävästään - joidenkin mielestä jopa erittäin hyvin.
Työ on kollektiivista toimintaa. Onko ylipäätääntä mahdollista erottaa arvioitavaksi individuaalisti yksilön suoritus? Onko se oikeudenmukaista, ellei samalla huomioida työn teon puitteita. Työelämä pitää sisällään jännitteitä ja ristiriitoja ja ne ovat kehityksen liikkeelle paneva voima. Auditoinnilla ja monitoroinnilla voidaan kontrolloida "oikeamielisyydestä" poikkeavien erilaisten näkemysten esille tuomista mutta samalla estetään ristiriitojen ratkaiseminen vastakkaisten näkemysten dialogissa. Tuloksena ei taatusti ole edistystä työelämässä.
UPJ tarjoaa palkansaajille sähköjäniksen roolin vailla vertaisten kollektiivista turvaa. Järjestelmästä sovittiin ylätasolla korporatiivisesti jo 90-luvulla lamavuosien "talvisodan hengessä" ja nyt se vaikuttaa jostakin syystä ajankohtaiselta toteuttaa.Olen ehkä vanhanaikainen mutta en ole löytänyt UPJ:stä juurikaan edistykseen viittaavaa.
Salassa pidettävä
Olen allekirjoittanut 'henkilökohtaisen työstä suoriutumisen arviointilomakkeen' yhdessä esihenkilöni kanssa. .doc -tiedostomuodossa olevan lomakkeen oikeassa yläkulmassa komeilee punainen nelikulmio ja siinä teksti: SALASSA PIDETTÄVÄ, JulkL 24§ 1 mom 29 kohta.
Laki lienee tämä: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990621 ja rangaistukset löytyvät täältä: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1889/18890039001 Siis sakkoja tai vuosi vankeutta rikoksen määrittelystä riippuen.
Harjoitan nyt osittaista kansalaistottelemattomuutta ja paljastan salaisia tietoja: tehtäväni vaatimustaso on 8 ja suoritustasoni 3.00 kahden desimaalin tarkkuudella.
Lyhyehkö lainaus lakitekstistä: Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta 21.5.1999/621 3 § Lain tarkoitus Tässä laissa säädettyjen tiedonsaantioikeuksien ja viranomaisten velvollisuuksien tarkoituksena on toteuttaa avoimuutta ja hyvää tiedonhallintatapaa viranomaisten toiminnassa sekä antaa yksilöille ja yhteisöille mahdollisuus valvoa julkisen vallan ja julkisten varojen käyttöä, muodostaa vapaasti mielipiteensä sekä vaikuttaa julkisen vallan käyttöön ja valvoa oikeuksiaan ja etujaan
24 § Salassa pidettävät viranomaisen asiakirjat Salassa pidettäviä viranomaisen asiakirjoja ovat, jollei erikseen toisin säädetä: 29) asiakirjat, jotka sisältävät tietoja henkilölle suoritetusta psykologisesta testistä tai soveltuvuuskokeesta tai sen tuloksesta taikka asevelvollisen sijoittamista tai työntekijän valintaa tai palkkauksen perustetta varten tehdyistä arvioinneista;
Kysymys kuuluu, voidaanko nykyistä UPJ -käytäntöä sisäisine ristiriitaisuuksineen ja julkilausumattomine perusteineen pitää palkkauksen perustetta varten tehtynä arviointina? Pitääkö palkkauksen perustetta varten tehty arviointi olla jotenkin sisäisesti koherentti laitos-, tiedekunta- ja yliopistotasolla sekä yliopistojen välillä? Riittääkö palkkauksen perusteen arvioimiseksi muutaman nähtävästi jatkuvan muutoksen kourissa kamppailevan lomakkeen täyttö ja keskustelutuokio satunnaisen (vaihtuvan) esihenkilön kanssa?
Tulevatko nämä suureet (8, 3.00) vaikuttamaan palkkaukseeni ja milloin? Pitäisikö minun ymmärtää, miten ja miksi ne vaikuttavat? Pitäisikö palkkauksen perusteiden olla läpinäkyviä, siis julkisia ja kontrolloitavissa, vai läpitunkemattomia eli salaisia, sekavia ja mielivaltaisia? Missä nämä tulevat sotkut ratkaistaan: loputtomissa oikeudenkäynneissä, paperisodassa kaatuneiden sankarivainajien hautajaisissa vai italialaistyyppisissä työtaisteluissa? Kannatan jälkimmäistä.
Seppo Koskela pätkäprojektisuunnittelija HY/viestinnän laitos
Ilolla luin upj:n nostattamia kommentteja autoritaarisilta yliopistotahoilta. Paitsi kaytannon hankaluuksia, kuten vaihtuvia ohjeita ja menetettya tyoaikaa, upj on jo nyt aiheuttanut negatiivisia seurauksia tyoyhteisoissa: useammassakin paikassa arvioinnit ovat herattaneet yksiloiden valisia ristiriitoja ja siten suoranaisesti heikentaneet yksikoiden edellytyksia selviytya varsinaisista tyotehtavistaan. Tama on tietysti mahdollista vain tilanteissa, joissa esimies on yrittanyt parhaansa mukaan arvioida tyontekijoiden yksilollisia avuja ja puutteita uudistuuksen hengen mukaisesti. Toisaalta koko uudistuksen merkitys haviaa mikali kaikki saman tyonimikkeen omaavat arvioidaan samaan kategoriaan (tehtava- ja suorituspuolella) varmuuden vuoksi.
Vaitoskirjatutkijoiden osalta uudistus on mielestani varsin epaonnistunut - tutkijakoululaiset ja ulkopuolisella rahoituksella tyoskentelevat vaitoskirjatyontekijat ovat mm. oman tdk:tani ohjeiden mukaisesti heti alempana vaatiasteikolla kuin assistentit. Tyonkuvaan voi silti kuulua opetusta ja esim velvoitteita kansainvalisissa projekteissa.
Puuttumatta ilmeisiin rahoitusongelmiin on selvaa, etta joustava varvaysjarjestely ja lupaavien tutkijoiden voimakkaampi tukeminen, johon ymmartaaksini uudistuksella osittain pyritaan, olisi toteutettavissa varmasti muutoinkin.
Taman lisaksi, ja tarkeimpana kaikesta, olen vilpittomasti huolestunut kaikenlaisen byrokratian lisaantymisesta yliopistolla (upj:n lisaksi erilaiset evaluaatiot ja raportit ja tuntikehykset yms), mika selvasti alistaa tutkimusta byrokratian totalitarismille.
UPJ:n toteuttaminen on pieni osa niin suuressa muutoksessa, että monen, varsinkin yliopiston ulkopuolella, voi olla vaikea sitä hahmottaa. Melkoisen vapaa yliopistomme - aikana, jolloin muuta vapautta ei juuri ollut - loi ja aikaansai tutkijoineen ja opiskelijoineen sen, että meillä on suomalainen valtio, tiede- ja kulttuurielämä. Tämä kaikki ei syntynyt eikä vastaisuudessakaan synny hallinnollisin uudistuksin.
Nyt tuon yliopistoäidin yksi lapsi -opetusministeriö - ajattelee johtavansa Suomen yliopistolaitosta ja ymmärtävänsä tiedettä ja sen tekemisen edellytyksiä paremmin kuin koko aikuisikänsä tiedettä opiskelleet ja sitä luovat henkilöt. UPJ ja tilavuokrat ovat konkreettisia esimerkkejä siitä, että toteutetut suunnittelu- ja uudistusorgiat ovat epäonnistuneet.
Tieteessä on kyse asiantuntijuudesta, joka ei perustu hallinnolliseen asemaan organisaatiossa tai virkamieskäskytykseen, ei sittenkään, vaikka tätä mallia on yliopistoväelle yritetty syöttää. Professori Patomäen argumentit ovat olleet erittäin hyviä. UPJ:ssä keskeistä ei ole se onko se jonkun kohdalla hyvä tai huono uudistus nyt ja tässä, vaan se mitä se merkitsisi "pitkässä juoksussa" yliopistolaitokselle ja tutkijoille.
Olen matkalla UPJ-neuvotteluihin. Olen mukana useammassa projektissa, joihin rahoitus tulee kaikkiin ulkopuolelta. Se laitos, jossa fyysisesti olen, ei osallistu rahoitukseeni ollenkaan. Kahden viikon soutamisen ja huopaamisen jälkeen olen löytänyt itselleni esimiehen.
Hän ei ole samalta alalta kuin minä eikä tunne minua kovinkaan hyvin. Vuosi sitten hän oli valintatoimikunnassa hakemaani määrä-aikaiseen virkaan. Toimikunta valitsi henkilön, jolla oli vähemmän kokemusta ja tieteellisiä ansioita kuin minulla, mutta henkilö oli heidän hyvin tuntemansa. Tuollaiselle henkilölle minun pitää luottaa palkkani!
Viestin 139. suuresta muutoksesta esimerkkinä myös esim. Oulun yliopiston tutkijoiltaan vaatima laaja salassapito oikeuksien luovutuksen yhteydessä.
Mitä tehdä UPJ:lle (Tarjosin juttua Helsingin Sanomiin, mutta se ei mahtunut mukaan)
Uusi palkkausjärjestelmä on vihdoin herättänyt ainakin yliopistojen sisällä ansaitsemaansa kauhistusta ja vastarintaa. Professori Martti Koskenniemi kirjoittaa tästä Helsingin Sanomissa 13.3. Helsingin yliopiston perspektiivistä. Hän on kuitenkin väärässä siinä, että kysymyksessä olisi vääpelimäisen komennon tuominen yliopistoon: vääpelimäiseen komentoon on yliopistoissa jo totuttu. Tämä pätee nimenomaan yliopiston suhteeseen sen yläpuolella olevaan tasoon, opetusministeriöön. Olemme vuosikausia toteuttaneet uudistuksia, joiden mielekkyyttä emme näe, vain koska ylhäältä tuleva määräys niin edellyttää. Yliopiston autonomiaa, joka tarkoittaisi sitä, että yliopisto saisi itse määrittää järkevimmät toimintatavat, ei ole pitkään aikaan ollut olemassa - muuta kuin siinä kohdin, että yliopistot ovat saaneet itse päättää, mitä virkoja rahan puutteessa lakkauttavat.
Olen Koskenniemen kanssa kuitenkin samaa mieltä sikäli, että vaikka vääpelimäinen komento on yliopistoissa ylhäältä tulevien määräysten suhteen ollut jo pitkään arkipäivää, ollaan nimenomaan UPJ:n kohdalla tultu sellaiseen pisteeseen, että nyt on pakko sanoa "ei käy". Raja tulee vastaan juuri tässä kohdin siksi, että UPJ:n käytännöt kieltävät yliopistoilta niiden erityisen, tieteelle ja asiantuntijuudelle perustuvan toimintalogiikan.
Yliopistojen opettajien ja tutkijoiden virkoja täytettäessä on noudatettu ammoisista ajoista erityistä asiantuntijamenettelyä, jossa alempien virkojen kohdalla professorit ja professorin virkojen kohdalla ulkopuoliset vertaisasiantuntijat esittävät arvionsa hakijan tieteellisistä ja muista ansioista, minkä jälkeen tehtävään valitaan säädetyllä hallintomenettelyllä hakijajoukon pätevin. Tämä suhteellisen raskas menettely on välttämätön, jotta hakijoiden arviointi olisi pätevä ja oikeudenmukainen. UPJ:ssa henkilön tieteellisen ja muun toiminnan arviointi suoritetaan kuitenkin esimiesarviointina. Esimerkiksi oppiaineen päävastuuhenkilönä toimiva professori joutuu arvioimaan lähimmistä työtovereistaan, onko näiden tutkimus "tiedeyhteisön arvostamaa" vai "tiedeyhteisön erittäin korkealle arvostamaa". Hänen on pisteytettävä heidän "ammatinhallintansa" ja heidän toimintansa "laatu ja tuloksellisuus" perustelujen jäädessä muutamaan virkkeeseen. On selvää, että lausunnonantajan ei edellytetä paneutuvan tätä varten tosissaan arvioimaan henkilön tieteellista tuotantoa. Jos sisällöllistä arviota ei edellytetä, voidaan arvio tehdä vain määrällisin tai satunnaisin, epämääräisin kriteerein. Määrällinen arviointi on tietysti sen suuntaista, mitä OPM on viime vuosina muutenkin vaatinut yliopistoilta: määrällistä lisäystä tuotoksessa. Oleellinen ero aikaisempaan on kuitenkin siinä, että UPJ:n myötä professorit, laitosjohtajat ja dekaanit halutaan saada allekirjoittamaan tämä näkemys: esimiehen tulee väittää arvioineensa alaisensa tieteellinen ja muu toiminta, vaikka hän ei mahdollisesti ole lainkaan perehtynyt ko. henkilön tieteelliseen tuotantoon eikä kenties - esimerkiksi dekaanin arvioidessa toisten oppiaineiden professoreita - kykenisi sitä arvioimaankaan, koska toimii itse aivan toisella tieteenalalla. Lyhyesti: yliopistoon halutaan tuoda palkkausjärjestelmä, joka näennäisesti perustuu samoille tai samantapaisille kriteereille kuin minkä perusteella henkilöt valitaan opetus- ja tutkimusvirkoihin, mutta ainoastaan näennäisesti. Jos esimies lukematta arvioitavansa tieteellistä tuotantoa esittää tästä arvion, tämä ei minkään akateemisen yhteisön hyväksymien kriteerien mukaan ole pätevä arvio. Jos esimies näin tekee, hän on mukana ajamassa alas tieteellisen toiminnan arviointimenettelyä.
Koskenniemi puhuu vääpelimäisestä komennosta ylipäänsä yliopiston toimintalogiikan vastakohtana. Olen tästä samaa mieltä. Yliopiston toiminnan pitäisi perustua universitas-ajatukselle: yliopistot ovat paikkoja, joissa samoista asioista kiinnostuneet kokoontuvat yhteen perehtymään asioihin, tutkimaan niitä ja väittelemään niistä siten, että keskustelussa argumentin asiasisällön tulisi olla ainoa seikka, joka painaa. Yliopistojen hierarkkinen rakenne on nykyiselläänkin tehokas este tämän vapaan tieteellisen keskustelun ideaalin toteutumiselle. Mutta on selvää, että jos tiedeyhteisön toimijoiden palkka riippuu vielä suoraan siitä, mitä esimies (professori) heistä kirjoittaa, tämä tyrehdyttää loputkin mahdollisuudet vapaaseen tieteelliseen keskusteluun, haluavat asianomaiset sitä tai eivät.
Mitä siis tehdä? Koskenniemi mainitsee yhtenä mahdollisuutena svejkmäisen vastarinnan, järjettömien määräysten osoittamisen sellaisiksi niitä kirjaimellisesti noudattamalla. Pidän kuitenkin ylioptimistisena ajatusta, että ylempi taho tunnistaisi tällaisen ironisen vastarinnan. En myöskään pidä toimivana ajatusta, että esimies sanoutuu UPJ:n takia irti esimiehen tehtävistään. Hallinto kyllä löytää jonkun muun tilalle - ja sitä paitsi esimiehillä on muitakin tehtäviä kuin nyt keksitty alaisten palkkaan vaikuttaminen: opetuksen, tutkimuksen, oppiaineen virkarakenteen kehittämistä koskevat tehtävät, joita ei voi luovuttaa kenelle tahansa, joka suostuu ottamaan vastaan myös UPJ-johtajan tehtävät. Ehdotukseni on sen vuoksi se, että päinvastoin otamme esimiehen tehtävät tosissamme ja sanomme, että emme pysty esimiehinä arvioimaan alaistemme toimintaa UPJ:n edellyttämällä tavalla, koska tässä vaadittava arviointimenettely ei täytä akateemisia tieteellisen tai muun asiantuntijuuden arvioinnin kriteereitä. Sanomme toisin sanoen tehtävänantajallemme: tehtävä mahdoton suorittaa. Emmehän voisi kävellä vetten päälläkään, vaikka OPM sitä meiltä vaatisi.
Liisa Saariluoma professori Turun yliopisto
Liisa Saariluoman ehdottama toimintastrategia on mielestäni oikeansuuntainen - muistutan mieliin, että ammattiliitot (ainakaan TTL) eivät ole hyväksyneet tätä henkilökohtaiseen "esimiehen" suorittamaan arviointiin käytettyä lomaketta laisinkaan, vaan se on tullut suoraan opetusministeriöstä, siis ohi liittojen (tästä syystä lomake saatiin niin myöhässä).
Opetusministeriö on tässä tilanteessa kuitenkin vain yksi käskytettävistä - varsinaisen käskytyksen hoitaa VM, jossa työskentelevien virkamiesten ehdottomana päähänpinttymänä on saada läpi sama pisteytysjärjestelmä kaikissa valtion virastoissa, jotta palkoista saataisiin "vertailukelpoista tietoa". Kukin voi omassa päässään miettiä sitä, miksi vertailukelpoisen tiedon saamiseksi tarvitaan näin pässinpäinen järjestelmä, mutta tässä on se julkilausuttu rationaliteetti, joka UPJ-logiikkaa ohjaa. Lisäkuorrutuksena tulevat tietysti sloganit UPJ:n "oikeudenmukaisuudesta" ja "kilpailukykyisyydestä" (sic!). Oikeudenmukaisuus on järjestelmän nykymuodossa lähinnä huono vitsi, mutta pahinta on tietysti se, ettei taloudellisille kannustimille ja yksilösuoritusten pisteytyksille perustuva logiikka voi toimia edes omilla kriteereillään tilanteessa, jossa yliopistoille tulevaa rahoitusta ei radikaalisti lisätä. Tilanteessa, jossa yliopistot ovat yksityisiä ja rahaa palkkoihin voidaan lypsää lisää lukukausimaksuja nostamalla, tämäntyyppinen järjestelmä toimii sellaisessa markkinaympäristössä, jota varten se on suunniteltu (eikä sielläkään aina kovin hyvin). Suomessa ei kuitenkaan olla vielä näin pitkällä - onneksi. Kannattaisi ehkä USA:n sijasta suunnata katse rakkaaseen naapurimaahamme Ruotsiin ja katsoa, kuinka yliopistojen henkilökunnan palkkaus on siellä järjestetty...
Joka tapauksessa tässä tilanteessa on äärimmäisen tärkeää saada yliopistojen arviointiryhmille selkeä viesti siitä, että JÄRJESTELMÄ EI TOIMI, että se on nykymuodossaan toteuttamiskelvoton. Ja adressit täyteen nimiä, tätä ei voine liikaa korostaa.
On erittäin loukkaavaa lähteä arvioimaan tutkijoita kriteerein, jotka on otettu käyttöön muunlaista toimintaa silmälläpitäen. Tämä aiheuttaa ahdisutsta ja halua hakeutua muihin tehtviin. Menetetäänkö parhaat tutkijat? Rehtori on oikeassa todetessaan seuraavaa (valitan, että olen poiminut testit asiayhteydestään pois, mutta näissä rehtorin toteamuksissa ilmenee hänen tiedeyhteisöä tukeva ja ymmärtävä viestinsä!). Omat kommentit isoin kirjaimin
Oman yliopistomme henkilöstö ei saa joutua huonompaan asemaan kuin muiden yliopistojen työntekijät. Tämä edellyttää meiltä kaikilta lisäpanostusta virkatehtävissämme sekä arvostusta ja huolenpitoa työtovereittemme tilannetta ja tulevaisuutta kohtaan. KOMMENTTI: HUOLEHTIKAAMME TUTKIJAN TYÖN ERISTYSLUONTEEN YMMÄRTÄMISESTÄ Upj:n sisältö, aikataulut, lomakkeiden pisteytys ja arviointikriteerit sekä niiden rahalliset vaikutukset eivät ole yliopistossa valmisteltuja.
KOMMENTTI: SIISPÄ MUUTETAAN NIITÄ! Tässä valossa on erinomaista, että yliopistosta nousee kuuluviin kriittisiä ja kyseenalaistavia puheenvuoroja, joissa upj:n toimeenpanon käytännöllisten ongelmien lisäksi sen pelinsääntöjä otetaan - Koskenniemen sanoin - “tieteellisesti pätevään tarkasteluun”.
KOMMETTI: HYVÄ, TARKASTELLAAN MILLAISTA ON TYÖNTEKO TIEDELAITOKSESSA
*Mutta vielä kohtalokkaampaa työyhteisön hengelle ja ilmapiirille on, jos järjestelmää ei koeta riittävän tasapuolisena ja oikeudenmukaisena. Toistan tässä argumenttini pääajatuksen vastauksena Koskenniemen ja Patomäen ”tieteellisiä arvoja” koskevaan haasteeseen. KOMMENTTI: SIVISTYSLAITOKSENA YLIOPISTON PITÄÄ PITÄÄ KIINNI TASAPUOLISUUDESTA JA OIKEUDENMUKAISUUDESTA
* Nämä vuoden 1997 ajatukset koskevat palkkausjärjestelmän ihanteellisia arvoja, jotka sinänsä ovat erinomaisen yhteensopivia akateemisen sivistysyliopiston päämäärien kanssa. Niitä on kuitenkin aihetta täydentää kannustavaan palkkaukseen liittyvillä riskeillä, joita Patomäki politiikan tutkijana terävästi analysoi. Upj luo esimiesten ja alaisten välille uudenlaisia hierarkkisia suhteita, jotka voivat vaarantaa akateemiseen maailmaan kuuluvia tasaveroisen julkisen kommunikaation ja demokratian periaatteita. Upj:sta voi tulla eettis-poliittisesti kyseenalaista vallankäyttöä, jolla puututaan alaisten suorittaman tutkimuksen ja opetuksen sisältöön. KOMMENTTI . YLIOPISTON IDEA VAPAANA TUTKIMUSLAITOKSENA EI KESTÄ UUDENLAISIA HIERARKKISIA SUHTEITA, KOSKA SILLOIN VOIDAAN PUUTTUA VÄÄRIN PEUSTEIN TUTKIMUSKEN JA OPETUKSEN SISÄLTÖÖN.
*Mutta millaisissa olosuhteissa tehtäväkuvien sopimisella ja kahdenkeskisellä henkilökohtaisella arvioinnilla voi olla näin kielteisiä vaikutuksia? Vastaus on ilmeinen: siellä, missä pikkusieluiset esimiehet hamuavat itselleen valtaa, ja missä he haluavat hiostaa ja nöyryyttää alaisiaan, mutta työtovereiden kesken ei vallitse keskinäistä luottamusta. KOMMENNTTI: YLIOPISTOYHTEISTÖ KOOSTUU IHMISISTÄ, ME IHMISET OLEMME TÄLLAISIA, JOKAINEN JOSKUS!
Olen nyt viettänyt näillä sivuilla kymmenisen minuuttia ja saanut enemmän tietoa aiheesta UPJ kuin missään muualla tai laitoksella järjestetyissä tilaisuuksissa. Kyllä käskytys on käynyt ylhäältä ja aikataululla jota ei edes kyseenalaisteta- ei kyseenalaisteta oikeastaan mitään missään tai mitenkään. Prosessi on tuskallinen kaikille ja niin kuin edellä on jo mainittu:ilman perusteluja.
Ilmeisesti toivottiin että muutos voitaisiin ajaa läpi yhdessä yössä ja miettiä seurauksia vasta sitten kun kaikki on jo tapahtunut. Onneksi "vastarintaliike" on jo näinkin hyvissä voimissaan. SATTUNEESTA SYYSTÄ en voi kommentoida omalla nimelläni mutta tämä ajattelutapa laajenee varmasti ja saa tukea jopa yllättäviltäkin tahoilta. Oikeutetusti.
Uudistus ei ole vain haitallinen, se on myös toteutettu väärin (ainakin tietotekniikkaosastolla). Vaativuustasojen tulisi perustua vaativuustasokehikkoon ja sen kuvauksiin, vaikka ne ovatkin ympäripyöreitä. Tietotekniikkaosastolla esimiehet on kuitenkin ohjeistettu siten, että eri vaativuustasoille on omat kiintiönsä, eikä esim. vaativuustasolle 9 voi yltää kuin tietty määrä ihmisiä. Tällä tavoin järjestelmästä viedään loputkin siitä vähästä järjestä, mitä siinä ehkä on ollut -- estetään sitä tuottamasta todellista tietoa työntekijöiden tehtävien vaativuudesta (ja muuten yhtä lailla suoriutumisesta), eli sen sijaan, että uudistuksella oikeasti selvitettäisiin jotain, sanellaankin työntekijöille, mikä näiden tehtävien vaativuus mukamas on.
HY:n rehtorin maalaama kuva "Mutta millaisissa olosuhteissa tehtäväkuvien sopimisella ja kahdenkeskisellä henkilökohtaisella arvioinnilla voi olla näin kielteisiä vaikutuksia? Vastaus on ilmeinen: siellä, missä pikkusieluiset esimiehet hamuavat itselleen valtaa, ja missä he haluavat hiostaa ja nöyryyttää alaisiaan, mutta työtovereiden kesken ei vallitse keskinäistä luottamusta." on ollut laitoksellamme täyttä totta jo vuosikausia. NPH-henkilön alaisuudessa on kuitenkin kovettunut jo niin, että ei odotakaan muuta kuin huonoja arvioita. Sen verran oikeudenmukaisuuden henki kuitenkin pihisee, että allekirjoitin adressin heti, vaikka tähän en omaa nimeäni pistä.
Tällä palstalla käytyä keskustelua luonnehtii nähdäkseni harvinainen yksimielisyys tämän OPM:n totalitaarisen järjestelmän haitallisuudesta, mutta valitettavasti myös suuntautuminen enimmäkseen sen arviointiin. Siten se eroaa valitettavan vähän siitä käytäväjupinasta, joka on seurannut kaikkia OPM:n toimia yliopiston ohjailemiseksi kohti tehdasyliopistoa, rahojen leikkauksia ja hallinnollisten tehtävien lisäämistä. Toki näistä on keskusteltu jonkin verran tiedeyhteisön omassa julkisuudessa ja hyvin vähän muussa julkisuudessa, mutta toimintaa keskustelu ei juuri ole synnyttänyt. Perusrahoitusmielenosoituskin tuossa muutama vuosi takaperin oli opiskelijoiden masinoima. Kuvaavaa on myös ammattijärjestöjen ja jopa Helsingin yliopiston rehtorin alistuva suhtautuminen. Kuitenkin olennaista on nähdäkseni nyt, mitä asialle on tehtävissä. Täällä on ehdotettu yliopistolakkoa valintakokeiden aikaan, kieltäytymistä paperien eteenpäinviemisestä ja ohjeiden toteuttamista absurdiuteen saakka.
Yliopistolakon tulisi todennäköisesti kestää pitkään ennen kuin sillä olisi vaikutusta. Lisäksi työ on jo hajautettu projekteiksi siten, että työntekijöitä on helppo kurittaa eivätkä toimenpiteet kohdistu OPM:öön tai VM:öön. Mutta valintakokeisiin ajoitettuna lakko olisi hyvin tehokas. Niiden pysäyttäminen ei tekisi niin helpoksi suoraan yksittäisiin työntekijöihin kohdistuvia vastatoimia. Se olisi täysin maaliinsa osuva isku OPM:lle, jonka toiminnalla on kaksi toisiaan tukevaa ja OPM:n toimintaa legitimoivaa tavoitetta. Suomesta pyritään tekemään maailman "kilpailukykyisintä" "innovaatioympäristöä" vaatimalla yliopistoilta "yhteiskunnallista vaikuttavuutta", mikä kääntyy usein yritysmaailmalle kumartamiseksi. Toiseksi koko väestöstä halutaan tehdä korkeakoulutettua massayliopiston ja ylennettävien ammattikorkeakoulujen avulla. Valintakoelakko nostaisi myös esiin yleistä ongelmaa, joka on tutkimuksen jatkuva kyniminen opetuksen lisäämisen ja New Public Management -ideologian nimissä. Tähänhän viittaa myös tutkimuksen vähättely UPJ:n arviointikriteereissä. Joidenkin mielestä voi olla ongelma, että viesti olisi muotoa "Nyt riittää!" ja UPJ esiintyisi vain kamelin selän katkaisevana kortena eikä itse päätavoitteena. Toinen mahdollinen ongelma on se, että valintakokeisiin on vielä kolme kuukautta. Toisaalta aika riittäisi asian valmisteluun ja OPM:n kanssa neuvottelemiseen. Ongelmana on myös, että ammattiliitot eivät näytä edustavan kiistassa henkilökuntaa, joten edustus täytyisi järjestää jotenkin.
Suoraan UPJ:ään kohdistuvat toimet ovat sikäli vaikeampia, että paperit on ainakin enimmäkseen ilmeisesti jo toimitettu ainakin laitoksilta eteenpäin. Ne voisi tietenkin pysäyttää vielä tiedekunnissa tai vaatia muin keinoin prosessin pysäyttämistä. Niitä tulee kuitenkin pohtia.
On myös epäselvää (epävarmaa?), kuinka suuri osa henkilöstöstä on valmis toimimaan. Pelkkä adressi ei tule OPM:n päätä kääntämään, varsinkin kun tämä on koko valtionhallintoa koskeva hanke. Tähän keskusteluun on osallistunut enimmäkseen yhteiskuntatieteilijöitä ja humanisteja, mutta myös muut tieteenalat on saatava mukaan, jotta toiminnalla on vaikutusta. Toivon että yliopistolla pohdittaisiin nyt erityisesti sitä, mitä asian eteen kyetään ja ollaan valmiita tekemään, sekä yksittäisinä tutkijoina että kollektiivisena yhteisönä.
Muuten, UPJ:n toteuttaminen ja salailuhan on nyt paljon helpompaa, kun sitä varten on rakennettu samojen business management -oppien mukainen salailuverkko Alma. Ainakin järjettömät kriteerit ja lomakkeet ovat poissa julkisesta arvioinnista.
Sampo Villanen, tutkija, Helsingin yliopisto
Sitten kun (jos) upj:sta toivutaan, on heti peraan tulossa virkarakenneuudistus: http://www.acatiimi.fi/2_05/2_05i.htm
Pyramidin ylapaahan on pedattu lisaa hallintovirkoja (upj-taistoissa kunnostautuneille sotaratsuille?), ja mielenkiintoisena yksityiskohtana tuolla todetaan etta alemmat virkasuhteet olisivat joko aina tai paasaantoisesti maaraaikaisia...
Kysyin jo vuorokausi sitten julkisesti tällä palstalla TTL:n toiminnanjohtaja Eeva Rantalalta, voisiko Tieteentekijöiden liitto toteuttaa laajan, lähdekriittiseltä perustaltaan uskottavan jäsenkyselyn jäsenistönsä nykyisistä UPJ-kannoista. Perustelin myös, millä tavoin TTL ja koko UPJ-keskustelu voisivat hyötyä tästä.
TTL:n toiminnanjohtaja (joka omassa aiemmassa viestissään toivoi aloitteita ja keskustelua) ei ole ainakaan vielä vastannut. Onko pääteltävä, ettei TTL ole sittenkään aidosti kiinnostunut jäsentensä mielipiteistä UPJ-asiassa edes sitä vähää, että ottaisi kantaa rakentaviksi tarkoitettuihin aloitteisiin?
Onhan TTL tietysti yrittänyt suppeassa mitassa kerätä tietoja näistä UPJ-asenteista jo aiemmin, mutta olennaiset erot nyt ehdotetussa toimenpiteessä aiempiin verrattuna ovat, että:
Koska UPJ:ssa on nimenomaan ammattiliiton näkökulmasta kyse ehkä suurimmasta periaatteellisesta ja käytännöllisestä muutoksesta jäsenistön työlle vuosikausiin, en pidä hyväksyttävänä, ettei liitto tekisi asiassa tähänastista enempää.
Rivijäsenenä haluaisinkin tietoa, ovatko TTL:n toiminnanjohtajan näillä palstoilla esittämät huolet konkretisoitumassa ylipäätään TTL:n jäseniä hyödyttäväksi tai tukevaksi toiminnaksi -- vai eivätkö ole? Miten on?
Kyse ei ole pelkästään UPJ:stä, vaan myös TTL:n legitimiteetistä jäsenistönsä suuntaan.
Näin kirjoittaa Liisa Saariluoma (142). Olin jo päättänytkin tehdä niin. Tosin jätän arvioimatta vain opettajien henki-osan, joka on älyttömyyden huippu tässä älyttömässä systeemissä. Perusteluni on suunnilleen seuraava. Teen tunnollisena virkamiehenä kuuliaisesti kaikki ne hommat, jotka edes jotenkin osaan, mutta meikäläinen tyhmä laitosjohtaja ei kertakaikkiaan osaa pisteyttää opettajien henkisuorituksia ilman lisäohjeita.
Otan tässä esiin yhden UPJ:n tiedepoliittisen seurauksen, josta en muista toistaiseksi nähneeni tässä viestiketjussa mainintaa:
UPJ:n on kaiken muun "siunauksellisuutensa" ohella esitetty parantavan nuorten tutkijoiden palkkausta. Sikäli kuin esimerkiksi tutkijakoululaisten ja Suomen Akatemian rahoituksella työskentelevien projektitutkijoiden palkkausta todella korotettaisiin, avoimeksi jää, kuka rahoittaa kohonneet palkkamenot ns. siirtymäkauden jälkeen. Tuloksena saattaa siis olla tilanne, jossa tutkijan kuukausipalkka voi toki olla nykyistä korkeampi, mutta työtä on samalla tarjolla entistä harvemmille. Ei tarvitse olla varsinainen ennustaja uskoakseen, että tämä tulee entisestään lisäämään raadollista kilpailua ja erilaisten tavalla tai toisella etusijalle asetettavien painopistealueiden suosimista, mistä eivät hyödy sen paremmin nuoret tutkijat kuin Suomen tiedekään. Itse en ainakaan ole nähnyt ainuttakaan tieteellisesti vakavasti otettavaa tutkimusta siitä, että jonkin maan tieteenharjoitus olisi todella saanut mitään etua sillä, että laajan ja monimuotoisen kasvuston sijasta aletaan harjoittaa ns. tehometsänhoitoa, jossa muutamaa harvaa puuta yritetään puupellolla kasvattaa mahdollisimman pitkiksi.
Erityisen raadolliseksi menettely muuttuu, jos riittämättömien yliopistobudjettien nollasummapelissä yhden palkankorotus on aina toiselta pois, siis esimerkiksi pois laitoksen tuntiopetusrahoista tai määräaikaisten virkojen täyttämisestä ja siten viime kädessä kollegoiden palkoista. En usko, että näin alas monikaan yliopistolainen on vielä valmis vajoamaan, vaikka järjestelmä kannustaisikin häikäilemättömään omaneduntavoitteluun.
Koska oma ammattiliittoni on TTL, jossa minua edustaa jäsenjärjestöni HYT eli Helsingin yliopiston tieteentekijät, haastan tässä HYT:n hallituksen jäsenet ottamaan pikaisesti kantaa UPJ:n toteuttamiseen, jotta me jäsenet voimme vetää siitä omat johtopäätöksemme.
UPJ:ssa on varmaan paljon pielessä. Mutta kun professori huutaa autonomian tms. olevan uhattuna, on muiden syytä tarkoin miettiä huudon todellisia syitä.
Professoriliitto on tehnyt kenen lienee kanssa epävirallisen sopimuksen, että luokat 8-10 on "varattu" professorin ammattinimikkeelle. Tiedekunnat jakavat tätä varausta ohjeenaan. Ohje on yksinkertaisessa ristiriidassa UPJ:n ääneenlausutun ja virallisen idean kanssa: samasta työstä sama palkka.
Samasta työstä ei tässä järjestelmässä tule saamaan samaa palkkaa ilman samaa virkanimikettä. Tästä huolehtii virkahierarkia. Näinkö kannustetaan nuoria tutkijoita ja opettajia?
Mistä tämä kertoo Professoriliiton johdosta? Suuresta kyynisyydestä – joka viime kädessä kohdistuu omaan työhön ja työyhteisöön.
Olen eri mieltä. Patomäen mainitsemat ongelmat ovat yliopiston ongelmia yleensä, ja niillä on vähän jos laisinkaan tekemistä UPJ:n kanssa. Kyllä se on ihan hyvä juttu joskus pysähtyä ja miettiä, mitä sitä on saatu aikaiseksi. Ja on ihan hyvä, että palkankorotukset eivät tulevaisuudessa ole mahdollisia pelkästään senioriteetin avulla (ikäänkuin niitä ei tulevaisuudessakin osittain tämän perusteella tultaisi antamaan). Palkkahan on yliopistossa ollut pitkää tabu - miksei vetoomusta kirjoiteta siitä, että yliopistotyöntekijöiden torppariköyhyys pitää lopettaa ja antaa koko sakille lisää palkkaa? Ja on se vaan kumma juttu, että kaikki itseänsä niin kriittisinä tieteetekijöinä pitävät eivät uskalla katsoa omaa uraansa kriittisin silmin. Onko pelkona, että kritiikille olisi jotakin aihettakin? Tämä UPJ:n vastainen rintama on jo kuitenkin saanut niin absurdit mittasuhteet, että en omalla nimelläni uskalla olla tämän porukan kanssa eri mieltä. Totalitarismi voi saada monenlaisia muotoja.
Eräs UPJ-prosessi: esimies, jolla ei itsellään ole lainkaan jatko- eikä tutkijakoulutettavia, tasottaa ja arvioi kahden "alaisensa" (tutkijakolleegansa) työtehtävät ja ansiot. Hän toteaa, että jatko- ja tutkijakoulutus on alaisten omatoimista harrastustoimintaa eikä kuulu työtehtäviin. Perusteluna mm. se, että tarkoituksena on erottaa työn "henkilökohtaiset" osat "virallisista" osista: "emme voi kirjata kaikkia tehtäviäsi, sillä jos jäisit virkavapaudelle, niin mistä saisimme yhtä ahkeran ja työteliään tilalle" .
Toinen UPJ-prosessi: Esimies toteaa "alaiselleen" (tutkijakolleegalleen): jos oma arviosi tehtäviesi tasosta poikkeaa minun arviosta, niin arvioin suorituksesi muita alhaisemmaksi.
Kiitän Patomäkeä keskustelun avaamisesta. Samalla totean, että hänen analyysinsä ei ole mielestäni vakuuttava erityisesti liittyen eriarvoisuuteen, autonomiaan jne (Myös eri kirjoittajien halveksunta ulkopuolisen rahoituksen hankintaa sekä tutkimusryhmän vetoa vastaan on outoa.)
Väitän ensin, että nämä Patomäen esittämät ongelmat esiintyvät eri muodoissa nykyisessä järjestelmässä, tai että ne ongelmat eivät ole UPJ-spesifisiä.
Eriarvoisuus
Eriarvoisuus on huipussaan nykyisessä järjestelmässä: se palkitsee siitä, että työntekijöillä on työhistoriaa valtion tai kunnan hommissa - ei siitä mitä osaat tai saat aikaan. Ongelmana mainitut laiskat professorit, laiskat lehtorit, prof. pätevyyden omaava yliassistentti jolla ei ole professorin virkaa, apurahatutkijat, laiskat tukihenkilöt, sihteerit jne.
Jos sinulla on relevanttia työkokemusta vaikkapa Harvardista, sitä ei lasketa vanhassa järjestelmässä koska kyseessä on EU:n ulkopuolinen maa. Lisäksi jos työntekijällä on relevanttia työkokemusta, esim. yritykssä R&D puolella, hallinnossa oleva merkantti päättää huomioidaanko tämä vai ei. Ei hyvä.
Autonomia
Autonomiaan kuuluu vastuu, tämä jäi huomioimatta Pätomäen analyysissä. Eläkevirka Suomessa maksimaalisella autonomialla ilman vastuuta on järjetöntä! Tuloksia pitää mitata jollakin tapaa, ja antaa resursseja niille tutkijoille, joita tiedeyhteisö oikeasti arvostaa, tai jotka muutoin hyödyttävät yhteiskuntaa pitkällä tähtäimellä (väite, että tämä maksimoituu nykyisessä järjestelmässä ei toimi).
Tämä (arviointi) pitää tapahtua muutoinkin kuin virkaan valittaessa.
Vaikka Patomäen autonomian huolessa on jotain perääkin (perustutkimus ja akateeminen tutkimusvapaus kärsii tai ohjautuu), ei ole evidenssiä väittää, että UPJ pakostakin ohjaa tutkimusta kaikilla aloilla. Yhtä hyvin voitaisiin väittää nykyisen järjestelmän implisiittisesti ohjaavan tutkijoita laiskuuteen.
Joka tapauksessa nykyinen järjestelmä on altis saman tyylisille ongelmille, jossa tutkimusta tai resursseja ohjataan haluttuun suuntaa:
Voidaan tosin kritisoida ovatko nämä tutkimusvapautta rajoittavia tekijöitä. Joka tapauksessa nämä ovat negatiivisiä asioita, jotka pitää kytkeä pois yliopistomaailmasta.
Miksi näihin asioihin ei puututa, vaikka tiedetään näin yleisesti tapahtuvan? Voi olla totta, että nämä asiat eivät välttämättä parane UPJ:n tapauksessa. Mutta ehkä nyt näille epäkohdille ruvetaan tekemään jotain, koska huomataan. Nykyinen järjestelmä lakaisee nämä epäkohdat maton alle.
Työaika ja UPJ. Tämä on epäilemättä ongelma, juuri kuten Pätomäki toteaa. Samoin arviointikehikon epämääräisyys. Toisaalta nytkin ison ryhmän johtajana virka-aika menee tivolin pöyrittämiseen, josta en pidä. Tutkimus on jo nyt tehtävä illalla ja viikonloppuna. Heinäkuu ja joulunaika on myös tutkimukseen hyvin sopivaa aikaa. Kyllä työlleen omistautuneet tutkijat löytävät ajan jostakin. Vai mitä ikälisien puolustajat ovat mieltä?
Mikä siis oli pointtini. Idea UPJ:ssä on hyvä: tiedeyhteisön arvoistamasta tuloksesta palkitaan. Tämä ajatus puuttuu vanhasta järjestelmästä, siksi ihmettelen niitä lukuisia puheenvuoroja jotka korostavat: "UPJ paha - palataan vain vanhaan". Ja ajavat tätä asiaa (UPJ paha - palataan vain vanhaan).
Toteutuuko tiedeyhteisön arvostamasta tuloksesta palkitsemisen idea UPJ:n tapauksessa, se on epäselvää. Jos ei, kuten näyttää, järjestelmää tulee korjata, ei hylätä.
Akateeminen maailma on kahdella eri logiikalla toimiva jo entuudestaan. Toisaalta siihen kuuluu vapaan tutkimuksen ja tasaveroisen keskustelun perusperiaate. Siinä on ajatuksena prosessi, jossa tieteellisten tukimusten tulokset hioutuvat ja muokkautuvat kollegiaalisen keskustelun prosessissa vähitellen ja keskustelijoiden ideana on totuuden ja pätevämmän tiedon etsiminen yhdessä ja erikseen.
Toinen akateemisen maailman logiikka on akateemisen uran luominen ja sillä eteneminen. Tällä puolella ei ennenkään ole ollut puutetta hierarkioista tai vallan käyttämisestä vastoin akateemisen vapauden ja keskustelun tasaveroisuuden periaatteita. Keinot vallan käyttöön ovat olleet moninaiset ennenkin.
Tämä ei kuitenkaan voi tarkoittaa sitä, että hierarkisia järjestelmiä tulisi akateemisessa maailmassa entisestään vahvistaa. Siksi kävin allekirjoittamassa vetoomuksen.
On ihan hyvä, että tutkimus on yrittäjyyden luonteista ja tulee siten arvioiduksi kollegiaalisesti. Niin tapahtuu vapaassa ja tasaveroisessa keskustelussa. Ja niin tapahtuu, kun tutkimusrahoitukseen ja työskentelyyn on useita mahdollisuuksia ja niistä kilpaillaan. Yrittäjyyttä ei kuitenkaan ole se, että työntekijä joutuu myymään jatkuvasti uudelleen osaamistaan vain yhdelle taholle, esimiehelleen.
Olen akateeminen pätkätyöläinen, elän vuoronperään erilaisilla määräaikaisilla palkkatöillä ja apurahoilla. Parhaillaan olen Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa projektipäällikkönä, seuraavaksi apurahalla tekemässä väitöskirjaa.
Ikälisäjärjestelmää tuskin kannattaa yrittää pitää enää hengissä nykymuodossaan. Olennaisempaa on: 1) keskustella siitä, millä periaatteilla työntekijät sijoitetaan vaativuustasoille. 2) millä järjestelmällä ja millä kriteereillä suoriutumista arvioidaan. 3) mikä tulee olemaan henki-osan prosentuaalinen suuruus.
Täytyy päästä eroon tyhjästä UPJ-retoriikasta ja tehdä vaativuustasojen kriteerit läpinäkyviksi. Budjettirealismi ja käytännön järki sanovat, että tiettyjä virkanimikkeitä tulee suurin piirtein vastaamaan tietyt vaativuustasohaarukat, koska käytettävissä oleva palkkapotti on rajattu ja palkkakustannusten täytyy olla ennustettavissa. UPJ:n "todellisilla" tehtäväkuvauksilla ei tule olemaan paljoa painoarvoa, koska rahaa ei ole tarjolla lisää kaiken sen ylimääräisen työn korvaamiseksi mitä yliopistoilla jo nyt tehdään. Tehtäväkuvauksiin sisältyy myös se sudenkuoppa, että jos kaikki nyt tehtävä ylityö tulee kirjatuksi toimenkuvaan, eikä rahapalkka kuitenkaan nouse, jatkossa täytyy alkaa tehdä yliöiden ylitöitä, jos aikoo kohottaa palkkatasoaan.
Arviointijärjestelmä on suurin ongelma, koska UPJ rikkoo pahasti akateemisen avioinnin perusperiaatteita antaessaan esimehelle yksin ensisijaisen arviointivallan. Tämä vuoksi UPJ mahdollistaa kaiken sen mielivallan, jota jossain on tähänkin saakka harjoitettu, ja vielä enemmän. Tähän on ehdottomasti saatava korjaus ennen kuin UPJ voidaan hyväksyä virkaehtosopimuksessa.
Palkkatasoa voidaan myös vakauttaa sillä, että henkilökohtaisen suoriutumisen perusteella jaettava osuus pidetään kohtuullisena, esim. 25% 45% asemesta. Tällöin palkkapussin suuruus ei riipu niin paljon lyhyen aikavälin tominnasta ja sen arvioinnista vaan pidemmän aikavälin näytöistä, joita on helpompi arvioida ja joilla voi yrittää kiivetä seuraavalle vaativuustasolle sikäli kun se tehdään mahdolliseksi.
Itse en pitäisi periaatteessa mahdottomana myöskään ikälisäjärjestelmän ja UPJ:n yhdistelmää, jossa palvelusvuodet voisivat jonkin verran kohottaa palkkapussia automaattisesti, sillä kaikkea työkokemuksesta kertyvää hyötyä ei saada esiin mittareilla. Tänä keväänä tätä tuskin kuitenkaan kannattaa VM:lle ehdotella.
Keskustelun periaatteista ja vaiheista
Tälle listalle on ilmestynyt suuri määrä kirjoituksia nimimerkillä. Osa niistä tekee selväksi, miksi nimimerkkiä on syytä käyttää (monet varsinkin hierarkian alapäässä olevat kokevat asemansa niin uhatuksi, että eivät halua tai uskalla käyttää omaa nimeään). Toiset taas puolustavat UPJ:tä esimerkiksi nimimerkillä ”eräs professori”. Tällaisissa tapauksissa minä en näe syytä nimimerkin käyttöön ja harkitsen tällä hetkellä joko sellaisten viestien poistamista tai ainakin siirtämistä omaan erilliseen osastoonsa. Avoin ja rehellinen keskustelu ei ole yhteensopiva nimimerkin taakse piiloutumisen kanssa ellei viestistä ilmene, miksi nimimerkkiä on syytä käyttää.
Suuri keskustelutilaisuus UPJ:stä pidetään Arppeanumissa maanantaina 21.3.klo 17-20. Tilaisuudessa luovutetaan vetoomus Helsingin yliopiston rehtorille Ilkka Niiniluodolle. Vetoomus suljetaan maanantain klo 14, jotta jää aikaa poistaa kaksinkertaiset nimet yms ja laskea yliopiston sisältä tulleiden nimien määrä.
Vetoomukset opetusministeri Tuula Haataiselle ja professoriliitolle jäävät toistaiseksi auki. Tarkoituksena on luovuttaa opetusministerin vetoomus joskus maalis- ja huhtikuun vaihteessa. Siihen asti nimiä kannattaa kerätä aktiivisesti ja innokkaasti! Tietoa kannattaa levittää varsinkin luonnon- ja lääketieteiden aloilla!
Heikki Patomäki
UPJ –uhkailua
UPJ on suuren luokan huijausta nykyisessä muodossaan. Asiasta on puhuttu kauniiden periaatteiden tasolla vuosia ja pidetty koulutuksia. Kaikki on näyttänyt ruusuiselta. Annettiin ymmärtää, että tämä on jonkinlainen kokeilu, mutta älkää huolehtiko saatte ”takuupalkan”, kenenkään palkka ei laske! Professoriliitto on saatu taivutetuksi tähän mukaan, ja nyt on kasvojen menetyksen vaara kun liiton jäsenille on selvinnyt UPJ:n todellinen luonne. Vasta helmikuussa julkistettiin lopulliset arviointilomakkeet, joista selvisi että arvioitava joutuu allekirjoituksellaan vahvistamaan esimiehekseen nimetyn henkilön arvion. Eriävän mielipiteen tosin saa esittää, mutta sitä ei oteta huomioon. Vaikka UPJ:n arviointiprosessi on vielä kesken, on yliopistoissa jo nyt lyhyessä ajassa pystytty tuhoamanaan yhteishenki monella laitoksella. Osa arvioiduista on jo saanut otsaansa arvosanan (1-5) ja ”hintalapun”. Erityisesti eläkeikää lähestyvien annetaan tuntea, etteivät enää ole yhtä hyviä kuin ennen. Lähinnä on kyse ongelmajätteestä, josta pitää päästä eroon. Täysin eri henki kuin eläkeuudistuksessa, jossa kannustetaan jatkamaan vaikka 68-vuotiaaksi.
Nyt puhjennut UPJ-kapina on havahduttanut opetusministeriön. Turun Sanomissa 15.3. opetusneuvos Juhani Dammert opetusministeriöstä pahoittelee kritiikkiä, mutta esittää samalla peitellyn uhkauksen. ”Kritiikki on tervetullutta, mutta aikalisää ei tule. Ellei 30.11.2005 Ns. perälautasopimuksen mukaan neuvottelutulos yliopistojen uusista palkkausjärjestelmistä ole saavutettu marraskuun loppuun mennessä, palkat euromääräistetään ja erilaisten lisien karttuminen loppuu”. Professoriliitto on lähettänyt samansisältöisen kirjeen 16.3.2005 UPJ:n pysäyttämistä vaatineille jäsenille. Kritiikkiin otetaan osaa ja pahoitellaan syntynyttä sotkua, koska Professoriliiton ehdotusta uuden palkkausjärjestelmän pohjaksi ei valtion työmarkkinalaitos aikanaan hyväksynyt. Olisi pitänyt painostaa enemmän. Kirjeeseen sisältyy myös uhkaus: ”Näissä olosuhteissa UPJ:n poisjääminen tai viivästyminen merkitsisi käytännössä sitä, että yliopistojen palkkataso lähtisi vajoamaan”. Suomeksi: takuupalkkaperiaate on pelkkää retoriikkaa. Suu poikki tai palkkasi putoaa! Nyt on viimeinen hetki pysäyttää UPJ.
Arvoisa professori Patomäki. Toivoisin että lukesit viestini tarkemmin uudestaan. En omasta mielestäni lukeudu UPJ:n puolustajiin, ainakaan järjestelmän nykymuodossa. Sitä pitää kehitää, ja paljon!
Erityisesti totesin, että vanha järjestelmä on myös huono. Siksi se (vanha järjestelmä) ei ole mielestäni vaihtoehto, toisin kuin täällä on esitetty.
Toivottavasti et aja viestissäsi (162) sitä takaa, että UPJ-järjestelmää saa kritisoida anonyymisti tässä foorumissa, mutta odota vain jos sanot sanankin entisen järjestelmän puolesta, niin sellainen anonyymisyys ei ole suotavaa.
Toivoisin, että anonyymisyys sallittaisiin ideologiasta riippumatta, jos vain viestit ovat asialinjalla.
Kiitos ymmärryksestä.
Nimimerkillä kirjoittamisesta sanoisin, että sensuuria en kannata, mutta erillinen osasto voisi tehdä hyvää. Kävin seuraamassa Rajavartioliiton (www.rajavartioliitto.fi/keskustelu, suosittelen vilkaisemista oppimiskokemuksena) nettisivuilla ollutta UPJ-keskustelua: kaikki kirjoittivat nimimerkillä ja sumutuksen seasta ei todellakaan erottanut asiaa. Tälle keskustelupalstalle en soisi käyvän niin ja erillinen osasto merkillisille nimille torjuisi tätä varaa.
Ensiksi haluaisin huomauttaa professori Patomäelle, että vaikka olen hänen kansssaan muuten UPJ:stä täysin samaa mieltä katson, että myös järjestelmän puolustajilla on oikeus esiintyä anonyymisti. Kysehän on siitä, että juuri argumenttien eikä henkilökohtaisten nimien, asemien tai arvovallan pitäisi painaa tässä keskustelussa. UPJ:n uhka on juuri toimia henkilökohtaisen vallan kautta ja kiinnittyä henkilökohtaisiin kriteereihin yleispätevimpien anonyymien kriteereiden sijaan.
Nimimerkki "eräs professori" on myös oikeassa todetessaan, että suuri osa ongelmista josta on puhuttu sisältyvät myös vanhaan järjestelmään, mutta naivi uskossaan että UPJ:stä olisi apua näiden korjaamisessa. Osoituksena on jo se että epäkohdat ovat tulleet esille juuri UPJ vastustamisen kautta.
On myös kuvaavaa, että ainakin itselleni tietoon tulleista tapauksissa juuri tieteellisesti pätevimmät ja eniten tieteellistä "tulosta" tekevät ovat kautta linjan vastustaneet UPJ:tä kun sen sijaan sen puolustajat ovat juuri olleet henkilöitä, jotka ovat ansioituneet enimmäkseen erilaisissa henkilökohtaisissa suhdepeleissä. Toisaalla voi toki tilanne olla toisenlainen eikä tämä ole mikään objektiivinen kaikenkattava huomio.
Kuitenkin tällä hetkellä ainoa tietämäni professori, joka on ollut todella innokas ajamaan UPJ:tä ja pisteyttämään ja arvioimaan alaistensa tehtäviä on professori, joka itse on kutsuttu hyvä veli verkostolla virkaansa ilman varsinaista hakua tai arviointia. Sama professori on myös uuden järjestelmän suhteen pisteyttänyt ennen samalla tehtävänkuvauksella ja palkalla toimineet alaisensa uudestaan hierarkisesti henkilökohtaisen arvioinnninsa mukaan haluten toteuttaa UPJ.tä mahdollisimman hyvin. Ja kappas vain ne jotka ovat hoitaneet viisi kertaa enemmän opetustoimia kuin professori ja huolehtineet opiskelijoista onkin katsottu tekevän alempaa opetustyötä kun taas professorin mielestä hyviä suhdeverkkoja omaava työntekijä, joka muuten on suorittanut vain osan muiden tekemistä toimista, onkin pisteytetty sekä suoriutumisen ja tehtävien kuviensa kautta muita korkeammalle.
Ne jotka tällä palstalla ovat toivoneet kuinka UPJ mahdollistaisi esimerkiksi alemmassa virassa enemmän tieteellistä työtä tekevien oikeudenmukaisemman korvauksen ovat uskomattoman naiveja. Haluan nähdä sen esimiehen joka arvioi oman tehtävänsä ja työsuorituksensa selvästi huonommaksi kuin alaisensa ja näin ehdottaa alaiselleen parempaa palkkaa kuin itselleen. Haluaisin myös nähdä sen päivän jona enemmän työtä tekevä asisstentti saa parempaa palkkaa kun professori. Ja jos enemmän tieteellistä työtä ja vaativampia tehtäviä suorittava assistentti kerran olisi oikeutettu parempaan palkkaan kuin professori miksi ei tämä ole professori. Ongelma on silloin, että assistentti on liian huonossa virassa ja professori liian hyvässä. Tai assistentin virkaan on liitetty liikaa tehtäviä ja professorin liian vähän. Professorin viran täytössä kuitenkin pitäisi olla juuri yleinenhaku ja tieteellisen pätevyyden arviointi vaikka joissakin tapauksissa tätä yritetään kiertää tai suplia eri tavoilla. Kyse on kuitenkin virantäytössä vaadittavista pätevyysvaatimuksista ja viranhoidossa vaadittavien tehtävien suorittamisesta. Näissä on varmasti ongelmia nykyisessä järjestelmässä, mutta miten UPJ tulisi niitä korjaamaan varsinkin kun juuri esimiehet tekevät arviot. Tietenkin alaisilla on valistusoikeus, mutta mikä valtava riitauttamisen ja taistelun uusi prosessi tästä taas syntyisi ja mikä elin nyt sitten lopulta ratkaisi nämä kiistat kunnolla. Vanhassa järjestelmässä on varmasti ongelmia mutta koko pelko on, että UPJ ainoastaan pahentaa niitä.
Professori Heikki Patomäki aloitti ihailtavaa siviilirohkeutta osoittaen keskustelun vyöryn, jonka toivon johtavan koko yliopistolaitokselle pakkosyötettävän UPJ-hankkeen kaatumiseen omaan mahdottomuuteensa. Se, että juuri Patomäki oli aloitteentekijänä ei kuitenkaan varmasti ollut sattumaa. Onhan Patomäki tutkijana seurannut tarkasti globaalia muutosta ja saanut kuulla myös toisinajattelijalle suunnatut madonluvut poliittisen eliitin suulla.
Koko akateemisen uran joko hallinnon tai opetuksen alempia virkoja hoitaneena ja jo useamman vuoden joko vuoden tai puolen vuoden määräaikaisten työsopimusten varassa roikkuneena, uskallan omasta puolestani arvioida että toiveet UPJ:n siunauksellisuudesta, joita niitäkin on käynnistyneessä keskustelussa vilahdellut, eivät ole ainakaan tästä oikeasta minun kokemastani akateemisesta maailmasta peräisin.
Maailmantilannetta myöskin pitkään ja laajasti seuranneena ja globalisaation sateenvarjon alla erityisesti Etelässä toteutettuja vahingollisia prosesseja analysoineena ja ne omassain nahassani Suomessa tunteneena, on pakko ihmetellä jälleen kerran kuinka tahdottomasti ja sokeana suomalainen akateeminen maailma on ollut jo vuosia alistumassa ylhäältä tulevalle mykälle pakolle. Kuten koko maailman tänään, mutta erityisesti Etelän kehitysmaat, myös yliopistot täällä pohjoisella "kehittyneellä" vyöhykkeellä ollaan painamassa markkinoiden lakien rautakoron alle. Lakien jotka tukahduttavat luovuuden.
Perustaltaanhan UPJ yliopistoille tarjottuna heijastaa aivan samaa ja globaalitasolla hyvinkin avoimella väkivallalla, tarpeen tullen vaikka sotilaallisella voimalla, toteutettavaa järjestelmämuutosta mitä olemme seuranneet pari vuosikymmentä. Pakon taustalla väijyy moraalisen oikeutuksen antama arroganssi, jolla joidenkin määrittelemä ainoa oikea hyvä voidaan juottaa niillekin, jotka sitä eivät millään haluaisi niellä. Taustalla on rajattoman yhdenmukaistamisen oikeuden filosofia, universalismin ideologia, nyt yliopistoille annettuna, kilpailun jatkuvan kiristämisen ja eriarvoistamisen autuaaksitekevän vaikutuksen usko tarjottuna rujolla tavalla tutkijayhteisälle.
Paineet tähän ovat toki olleet akateemisessa maailmassa kovat jo ennen UPJ:täkin, uskaltaisin väittää että minulla on tähän muutaman vuosikymmenen henkilökohtainen tuntuma. Koskaan ei kuitenkaan laitosten esimiehillä, tai "lähiesimiehillä", ole ollut niitä mahdollisiuuksia raivata "toisinajattelijat" tieltään mitä UPJ toteutuessaan tulisi tarjoamaan. UPJ salaisine dokumentteineen ja henkilöön kohdistuvine arviointeineen sekä numeerisine ja sanallisine arvottamisineen yksinkertaisesti legalisoi huonon hallinnon jopa hallinnollisen mielivallan.
Toteutuessaan UPJ vie akateemiseen Villin Länteen, kasvavaan epävarmuuteen, jo nyt tapahtuneen työpaikkojen ja laitosten ilmapiirin selvän huononemisen syvenemiseen, jo mainittuun mahdollisuuteen mielivaltaan ja todella huonoon läpinäkymättömään hallintoon. Jo nytkin hyvin kuvitteelliseksi ohennettu yliopistojen autonomia siirtyy viimeistään näillä päätöksillä historiaan ja valtionhallinnossa laajemminkin voidaan UPJ:n myötä unohtaa virkamiesten riippumattomuus ja itsenäisyys. Yliopistoilla UPJ:n avulla ollaan globaalin kilpailun kiristymisen ja tuottavuuden jatkuvan kasvun evenkeliumin mukaisesti valjastamassa tutkijat tahdottomiksi uuden uljaan markkinatalouden edistäjiksi. Harvat tuntuvat kysyvän globaalin eettisen tai moraalisen vastuun perään tähän kaikkeen alistuttaessa.
Mitenkähän näissä paineissa käy tutkimuksen riippumattomuudelle, akateemiselle vapaudelle? Mitenkähän käy tutkimuksen etiikalle ja moraalille kun akatemia puristetaan ulkopuolisen byrokratian ja mykän ja kasvottoman taloudellisen pakon rautakoron alle? Olisikohan syytä julkaista jatko-osa teokselle, jonka prof. René Gothoni aikanaan julkaisi muistaakseni nimellä: "Kuinka selvitä hengissä akatemiassa?". Nyt nimeksi voitaisiin antaa: "Kuinka selvitä hengissä UPJ-hankkeesta".
Eikö juuri filosofien tehtävä olisi nostaa tässä synkässä tilanteessa esiin pohdinta etiikasta ja moraalista, jopa globaalista etiikasta ja moraalista? Eikö juuri tätä vahvalta pohjalta voitaisi nousta yhdessä kyseenalaistamaan talouden mykkä ylivalta politiikkaan, jota tämäkin prosessi pohjimmiltaan heijastaa ja samalla byrokratian lakien sokea ja vaarallinen soveltaminen luovuutta kahlitsevalla tavalla sekä luovuuden että kahlitsemattoman innovatiivisuuden varassa elävissä tutkimusyhteisöissä?
UPJ:n vuoksi syntynyttä keskustelua seuranneena halusin nyt yrittää omalta osaltani luoda jonkinlaisen yhteenvedon niistä ongelmista, joita muutokset yliopiston toiminnassa ovat viime vuosina synnyttäneet.. Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että UPJ on vain yksi, mutta muita suurempi “kipukohta”, joka on viimein herättänyt ihmiset reagoimaan ongelmiin. (ilkeämielisempi voisi kai sanoa herätyksen syntyneen juuri nyt siksi, kun viimein jokaisen palkkapussi ja vapaus tutkia omaa suosikkiaihetta voi olla vaarassa!)
1.) yliopistojen tavoitteiden mitttaustapa johtaa tavoitteiden muuttumiseen vääränlaisiksi
Tuttu ilmiö esimerkiksi kehitysyhteistyöprojekteista; indikaattorit alkavat hallita itse tavoitteita. Näin esimerkiksi julkaisujen määrän korostaminen - ja määrällisyyden korostaminen ylipäänsä – johtaa tilanteeseen, jossa määrä riittää. Minusta tämä suoraan sanottuna näkyy jo tutkimuksien tasossa.
Kyse on loppujen lopuksi “sertifikaattijärjestelmästä”, jossa oikeanlaisen paperin omistaminen ratkaisee. Paperin hankkimisen tapa ei merkitse mitään. Sen voi hankkia verkostoitumalla tai tuottamalla ministeriömäiseen tapaan valtavan määrän paperia, joka ei välttämättä sisällä mitään uutta tai ainakaan kovin arvokasta.
2.)rahoitus on epävarmaa ja edellä mainittuihin indikaattoreihin sidottua
Tämä ongelma on erityisesti ihmisillä jotka a.) juuri ovat aloittaneet tutkimusuran ja b.) niillä, joiden tutkimusaihe vaatii pidempää pohjatyötä ennen ensimmäisten tulosten syntymistä. Koskee kuitenkin kaikkia.
Yliopiston nykyisessä toiminnassa on varmaankin ollut paljon “tyhjäkäyntiä” - toisin sanottuna sitä, että jotkut ihmiset nauttivat palkkaa tai apurahaa tekemättä juuri mitään. Esimerkiksi “pakastevirkojen” vaikutus viranhaltijoiden halukkuuteen todella tehdä jotakin on tunnettua.
Rahoituksen muuttaminen tulosvastuulliseksi tällä tavalla ei kuitenkaan varmaankaan johda mihinkään järkevään muutokseen. Pikemminkin juuri harkitsemattomien tulosten julkaiseminen tai pohjustamattoman opetuksen antaminen korostuvat. Samaten turha konferenssimatkailu ja turhat vierailuluennot korostuvat, kun paperille pitää saada aktiviteetteja näkyviin!
Lopputulos; halu todella kehittää omaa ymmärrystä ja toimintaa kärsii, kun juostaan aktiviteetista toiseen. Supertehokkaat “suorittajat” voittavat kisan. Etenkin aloitteleville tutkijoille luvassa joko hermoromahdus tai suorittaminen ilman sisältöä.
3.)uusi arviointijärjestelmä tarjoaa mahdollisuuden tehokkaampaan “suosikkijärjestelmään”
Entisessäkin järjestelmässä suosikkien uran luominen on ollut mahdollista. Nyt vain siitä tehdään helpompaa. Arvioinneissa korostetaan juuri niitä puolia työstä, joihin jonkun suosioon päässeellä opiskelijalla/nuorella tutkijalla/ vanhemmalla tutkijalla on parhaat mahdollisuudet. Toisin sanoen, kun olet jonkun hyvin “verkostoituneen” ihmisen suojissa, on mahdollisuutta saada kutsuja konferensseihin, vierailuluennoille, julkaisuihin jne. Sekä käytännöllistä tietoa siitä millaisin toimin ja sanankääntein missäkin aktiviteetissa vaikuttaa uskottavalta ja pärjää.
4.) arviointidokumenttien määritteleminen “salassapidettäviksi” aiheuttaa läpinäkyvyyden puutetta
Arviointien näkymättömyys vahvistaa suosikkijärjestelmän sekä yleisemmin sosiaalisten taitojen – verkostoitumisen - merkitystä. Ihmisille on mahdollista jossakin vaiheessa todella mahdollisuus alkaa maksaa erilaisia palkkoja. Yhdistettynä seuraavaan kohtaan (5.) erityisen tehokasta.
5.)eriarvoisuus palkkauksessa lisääntyy, määrärahat samat – tuloksena joidenkin tippuminen pois
tässä on nyt todella mahdollisuus erotella jyviä akanoista. Eli kuten joku huomautti, hyvin “verkostoituneet”, ja paljon turhaa paperia sekä paljon turhia luentoja pitävät ihmiset voivat saada hyviä palkkoja, niin että yliopistokin voi alkaa palkita “huippuyksilöitä. Ja kun yliopistojen rahoitukset ovat samalla jo nyt liian vaatimattomia nykyiseen työmäärään nähden, “huippuyksilöitä” voidaan palkita vain jos joitakin ihmisiä tiputetaan rahoituksesta pois.
Täsmennyksenä: myöskään minä en kannata sensuuria, mutta ongelma on se, että nimimerkki-viestejä voidaan käyttää myös väärin esimerkiksi tukkimaan keskustelufoorumi tai niin, että yksi henkilö tai taho voi lähettää monia viestejä eri nimimerkeillä. Siksi haluaisin kehottaa kaikkia kansalaisrohkeuteen ja esiintymään omilla nimillään, vaikka ymmärrän kyllä hyvin monien ihmisten hankalia tilanteita tässä UPJ-asiassa.
Pelot ja epäluulot näyttävät siis vallitsevan jo nyt, myös yliopistoissa. Avoin omilla nimillä käytävä keskustelu poistaa pelkoja kun taas nimimerkkien taakse kätkeytyminen lisää epäluuloisuutta. Silloin kun viestistä käy ilmi, miksi nimimerkin käyttö on perusteltua se on minusta OK, mutta muuten pidän sellaisia puheenvuoroja vähemmän arvokkaina. Sillä ei ole väliä, onko puolesta vai vastaan vaan ainoastaan sillä, onko esittänyt nimimerkin käytölle perusteluja vai ei.
Oman osaston perustaminen nimimerkki-kirjoittelulle voi tulla kyseeseen, jos ne alkavat viedä liikaa tilaa.
Keskustelu jatkukoon: tässä on jo nyt tullut julkisuuteen valtavasti tietoa ja näkökulmia, ja jo se on arvokas saavutus. Kiitos kaikille!
Osa valtion tulosvastuullisuutta ja Suomi Oy:n tehostamistoimia on suunnitelma koululaitoksen (sis. yliopistot) lakkauttamiseksi. Samalla ratkeaa myös UPJ-ongelma.
Lue uutinen: http://lehti.samizdat.info/index.php?p=972
Rauhoitutaan ja mietitään mitä tilalle!
Toivon keskustelijoiden rauhoittuvan, sillä keskustelu saa nyt liikaa totalitarismin muotoja.
Ensinnäkin jos et liputa heti suoraan uuden järjestelmän puolesta, olet täysin sitä vastaan. Itse en kannata vanhaa enkä uutta palkkausjärjestelmää. Kumpikin ovat huonoja.
Eräät yrittävät keskustella vanhan järjestelmän ongelmista, tai ongelmista yleensä suomalaisessa akateemisessa kulttuurissa, toiset ottavat nämä argumentteinä uuden palkkausjärjestelmän puolesta. Näin katoaa vain keskusteluyhteys.
Uuteen palkkausjärjestelmään liittyen taas kaikki kukat saavat kukkia. Saa esittää mitä vaan, ja kukaan ei näihin kommentteihin puutu, jos ne ovat uutta järjestelmää tai Niiniluotoa vastaan.
Toinen yleinen väite jota täällä esitetaan usein on väittää että uudessa järjestelmässä kaikille käy juuri vain ja ainoastaan tietyllä tavalla.
Yhtäältä väitetään järjestelmän olevan täysin subjektiivinen mahdollistaen mielivallan ja täysin epäkoherentteja arvioita. Toisaalta samalla esitetään että uudessa järjestelmässä tapahtuu kaikkialla A, kaikki esimiehet toimivat tavalla Y, professorit tavalla B, järjestelmästä seuraa poikkeuksetta joka paikassa X. Ristiriitaisia väittämiä, eikö vaan. Epäkohtien esiintuominen on hyvä asia. Silti jos jossakin esimiehet toimivat tavalla Q, on hurjaa väittää kaikkialla - joka yliopistossa ja laitoksella - toimitaan (tai tullaan toimimaan) tavalla Q vain ja ainoastaan.
Tai minä ja Weber olemme sitä mieltä että palkkaukselle ei saa olla vaikutusta siihen olenko töissä yliopistossa. Siten missään tapauksessa palkkauksella ei saa olla mitään vaikutusta kenenkään yliopistossa työskentelyyn. Tässä tohinassa on unohtunut vastata kysymykseen siitä mitkä ominaisuudet ideaalissa järjestelmässä tulee olla. Näiden pohjalta tulee esittää vaihtoehtoisia ratkaisuja uudelle järjestelmälle.
Haluan herättä keskustelua siitä mitä tilalle, sikäli kun paluuta vanhaan ei ole. Nyt kaikki epäkohtien esilletuojat ja älyköt, mikä on se ideaali järjestelmä joka tulisi ottaa käyttöön?
Yhdyn pääosin Heikki Patomäen arvioon UPJ:n ongelmista, mikä ei tietenkään merkitse, että ilman muuta kannattaisin vanhaa palkkajärjestelmää. Silti täytyy sanoa, että itse UPJ:n mahdollisia kielteisiä vaikutuksia enemmän minua on arveluttanut se arrogantti ja ylimielinen tapa, jolla valtionhallinnon ja opetusministeriön tietyt -- tunnistettavat, mutta nimet jääkööt nyt mainitsematta -- korkeat byrokraatit ovat esiintyneet. Rehtori Niiniluodon valmius kuulla toisenkin osapuolen mielipiteitä muodostaa kiitettävän poikkeuksen. Valitettavasti Niiniluodon asenne näyttää nimenomaan jäävän poikkeukseksi. Ylätasolla on selvästikin päätetty, että UPJ tullaan ajamaan läpi, maksoi mitä maksoi, ja ne, jotka vastustavat, saavat vielä katua. Olisikin kiinnostavaa tietää, ovatko tätä keskustelua päätteiltään lukevat opetusministeriön byrokraatit nyt laatimassa mustaa listaa niistä henkilöistä, jotka liian aktiivisesti arvostelevat UPJ:ta. Tuollaiset listat ovat vanha perinne suomalaisessa työelämässä, joten ei ole syytä olettaa, etteikö niitä esiintyisi myös akateemisessa maailmassa -- itse asiassa luulenkin, että enemmistö yliopistoväestä ei uskalla ilmaista kriittistä kantaansa UPJ:stä juuri "persona non grata"-listalle joutumisen pelosta. Mielestäni meidän kannattaisi keskustella myös tästä: miten välttää se, että yliopiston autonomiaa ja kriittistä tutkimusta puolustavat ihmiset eivät leimautuisi tavalla, joka vahingoittaa heidän tutkijanuraansa. Tällä hetkellä vallitsevassa hurmahenkisen uusliberalistisessa ilmapiirissä tämä näet valitettavasti on mahdollisuus, joka täysin realistisesti on otettava huomioon.
Epätoivottujen listalla jo otaksuttavasti olevana uskallan vielä änkyröidä UPJ-asiassa. Olen kirjoittanut yksityiskohtaisemman kritiikin omasta näkökulmastani, esimieheksi valittuna, Turun yliopiston intranettiin, jonne pääsee - kuvaavaa kyllä - vain henkilökunnan sähköpostisalasanalla. Konkreettinen UPJ:n toteuttaminen on kohdallani merkinnyt koulutustilaisuuksia, perehtymisiä "esimies-alainen" -retoriikkaan ja nyt jo seitsemän vaati&henkilomakeprosessin läpikäymistä (lisää on tulossa ensi viikolla). Mikä taas on merkinnyt, etten ole voinut hoitaa varsinaista professuuriin liittyvää työtäni - tutkimusta ja opetusta - sillä tehokkuudella, mitä se edellyttäisi. Vaikka prosessiin vaadittavan ideologisen sanoman sisäistäisikin (mitä en tee!), tässä on myös kysymys konkreettisesti siitä, mihin kallista asiantuntijan aikaa haaskataan. On kummallista, että ammattiliitot eivät ole siinä ajaneet jäsentensä etua - olemme joutuneet ja joudumme tekemään meidän työmme kannalta toisarvoista, ilmaista hallintotyötä yhä enemmän. Kylmää vettä kaatui päälle tämän aamun Aamulehden pääkirjoituksessa, jossa todettiin UPJ:n oikeutus vetoamalla mm. vanhaan kliseeseen tutkijoiden laiskuudesta ja että on esitetty "kohtuutonta kritiikkiä vailla rakentavaa vaihtoehtoa". Jokainen, joka tätä kommentointifoorumia on seurannut, huomaa, että myös vaihtoehtoja on olemassa. Pääkirjoittaja nälvii myös vetomisesta "tieteen suuriin nimiin" toteamalla, että "nämä saavuttivat ansionsa paljon kovemmissa olosuhteissa".
Mielestäni nykyiset tutkimuksen teon olosuhteet yliopistovirassa ovat todella huonot - eräs tuntemani professori totesikin olevansa pian epäpätevä hoitamaan virkaansa, koska hän ei ehdi kaikkien uudistusprosessien keskellä riittävästi perehtyä oman alansa tutkimuksiin ja keskusteluihin, oman tieteellisen työn tekemisestä puhumattakaan. Professorienkin tärkein pääoma on se aika, minkä voi käyttää tieteenalan seuraamiseen ja edistämiseen. "Tieteen suuret nimet" olivatkin ehkä meitä rikkaampia siinä mielessä, että heillä oli käytettävissä aikaa tieteen tekemiseen enemmän kuin meillä.
Eikö hallinnon juuri pitäisi tehdä yliopiston päätehtävä - tutkimus ja opetus - mahdolliseksi, mikä merkitsisi riittävän tutkimus- ja opetusrauhan takaamista?
Suomalaisen ja intialaisen yliopiston henkilökunta päättivät kilpailla keskenään. Lajiksi he valitsivat soudun. Molemmat joukkueet harjoittelivat pitkään ja hartaasti saavuttaakseen huippukunnon. Kilpailupäivänä molemmat joukkueet tunsivat olonsa itsevarmoiksi. Intialaisten joukkue voitti kilometrillä. Suomalaisten joukkue masentui tappiosta. Mielialat painuivat ennätyksellisen alhaalle. Yliopiston johto päätti, että murskatappion syitä etsimään palkattaisiin konsulttifirma, joka antaisi suosituksensa siitä, mitä tilanteen korjaamiseksi pitäisi tehdä. Konsultit löysivät seuraavanlaisen ongelman. Intialaisessa joukkueessa oli kahdeksan soutajaa ja yksi ohjaaja. Suomalaisten joukkueessa oli vain yksi soutamassa ja kahdeksan ohjaamassa. Tutkimus vei vuoden ja satoja tuhansia euroja. Lopulta konsulttifirma päätteli, että suomalaisten joukkueessa oli liian monta ohjaajaa ja liian vähän soutajia. Koska kilpailu uusittaisiin seuraavana vuonna, suomalaisten joukkueen hallinnollinen rakenne uusittiin täydellisesti. Uusi rakenne oli seuraavanlainen: Veneeseen tuli neljä hallinto-ohjaaja ja kolme alueellista ohjausmanageria. Sille työntekijälle, jonka harteille soutaminen oli jätetty, luotiin uusi palkkausjärjestelmä, jonka tavoitteena oli luoda kannustava ja haasteellinen suotuympäristö. Palkkausjärjestelmän toimivuutta arvioimaan veneeseen otettiin mukaan yliopiston johdon edustaja, jonka tarkoituksena oli määrittää henki- ja vaatilisät veneen muille jäsenille. Kilpailussa intialaisten joukkue voitti tällä kertaa kahdella kilometrillä. Koska suomalaisten joukkue joutui nöyrtymään jälleen kerran, yliopiston johto päätti olla jatkamatta määräaikaisena työskennelleen soutajan työsopimusta heikon suorituksen takia. Ohjaajille puolestaan johto päätti korottaa henki-lisää, sillä olivathan he onnistuneet paikantamaan ongelman.
Suomi ja Kansainvälinen Avaruus
(Ensin pydään anteeksi minun suomen kielen virheitani)
Ilmeisesti kuitenkin, yliopistolaiset "monissa maissa" eivät olisi hyväksyneet Oikeudenmukaista, Pyhää UPJ. Koska "kansainvälisuus" on Suomessa melkein aina pidetty homogeenisena avaruuksena (International Planet), ehdotan, että julkisetään muissa Euroopan maissa (ja muissakin...) mitä on Suomen yliopistoissa parhaillaan tapahtumassa. Eli ehdotan, että käännetään esimerkiksi Patomäin avointa kirjettä, Rehtorin vastausta, tai että kirjoitetaan tilanteen lyhennystä eri Euroopan kielillä, ja lähetään sitä kaikki Euroopan suurille sanomalehdille. Tai kutsutaan tänne journalisteja. Ja odotetaan reaktio. Eli mitä voidaan ajatella oikeasti tästä Yliopiston UPJ "Kansainvälisessä Laaksossa". Ja, miksei, solidaarisuuden liike.
Jos kaikki Pohjoismaat ovat jo hyväksyneet UPJ, se tarkoittaa kyllä, että vahva neo-liberaalinen periaate on jo Yliopistoissa "monissa maissa". Mikä maa on seurava? Baltian maat? Kaikki Itämeren maat? Entä sitten? Mihin asti tämä uusi "Pohjois-malli" voi levitä? Jos UPJ uhkaa akateemista vapautta, demokratiaa ja sivistystä, ja jos sivistyksellä ei ole rajoja, ehkä vastarinta voisi hakea kannatusta myös muilta maailmaan yliopistolaisista (kirjoitan "maailman yliopistolaiset" koska on pakko löytää vaihtoehtoinen termia "kansainvälinen" (suomalaisittain) sanalle. Jos kääntäisimme jopa vain ne "lomakkeita" ("vastuu", "vuorovaikutustaidot"... ) ja erityisesti koko jutun hengellisempi kohtaa eli "Enki" kohtaa ja "salasessa pidettävä" pikku merkkia), nousee varmasti suuri hämmästys "monissa maissa", eli monissa alueissa Kansainvälisessa Avaruuksessa, joka ei ole niin yhtä yhtäläistä kuin Suomessa usein ajatellaan.
HENKI... Voi, mitä lyhennys! Kun luen minun Suomen kielen sanakirjasta ulkomaalaisille, näen että HENKI on 1. hengittäminen (!) 2. kummitus (akateeminen vapauden kummitus ehkä, kuin jää vain "laatu" ja "suoritus", tai akateeminen pätevyyden kummitus, kun tutkinnot fil. lis tai tohtori, ks esim. tasoissa 5 ja 6 "Opetuspainotteiset tehtävät", eivät merkitse enää mitään, tai, mahdollisimman hyvin, ovat yhtä arvokaampia kuin esim. "kehitämisen taidot", "hallintoon osallistuminen" ja niin edelleen). Mutta sanakirjan 9. hengen määrittely on ehkä paras : "fil. aineton substanssi (vastakohta: aine, materia). Henki voittaa materian". Materia on tässä vanha "henki", joka oli ennen yliopistolaiselle työn keino (mieli). "Henki" voi olla myös "l'Esprit Saint", Pyhä Henki. Ehkä tästä johtuu, että minulle UPJ keskustelu voi olla, Hengen varjossa, vahan samanlainen kuin katolinen rippi ja esi/lähimies vähän rippi-isän sukulainen (Oletko kehittänyt hyvin sinun tehtäväsi? Oletko riittävästi julkaistanut? Onko sinulla ollut epä-tuottavia ajatuksia?). Viime asia Henkin suhteen: jos halutaan kunnioittaa läpinäkyvyyttä, jota UPJ saarnaa Yliopistossa, olen sitä mieltä, että kaikki yliopistolaiset jotka osallistuvat ensi vuonna Yliopiston avajaisten kulkueen (yliopiston ja tuomiokirkon välillä), hankkivat ehdottomasti itselleen erikois-tohtori hattu, jota voi pidentaa tai lyhentää vuodelta toiseen (5 mahdolliset pituudet!). Viime pointi. CES (La Conférération européenne des Syndicats) englanneksi ETUC (The European Trade Union Confederation) järjestää tänään 19.3 Brysselissa suurta Euro-mielenosoituusta (http://www.etuc.org/a/485). AKAVA, johon muun muassa kuluu Yliopistonlehtorien Liito, on yksi suomalainen CESn jäsen, joka ei ole erityisesti "kilpailukykyisyyden" ihailija.
Mitä on ammattiliitojen oikeasti "yhteinen näkemys palkkausuudistuksesta" ("Tiellä kohti uutta palkkausjärjestelmää", Acatiimi, Huhtikuu 2004). Onkö se CESn myös "yhteinen näkemys" ("A terme l'excès de libéralisme est nuisible à la santé des démocraties") tai muuta?
Kirjoitin UPJ-aineiston lähetekirjeeseen seuraavan kommentin.
Palkkauudistus on kylläkin tarpeellinen, mutta tapa toteuttaa sitä on saanut laajaa kritiikkiä mm. professori Heikki Patomäen nettisivuilla. Yhdyn tämän kritiikin pääkohtiin, joten viittaan noille sivuille. Käsittelen tässä lyhyesti vain opettajien henkilökohtaisen suoriutumisen arviointia, joka on mielestäni tämän kokonaisuudessaankin huonon uudistuksen kaikkein huonoin osa ja jonka olen siksi jättänyt tekemättä kunnes saan lisäohjeita.
Pisteytys 1-5 on epäselvästi määritelty. Mitä tarkoittaa "odotukset ylittävä" ja "odotuksia vastaava"? Jos virkaan nimitetään kaikkien "pääkriteerien" mukaan huippukykynä tunnettu tiedemies tai –nainen A, niin voikohan hänen henki-arvosanakseen tulla edes 4, koska häneen joka tapauksessa kohdistuu niin suuria odotuksia, että hän tuskin voi ylittää niitä. Jos taas virkaan nimitetään ainoa hakija B rimaa hipovilla ansioilla eikä hänen maineensa ole muutenkaan hyvä, mutta jos hän sitten kaikkien yllätykseksi tekeekin työnsä kunnolla, niin hän ylittää selvästi odotukset ja ansaitsee siis arvosanan 4.
Kuvitelkaamme, että minun on arvioitava A ja B. Pisteytyksen määrittelyn luettuani minun täytyy ottaa lähtökohdaksi, että A:lle annetaan 3 ja B:lle 4, mutta luen "opetushenkilökunnan henkilökohtaisen työsuorituksen arviointijärjestelmää" eteenpäin: "Toisekseen pistearvioita annettaessa suhteutetaan suoriutumista pääkriteereittäin toisten samaan vaativuustasoon / vaativuustasoryhmään kuuluvien suoriutumiseen". Mitä tämä tarkoittaa? Pitääkö minun tehdä toinen arvio vertaamalla A:ta ja B:tä johonkin ryhmään ja ottaa näistä kahdesta arviosta jonkinlainen keskiarvo? Ja mistä kokoan vertailuryhmän? Laitokselta? Tiedekunnasta? Yliopistosta? Muistakin yliopistoista?
Tällaista ihmettelyä voisin jatkaa lähes loputtomiin, mutta siirryn "rakentaviin ehdotuksiin" (jollaisia tietyt tahot eivät ole halunneet nähdä, vaikka niitä löytyy mm. edellä mainituilta nettisivuilta).
Hallinnosta täytyy saada paljon pisteitä ja paljon rahaa, koska muuten kukaan kunnon opettaja ei viitsi tehdä näitä hommia :-)
Kiehtova ja kiihkeä keskustelu on tuonut esille UPJ:n ongelmia monelta kantilta. En osaa analysoida periaatteellisia ongelmia läheskään niin hyvin kuin Heikki Patomäki avoimessa kirjeessään, tai monet kommentaattorit sen jälkeen. Siksi olin jo ajatellut, että turhaan enää pistän lusikkaani soppaan. Kaksi seikkaa kuitenkin muutti mieleni: (1) useammassa puheenvuorossa on haastettu luonnontieteilijöitä osallistumaan keskusteluun ja (2) UPJ:n alasampumiseen on käytetty paljon enemmän ruutia kuin rakentavan vaihtoehdon pohtimiseen. Tarjoan siis yhden luonnontieteilijän analyysin tilanteesta. Edetäänpä tyvestä puuhun ja oksa kerrallaan:
1. Tarvitaanko uutta palkkausjärjestelmää? Jos vanha on hyvä, ei tarvita. Olen sitä mieltä, että vanha ei ole hyvä. Siksi olen valmis vastaanottamaan uuden järjestelmän. Mutta tietenkin sen täytyy olla vanhaa parempi.
2. Mikä VPJ:ssä on huonoa? 2.1 Palkkataso. VPJ:n suurin ongelma on yksinkertaisesti se, että yliopiston palkat ovat liian huonoja. Palkkakilpailukyky yksityiseen sektoriin verrattuna on tietenkin olematon, mutta myös muuhun julkiseen sektoriin ja jopa muuhun valtionhallintoon nähden se on varsin heikko (sinänsä tämä ei tietenkään ole järjestelmän, vaan rahoituksen ongelma). 2.2 Toinen ongelma on kannustavuuden puute. Tuloksesta ei palkita ja ennen kaikkea ylityötä ei korvata. 2.3 Kolmas ongelma liittyy VPJ:n palkkausluokkien soveltamiseen: ne eivät enää pitkään aikaan ole olleet "vaaterissa" korkeakoululaitoksen sisällä, vaan eri aloilla ja eri yksiköissä on samankaltaisissa tehtävissä eri palkkausluokat. Lisäksi jotkin tehtävät ovat jääneet selkeästi palkkakuoppaan. Eli VPJ ei ole tasa-arvoinen. 2.4 VPJ:n automaatioluonne ei kannusta kehittämään keskustelevaa johtamiskulttuuria yliopistoissa. Silloin, kun uusia asioita on yliopistoissa ajettava läpi, ei usein osata muuta kuin käskyttää ylhäältä (vrt. UPJ:n sisäänajo) sen sijaan, että pyrittäisiin osallistavaan suunnitteluun ja kehittämiseen.
3. Ratkaiseeko nyt tarjottu UPJ VPJ:n ongelmat? 3.1 Palkkakilpailukyky. Tästähän meillä ei ole juuri mitään konkreettista tietoa, mutta kaikki viittaa siihen, että ei ratkaise. Mainittu 7%:n korotusvara, josta vain kolmasosa lisärahoitusta, ei kuro umpeen vallitsevaa palkkaeroa yliopiston ja "muun maailman" välillä. 3.2 Kannustavuus. UPJ on ainakin periaatteessa kannustavampi kuin VPJ, joten tähän ongelmaan on tarjolla kohennusta. Eri asia on, miten kannustavuuselementti on rakennettu ja miten suoritusta arvioidaan. Ylitöiden korvaamisesta ei edelleenkään puhuta mitään. 3.3 Tasa-arvo. UPJ on esitelty tasa-arvoisena (tehtävänkuva ratkaisee, ei nimike; kaikki korkeakoulut käyttävät samaa järjestelmää; vaativuustasot kalibroidaan koko koreakoululaitoksen kattavasti). VPJ:n ajan myötä kehittyneeseen epätasa-arvoisuuteen on siis niinikään tarjolla korjaus. Joskin taas: miten UPJ:n ylevä periaate käytännössä toteutuu? 3.4 Johtamiskulttuuri. UPJ:n edellyttämät kehityskeskustelut ja tehtävänkuva-analyysit ovat johtamisen välineinä - oikein käytettyinä - rakentavia ja osallistavia, joten ne voivat tuoda yliopistoon positiivista uuttaa kulttuuria.
4. Tuoko UPJ uusia, VPJ:stä puuttuneita ongelmia? Kyllä tuo; vakavimmat ovat: 4.1 Yliopiston ydintehtäviä toteuttaviin yksiköihin on valutettu aivan uusi tehtäväkenttä: henkilökunnan palkkausperusteiden määritteleminen. Tämä vaatii osaamista ja resurssointia. Jälkimmäistä ei ole lisätty lainkaan ja osaamistakin tuli aika pinnallisesti UPJ-koulutuksissa. 4.2 Yleinen byrokratian lisääntyminen. Paitsi että toiminnan tasolla hallintotyöt lisääntyvät (kaikki aika pois ydintehtävistä), lisääntyy hallinnollinen työ ylipäätäätn yliopistoissa. Paljon resursseja hukkaantuu. 4.3 HENKI-arviot toteutetaan lähiesimiehen ja alaisen välillä, ja tulokset ovat salaisia. Palkkaperuste muuttuu siis ainakin osittain salaiseksi. Lisäksi valtaa, vaan ei vastuuta, siirretään lähiesimiestasolle. Miten yksikön johtaja, jos hän siis haluaa kantaa vastuunsa, voi vastata budjestista, henkilöstön tasa-arvoisesta ja asianmukaisesta kohtelusta, työhyvinvoinnista jne. kun hän ei saa edes seurata HENKI-arviointia omassa yksikössään? 4.4 Palkanmääräytymiskriteereiden mielivaltaisuus. HENKI tietenkin, mutta myös VAATI-karttojen soveltaminen (henkilöt arvioidaan väärässä kehikossa/tasokartassa). 4.5 Osin epäonnistuneet taso- ja suoriutumiskriteerit. 4.6 Tuntemattomat ongelmat. UPJ on ohjeistettu niin puutteellisesti, että on jäänyt varsin monia avoimia kysymyksiä. Ehkä niihin tulee tyydyttäviä ratkaisuja, ehkä ei. VPJ:n toiminta on ollut ennustettavaa, UPJ:stä emme vielä tiedä läheskään kaikkea.
5. Johtopäätökset VPJ:ssä on ongelmia, jotka tulisi ratkaista. Palkkausjärjestelmän muutosta siis kaivataan. UPJ ei ratkaise VPJ:n pahinta ongelmaa, palkkatason alhaisuutta, ellei yliopistoihin panosteta lisää rahaa. UPJ tuo liudan ennenkokemattomia ongelmia. Näin ollen UPJ:ta ei tule toteuttaa esitetyssä muodossa. Sen sijaan yliopistojen tulisi vaatia valtioneuvostolta, että:
1. Mantraa Suomen yliopistojen tehottomuudesta ja yleisestä puolikelvottomuudesta lakataan toistamasta nykyisellä lähes hysteerisellä intensiteetillä ja myönnetään se tosiseikka, että suomalaisessa korkeakoululaitoksessa on rutkasti hyvää ja siellä tehdään rutkasti erinomaista työtä. 2. Yliopistoja rahoitetaan nykyistä enemmän: perustetaan lisää virkoja ja nostetaan palkkatasoa. Tämän pitää olla UPJ:stä riippumaton ehdoton vaatimus, jonka toteutuminen on edellytyksenä kaikkien uusien tehtävien vastaanottamiselle. 3. Korjataan VPJ:n muut ongelmat (kannustavuuden puute, epätasa-arvo) uudella palkkausjärjestelmällä, jossa on nyt esitetyn UPJ:n hyvät puolet, mutta ei sen vakavia ongelmia. Tätä varten täytyy UPJ-prosessi pysäyttä hetkeksi, jotta ehditään miettiä järkevämpää ratkaisua, kuin nyt esillä oleva malli.
Lisäksi yliopistojen tulee itse sisäisesti huolehtia siitä, että johtamiskulttuuria kehitetään (mm. osallistavuutta lisätään), palkkausjärjestelmän luonteesta riippumatta.
Kokemukset UPJ:stä vahvistavat sen arvioidut heikkoudet. AEK ry:n valtiosektorin jäsenistä joka toinen on pettynyt UPJ:än Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan. Yli puolet piti järjestelmää epäoikeudenmukaisena sekä katsoi, ettei se anna kilpailukykyistä palkkatasoa eikä palkitse hyvästä suorituksesta. Useimpien mielestä järjestelmä ei ole selkeä ja ymmärrettävä eikä kohtele nuoria ja vanhoja tasapuolisesti. Kielteisimmin UPJ:än suhtautuivat ne, jotka olivat jo sen piirissä sekä yli 30-vuotiaat. Tiedot on kerätty marraskuussa 2003 ja tutkimus julkaistiin AEK:n työmarkkinaseminaarissa 23. huhtikuuta 2004.
Olemme todistamassa ainutlaatuista kulttuuris-historiallista tapahtumaa, jossa tavaratuotannon muoto ulotetaan tieteelliseen toimintaan. Mitä tämä tulee merkitsemään?
Kun tuotannossa siirrytään tavara-tuotannon muotoon, tapahtuu kaksi asiaa: ensinnäkin yliopistot erikoistuvat tiettyjen tavaroiden tuottamiseen (ja vaihtavat ne markkinoilla toisiin), ja toiseksi kun tuotteet käsitetään tavaroiksi, ne saavat luonnollisilta vaikuttavia selittämättömiä piirteitä.
Mitä ovat tuotteemme? Tieteellisiä tutkintoja, pätevyyksiä, tuloksia ja teoksia. Nämä eivät vielä ole tavaroita, mutta käynnissä on prosessi, jossa niistä tulee tavaroita ja meistä tavaran tuottajia ja UPJ on nähtävä tässä valossa.
Tutkintojen kohdalla erikoistuminen ja työnjako tulevat merkitsemään, että osa Suomen yliopistoista "keskittyy" tuottamaan alempia tutkintoja (kandit) ja osa "erikoistuu" tuottamaan ylempiä (maisterit, tohtorit). Tutkimuksen kohdalla sama prosessi merkitsee sitä, että osa yliopistoistamme "erikoistuu" tieteellistä tulosten ja teosten tuottamiseen ja muut tyytyvät "korkeimmassa" opetuksessaan referoimaan toisten teosten ja tulosten sisältöjä.
Yliopistot ja laitokset tulevat siis jakautumaan tutkimusyliopistoihin ja opetuslaitoksiin. Opetushallinto olettaa, että tästä ei seuraa ongelmia, koska huippututkijalle riittää, että tutkimuksen edellyttämä asiantuntijayhteisö löytyy jostakin Euroopan markkina-alueelta. Näin ei tietenkään ole sellaisten kotimaisten tutkimusalueiden ja -teemojen kohdalla kuin kotimaiset kielet, Suomen historia, folkloristiikka ja monet yhteiskuntatieteelliset teema-alueet kuten tasa-arvotutkimus. Mutta myös temaattisesti universaalit tieteet tulevat vakavasti kärsimään kotimaisen tutkijapohjan kapenemisesta ja vähenemisestä. Tieteellinen tutkimusyhteisö ei nimittäin muodostu joukosta keksijöitä tai "neroja" vaan on kielellinen ja kulttuurinen perinne. Nobelin-palkinnon saa kyllä yksityinen ihminen, mutta jokainen joka on harjoittanut tieteellistä työtä tietää, että takana on aina tutkimusryhmän ja -perinteen pitkäjänteinen ja laaja työ, johon kuuluu myös suuri määrä näennäisesti "turhaa" kokeilemista. Opetuksen ja tutkimuksen eriytyessä tällaisten perinteiden muodostumiseen ei enää ole edellytyksiä niin vähäväkisessä massa kuin Suomi. Meillä ei yksinkertaisesti ole väestöllisesti varaa tällaisen malliin, joka saattaa toimia suuremmissa kieliyhteisöissä ja kansakunnissa. Lyhyesti sanoen, Pelle Peloton -malli ei kuulu tietopohjaiseen tieteelliseen hallintoon ja johtamiseen vaan todella vain sarjakuviin ja lastenkirjoihin.
Tutkimuksen ja opetuksen erottaminen tulee heikentämään vakavasti mahdollisuuksiamme saada aikaan uusia ennakoimattomia tuloksia ja innovaatioita tieteellisessä työssämme – tämä koskee kaikkia, yhtä lailla tutkimusyliopistojen "huippuja" kuin opetusyliopistojen puurtajia. Tavaratuotantoon siirtymisen seuraamukset on jo nähty muilla kulttuurityön aleilla Suomessa. Valaiseva esimerkki löytyy arikkitehtuurista: yhä suurempi osa maamme asunnoista tuotetaan kokonaan ilman arkkitehdin asiantuntemusta. Samanlainen prosessi on käynnissä myös terveyspalvelujen tuotannossa: tulevaisuudessa vain pienen osan sairauksista hoitavat lääkärit; valtaosa saa hoidon eritasoisilta sairaudenhoidon ammattilaisilta jotka on valtuutettu toimimaan erilaisin nimikkein.
Paluu puoskareiden yhteiskuntaan.
Hämmästyin jo saadessani nämä avoimuutta ja läpinäkyvyyttä lisäävät lomake-ehdotelmat. Jokaisen nurkassa luki "salassa pidettävä". Hm.
Olen työskennellyt yliopistossa yli 20 vuotta, käsittääkseni menestyksellä (vasta määrätty vertaisesimieheni ei tosin vielä ole päässyt/joutunut toimintaani ja kykyjäni arvioimaan), ja valitsin työpaikkani aikanaan juuri perusarvojen, eli tutkimuksen ja tieteen sekä inhimillisen vapauden perusteella.
En liioin koe UPJ:ää niinkään uhaksi tuloilleni (voi tätä mammonamurheen määrää näilläkin sivuilla!) vaan ruumisarkuksi niille viimeisillekin akateemisen yhteisöllisyyden ja tieteen vapauden arvoille, jotka ratkaisivat uranvalintani nuorena. Olisin toki saanut tuloja ratkaisevan määrän enemmän, jos olisin lähtenyt yksityisille markkinoille, mutta ne eivät (edes silloin nuorena ja perheellisenä ollessani) voittaneet ajatusta ja odotusta siitä, että saisi oikeasti toteuttaa itseään, tutkia ja tehdä mielekästä työtä ennen kaikkea työn sisällön ja sisällöllisten tulosten vuoksi. Sain haluamani.
Vaikka yliopistomaailmakin on 1980-luvun alusta suuresti muuttunut, nyt tarjotaan kuitenkin jotakin kokonaan syövyttävää. Salaisilla lomakkeilla, keinotekoisten äkillisesti luotujen esimiessuhteiden "avoimuudessa" jaellaan olemattomia rahoja kannustimina, suuren sekaannuksen vallassa tietenkin, miten muuten, kun tsaarin byrokratia tapansa mukaan on hukannut hevosensa jo ennen lähtöä. Kuriireina sitten leegio hätäisiä virkamiehiä, jotka ovat saaneet jotakin tehtäväkseen, ja taustalla joku perusajatus, josta oikein kukaan ei tiedä mitään. Mutta eihän se onneksi enää tässä vaiheessa ole tarpeenkaan. Juna kuulemma on jo mennyt, asemalla sopii sitten järjestää joukkotappeluita...
Vakavasti puhuen, eniten minua surettaa tässä kuviossa nimenomaan perustutkimuksen ja ns. ei-tuottavien alojen asema. Se tiede, jota voidaan tehdä vain julkisilla varoilla, ja ne ihmiset, joiden ainoana tulonlähteenä voi olla ainoastaan tutkimusrahoitus. Heidän (ja sitä kautta koko sivistysyhteiskunnan) kohtaloksi tällainen makkaratehdas-tuotantoajattelu työnjohtoineen ja henkilöarviointeineen koituu. Jo pitkään on ilkeästi ollut nähtävissä, kuinka "tuottamattomia" tai "tarpeettomia" yksiköitä näivetetään jopa niin, että tietyissä oppiaineissa virkoja ei täytetä ja laitosten ovet ovat päiväsaikaankin kiinni. UPJ:ssä arvioidaan nyt ihmisten tuottavuutta - seuraava - finaaliaskel - on väistämättä oppiaineiden tuottavuus. Ellet tuo ulkopuolista tutkimusrahaa, viimeistään seuraavan stahanovilaisen viisivuotiskauden jälkeen pannaan oppiaine poistoon. Taloudellinen tuottamattomuushan on loppujen lopuksi selkeintä mahdollista tarpeettomuutta. Lisäksi vielä riidattomin kriteerein näytettävissäkin, päinvastoin kuin moni muu asia tässä säälittävässä lomakekoreografiassa.
Kukaan tuskin väittää, että vanha palkkausjärjestelmä on järkevä. Itse olin ansainnut ennen yliopistoon tuloani jo valmiiksi ensimmäisen ikälisäni opiskeluaikaisilla sivutöillä "valtion palveluksessa" mm. toimistoapulaisena ja puhelinkeskuksenhoitajana. Tieteelliseen työhön ja assistentin tehtäviin meriitti oli melkoinen, mutta nuo ansiot toki ovat vauhdittaneet palkkakehitystäni näihin päiviin. Tarvetta uudistukseen siis on, mutta ei näillä eväillä, tällä kiireellä ja tällä akateemiseen maailmaan kokonaan sopimattomalla käskyttämisellä, salailulla ja ohjeistamisella.
Olin jo ajatellut, että jäisin aikanani eläkkeelle yliopistolta. Nyt tuo ajatus ei enää tunnu itsestään selvältä. Samaa tahtia kuin opiskelijat enenevässä määrin ovat ruvenneet puhumaan koulusta, läksyistä, luokista, tunneista ja kokeista yliopiston, tutkimuksen, luentosalien, luentojen ja tenttien sijasta, olen alkanut tuntea itseni lähinnä peruskoulunopettajaksi tuntikehyksineen, opettajainkokouksineen ja nyt viime vaiheessa siis vielä ulkoa tuotuine uusine opettajainhuoneen nokkimisjärjestyksineenkin.
Edustan ns. tuottavaa alaa ja saatan vielä viisikymppisenä lähteäkin omilleni, kuka tietää. Joka tapauksessa selvää on, että en halua sisältä seurata arvostamani yliopistoinstituution alasajoa ja sitä roposten jakamisesta seuraavaa armotonta nokkimista, jota nyt ollaan itsestäänselvyytenä tarjoamassa, muka ainoana vaihtoehtona ja kannustimena.
Tapanani yleensä on kirjoittaa omalla nimelläni, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Vastentahtoisesti esimiehekseni joutuneen henkilön ja potentiaalisten alaisteni nimissä.
Kiitos Leif Schulmanille (viesti 177 yllä) analyyttisestä yhteenvedosta uuden ja vanhan palkkausjärjestelmän piirteistä hyvine ja huonoine puolineen. Kunkin on hyvä eritellä kantaansa omalta kantiltaan ja oman kokemuksensa valossa. Oma käsitykseni on se, että uudistus ei lisää suomalaisten yliopistojen palkkakilpailukykyä, koska sillä ei puututa olennaisiin epäkohtiin, ja että UPJ:n hallintojärjestelmä heikentää työoloja laadullisesti. Laadulliset ongelmat ovat sikäli huomattavia, että järjestelmää ei nyt ehdotetussa muodossa tule ottaa käyttöön. Työmarkkinaosapuolten on avattava neuvottelut UPJ:n aikataulun lykkäämisestä. Itse olen v. 1967 syntynyt, v. 1998 ulkomailla väitellyt ja sen jälkeen Suomen Akatemian projektirahoituksen kautta Suomeen palannut ja Helsingin yliopistosta v. 2001 nimityksen saanut yliopistonlehtori. Urakehitykseeni suomalaisen korkeakoulujärjestelmän piirissä ei minulla tähän asti ole ollut valittamista. Omissa silmissäni suomalainen akateeminen maailma on kokonaisuutena ollut itse asiassa aika houkutteleva. Suomalaiset yliopistot ovat olleet jähmeitä ja konservatiivisia organisaatioita, mutta sen ohessa on onnistuttu säilyttämään paljon arvokkaita perinteitä: vapautta, kriittisyyttä ja innovatiivisuutta. Oma työnkuvani olisi esim. brittiläisessä yliopistossa olennaisesti rajatumpi ja tarkemmin ohjeistettu. Nykyisessä uravaiheessani ei minulla voisi olla vastaavaa toimintavapautta kuin nyt, mikä oli tärkeä argumentti pohtiessani väittelyn jälkeistä elämää. Ymmärsin toki, että suomalaisessa yliopistossa ”kaikki joutuvat tekemään kaikkea” ja työntekijöiden suorituskykyä venytetään, mutta katsoin vapauden ja mahdollisuuden itse itseni johtamiseen haittapuolia painavammaksi. Epäkohtia toki on, ja ne kohdistuvat lähinnä palkkaukseen, laitosten liian vähäisiin määrärahoihin toteuttaa opetusinnovaatioita, tukea henkilökunnan osallistumista kansainväliseen tiedeyhteistyöhön (konferenssit, verkostojen kokoukset yms.) ja ylipäätään pitää yllä ulkomailla hankkimaani asiantuntemusta ja kontakteja, joista olen toivonut olevan täällä hyötyä. Palkkauksen alhainen taso, tehtävänkuvan pirstaleisuus, opiskelijoiden ja opettajien lukumäärainen suhde (faculty-student ratio) ja määräaikaisten projektitutkijoiden heikko työmarkkina-asema ovat olleet ongelmia, joihin olen toivonut työnantajani (HY, viime kädessä OPM ja VM) puuttuvan asianmukaisella resurssoinnilla ja johtamisella. Ensi reaktioni palkkausjärjestelmän uudistukseen oli positiivinen. Käsitin, että palkkauksen epäkohtiin, siis palkkauksen tasoon ja suhteuttamiseen tosiasialliseen työmäärään, työn vaativuuteen ja tehtävistä suoriutumiseen, puututtaisiin. Tunnistin kerrankin olevani jonkin uudistuksen kohderyhmässä, positiivisessa mielessä. Sittemmin kantani vähitellen muuttui neutraaliksi ja mitä enemmän tietoa olen järjestelmästä saanut, koulutuksessa ja lomakkeita täytellessäni, erittäin kriittiseksi. Kyseessä on näennäisuudistus, joka ei korjaa epäkohtia kuin pieneltä osin ja toteutuksesta johtuen sattumanvaraisesti. Näiden vastapainoksi se luo tukun uusia ongelmia, joihin puuttumiseen ei mitä ilmeisemmin ole etukäteen pohdittu keinoja. Vaikka lopullista euromääräistä lopputulosta ei ole tiedossamme, tosiasiallinen vaikutus palkkaukseen on minimaalinen ainakin muutaman vuoden tähtäimellä. Mikäli uudistus toteutetaan nyt näkyvissä olevalla tavalla, heikentää se omasta näkökulmastani Helsingin yliopiston houkuttelevuutta työnantajana. Parantamatta työnantajan palkkakilpailukykyä se heikentää työoloja laadullisesti. Lisäksi työyhteisö, jossa näin suuri osa työntekijöistä vastustaa työsuhteen keskeistä osaa, palkkausjärjestelmää, jonka johto ei nauti työntekijöiden luottamusta ja jonka ammattiliittojen jäsenistö ei luota edunvalvojiinsa, ei ole kenellekään hyvä työyhteisö, aivan riippumatta siitä mikä kunkin henkilön kanta on UPJ:hin. Riippumatta siitä onko arvostelu kritiikki kohdistunut uudistuksen taustalla oleviin periaatteisiin (ideologiaan) tai uudistuksen käytännön toteuttamiseen, nähdäkseni on selvää että uudistuksen läpivienti on riskialtista ja seuraukset voivat olla tyystin odottamattomia. Toivon, että valtion työmarkkinalaitos ja yliopistojen palkkausuudistuksen neuvottelyryhmä harkitsevat vielä aikalisän ottamista uudistuksessa ja tarjoavat meille, yliopistojen työntekijöille, palkkausuudistusta, jonka me voimme hyväksyä.
Hyvä Leif Schulman (177). Aivan loistava puheenvuoro!
Tekniikan alan ihmisenä kaikenlainen filosofointi on minulle varsin vierasta, joten ensimmäisenä eivät omaan mieleeni ole nousseet UPJ:n negatiiviset vaikutukset yliopistotutkimuksen vapaudelle. Löydän silti paljon kritisoitavaa UPJ:sta ja ennen kaikkea siitä, millä kiireellä tällaista täysin keskeneräistä järjestelmää ollaan nyt ottamassa käyttöön. UPJ on minusta koulukirjaesimerkki uudistuksesta, joka paperilla kuulostaa hyvältä (palkitseminen, kannustaminen jne) - se lupaa kymmenen hyvää ja yksitoista kaunista - mutta käytännön tasolla kaikki hyvä jäänee lähes täysin sanahelinän tasolle.
Ensimmäinen konkreettinen vaikeus on se, että nyt joudumme arpomaan toisillemme työn vaativuustasot epämääräisten kuvausten perusteella ilman kunnon konkretiaa. Vielä ei ole tiedossa edes sitä, mitä euromäärää mikäkin taso vastaa eikä sitä, mikä tulee olemaan HENKI-osan merkitys. Melkoista rulettia, miksei tätä voida tehdä vasta sen jälkeen kun edes tiedetään, mistä itseasiassa ollaan puhumassa ja päättämässä.
Olen antanut itseni ymmärtää, että UPJ:ään kuuluu keskeisenä osana gaussittaminen ja eri yksiköiden/osastojen tasapäistäminen eli se, että kaikissa yksiköissä oletetaan olevan keskimäärin yhtä hyviä työntekijöitä. Jokaisen yksikön työntekijöiden tulee siis olla keskimäärin 3:n arvoisia. Arvosanoja 1 ja 5 tulee käyttää vain äärimmäisissä poikkeustapauksissa ja 2:n ja 4:nkin käyttö vaatii kunnon perustelut. Silti Suomessa on monentasoisia yliopistoja sekä lukuisia tutkimuksen ja opetuksen huippuyksiköitä. Minulle ei ole selvinnyt, miten tämä huomioidaan UPJ:ssä. Huippuyksikkö, jonka työntekijät ovat alansa parhaimmistoa, ei voi antaa väelleen kuin keskimäärin kolmosia, samoja arvosanoja, joita jaetaan jossain vaatimattomammin tuloksin toimivassa yksikössä/laitoksessa? Miten tämä sopii UPJ:n tavoitteisiin, jossa henkilökohtaisesta osaamisesta pitäisi palkita? Pahempi epäkohta on kuitenkin vielä se, että tällainen keskiarvoistaminen ja gaussittaminen panee ihmiset kilpailemaan lähimpien työtovereidensa kanssa. Oma nousu on mahdollista vain jonkun toisen putoamisen myötä. Oletetaan, että jossain yksikössä on 20 työntekijää. Alunperin he ovat kaikkia 3:n tasoa - ihmisiä, jotka hoitavat työnsä kunnialla. UPJ:n tarkoituksena on kuitenkin kannustaa työntekijöitä kehittämään henkilökohtaista osaamistaan. Kaikki 20 työntekijää ottavatkin tämän tosissaan, seuraavan vuoden aikana he kehittävät omaa ammattitaitoaan, hiovat vuorovaikutustaitojaan ja tekevät parhaansa työilmapiirin parantamiseksi. Lopputulos on se, että vuotta myöhemmin kaikki ovat entistä parempia työntekijöitä. Mitä tekee esimies? Hän ei voi antaa kaikille 4:sta, koska silloin yksikön keskiarvo nousisi 4:ään. Hän siis joutuu edelleen antamaan kaikille 3:n tai sitten poimimaan parhaat kehittyjät ja antamaan heille 4:n ja muutamalle heikoimmalle 2:n - vaikka kaikki ovat parempia kuin vuosi sitten? Koska järjestelmä ei ole vielä käytössä, on tietty mahdotonta sanoa, miten tämä käytännössä tulee menemään, mutta kaikki informaatio, mitä minä olen tähän mennessä saanut viittaa tähän. Työilmapiiriä tällainen kilpailu ei taatusti paranna. Jos palkitsemiseen ryhdytään, niin minusta palkinnon pitäisi langeta koko yksikön/osaston/laitoksen väelle, sillä harva meistä yksin loistaa, hyvään tulokseen tarvitaan hyvää yhteistyötä.
Toinen keskeinen ongelma UPJ:ssä on raha - tai sen puute. Olen ymmärtänyt, että arvioinnit pitäisi tehdä siltä pohjalta, että palkka ei olennaisesti muuttuisi, sillä isoihin palkankorotuksiin ei ole varaa. Vaikea tehtävä, sillä eurotaulukoita ei ole edes tiedossa. Käytännössä tämä myös vesittää monet UPJ:n hienot korulauseet. Tulospalkkaus ja bonukset sopivat paremmin yritysmaailmaan, sillä siellä on hyvän vuoden jälkeen myös todella käytössä rahaa, jolla työntekijöitä voi palkita. Kehittyneet opetusmenetelmät, lukuisat tutkinnot ja hienot julkaisut eivät automaattisesti muutu rahaksi, joten mistä saadaan ne rahat, jolla hyvästä työstä voidaan palkita? Eipä oikein mistään. Valtio on luvannut hieman lisää rahaa palkkapottiin, mutta korotus on varsin vaatimaton. Lisäksi yliopistoissa on paljon ihmisiä, jotka saavat palkkansa erilaisten projektien ja apurahojen kautta. Näillä tahoilla ei ole minkäänlaista velvollisuutta lisätä rahoitusosuuttaan, silti palkkoja pitäisi tarvittaessa voida korottaa. Käytännössä epäilenkin, että arvioinnit ja luokitukset tullaan jatkossa tekemään pitkälti siltä pohjalta, mihin on varaa, eikä siltä pohjalta, mitä kyseinen työntekijä todella ansaitsisi. Tämähän ei varmaankaan ole oikein UPJ:n hengen mukaista, mutta käytännössä ei voida unohtaa arkipäivän realiteetteja.
UPJ:ssa on siis vielä paljon epävarmuuksia, loogisia ongelmia, mustia aukkoja ja peikkoja, jotka minusta pitäisi selvittää kunnolla ennenkuin ihan kohtuullisesti toiminut VPJ korvataan millään uudella. Olen puhunut usean professorin, tohtorin ja jatko-opiskelijan kanssa enkä vielä ole tavannut ketään, joka olisi pitänyt UPJ:ää hyvänä uudistuksena. Koko homman tarkoituksena on käsittääkseni parantaa työntekijöiden asemaa ja mahdollisuuksia. Näyttää kuitenkin siltä, että nämä samat työntekijät, ainakin varsin monet heistä, ovat itse sitä mieltä, että UPJ on pikemminkin huononnus kuin parannus. Luulisi, että tämä kiinnostaisi myös päättäjiä, jos todella ollaan aidosti työntekijän asialla.
Olin jo päättänyt, että en osallistu keskusteluun, mutta Leif Schulmanin (177) kirjoitus houkutti mukaan. Itse toimin TTY:ssä laitoksen johtajana, laitoksen koko on n. 100h. UPJ:n suhteen olen periaatteessa puolesta siksi, että minusta on tervettä että koko henkilökuntaamme kohdellaan samoilla pelisäännöillä, ei kuten nyt, jolloin virassa olevien palkkaan laitoksella ei ole oikeastaan mitään sanomista (ei siis keppiä eikä porkkanaa), kun taas ei-virassa (tutkijat ja tutkimusapulaiset) periaatteessa voidaan palkata suurin piirtein despootinomaisesti tietyn haarukan sisällä. Samoin se, että on nähtävissä mitä tekemällä on mahdollista päästä parempaan asemaan, on mielestäni selvä parannus nykyiseen järjestelmään. Tämä tosin edellyttää aikamoista avoimuutta UPJ:n soveltamisessa. Soveltaminen onkin UPJ:n huono puoli: Kaikki sen soveltamista koskevat asiat on sovellettava laitoksen tasolla; toisin sanoen jokaisen laitoksen johtajan pitäisi luoda omalle laitokselleen pelisäännöt. Itse päätin, että tämä on niin tärkeä asia henkilökunnallemme, että sellaiset pitää tehdä ja julkaista (http://www.cs.tut.fi/~tjm/ohj-upj.pdf) silläkin uhalla, että näiden laatiminen ja esittely henkilökunnalle on vienyt kohtuuttoman paljon työaikaani (laitosjohtajapalkkioni on kokoluokkaa 10% palkasta, eli puoli päivää viikosta). Olen saanut paljon negatiivista palautetta eri ammattijärjestöiltä ja -liitoilta, mutta henkilökuntamme on pääsääntöisesti kommentoinut perusteita reiluiksi, kohtuullisiksi ja asiaa selkeyttäväksi (tosin kaikkien työntekijöidemme kanssa en ole asiasta yksityisesti keskustellut), mikä omasta mielestäni on kaikkein olennaisinta. En ole ehdottamassa, että kaikkien laitosten johtajien pitäisi tehdä samoin. Itsekin tiedän toimineeni tyhmästi sikäli, että tämä ratkaisu johtaa siihen, että yhä enemmän asioita tulee valumaan laitostasolle laitosjohtajan ratkaistavaksi, jos kerran ne voidaan laitostasolla hoitaa. Toisin sanoen laitoksen johtaja muuttuu puhtaaksi byrokraatiksi, joka ei kykene toteuttamaan sitä tehtävää, johon hän on aikanaan hakeutunut. Palkkioksi tästä hänelle voidaan vyöryttää yhä enemmän esimiestehtäviä huolimatta omasta tahdosta. Lopulta laitoksen johtaminen lakkaa olemasta luottamustoimi ja muuttuu päätyötehtäväksi, jonka hoitaminen edellyttää erityistaitoja, joita kaikilla proffilla ei välttämättä ole, halusta puhumattakaan. Aiemmin on esitetty kommentteja hallintohommien kannattavuudesta, joten kerronpa tähänkin oman näkemykseni:
Oman UPJ-luokitteluni tilanne on aika selvä; olen laitoksemme proffista nuoremmasta päästä, ollut muualla kuin valtiolla hommissa, joten ikälisiä tai lomapäiviä ei ole kertynyt vielä täyttä pottia, ja laitosjohtajana toimimisen vuoksi ei ole minkäänlaista mahdollisuutta ryhtyä rakentamaan kattavaa akateemista verkostoa kansainvälisesti, sillä jo viikonkin poissaolo kasvattaa aikamoisen määrän rästityötä: Olen siis tyytyväinen VAATI-tasoon 8. HENKI-tasosta en tiedä, sillä jännityksellä odotan arvioidaanko toimintaani laitoksen johtajana vai proffana. Tuloksen kannalta tällä ei välttämättä ole merkitystä, sillä molemmat hommat taistelevat samasta työajasta, ja laiminlyön molempia säännöllisesti toisen hyväksi. Toisaalta olen lohduttautunut sillä, että itsepä olen tieni valinnut.
Luodaan oikeudenmukainen palkitsemisjärjestelmä
UPJ:n kriitikoiden pitäisi muotoilla konkreettisia ehdotuksia siitä, millainen palkanmaksun järjestelmä sopisi UPJ:n nykyversiota paremmin yliopiston ideaan, akateemiseen vapauteen ja yliopiston henkilökunnan oikeudenmukaiseen kohteluun.
Uskottava ei ole keskustelussa esiintynyt ajatus, että nykyinen palkkaluokkien ja ikälisien järjestelmä olisi UPJ:ta parempi ja että paremmuuden osoittaisi vanhaan käytäntöön kohdistuvien laajojen protestien puuttuminen. Se voi johtua siitä, että järjestelmään on totuttu eikä ongelmia huomata.
Nykyjärjestelmässä on kuitenkin pahoja puutteita, joista ilmeisin ei ole kannustuksen vähäisyys. Myös nykymallissa on virkojen sijoittelu palkkaluokkiin ollut mielivaltaista ja samassa asemassa olevia on kohdeltu eri tavoin, kun ikälisät ovat jääneet kertymättä apurahakausina ja ulkomailla. Myös ja erityisesti nykyjärjestelmässä yliopistonlehtorit ja yliassistentit ovat usein sekä palkitsemisen että arvostuksen osalta väärin kohdeltuja suhteessa professoreihin. Oikeudenmukaisen palkitsemisen kannalta merkittävien samanlaisuuksien ja erojen määrittely ei siis ole nytkään tyydyttävää. Kun vanhat palkkaluokat ja ikälisät joka tapauksessa poistuvat, on kysyttävä, mitä tilalle.
Keskusteltaessa on puhuttu demokratiasta ja unohdettu, että yliopisto ei ideaalisestikaan ole pelkästään demokraattinen yhteisö vaan eksellenssikäytäntö, jossa parhaita palkitaan ja vähemmän jätetään palkitsematta, ei tosin vain rahalla mutta myös sillä. Asemiin pääsemisestä päätetään asiantuntemukseen ja vertaisarvioinnin menetelmillä, joiden tulisi olla oikeudenmukaisia, julkisia, kriittisiä ja tasapuolisia mutta tuskin demokraattisia. Ideaaliyliopistossakin asemiin pääsemisestä on kova kilpailu, jossa tutkijoiden suoriutumista arvioidaan ankarasti. Parhaisiin asemiin pääsevät vain harvat. Kysymys ei voi olla siitä, arvioidaanko vai ei, vaan miten arvioidaan yliopiston ihanteisiin sopivasti. Yliopistoon sopivien asiantuntemukseen perustuvien vertaisarviointien ongelmista on olemassa laaja kansainvälinen keskustelu, mutta siitä on UPJ:n yhteydessä on puhuttu liian vähän.
Yliopistoon epäilemättä sopivat usein paremmin tuottavuuteen sitomattomat pehmeät kannustimet. Palkkaeroistakaan ei ole silti moni valmis luopumaan. Myös monet UPJ:n kriitikot Martti Koskenniemestä ja Heikki Patomäestä alkaen ovat esiintyneet aktiivisesti akateemisissa kilpailuissa, joissa palkkioina on ollut arvostetun aseman ohella myös ansioon ja suoritukseen perustuvia taloudellisia etuja suhteessa muihin tutkijoihin. He eivät ole vaatineet, että Suomen Akatemian tulisi lakkauttaa akatemiaprofessuurit ja huippuyksiköt tai että niistä pitäisi päättää kansanäänestyksellä. Tuskinpa kukaan huippupaikoille päässeistä olisi valmis tasaamaan sen enempää palkkaansa kuin arvostustaankaan haavoittuvassa asemassa olevien veteraanidosenttien, tutkijatohtoreiden tai jatko-opiskelijoiden kanssa, enkä ole kuullut kovin monen sitä vaativankaan.
Olennainen kysymys ei pitäisi olla, miten suistetaan UPJ-juna raiteilta vaan miten luodaan akateemisista intresseistä nouseva ja akateemisen yhteisön erityisluonnetta kunnioittava palkanmaksun järjestelmä. Järjestelmän olisi perustuttava akateemisen suoriutumisen moniulotteisuuden huomioon ottavaan aitoon asiantuntemukseen. Järjestelmän olisi oltava oikeudenmukainen eli vähintään kohdeltava samanlaisia samoin, annettava kaikille samat mahdollisuudet sekä perustuttava pätevästi arvioituun ansioon, ja vielä jos Rawlsia halutaan soveltaa, sallittava vain sellaisia eroja, jotka koituvat eduksi huonoimpiin asemiin joutuville. Järjestelmän olisi tuettava akateemista vapautta ja otettava huomioon, että avoimuus uusille ajatuksille edellyttää valmiutta tukea ja palkita myös hyvin riskialtista ja suoriutumismittareihin huonosti sopivaa tutkimusta Lisäksi järjestelmä ei saisi kuormittaa esimiehiä ja tutkijoita kohtuuttomalla työllä.
UPJ:n nykyversio ei näitä ehtoja täytä. Sen kohtaaminen osoitti, myöhään mutta konkreettisesti, että se teettää turhaa ja turhauttavaa työtä. Se asettaa esimiehet ja johtajat kohtuuttomaan sekä väärinkäytöksille alttiiseen asiantuntijan ja arvioijan rooliin suhteessa sellaisiin henkilöihin, joihin nähden heiltä monissa tapauksissa puuttuu riittävä asiantuntemus. Ongelma ei korjaudu esimiesosaamisella, vaan edellyttää ansion arvioinnin akateemisesti hyväksyttävää menetelmää. Tapa, jolla uudessa järjestelmässä esitetään määriteltäväksi palkkioiden kannalta merkittävät samankaltaisuudet ja erot, on siis akateemiseen yhteisöön huonosti sopiva. Työntekijöiden henkilökohtaisen arvioinnin kriteerejä ja menetelmiä edes yliopistoväen ammattijärjestöt eivät ole hyväksyneet.
Koska UPJ:n ongelmat ole vain siirtymäkauden kitkaa, puutteellista ohjeistusta ja arroganttia käskytystä, olen pitänyt oikeana allekirjoittaa rehtori Niiniluodolle ja opetusministeri Haataisille osoitetut vetoomukset. (Professoriliitolle osoitetun vetoomusta en allekirjoita, koska se edellyttäisi kaikkiin Patomäen kirjelmän näkemyksiin sitoutumista.) Kuitenkin myös suuri osa esitetyistä kriittisistä kannanotoista aliarvioi oikeudenmukaisen palkitsemisjärjestelmän tiellä olevia ongelmia sekä sitä reaalipoliittista näkökohtaa, että pelkkä passiivinen vastarinta voi vain heikentää asemaamme.
Palkitsemisjärjestelmän oikeudenmukaisuus ja hallinnollinen keveys ovat vaikeasti keskenään yhdistettäviä tavoitteita. Sellaista järjestelmää ei myöskään ole, jossa ei ole lainkaan riskejä, hävikkiä ja väärin kohdistettua palkitsemista. Mikään järjestelmä ei onnistu tukemaan kaikkea tukea ansaitsevaa toimintaa, vaan aina on asemissa keskinkertaisia Saliereja ja marginaalissa väärin kohdeltuja Mozarteja. Mutta ongelmia on yritettävä ratkaista eikä vain vastustettava muutosta.
Paras kuulemani ehdotus on, että erotetaan kokonaan kehityskeskustelut ja henkilökohtaiseen suoriutumiseen perustuvien palkanlisien määrittely. Yliopistoissa voitaisiin lähteä siitä, että opettaja ja tutkija itse on aktiivinen ansioon perustuvaa palkankorotusta haettaessa. Kun hän katsoo ansioituneensa tarpeeksi, hän voisi osoittaa sopivaksi katsotulle, yhteisön hyväksymälle elimelle hakemuksen. Hakemukseen sovellettaisiin tarvittaessa akateemisia kriteerejä noudattavaa vertais- tai asiantuntija-arviota. Arviokriteeristöä voitaisiin kehittää tiedeyhteisössä paikallisesti (esim. laitos- tai tiedekuntatasolla) sekä objektiiviseksi ja läpinäkyväksi että akateemisen työn moniulotteisuuden huomioon ottavaksi.
Yliopistot ja yliopistoväen järjestöt ovat ilmeisesti tehneetkin tämänsuuntaisia ehdotuksia, mutta työmarkkinalaitos ei ole niitä hyväksynyt, koska ne eivät näytä tarpeeksi UPJ:ltä. Kriittinen liikehdintä on sikäli positiivinen ilmiö, että se osoittaa yliopistoväen olevan tosissaan yhteisönsä erityisluonteen puolustuksessa ja painostaa kehittämään entistä parempia pelinsääntöjä.
Juha Sihvola Johtaja, professori Helsingin yliopiston tutkijakollegium
Voin vain olla samaa mieltä kaikkien niiden kanssa, jotka ovat analysoineet UPJ:n epäkohtia. Rehtorin kyselyn tulokset osoittivat muistaakseni viime syksynä, että henkilöstön hyvinvoinnin parantaminen on keskeinen haaste HY:ssa. UPJ ei todellakaan millään tavalla vastaa tuohon haasteeseen, päinvastoin. Vai uskooko joku todella työmotivaation ja työilmapiirin paranevan sillä, että meidän annetaan kaikella tällä luokittelulla ja arvioinnilla epäsuorasti (ja joskus suoraankin) ymmärtää, että tasomme työntekijöinä on riittämätön? En myöskään voi olla hämmästelemättä sitä, että rahan oletusarvoisesti oletetaan olevan paras kannustin "kehittymiseen" ja "parempaan suoriutumiseen" yliopistotyössä.
UPJ:ssä ei ole mitään selkeitä, yksiselitteisiä kriteereitä sen enempää tehtävien vaatiluokitukselle kuin tehtävistä suoriutumisen arvioinnillekaan. Eri lomakkeissa olevia, epäselvästi muotoiltuja, ylimalkaisia mainintoja voi jokainen tulkita tavallaan. Ne tuntuvat lähinnä pilkanteolta.
Kun mitään ei ole kunnolla harkittu ja suunniteltu, eivät sen enempää esimiehet kuin alaisetkaan tiedä, millä perusteella monimuotoisten ja vaikeasti hahmotettavien opetus- ja tutkimustehtävien vaatiluokitukset tehdään tai millä perusteella meille itse kullekin annetaan "arvosana" suoriutumisestamme. Arvioinnin pitäisi tietenkin perustua pelkästään niiden tehtävien suorittamiseen, jotka sisältyvät 1600-tunnin työsuunnitelmaan. Vaan mitenkähän kävisi?
Käytännössä arvioinnissa - ja siis palkkauksessa, jos rahaa joskus jostakin löytyisi - mitä ilmeisimmin otettaisiin huomioon myös se, mitä teemme työajan ulkopuolella: tutkimus, joka ei mahdu 1600 tuntiin, asiantuntijatehtävät, joista saamme mahdollisesti eri korvauksen, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, vain muutaman esimerkin mainitakseni. Ei riitä se, minkä työpaikalla pitäisi riittää: sovittujen töiden tekeminen hyvin. UPJ:n kautta systeemiä viedään mitä luultavimmin yhä enemmän siihen suuntaan, että palkkaus perustuu osittain siihen, miten ihminen toimii ja mitä hän tekee vapaa-ajallaan. Tähänkin saakka on ollut selvää, että yliopistoyhteisössä yksityisen ja ammatillisen välillä ei rajaa juuri ole ainakaan opetus- ja tutkimuspainotteisissa tehtävissä. Onko UPJ:n myötä käymässä niin, että tämä normaaleilla työpaikoilla täysin mahdoton tilanne saa ikään kuin virallisen siunauksen? Mitä se merkitsee niille meistä, joilla ei perhe- tai muiden syiden vuoksi ole mahdollisuutta käyttää yksityisaikaansa (siis enempää kuin 1600 t vuodessa) sellaisiin aktiviteetteihin, joiden voi olettaa olevan meriittiä, kun työsuoritusta arvioidaan?
Olen kiinnittänyt huomiota Taideyliopistojen tilanteeseen Hesarin verkkosivuilla julkaistussa vastineessani. Ehdotan yhteisaktiota kaikkien Taideyliopistojen professoreille.
Vastustus upj:ä kohtaan menee suoraan vain työnantajan pussiin. Sopimus ei ole työnantajan yksipuolinen asia. Outoa on että upj ei tässä vaiheessa sisällä euroja eikä eurolisää välttämättä ole ajateltukaan. Sinänsä uudistus on melko vaatimaton ja katson aikataulun löysäksi.
Miksi sinänsä järkevää keskustelua sabotoidaan monikymmenkertaisilla viesteillä - katsokaa nyt vähän lähetystapojanne!
Kalevi Ellilä oli lähettänyt viestinsä yli 100 kertaa. Poistin kaikki paitsi yhden ja toivon, että hyvän keskustelun annetaan jatkua asiallisesti.
Ymmärtääkseni ihmisiä on pelottanut se, että UPJ:mää käytetään laitosten sisäisenä lyömäaseena. Ystävälleni kävi juuri tällä viikolla omalla laitoksellansa siten, että häntä suoraan uhkailtiin jopa vaatiluokan pudottamisella, jollei hän ymmärrä muuttaa mielipiteitänsä laitoksen johtajan suuntaan. Tietenkään uhkailu ei ollut aivan näin brutaalia, mutta hyvin järkyttynyt ystäväni tästä tilanteesta oli.
Itse olen myös sekä vanhaa että uutta palkkajärjestelmää vastaan. Kun olen yrittänyt pohdiskella sitä, miten palkkajärjestelmää voitaisiin uusia, omana ajatuksena olisi juuri tuon rangaistuksen pelon poistaminen. Jos uusi palkkajärjestelmä keskittyisi pelkästään palkitsemaan niitä, jotka menestyisivät ja jättäisi ne vähemmän onnistuneet rauhaan uskoisin palkkauudistuksenkin toimivan paremmin. Johtajiin kohdistuvaa taakkaa tämä vähentäisi sillä, että arvioinnin voisi keskittää ainoastaan näihin (huippu?)yksilöihin.
En malta olla jatkamatta viestistä 186. UPJ-koulutustilaisuuden jälkeen kerroin kahvilassa hyvänä vitsinä sitä, että koulutustilaisuuden kalvoissa luki, että "uudella palkkausjärjestelmällä ei ole vaikutuksia ylityökäytäntöihin eikä hyvä henkilökohtainen työsuoritus sinänsä edellytä ylitöitä". No, tuo kalvo olikin JUKOn kirjoittama, toiveajatteluako? Virallisiin ohjeisiin tälläistä "erehdystä" ei ole tullut. Yksi iso ongelma UPJ:ssä onkin ylitöiden sisällyttäminen kuukausipalkkaan. Se on ongelma nimenomaan akateemisessa yhteisössä, jossa oman ajan käytöllä on vahva perinne. Lisäksi ilmiö on yleismaailmallinen.
Muualla valtionhallinnossa ei ongelma varmaankaan ole samanlainen, hyvän suoritustason voi saavuttaa normaalinkin työajan puitteissa. Valtion tutkimuslaitoksissa tilanne on lienee ainakin osin samanlainen kuin yliopistoissa.
Väitän että nykyisillä yliopisto-opetuksen resursseilla ei ole mahdollista suoriutua hyvin tai sitä paremmin tehtävistään ilman vapaa-ajan käyttöä. Myöskään korkeampia vaativuustasoja (yli 7), siten kuin ne on määritelty, ei opettajan liene mahdollista saavuttaa normaalityöajalla. Olisi mielenkiintoista kuulla valtiotyönantajan perustelevan tämän kumoava kanta.
Olennaista on minunkin mielestäni prof. Sihvolan oheisen näkemyksen (185.) tavoin oikeudenmukaisen (ja hallinnollisesti tehokkaan) palkitsemisjärjestelmän luominen. ”Miten luodaan akateemisista intresseistä nouseva ja akateemisen yhteisön erityisluonnetta kunnioittava palkanmaksun järjestelmä. Järjestelmän olisi perustuttava akateemisen suoriutumisen moniulotteisuuden huomioon ottavaan aitoon asiantuntemukseen. Järjestelmän olisi oltava oikeudenmukainen eli vähintään kohdeltava samanlaisia samoin, annettava kaikille samat mahdollisuudet sekä perustuttava pätevästi arvioituun ansioon (…) Järjestelmän olisi tuettava akateemista vapautta ja otettava huomioon, että avoimuus uusille ajatuksille edellyttää valmiutta tukea ja palkita myös hyvin riskialtista ja suoriutumismittareihin huonosti sopivaa tutkimusta Lisäksi järjestelmä ei saisi kuormittaa esimiehiä ja tutkijoita kohtuuttomalla työllä.”
Siihen en yhdy, että tässä keskustelussa olisi kysymys passiivisesta vastarinnasta. Tämä on aktiivista toimintaa ja rakentavien vaihtoehtojen hahmottamista. Siihen keskityn myös seuraavassa.
Yliopistolaitoksilla on yleensä ohut määräaikaiseen uhrautumiseen perustuva kiertävä hallintojohtajuus, josta saa pienen n. 10%:n lisäpalkkion. Uuden vaativan henkilötasolle menevän arvioimis- ja pakitsemisuudistuksen onnistuminen vaatisi paremmin resurssoitua (osaaminen, aika ja palkkio) johtajuutta, jota ei ole tulossa. Laitosjohtajan hommaan kun ryhtyy kukin proffa vuorollaan, vaikka enemmistö heistä on tutkijaspesialisteja. Professorien 'oman toimen ohella’-byrokratiajohtajuudelle olisi siis tulossa mittavia lisävaatimuksia. Näin ilman, että kyseistä osaamista tai edes suostumista isompaa halua vaativaan byrokratia- ja henkilöjohtamiseen kysytään. Yksi hyvä puoli kiertävässä laitosjohtajuudessa on VPJ:sta tai UPJ:sta riippumatta. Kierrätys vähentää mielivaltaa.
Mm. koska johtajuuden tapa ei muutu, UPJ:sta on järkevää tehdä sen näköinen, että se sopii yliopistolle. Myös prof. Sihvolan (185.) esille ottamia nykyjärjestelmän pahoja puutteita kannattaa keskittyä korjaamaan.
Sihvolan UPJ-ehdotus vaikuttaa hyvälle: ”erotetaan kokonaan kehityskeskustelut ja henkilökohtaiseen suoriutumiseen perustuvien palkanlisien määrittely. Yliopistoissa voitaisiin lähteä siitä, että opettaja ja tutkija itse on aktiivinen ansioon perustuvaa palkankorotusta haettaessa. Kun hän katsoo ansioituneensa tarpeeksi, hän voisi osoittaa sopivaksi katsotulle, yhteisön hyväksymälle elimelle hakemuksen. Hakemukseen sovellettaisiin tarvittaessa akateemisia kriteerejä noudattavaa vertais- tai asiantuntija-arviota. Arviokriteeristöä voitaisiin kehittää tiedeyhteisössä paikallisesti (esim. laitos- tai tiedekuntatasolla) sekä objektiiviseksi ja läpinäkyväksi että akateemisen työn moniulotteisuuden huomioon ottavaksi.”
Yliopistot ja yliopistoväen järjestöt voivatkin nyt tehdä työtä tämän kaltaisen UPJ:n kokeilemiseksi. Näin vältyttäisiin paljolti mm. niiltä vakavilta arvioinnin numero-ongelmilta, joita prof. Jorma Merikoski (176.) seikkaperäisesti kuvailee. Nämä ongelmat tekisivät raskaasta arviointirumbasta tyhjänpäiväistä tai haitallista.
Uskon, että valtioneuvostossa ja opetusministeriössä on halua järkevään kokeilumieleen yliopiston UPJ-asiassa. Onhan kysymyksessä Suomen tietopääoman tuotto, joka ei ole vähäinen taloudellinen kysymys. Päätän puutarhanjohtaja Leif Schulmanin (177.) yhteenvetoihin:
”Mantraa Suomen yliopistojen tehottomuudesta ja yleisestä puolikelvottomuudesta lakataan toistamasta nykyisellä lähes hysteerisellä intensiteetillä ja myönnetään se tosiseikka, että suomalaisessa korkeakoululaitoksessa on rutkasti hyvää ja siellä tehdään rutkasti erinomaista työtä. Korjataan VPJ:n muut ongelmat (kannustavuuden puute, epätasa-arvo) uudella palkkausjärjestelmällä, jossa on nyt esitetyn UPJ:n hyvät puolet, mutta ei sen vakavia ongelmia. Tätä varten täytyy UPJ-prosessi pysäyttä hetkeksi, jotta ehditään miettiä järkevämpää ratkaisua, kuin nyt esillä oleva malli.”
Yhdyn monien muiden mielipiteeseen, että VPJ ei ole hyvä, mutta nykymuotoinen UPJ myös epäonnistunut. Uudistuksen aikataulu ja toteuttamistapa oli mahdoton. Jouduimme pimennossa haparoimaan vaativuusluokat, ilman tietoa euroista ja ilman mitään koordinointia saman työpaikan yksiköiden välillä. Sääliksi käy myös palkanlaskijoita. Henki-osaa kommentoi hyvin Jorma Merikoski (176). Ns lähiesimiehenä kuitenkin yritin tapella kaavakkeet kuntoon, jotta alaisten asema ei riskeeraudu. Aivoriihtä tarvitaan nyt UPJn kehittämiseksi positiiviseen suuntaan.
Satu Pyörälä ym. puhuvat asiaa. Palkkaustakin on hyvä kehittää kuten muitakin asioita mutta jos tarjottu vaihtoehto on - kuten näyttää - kelvoton, on tilalle syytää tuottaa jotakin parempaa. Missään ei ole sovittu että uuden palkkausjärjestelmän pitää olla juuri tarjotun kaltainen. Luulisi yliopistoväellä jos kellä ideoita löytyvän!
Satu Pyörälä ym. puhuvat asiaa. Palkkaustakin on hyvä kehittää kuten muitakin asioita mutta jos tarjottu vaihtoehto on - kuten näyttää - kelvoton, on tilalle syytää tuottaa jotakin parempaa. Missään ei ole sovittu että uuden palkkausjärjestelmän pitää olla juuri tarjotun kaltainen. Luulisi yliopistoväellä jos kellä ideoita riittävän!
Satu Pyörälä ym. puhuvat asiaa. Palkkaustakin on hyvä kehittää kuten muitakin asioita mutta jos tarjottu vaihtoehto on - kuten näyttää - kelvoton, on tilalle syytää tuottaa jotakin parempaa. Missään ei ole sovittu että uuden palkkausjärjestelmän pitää olla juuri tarjotun kaltainen. Luulisi yliopistoväellä jos kellä ideoita riittävän!
Yksi ehdotus UPJ-salailusta syntyvien haittojen minimoimiseksi: Pistin juuri työpaikkani kahvitilan pöydälle lomakkeen, johon ihmiset voivat omalta osaltaan kirjoittaa sekä esimiehelleen ehdottamansa että esimiehen hyväksymän vaativuustasoluokittelun, ja omalla riskillä myös henkilökohtaisesta suoriutumisesta saadun pisteluvun. Toivon, että työpaikkamme näin välttyisi työtovereiden keskeiseltä kyräilyltä tai vähintäänkin että jupina mahdollisista epäkohdista tehtävien arvioinnissa siirtyy verhojen takaa ihan keskelle näyttämöä.
Minulla ei ole mitään lisättävää näihin UPJ-kom- menteihin, mutta haluaisin tietää miksi AY-lii- ke on mukana tässä? Kenen asiaa ne ajavat? Eivät ainakaan työntekijöiden!
Juha Sihvola yrittää puheenvuorossaan (n:o 185) ohjata keskustelua pois UPJ-kritiikistä. Hänen mukaansa siinä on puhuttu liikaa demokratiasta "ja unohdettu, että yliopisto ei ideaalisestikaan ole pelkästään demokraattinen yhteisö vaan eksellenssikäytäntö, jossa parhaita palkitaan ja vähemmän jätetään palkitsematta".
Näinköhän? Sihvolan tekstistä saa ensi lukemalta sen vaikutelman, että hän puolustaisi yliopistoa tiedeyhteisönä, jossa tutkijoiden asema määräytyisi tieteensisäisen arviointikeskustelun kautta.
Tosiasiassa se "eksellenssikäytäntö", mitä Sihvola puolustaa, on uusliberalistisen kilpailuttamisperiaatteen ulottamista tutkijamaailmaan. Tällä hetkelle vallitsevalla projektiruljanssilla ei ole paljoakaan tekemistä Itseään oikaisevan ja kriittisen tiedeyhteisön sisäisen keskustelun kanssa, vaan tutkijoita kilpailutetaan nyky-yliopistossa samaan tapaan kuin Helsingin kaupungin liikennelaitoksen kuljettajia.
UPJ merkitsee nyt meille tuputetussa muodossaan uusliberalistisen kilpailuttamisajatuksen -- juuri tämän Sihvolan kovasti mainostaman "eksellenssikäytännön" -- ulottamista entistäkin syvemmälle akateemiseen työelämään. Jo nyt menee suuri osa tutkijoiden ja yliopistoväen työajasta erilaisten hakemusten ja pisteytyslomakkeiden täyttöön byrokraattien mieliksi. UPJ luo toteutuessaan vielä yhden uuden instanssin, jolle pitää todistella omaa "eksellenssiään", nimittäin laitosten johtajat ja esimiehet.
Ottamatta kantaa UPJ:n filosofisiin taustoihin, totean seuraavan epäkohdan UPJ:n käytännön toteuttamisessa. Omasta mielestäni on perin outoa, että mm. työntekijän ja tämän esimiehen yhdessä oikeaksi katsomaa tehtävänkuvauksen vaatimustasoa painostetaan ylemmältä taholta alaspäin! Tämä EI voi olla UUDEN, 2000-luvun palkkausjärjestelmän kehittämistapa. Vastaukseksi tähän kritiikkiin saan tietenkin "tulkintakysymyksiä"-fraasin, mutta minulle kyseinen selitys ei ainakaan riitä.
Kun yliopistossamme on nyt meneillään isojen työntekijämäärien työn vaatimustasoluokitusten alasajo, UPJ-järjestelmän ei voida sanoa toimivan ainakaan allekirjoittaneen tai tämän työtovereiden oikeudenmukaisuusperiaatteiden mukaisesti. Nyt lähtökohtana pidetään sitä, että työntekijä ja työnantaja eivät olisi työntekijän työn vaativuustason asiantuntijoita, vaan asian vaatimustason voisi määrittää jokin kolmas taho. Tämä menettelytapa on verrattavissa vakuutusyhtiöiden "asiantuntijalääkäreiden" diagnooseihin potilaiden terveydentilasta. Onneksi Suomessa syntyi vasta äskettäin ennakkotapaus, jossa todettiin, että potilaan tilasta tietää parhaiten tätä hoitanut lääkäri, ei joku vakuutusyhtiön palkollinen. Nyt vain pitäisi käydä samoin UPJ:n osalta.
UPJ:ssä on varauduttu palkankorotuksiin, jotkut sanovat. Vai olisiko sittenkin niin, että UPJ:ssä olisi varauduttu lähinnä matalapalkkaisten työnkuvien vaatimustason ylöspäin nostamiseen samalla, kun muiden palkat jäädytetään vastaamaan vanhojen A-palkkaluokkien tasoja?
Haluaisin vastauksen kysymykseen: kenellä on oikeudenmukainen oikeus sanoa ylhäältä päin kampusten, tiedekuntien ja laitosten johdolle: "laskekaa työtehtävien vaatimustasomäärityksiä alaspäin!"
Norjassa akateemista uraa luoneena ja Suomen yliopistomaailmaan paluusta haveilevana olen mielenkiinnon ja pettymyksen sekaisin tuntein seurannut keskustelua.
UPJ:ää tuntematta voin vain yrittää kantaa korteni kekoon suomalaisen yliopistomaailman kehityskyvyn vahvistamiseen, johon täällä lukemieni kirjoituksiin perustuvan kuvan mukainen UPJ:n kaltainen salailuun, alipalkkaukseen ja pahimmassa tapauksessa akateemisen yhteistyön tappavaan kyräilyyn perustuva palkkausjärjestelmä tähän tuskin kykenee.
Muutamissa kommenteissa on jo kyselty ulkomaisten esimerkkien perään ja voin norjalaisesta yliopistomaailmasta todeta, että palkkajärjestelmä perustuu on jo täällä aiemmin esiteltyyn työntekijästä lähtevään palkankorotushakemukseen. Vuosittaisen korotuskierroksen hakemukset käsitellään yliopistoissa keskitetysti (sekä yliopiston että ay-järjestöjen yhteisessä orgaanissa) joko ay-järjestöjen tai tiedekuntien johdon (dekaani ja tiedekunnan hallintojohtaja) puoltavien tai vastustavien kommentien perusteella (järjestäytymättömät jäävät tiedekuntien johdon tuen/vastustuksen varaan ja menestyvät useimmiten järjestäytyneitä huonommin). Norjalainenkin järjestelmä nojaa salailuun sillä perusteita päätökseen ei anneta, mikä toki mahdollistaa epäoikeudenmukaisen vallankäytön. En siis suosittele tätäkään vaihtoehtoa.
Vaikka luova tyhjältä pöydältä aloittaminen lienee käytännössä mahdotonta, voisi olla opettavaista irroittautua täysin nykyisestä järjestelmästä.
Itse näkisin (asiaa kovin lyhyen aikaa pohtineena) nimittäin tarvetta yhdistää virkarakenteen ja palkkausjärjelmän kannustavuuden. Miksi virkarakenne on yhä rakennettava pyramidiksi? Miksi pyramidin alempi puolisko on rakennettava pätkätyösuhteille? Mielenkiintoisen jatkuvaa urakehitystä kannustavan vaihtoehdon mielestäni tarjoaisi malli jossa pysyvät "eläkevirat" sijoitettaisiin neliportaisen virkarakenteen 3. portaaseen, siis pätevöityneille tutkijoille. Huippuvirat olisivat määräaikaisia esim. 5 vuotta. Pysyvissä 3. portaan viroissa palkkajärjestelmä voisi nojautua pieniin ikälisiin ja ansioituneen tutkija/opettajan yms. lisiin, kun taas huippuvirkojen virantäyttö ja palkkaus perustuisi vertaisarviointiin ja palkkaneuvotteluihin. Näin pystyttäisiin tarjoamaan kaikille samat mahdollisuudet ja kannustettaisiin läpi uran jatkuvaan ja kehittyvään aktiiviseen tutkimukseen. Akateemisille johtajille tulisi tällöin tasapuolisten edellytysten luomiseksi taata luottamustehtävien vastineeksi ylimääräinen tutkimusvapaa, kuten norjalaisissa yliopistoissa. Esim dekaanin tehtävät aikaistavat oikeutta tutkimusvapaaseen vuodella.
Loppujen lopuksi suurin ongelma lienee suomalaisten yliopistojen rankka aliresurssointi joka ymmärtääkseni johtaa mm huippuasiantuntijoiden käyttämiseen tutkimusprojektien hallintosihteereinä!
Lykke til!
UPJ on hyvä systeemi! UPJ on erinomainen juttu, varsinkin esimiehelle joka rakastaa valtaa ja haluaa käyttää sitä, etenkin mielivaltaa. Hajoita ja hallitse! Se on myös erinomainen keino näpäyttää pätkätyössä olevaa alamaista, joka on joskus ollut asia asioista erimieltä ja ollut jopa kriittinen. Kyllähän kriittisyys pitäisi yliopistoissa kieltää kuten oma ajattelukin. UPM on myös oiva keino sukupuoliseen syrjintään.
Esimerkkejä: Vallanhaluinen esimies voi laittaa tason alemmaksi kuin alamainen, eikä siinä auta vastalause, kun esimies jankuttaa monta kertaa, että olemmehan tästä samaa mieltä.Jos haluaa työsuhteen jatkuvan ei voi olla erimieltä. Perusteluihin kuuluu tehtävän väheksyminen, ja tieto ettei osa tehtävistähän ei kuulukaan työhön, vaikka ko. työtehtävät on tehty esimiehen määräyksestä. Myös henkilökohtaisiin ominaisuuksiin puututaan ja voidaan henki-osasta antaa alhaisia arvosanoja. Samalla kehutaan muita ja muiden työtehtävien vaativuutta, ja aliarvioidaan koulutuksen merkitystä. Hyvä kanava mielivaltaan.
Eikö olisi ollut viisasta kerätä nimiä jo vuosi, pari sitten? UPJ oli tiedossa. Oulussakin oli kokeilulaitoksia.
Ajatuksena absurdi ja UPJ-kriittisen toiminnan kannalta epäsolidaarinen on Vesa Oittisen (n:o 200) väite, että yritykseni hahmottaa tiedeyhteisön autonomiaan sopivaa, oikeudenmukaista ja hallinnollisesti keveää palkanmaksujärjestelmää (n:o 185) olisi ”tosiasiassa” uusliberalistisen kilpailuttamisperiaatteen ulottamista tutkijamaailmaan, kun tavoite on juuri päinvastainen.
Oittisen huolen takana voi kuitenkin olla todellinen epäkohta, jonka käsittelyn suuntaan UPJ:ta kritisoivaa keskustelua olisi laajennettava. Oittisen ärtymys projektiruljansseista ja tutkijoiden kilpailuttamisesta kertoo osaltaan suomalaisten yliopistojen virkarakenteen ja käytössä olevien tutkimusrahoituksen instrumenttien epäadekvaattisuudesta.
Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan pitkäaikaisena jäsenenä ja Tutkijakollegiumin vähän lyhytaikaisempana johtajana minun on ollut helppoa huomata sen järjestelmän kohtuuttomuus, joka alistaa jopa kansainvälisen huipputason senioritutkijat pätkätöihin, työttömyysuhkaan, kuluttavaan hakemusrumbaan ja parhaimmillaankin kohtuuttoman ennakoimattomiin arviointikäytäntöihin. Nämä tekijät vähentävät myös tutkimustyön sekä akateemisesti arvioitua että ekonomistisesti mitattua tuottavuutta. Humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla ne eivät ehkä Suomessa vielä ole vähentäneet tutkijauran houkuttavuutta, vaan hakijoita on riittänyt. On kuitenkin syytä pelätä, että lahjakkuudet pian kaikkoavat yliopistolta. Syy ei ole raha vaan tutkimusympäristön laadun heikentyminen.
Virkarakenteen ja rahoitusjärjestelmän tulisi tehdä mahdolliseksi järkevästi ennakoitava ja oikeudenmukaisesti palkitseva urakehitys. Innovatiivisen työn keskeisiä edellytyksiä ovat myös vapaa aika ja inhimillinen turvallisuus. Näitä voimavaroja pitäisi akateemiseen maailmaan lisätä eikä ottaa sieltä pois. Virkarakennetta tulisi kehittää niin, että pysyviä tutkijatyösuhteita (tai virkoja) lisättäisiin rakenteen alemmille tasoille (jos ei postdoceille niin ainakin dosenteille). Kilpailtu ja taloudellisesti kannustettu urakehitys rakennettaisiin tämän perustutkijatason päälle.
Ilmeinen vastaväite ehdotustani vastaan on uudistuksen kalleus. Se perustuu kuitenkin ennakkoluuloon eikä empiiriseen tutkimukseen. Tutkimatta ei ole selvää, että ehdottamani uudistuksen mahdollistama laakereilla lepäily tuottaisi suuremman hävikin kuin nykyjärjestelmän aikaansaama stressi ja ahdistus. Kansainvälisen vertailun kautta olisi ryhdyttävä selvittämään virkarakenteen ja rahoitusinstrumenttien kehittämismahdollisuuksia.
UPJ:n kaltaisessa järjestelmässä ammattiliittojen ja keskusjärjestöjen johto on vapaaehtoisesti ja jäsenistöltä kysymättä luovuttanut työnantajalle merkittävästä valtaa palkkaukseen liittyvissä asioissa. Ne ovat myös heikentäneet palkansaajien kollektiivista tinkimisvoimaa ja alistaneet jäsenistönsä työnantajan mielivalalle. Paikallisesti luottamiesmiehen toimintaedellytyksiä on heikennetty koska jäsenistö asetetaan keskenään kilpaileviksi yksilöiksi ja luottamusmies joutuu järjestelmän takuumieheksi ilman, että jäsenistö voi vaikuttaa järjestelmään millään tavalla. Onkin aiheellista kysyä, miksi pitäisi kuulua tämän kaltaiseen ammattijärjestöön kun lain mukaan työttömyyskassan jäsenyys ilman liiton jäsenyyttä pitäisi olla mahdollista. Valitettava totuus on, ettei ammattijärjestöillä ole enää palkka-asioissa sanottavaa. Tähän keskusjärjestöt ja liitot pyrkivät?
Vielä kertauksen vuoksi ja hivenen tarkennettuna informaatio, joka on jo esiintynyt näilläkin sivuilla:
Akavan Erityisalojen Keskusliiton AEK ry:n vuonna 2003 teettämän kyselytutkimuksen mukaan järjestön valtiosektorin työntekijöistä 40% ei pitänyt UPJ:n palkkaporrastusta oikeudenmukaisena ja peräti 60% oli sitä mieltä, ettei uusi järjestelmä anna kilpailukykyistä palkkaa. AEK ry:n valtiosektorin palveluksessa työskentelee 7443 henkilöä, joista kyselyyn vastasi 3404 henkilöä (vastausprosentti siis 45,7%). Uuden kyselytutkimuksen tulokset ilmestyvät piakkoin.
(Lähde: AEK ry: Julkisen sektorin työmarkkinatutkimus 2003. )
UPJ:sta on siis tehty tutkimuksia, mutta jostakin syystä tätä(kään) tietoa ei ole hirveästi mainostettu...
Vanhan valtauksen ajat tulevat veteraanille mieleen kun taas – tällä kertaa tosin kuvaannollisesti – on levitetty banderolli jossa lukee ”Vallankumous yliopistolla on alkanut”. Eri näkökohtia on tällä sivustolla ansiokkaasti tuotu esille ja mm. kollegani Leif Schulmanin (177) puheenvuoro oli erinomaisen monipuolinen. Seuraavassa omia merkintöjäni parista UPJ:n pääkohdasta.
Eikö tutkimusvirkoja (lue: tutkimuspainotteisia työnkuvia varten; puhtaita tukijoitakin vielä lienee HY:ssä vaikka periaate ”kaikki tutkijat opettavat” onkin toteutumassa) varten olisi pitänyt olla oma tehtävänkuvausluokkansa (nythän on vain kategoriat ”opetushenkilökunta” ja ”muu henkilökunta”)? Esimerkiksi HY:n erillislaitoksessa Luonnontieteellisessä keskusmuseossa ainakin kaikkien ns. tutkimusvirkojen vaatimustasot arvioitiin opetushenkilökunnan vaatimustasokartan pohjalta vaikka ennen johtosäännön ja työjärjestyksen muutosta virassa olleille tutkimusviran haltijoille opetus kuuluu vain marginaalisesti työtehtäviin eikä sitä joinakin vuosina välttämättä ole annettu lainkaan. Ko. laitoksessa lisävaikeutta vielä: em. henkilöryhmän päätyöt tutkimus ja ns. museotyö (esim. yli-intendentillä kokoelmiin, tietokantoihin ja näyttelyihin liittyvän toiminnan tieteellinen osuus). On vaarana että tehtävänkuvaus ja pahimmassa tapauksessa työn arviointikin vääristyvät. Tai tarjolla olleiden vaihtoehtojen pohjalta: olisiko ainakin eräisiin tutkimuspainotteisiin tehtäviin pitänyt soveltaa muun henkilökunnan vaativuuskehikkoa? Viimemainitun pohjalta tarkasteltuna Keskusmuseon yli-intendentin viran vaativuustaso vaikuttaisi olevan tasojen 11-12 liepeillä.
Ns. esimies arvioi alaisen henkilökohtaisesta työstä suoriutumisen UPJ-ohjeissa annetun mallin mukaisesti kolmella osa-alueella sekä kokonaisuutena. Olisiko oikean kokonaiskuvan saamisen varmistamiseksi pitänyt ohjeistaa ja muistuttaa esimiehiä ottamaan tässä yhteydessä huolellisesti huomioon UPJ:n maailmaa syleilevien arviointikohteiden lisäksi myös konkreettiset työtehtävät, jotka ilmenevät: 1) yhteisesti juuri tehdystä ja allekirjoitetusta, mahdollisesti aika yksityiskohtaisesta tehtävänkuvauksesta, 2) ko. laitosta ja virkanimikettä koskevista johtosäännön ja työjärjestyksen määritteistä ja 3) viran tehtävien määrittelystä aikanaan hakuilmoituksessa (niitä on voitu muuttaa myöhemmin johtosäännössä tai työjärjestyksessä mutta isot, olennaiset muutokset eivät velvoita vanhoja työntekijöitä).
Pari detaljikysymystä. Bisneksenteko tai ainakaan ulkopuolisen tutkimusrahoituksen hankinta eivät liene koskaan haitaksi mutta suoranaisiin virkavelvollisuuksiin ne eivät kai kuulu yliopistoissa. Voidaanko yliopistolaisten työsuoritusta siis arvioida tässä suhteessa? Minulle on jäänyt hieman epäselväksi kuuluuko tämä aihe suoranaisesti opetushenkilökunnan UPJ-arviointiin mutta ainakin epävirallisesti se lienee katsottu meriitiksi. Tulisiko jotenkin arvioida työntekijän tehtävistä suoriutumisen yhteydessä tiettyjä aivan viime aikoina painokkaan aseman saaneita toimintoja joista tehtävänkuvauksissa (tai yleensäkään työtehtävien määrittelyissä) ei ole mainintaa kuten esim. mahdollista hyvän hallintotavan ja henkilöstöpolitiikan edistämistä tai mahdollista verkkoaktiivisuutta ja -julkaisemista?
Esimiehen antama työntekijän UPJ-pisteytys ja siihen mahdollisesti annettu vastine on julistettu salaiseksi. Koska en satu olemaan SuPo:n tai Soneran palkkalistoilla en toki vuoda näiden ”salaisten kansioiden” tietoja vaan käsittelen yleisellä tasolla reaalisesti toteutunutta kehityskeskustelutoimintaa. Kehityskeskustelujärjestelmä on olennainen osa yleensä tulosvastuujärjestelmää ja UPJ.tä. Ollaan viimemainituista mitä mieltä tahansa, esimiehen ja alaisen tämäntyyppinen asialliselta pohjalta käytävä keskustelu on kohdallaan ja siksi olisikin tärkeätä, että se myös toimittaisi tehtävänsä. Mutta on olemassa ideaalikehityskeskustelu ja on olemassa reaalikehityskeskustelu. Miten voidaan taataa, että esimies on a) motivoitunut, b) pätevä (varsinkin alaisen tieteenalan suhteen) ja c) jäävitön. Kehityskeskustelutoiminta on joissain työyhteisöissä ollut varsin säästeliästä, vaikka se HY:ssä oli kai tarkoitus aloittaa jo v. 1992 aikoihin. Osittain varmaankin kehityskeskusteluita, varsinkin esimiehen taholta tapahtuvaa tutkimuksen syynäämistä on vieroksuttu ”akateemiselle vapaudelle” vieraanpuoleisena, osittain esimiehet ovat saattaneet tuntea kiusalliseksi niiden käymisen toisinaan suunnilleen samanikäisten työtovereiden kanssa joihin nähden esimies/alaissuhteet ovat voineet vaihdella aikojen kuluessa, jotka ovat saattaneet olla yhteisjulkaisuissa mukana olleita saman tutkimusryhmän jäseniä tai jotka ovat saattaneet olla asiantuntijoina/hakijoina tai kilpahakijoina aikaisemmissa viranhauissa ja siten normaalin oikeustajun mukaan mahdollisesti jääveiksi tulleita. Ja ehkäpä joillekin tulee halu ”ottaa varmistin pois päältä” jo pelkästään kuullessaan sanan ’kehittäminen’.
Jos ja kun kehityskeskustelu on sitten saatu aikaan, saattaa se paionottua alaisen julkaisutoiminnan sekä erillisten julkaisujen eriasteiseen kritikointiin. Oikeudenmukaisuuden sekä alaisen omanarvontunnon kannalta olisi toivottavaa ettei kehityskeskustelu (lue: esimiehen kommentit) etenisi esimerkiksi seuraavaa (hieman dramatisoitua) rataa. Julkaisuja on ollut liian vähän (pitää ajoittain toki paikkansa varmaan useimmilla). Tai jos niitä on saatu aikaiseksi niin ne ovat liian lyhyitä. Tai jos ne ovatkin pitempiä niin ne on julkaistu sarjoissa, joilla on alhainen impaktiarvo. Ei auta alaisen selittää, että julkaisun tekninen toteutus on väline kun taas uuden tieteellisen tiedon tuottaminen pääasia (julkaisusarjojen impaktiarvokysymys – vaikkakaan ei varsinaisesti kuulukaan nyt käsiteltävänä olevaan problematiikkaan – on varsin mielenkiintoinen: toimisikohan Mendelin perinnöllisyyslaki jotenkin paremmin jos hän olisi julkaissut sen jossain tunnetussa tai edes tieteellisessä sarjajulkaisussa tai olisikovatko DNA:n molekyylirakenne tai kaava E = mc2 epäilyttäviä jos ne olisi julkaistu joissain vähemmän arvostetuissa sarjoissa?). Edelleen, jos alainen vielä koettaa sönköttää, että eikö nyt uusien tutkimustulosten tuottaminen sentään ole virkavelvollisuuksien täyttämistä ja meriittiä, voi lopulta kuulla myönnytyksenä että tuloksia tosin saattaa olla mutta ”helpostihan niitä tulee kun tutkii huonosti tunnettua alaa”. Siis: väärin tutkittu ja väärin julkaistu! Edellä kuvaillussa hengessä läpikäydystä istunnosta saattaa alaiselle päällimmäiseksi tuntemukseksi jäädä painostava olo: kyseessä oli enemmänkin kehitysjeesustelu tai kehityskuulustelu!
Tieteellinen tutkimustyö on monella aivan keskeinen elementti työtehtävissä. Jos nyt esimiehet ottavat siihen kantaa, toivoisi – kehityskeskusteluissa sekä muutenkin – edes kiireettömässä sessiossa annettua palautetta tai arviota (Huom! Tiettävästi nämä sanat eivät suomen kielessä ole sanojen ’moittiminen’ tai ’vähättely’ synonyymejä). Jos hakee jotain virkaa saa sentään ainakin periaatteessa normaalin vertaisarvioinnin tieteellisestä tuotannostaan: jäävittömät saman alan asiantuntijat analysoivat ja tuovat esiin sekä julkaisujen hyvät että niiden huonot puolet ja myös esitettävät arvion tulosten tieteellisestä merkityksestä. Mutta viranhakujenkin ulkopuolella olisi yliopiston kaiken tieteellisen henkilökunnan siis syytä saada oikeudenmukainen arvio mm. tieteellisestä tuotannostaan. Eikös nykyisen VPJ:n puitteissa luodun HY:n ”yliopistoportfolion” eräs käyttötarkoitus juuri ole se, että siinä palkankorotusta haluava työntekijä esittää arviointiryhmälle perustelunsa suuremmasta kuin nykyistä palkkaustaan vastaavasta pätevyydestä? Olisiko portfoliojärjestelmästä UPJ:n paikkaamiseen seuraavassa vaiheessa?
Useissa muissakin puheenvuoroissa on korostettu yliopiston työntekijän oikeutta saada tieteelliset ansionsa oikealla tavalla arvioiduiksi. Eiköhän jokainen UPJ-rumban pyörteisiin joutuneen mielestä ole eettisesti ja asiallisesti hämmästyttävää (ja eräiden esitettyjen kannanottojen mukaan myös suorastaan joidenkin säännösten ja sopimusten vastaista) se, että – mahdollisesti vieläpä tilapäinen ja eri tutkimusalaa edustava – ns. lähiesimies saa tehtäväkseen nyt ja vuosittain raportoida ns. alaisensa palkkaukseen vaikuttavasta tieteellisestä taidosta ja tuotannosta yliopiston asettamalle korkealle raadille (mistä tiedot edelleen toimitettaneen Opetusministeriöön ja Valtiovarainministeriöön?) http://www.fmnh.helsinki.fi/users/harmaja/index.htm
Keskusteluun on kaivattu ay-liikkeen näkemystä. Alla Niuvanniemen sairaalan mielisairaanhoitajien jäsenkokouksen kannanotto aiheeseen liittyen: "Ay-liikkeen on arvioitava uuden palkkausjärjestelmän oikeudenmukaisuus! Uusi palkkausjärjestelmä kaivaa työyhteisöissä yhteistyön pohjan. Niuvanniemen sairaalan KTV ry. käsitteli kevätkokouksessaan uuden palkkausjärjestelmän paikallista neuvottelutilannetta ja huomioi samalla Helsingin yliopiston työntekijöiden kritiikin valtion uutta palkkausjärjestelmää (UPJ) kohtaan. UPJ:ssä palkka määräytyy työtehtävän vaativuuden arvioinnin sekä esimiehen suorittaman työntekijän työsuorituksen arvioinnin perusteella. Tällainen palkkausjärjestelmä on jo käytössä tai tulossa lähiaikoina kaikille julkisen alan työpaikoille.
UPJ toteuttaminen sovittiin 1990-luvulla korporatiivisesti korkeimmalla mahdollisella ylätasolla eikä sen tarpeellisuudesta tai reunaehdoista käyty minkäänlaista järjestökeskustelua. Kuten useissa muissakin ylhäältä johdetuissa uudistuksissa, myös palkkausjärjestelmän muutoksen sivuvaikutukset vaikuttavat muodostuvan merkittävämmäksi kuin sen julkisesti esitetty tavoiteltava tulos.
Yhdistyksemme pitää tarpeellisena professori Martti Koskenniemen esitystä, että UPJ otettaisiin tieteellisesti pätevään tarkasteluun ja selvitettäisiin, minkälaista vallankäytön muotoa tai oikeudenmukaisuuden käsitettä se edustaa. Tässä vuoropuhelussa on syytä olla myös ammattiyhdistysliikkeen mukana.
Julkinen ala on huomattavien kehityshaasteiden edessä rahoituspohjan epävarmuuksien, työntekijöiden uupumisen ja kansalaisten kasvavien ja muuttuvien tarpeiden vuoksi. Työvoiman vaihtuvuus ja toimintaympäristön muutos tuovat uusia oppimisvaatimuksia. STM:n arvion mukaan seuraavan 10 vuoden aikana ter-veydenhuollon uuden työvoiman kokonaistarve olisi 73 700 työntekijää ja samaan aikaan kokonaisuudessaan kunnista jää eläkkeelle 140 000 työntekijää.
Mielestämme olisi arvioitava, lisäävätkö uudet palkkausjärjestelmät työntekijöiden edellytyksiä esimiesten ja johdon näkemysten kanssa eriävien tai jopa vastakkaisten ajatusten esittämiseen, mikä olisi työn kehittämisen ja laadullisten muutosten aikaansaamisen välttämätön edellytys? Mikäli näin ei ole, niin onko julkisella sektorilla varaa siihen, että sen toiminta ei kehity laadullisesti vastaamaan työn ja toimintaympäristön muutoksia? Työpaikallamme suoritetun koearvion perusteella pelkäämme pahinta. Hallitsevatko työntekijät muuttuvassa ympäristössä ja yhteisössään työtään vai hillitäänkö ”oikeaoppisuudesta” poikkeavaa ajattelua?
UPJ on perusteltu oikeudenmukaisuudella ja tasa-arvolla, koska se palkitsee hyvästä työsuorituksesta. Samalla se kuitenkin lisää työnantajan yksipuolista päätösvaltaa palkasta. Johtaako UPJ mielivaltaan jolloin ei arvioida työntekijän työsuoritusta, tekoja, vaan persoonaa? Onko niin, että sukupuolten välisten palkkaerojen poistamisen sijasta UPJ luo ainoastaan selittämättömille palkkaeroille ”hyväksyttävämmän” selityksen? Eikö nykyisen palkkausjärjestelmän puutteita voi korjata luomatta entistä epäoikeudenmukaisempia palkkausrakenteita?
Terveydenhoito joutuu kamppailemaan kustannustehokkuuden ja kaikille annettavan hoidon vaatimusten välillä. Työyhteisöissä, jotka muodostuvat vaihtuvista pätkähoitajista ja keikkalääkäreistä sekä jatkuvalla esimiesten persoona-arvioinnilla ja työtehtävien hinnoittelulla eriarvostetuista ja keskenään kilpailutetuista vakinaisista työntekijöistä, lienee lähtökohtaisesti valitettavan vähän edellytyksiä oppia ja ratkaista terveydenhuollon ongelmia yhteiskehittelyssä.
Toivottavasti kamppailu uuden palkkausjärjestelmän tulosta julkiselle alalle on vasta alussa. Lisäksi olisi suotavaa, että ihmiset julkisen alan ammattiliittojen johdossa sietäisivät keskustelua eivätkä kokisi kamppailussa itseään ulkopuolisiksi. Niuvanniemen sairaalan henkilökunta KTV ry. Kevätkokous 23. maaliskuuta 2005"
Hei,
Valaisin vielä hivenen öljyä laineille koskien UPJ:n toteuttamisen aikataulua, jonka järjettömästä tiukkuudesta emme maanantain keskustelussa myöskään saaneet hallinnon tai VM:n edustajilta mitään tyydyttävää vastausta.
Tällä keskustelufoorumilla siteerattiin aikaisemmin OPM:n yliopistoyksikön johtajan Markku Mattilan oululaiselle Kaleva-lehdelle viime viikolla antamaa lausuntoa. Lausunnossaan Mattila totesi, että paraikaa ollaan viemässä ensimmäistä kokeilukierrosta läpi ja tarkoitus on ottaa "saadut kokemukset" varteen. Itse järjestelmästä päätetään Mattilan mukaan vasta "kokemusten jälkeen". Samaan hengenvetoon hän kuitenkin toteaa, että kokeilun takaraja on marraskuun loppu ja että tavoitteena on toimiva järjestelmä, joka otettaisiin käyttöön vuoden 2006 alusta.
Mitä tästä voidaan päätellä? Itse järjestelmästä "päätetään vasta kokemusten jälkeen", mutta kokeilukierroksen päättymisen ja järjestelmän käyttöönoton väliin jää tasan kuukausi, jonka aikana saadut kokemukset olisi pystyttävä "ottamaan varteen" ja järjestelmä leipomaan lopulliseen kuntoonsa, jos se kerran on tarkoitus ottaa käyttöön vuoden alusta... Olisin kovin kiinnostunut kuuleman ministeriöiden mielipiteen siitä, voidaanko tällaista aikataulua pitää realistisena millään käsitettävissä olevilla kriteereillä??? Henkilökohtaisesti pidän ajatusta lähinnä groteskina ja se vahvistaa vääjäämättä tunnetta siitä, että mitään vakavasti otettavaa keskustelua tästä asiasta ei ole edes tarkoitus käydä, vaan uudistus pyritään runnomaan läpi kaikilla julkishallinnon sektoreilla maksoi mitä maksoi. Ikävä kyllä, lasku voi olla aika iso, mitattinpa sitä kuinka tahansa.
Pari irtokommenttia ja tietamatonta kysymysta UPJ:n taloudellisista lupauksista ja palkkojen jaadyttamisen peikosta:
Vaikka uudesta ei olisi kyetty sopimaan niin sopimuksetonta tilaa ei voi olla - onhan tupo tehty. Palkka on maksettava vaikka "euromääräisenä", tosin ikälisät ei silloin kartu. Uusi sopimus tekstimuotoiluneen voi huomioida siirtymäajan ikälisät jos niin halutaan/sovitaan.
Keskustelun alussa korostettiin sitä, että upj-kritiikki on vain osa yliopistojen hallintoon ja toimintaan liittyvän tyytymättömyyden kokonaisuutta - opetukselle ja tutkimukselle olisi jäätävä enemmän aikaa ja itsenäistä tilaa. Asiaan on hyvä palata nyt, kun keskustelu näyttää kuihtuvan ja ainakin oma yliopistoni (JY) on antanut ymmärtää, että muutoksia suunniteltuun ei ole tulossa. Laitosjohtajana olen voinut siilata monista ylempää tulleista viesteistä esiin seuraavan sanoman: kritiikissä on kyse muutosvastarintaisten jutusta. Pysy kaukana!
Jotakin pitäisi kuitenkin muuttaa. Kaksi ajatusta: 1. Laskettavissa olevat tulossuoritteet ovat hallinnossa vielä vaikeammin mitattavissa kuin tutkimuksessa tai opetuksessa. Kun sama aate on kuitenkin voimassa, mittarit, raportoinnit, suunnitelmat, evaluoinnit, jne. tulevat tuloksen osoittimiksi. Opetusministeriö esim. palkitsi Jyväskylän yliopiston vuonna 2004 siitä, että se oli perustanut erinomaisen monia elimiä kehittämään opetuksen laatua. Opetuksen ja tutkimuksen tekijöille tilanne kehittyy kestämättömäksi: itse kukin hallintoporras kaataa niskaan oman tuloksensa osoittamiseksi millaista kehittämistä, suunnittelua ja arvíointia hyvänsä - tullen ilmeisesti palkituksi siitä, kuta enemmän niitä saa aikaiseksi. Kyse on kuin Australiaan karanneesta elikosta, jolla ei ole yhtään luonnollista vihollista. Se lisääntyy, kunnes on tuhonnut kaiken ravintonsa. Yksittäisen opettajan päällä on - miten nyt laskeekin - 7-10 uraansa tekevää virkaporrasta, joilla ei ole mitään sisällöllistä tietoa siitä, mitä opiskelija oppii tai tutkija tutkii. Ehdotukseni on, että jokaiselle hallinnolliselle portaalle tulisi asettaa vaatimus siitä, että alemmas suunnattujen toimien kuluttamat henkilötyötunnit on arvioitava ja kirjattava julkisesti näkyviin. Ehkä siten saataisiin parempi tietoisuus siitä, kuinka paljon työtä viedään. Suoritustason työajan kuluttaminen ei saisi enää olla hallinnollinen ansio. 2. Yliopistojen opettajien ja tutkijoiden tuloksen määrällinen arviointi tulee tämän prosessin myötä lopullisesti hyväksytyksi. Asia on prosessin kokonaisuudessa niin pieni, ettei siihen moni jaksa enää kiinnittää huomiota. On siis aivan sama, kirjoittaako yhden artikkelin, joka kääntää kansakunnan pään kuin artikkelin, joka kääntää vain lukijoidensa vatsan. Kirjan esipuhe on saman arvoinen kuin kirja. Määrä on virallisesti hyväksytty laaduksi, mikä tietysti helpottaa opiskeluakin.
Keskustelussa on noussut esiin, hyvänä ajatuksena, arviointiryhmien käyttö. Arvioitakoon opettajien työn laatu samalla kun laitosten ja tiedekuntien, esimerkiksi 5-7 vuoden välein. Muuten vallitkoon työrauha.
Minusta UPJ tuottaa turhaa työtä ja byrokratiaa (esim tämä keskustelu). Jo Marx koetti perustaa palkan työn arvolle, kuten nyt UPJ. Eikö vapaa palkkakilpailu riittäisi (Suomessahan on minimipalkka kai laissa)? "25 määräaikaisuutta TKK:lla ja yliopistolla"
(mikä on minusta ihan ok)
Mediaseurantaa:
osoitteessa http://www.yleradio1.fi/kolumni/ on Kari Uusikylän UPJ-aiheinen kolumni 22.3.2005. Ulkomaanlehtikatsauksen alle varmaankin tulee pikapuoliin Jertta Blomstedtin kolumni 30.3.2005, jossa pohditaan mm. kaupallistumisen vaikutusta tieteen luotettavuuteen ja luottamuksen vaikutusta kansakunnan kilpailukykyyn.
Onkohan tässä keskustelussa tullut esille se, että vastaavanlainen palkkauudistus ei koske vain yliopistoja vaan myös valtion tutkimuslaitoksia, joiden toiminnassa on paljon samaa kuin yliopistoissa. Myös niissä on palkkauudistus esimerkiksi synnyttänyt uudenlaista hierarkiaa, kun ennen tasa-arvoisten asiantuntija-tutkijoiden keskuudesta nostetaan yksi esittämään "esimiestä" arviointien vuoksi. Toivottavasti nämä laitokset liittyvät kapinaan
Kokeellista tutkimusta tekevänä luonnontieteilijänä en ole lainkaan perehtynyt ihmistieteiden kirjallisuuteen mitä tulee palkitsemisjärjestelyihin ja työilmapiiriin. Kysyn siis ummikkona, että jos UPJ on ollut käytössä joillakin valtionhallinnon aloilla jo vuosia, niin onko sille asetettuja tavoitteita saavutettu? Onko niiden saavuttamista yritetty mitata? Ts. kokevatko UPJ:n piirissä nyt olevat työntekijät palkkansa oikeudenmukaisemmiksi kuin vanhan systeemin aikaan ja onko UPJ kannustanut heidät ennen näkemättömiin työsuorituksiin? Vertailun tekeminen vanhan ja uuden välillä on tietysti vaikeaa, jos koko hallinnonala kautta maan on vaihtanut järjestelmää kerralla, eikä uutta ja vanhaa ole samaan aikaan käytössä. Henkilökohtaisen suorituksen arvioimiseen tarkoitettua lomaketta ällistellessä ainakaan minä en pysty kuvittelemaan mitään työtä, oli se sitten tutkimusta tai ei, missä pisteyttelemisestä olisi mitään hyötyä.
UPJ on periaatteessa oikein: palkitaan tehtävän ja siitä suoriutumisen mukaan. Siinä on kuitenin paljon käytännön ongelmia, jotka tulee korjata.
VPJ on jo periaatteessakin järjetön. Se palkitsee pyssynheiluttelusta muttei EU:n tai valtion virkojen ulkopuolella hankitusta relevantista työkokemuksesta.
Pitäisi siis luonnostella hyvä PJ sen sijaan että yritetään vaatia paluuta VPJ:hin.
”Satunnaisen jatko-opiskelijan” kysymyksiin: Palkansaajien tutkimuskeskus yritti ilmeisestikin mitata UPJ:n saavutuksia. Tulosten mukaan uuteen järjestelmään kuuluvista (eli niistä, joilla on jo kokemusta asiasta)
Hiukan kärjistetty tulkinta olisi, että ”UPJ-pioneereista” enemmistö kokee UPJ:n epäoikeudenmukaisena ja lannistavana. Lievempi tulkinta olisi, ettei järjestelmä ainakaan tue em. oikeudenmukaisuuden ja kannustuksen tavoitteita.
Itselläni ei ole koko raporttia, vaan em. tulokset löytyvät tiivistettynä Akavan Erityisalojen keskusliiton (AEK, http://www.aek.fi/julkaisut/yhteenveto2004.htm) kotisivuilta otsikolla ”Valtion palkkausuudistus saa kovaa kritiikkiä”.
aluksi olin upj:n kannattaja koska omasta mielestäni olen suht hyvä työntekijä.ja ajattelin että kyllä tämä järjestelmä varmaan hyödyttää ainakin minua.arvostelijoita oli 2 minulle sattui se rehellinen mutta osalle porukkaa(ei oikeden mukainen)arvostelia.tämä liian kiltti antoi samat henk.koht pisteet alkoholi ongelmista kärsiville kuin minulle nämä ongelmat on kaikkien tiedossa mutta hän ei niihin halua puuttua.olisin omasta mielestä ansainnut ainakin vähän paremmat pisteet kuin nämä henkilöt.
ammattiryhmät oli jo valmiiksi määritelty tiettyihin raameihin.eikö jokaisen ammatti ryhmän edustaja voi olla hyvä tai huono.
nimeä en laita mutta toivottavasti tämä herättää edes jonkun.
Voisikohan joku viisas UPJ:n toteuttamiseen perehtynyt professori antaa selvityksen seuraaviin kysymyksiin kun eräistä näkökohdista ei julkisesti ole kovin seikkaperäisesti tiedotettu. Meidän rivimiestenkin olisi hyödyllistä tietää jotakin siitä, miten UPJ:tä toteutetaan yliopistojen ylemmillä portailla. 1) Onko todella tarkoitus, että yliopistoissa lähimmät ns. esimiehet arvioivat – useiden muiden arviointikohteiden ohella – ns. alaistensa tieteellisenkin toiminnan nyt sekä jatkossa aina kerran vuodessa? Esim. HY:ssä eri aloja edustavat vararehtorit kaiketi arvioivat Konsistorin alaisten erillislaitosten johtajien mm. tieteellisen pätevyyden? Henkilökohtainen tieteellinen tutkimustyöhän tai ”osallistuminen tieteelliseen toimintaan” kuuluu johtosäännöissä määriteltyihin tehtäviin osalla viimemainituista. Laitokset lienee sentään jaettu vararehtoreille karkeasti heidän tutkimusalaansa vastaavasti. Tiedekuntien dekaanien tehtäväksi on käsittääkseni annettu tiedekunnan laitosten johtajien mm. tieteellisen toiminnan evaluointi. Onko siis esim. Matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan dekaani (kemisti) pätevä antamaan arviot esim. Tähtitieteen, Matematiikan ja tilastotieteen, Fysikaalisten tieteiden, Maantieteen ja Geologian laitosten johtajien tieteellisistä meriiteistä? Edelleen, joissain konsistorin alaisissa erillislaitoksissa on aivan erilaisia tutkimusaloja edustavia toimintayksiköitä, joiden johtajien työtehtävät velvoittavat tutkimustyöhön. Viimeksi mainittujen tieteellisen meriitin arvioiminen kuulunee laitoksen johtajalle? (Aiemmassa kommentissani (208) esitin jo joitain näkökulmia kehityskeskustelujärjestelmästä ja alaisen tieteellisen toiminnan arvioinnista.) 2) Kuuluuko HY:ssä – tilapäisessä tehtävässä olevien – vararehtorien pisteytys rehtorille, jonka omasta esityksestä nämä ovat tehtäväänsä määrätyt? 3) Kenenkä virkavelvollisuuksiin sisältyy tästä lähtien yliopistojen tiedekuntien dekaanien vuosittainen pisteytys? Rehtorinko? Arvioidaanko tässä yhteydessä dekaanien tieteellistä panosta? Hehän edustavat varsin monia, keskenään aivan erilaisia tieteenaloja. 4) Miltä aikaväliltä peräisin olevaa alaisten tieteellistä toimintaa esimiesten oli/on tarkoitus arvioida? Kuluneen 12 kk. ajalta, muutamalta edellisvuodelta vaiko vapaavalintaisesti? http://www.fmnh.helsinki.fi/users/harmaja/index.htm
Huomioonottaen etta kielet sinansa ovat riittamattomia ilmituomaan todellista realiteettia, ehdotettu konkreettinen arviointi, joko itse tai johdon puolesta toimeenpantu, on jo lahtokohdaltaan epataydellinen jos ei suorastaan virheellinen ja pitkalla tahtaimella siihen turvautuminen voi vain tuottaa korjaamatonta vahinkoa. Nyt kiistan aiheena oleva suunta tulee tekemaan maan yliopistoista ainoastaa hienommalla nimella toimivia ammattikouluja joissa ahtaasti ajattelevat tuottavat ahdasta ajattelua. Ei ole yksistaan kysymyksessa haaste luovalle ajattelulle, mutta yliopistojen olemassaolon tarkoitus on myos antaa suojaa esimerkiksi ei-mitattavissa olevien ideoiden ja arvojen tarkastelulle, onhan ihmiselama sentaan laajempi kuin yksilon ura ja siihen valmistuminen.
Tervetuloa 1800-luvun pragmatismiin, joskin vehje-rikkaampaan sellaiseen.
Hyva Jari Lanki kaytannollisen filosofian laitokselta, kun painotat filosofien velvollisuutta tarttua yhteiskunnan ja tyoympariston epaoikeudenmukaisuuksiin. Kiitos myos henkilolle, joka huomautti etta taas kerran valveutuneet kommentoijat tulevat humanistien joukosta, terveiset myos Virpi Lehtiselle Tasmaniasta.
Hyva Jari Lanki kaytannollisen filosofian laitokselta, kun painotat filosofien velvollisuutta tarttua yhteiskunnan ja tyoympariston epaoikeudenmukaisuuksiin. Kiitos myos henkilolle, joka huomautti etta taas kerran valveutuneet kommentoijat tulevat humanistien joukosta, terveiset myos Virpi Lehtiselle Tasmaniasta.
Ilpo Helén, akatemiatutkija, sosiologian dosentti, HY On hienoa, että Heikki Patomäen rohkea teko antoi sysäyksen tälle vilkkaalle keskustelulle, jossa on asiantuntevasti, monipuolisesti ja näkemyksellisesti rodittu paitsi UPJ:ta myös akateemisen toiminnan tilaa ja yliopistopolitiikan eri ulottuvuuksia. Vaikka vastarinta kenties nousi liian myöhään UPJ:n pysäyttämistä ajatellen, tämän kokemuksen, keskustelun, poliittisen hetken ei soisi menevän hukkaan. Meillä on tietoa, näkemyksiä, kykyä analysoida sekä omakohtaisia kokemuksia akateemisen toiminnan luonteen ja edellytysten muutoksista parin viime vuosikymmenen aikana (ja tiede & edistys 1/2005:ssä on lisää punnittua puhetta!). NYT NÄMÄ PITÄISI SAADA MOBILISOITUA poliittiseksi voimaksi.
Kuten monissa puheenvuoroissa on todettu, UPJ ei ole erillinen ilmiö vaan viimeisin niistä toimenpiteistä, joilla valtiovalta on viimeisen 15 vuoden aikana ahdistellut, kiristänyt ja kurjistanut yliopistoja. Seuraava virkavaltaisuuden hyökyaalto on jo iskemässä: “laatukulttuurin” pakottaminen yliopistoihin laadunvarmistuskritereineen, -kuponkeineen, -koulutuksineen, arviointiryhmineen jne. Tätä olisi myös syytä alkaa vastustaa.
Vastarinnan johtoajatus on varsin selkeä. Jos akateeminen työ eli opetus ja tutkimus kokevat byrokraattisen halvauksen ja yliopistot alistetaan edellä mainittujen arvionti- ja seurantajärjestelmien avulla valtion virastoiksi, yliopisto paitsi menettää itsenäisyytensä myös tulee kyvyttömäksi solmimaan kontakteja yritysmaailmaan ja hoitamaan muita ns. kolmansia tehtäviä. Toisin sanoen jos akateemisille opettajille ja tutkijoille ei jää aikaa hallinnollisilta velvollisuuksilta tutkia ja opettaa, yliopiston voi lakkautta. Vaikka tällainen operaatio olisikin julkilausutun koulutus-, tiede- ja innovaatiopolitiikan vastaista, yliopistoväen olisi nyt vaadittava valtiovallalta vastaus, haluaako se lakkauttaa akateemiset instituutiot, vai voidaanko byrokraattinen ilveily jo lopettaa.
Yliopistojen rehtorit ja tiedekuntien dekaanit sekä kansainvälisesti arvostetut tutkijat ovat mielestäni avainasemassa tämän haasteen esittämisessä.
Hei,
Satuitteko lukemaan ke 27.4. HeSan yleisönosastolta kirjoituksen tulospalkkakokemuksista koulumaailmasta. Todella varoittava esimerkki, ainakin tuon kirjoituksen perusteella. Tiivistäen juttu meni näin: Joukko kouluja osallistui kaupungin tulospalkkauskokeiluun. En tiedä oliko tuloksen teolla muita tavoitteita, mutta kirjoittajan koulu onnistui säästämään kuluissaan kohtuullisen summan rahaa. Tulospalkkiona koulu sai noin puolet em. summasta. Tai siis olisi pitänyt saada, mutta kun opetusviraston budjetti ylittyi, ei tulospalkkioita voitukaan jakaa ko. vuotena! Sen sijaan viraston hallintopuolella maksettiin johtoprotaalle tulospalkkioita hyvin menneestä vuodesta!! Uskomatonta mutta kirjoittajan mukaan totta.
Muistuttaa elävästi tässä ketjussa olevaa (#174) Jacob ja Wilhelm Grimmin tarinaa.
Työvoimahallinnossa työskentelevä ystäväni kertoi, että työkkäreiden kiristynyt politiikka (väitöskirjan tekeminen tulkitaan päätoimiseksi opiskeluksi, jolloin ei ole oikeutta työttömyyskorvaukseen) liittyy UPJ:hin ja yksiköiden tuloksellisuuteen: tuloksellisuusvaatimukset täyttyy helpommin työttömiä tilastoista siivoamalla kuin työtä välittämällä.
Työvoimaviranomaisia palkitaan siis tilastojen kaunistumisen ja säästöjen syntymisen perusteella.
Ehdotan Vanhan valtausta! Viime kerrasta kun on jo aikaa...
Laitoin edellisen kommentin 228 "Yliopisto yliopistolaisille" sivuille, jota ylläpitää laajempi UPJ-seurantaryhmä.
Kuopiosta katsottuna,
pari päivää sitten käväisin Kuopion yliopistomme henkilöstöjohtajan puheilla matematiikan ja tilastotieteen laitoksen palkkausasioiden, siis laitoksemme UPJ:n vuoksi. Asia siellä valkeni! Käytännössä, siis pragmaattisesti katsottuna, siirrytään yhdestä palkkataulukkojärjestelmästä toiseen; ennen kukin rivi (siis vaakasuora) vastasi palkkaluokkaa - A9:stä ehkä A30:neen. Sarakkeilla (siis pystyrivit) olivat määrävuosikorotukset yhdestä kuuteen. Säännöt henkilön sijoittumisesta omaan vaaka- ja pystyrivin risteykseen olivat yksikäsiiteisen selkeät ja ilman tulkinnanvaraa. Nyt uudessa UPJ-systeemissä vaakasuorina riveinä on tehtävän vaativuusastet, ja pystysuorina sarakkeina henkilön henkilökohtainen suoriutuminen työstään. Ongelma on se, että nyt ei ole enää objektiivisia perusteita - vain tulkinnanvaraisia sääntöjä - joilla työntekijä asetetaan pysty- ja vaakarivien leikkauskohtaan. Mielivalta, siis "pärstäkertoimen" vaikutus on olennaista tässä UPJ:ssä. Professoriliitto (jonka jäseneksi en ole koskaan halunnut) eikä lehtoriliitto eivät ole ajaneet jäsentensä etua tässä "palkkausuudistuksessa". Siinä vastarannankiiski joutuu yksin koko järjestelmää vastaan. Aikaisemmin ammattiliitot hoitivat riita-asiat jäsentensä puolesta. Kukahan on ammattiliittojen vallan ja vaikutusmahdollisuuksien romuttamisen takana??