Jo riittää, sanoo yliopistoväki
9.8.2005 klo 10:51
Suomen yliopistoissa on muhinut vuosikausia suuri soppa. Kiukkua on kasannut amerikkalaisperäisten tulosjohtamisoppien runnominen vapaan tutkimuksen ja korkeimman opetuksen maailmaan. Tänä keväänä paine poksahti ilmoille.
Itä-Savo & Länsi-Savo 30.7.2005
Pertti Martiskainen
Valtion keskushallinto käskytti yliopistoja uuteen palkkausjärjestelmään. Puhkesi ennennäkemätön keskustelu, jopa kapina. Se huipentui vetoomukseen, joka luovutettiin ministeri Tuula Haataiselle juhannuksen alla. Yli 2600 tutkijaa ja opettajaa vaati koko hankkeen lopettamista tai ainakin keskeyttämistä siksi kunnes vaihtoehdot seurauksineen on selvitetty.
Valtamediankin padot murtuivat lopulta, kun kaksi tunnettua ja kansainvälisesti kokenutta helsinkiläisprofessoria laati avoimen kirjeen rehtori Ilkka Niiniluodolle toisistaan tietämättä. Kun byrokratian komentelu vei yöunet, kumpikin nousi ylös, meni koneelle ja tiivisti teesinsä kirjeeksi. Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi sai kirjoituksensa näkyvästi julki myös Helsingin Sanomissa. Hän vertasi uutta palkkausjärjestelmää levyraatiin.
Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki sai mielipidevyöryn nettisivuilleen. Kirjoittajien ylivoimainen enemmistö asettui hänen taakseen. Kirje toimikin ministerivetoomuksen perusteluosana.
Patomäki pyysi eroa valtio-opin laitoksen johtajuudesta, koska hänen omatuntonsa ei sallinut toteuttaa esimiehenä tieteen oman logiikan vastaista hanketta. Hän kirjoitti nopeasti myös kirjan, jossa kritisoi uutta julkisjohtamisen oppia, analysoi tieteen tehtäviä, etsi yliopistolle tulevaisuutta ja kytki sen vaihtoehtoiseen globalisaatiopolitiikkaan.
Koko yliopiston eetos uhattuna
Uudessa palkkausjärjestelmässä yliopiston käsketään luokitella kaikki väki tehtävien mukaan kymmeneen tai viiteentoista kastiin. Lisäksi pitää arvioida jokaisen henkilökohtainen suoriutuminen vuosittain antamalla pisteitä yhdestä viiteen. Yliopistot toimittivat arviointinsa opetusministeriöön vapun tienoilla.
Sikäli kuin tietoja on tihkunut, uudistuksen huono valmistelu ja epämääräinen ohjeistus ovat johtaneet kentällä taktiseen laskelmointiin. Eri yliopistot ovat käyttäneet pisteskaalaa eri tavoin riippuen siitä, uskovatko valtion rahoituslupauksiin vai eivät.
Syksy on tuskin kevättä rauhallisempi. Jotkut ennustavat, että koko ruljanssi menee uusiksi. Toiset sanovat, että siten ministeriö vain tunnustaisi oman epäonnistumisensa. Tuuli voi puhaltaa myös yliopistoväen ammattijärjestöissä, joiden johto on ollut hankkeesta neuvottelemassa. Myös laajempi sivistyskeskustelu voi olla nousussa. Palkkausjärjestelmän muutoksessakaan ei pelätä pelkästään tieteellistä mielivaltaa eli koulukuntien, oppisuuntien ja ajatustapojen taistelun heijastumista arviointeihin. Esimerkiksi professori Heikki Patomäen mukaan uhkana on koko yliopiston eetoksen muuttaminen:
– Sensuurikin tulee kyllä yliopistossa mahdolliseksi palkintojen ja rangaistusten myötä. Mutta ehkä sitäkin syvempi muutos voi tapahtua siinä, mitä yliopistossa ylipäätään tavoitellaan, millaisia ihmisiä tänne halutaan ja mitä heidän halutaan tekevän, Patomäki sanoo puhelinhaastattelussa.
Turvattomat, vallattomat ja eriarvoiset
Yliopistoväki on huomannut joutuneensa saman, uusliberalistiseen ideologiaan perustuvan virtaviivaistamisen kohteeksi kuin muutkin ammattilaiset. Patomäki huomauttaa kuitenkin, että yliopistoissa muutos entiseen nähden on rajumpi, koska se romuttaa akateemisen vapauden. Monilla muilla aloilla ihmisten tekemisiä on säännelty tiukemmin. Mutta nyt yliopistoissakin halutaan siis tuottaa turvattomuutta ja eriarvoisuutta kilpailuttamalla ja hallinnollisilla määräyksillä, koska sillä uskotaan piiskattavan ihmisiä parempiin suorituksiin?
– Kyllä, mutta julkilausutut tavoitteet ovat joustavuus ja tehokkuus. Ihmisten ei anneta rauhassa suunnitella omia töitään. Mikään ei saisi olla pysyvää. Kaikki on saatava määräaikaiseksi ja ehdolliseksi. Jokaisella on joku, joka tarkkailee ja valvoo kaikkea tekemistä, Patomäki kuvailee.
Se tarkoittaa myös vallattomuutta, hierarkista suhdetta, jossa on raportoitava kaiken aikaa. Ajatellaan, että ihmiset ovat laiskoja eivätkä tee mitään ilman välittömiä materiaalisia palkintoja ja rangaistuksia. Yliopistoon sovellettuna tämä on aivan erityisen paikkansapitämätön olettamus.
Mallimaiden jäljet pelottavat
Uusliberalistit haluavat ottaa mallia Yhdysvaltojen varakkaista huippuyliopistoista, houkutella globaaleilta markkinoilta parhaita tutkijoita ja maksaa heille johtajatason palkkaa. Kuvitellaan, että näin voidaan korvata oma suomalainen koulutusjärjestelmä. Rahat aiotaan haalia kokoon keskittymällä vain muutamiin erityisen vahvoihin aloihin.
Kokonaisia tieteenaloja haluttaisiin ajaa alas. Luovaa tuhoa vaikeuttaa kollegiaalinen päätöksentekosysteemi. Sen tilalle tahdottaisiin hierarkkinen käskytysjärjestelmä.
Työskennellessään viisi vuotta Nottingham Trent-yliopistossa Patomäki näki, millaista jälkeä uusliberalismi teki Britanniassa. Darwinistinen kilpailu sai heikommiksi arvioidut tiedekunnat ja laitokset maailmanlopun tunnelmiin. Kaikki ajattelivat vain omaa lyhyen tähtäimen etuaan. Opetus, hallinto ja kaikkinainen yhteistyö laiminlyötiin.
Nyt jokaisesta kurssista on tehty siellä oma liiketaloudellinen yksikkönsä. Kun kirjanpitäjät ja laskentaperusteet vaihdettiin, tappiolliset kurssit muuttuivatkin yhtäkkiä voitollisiksi ja voitolliset kurssit tappiollisiksi.
Hallinto selättää tutkijaopettajat
Toiminta muuttuu lyhytjänteiseksi ja tempoilevaksi irtopisteiden haalimiseksi. Ollaan huhujen ja psykologisten mielentilatulkintojen varassa. Suunnittelu perustuu siihen, keiden tiedetään kulloinkin kuuluvan arviointipaneeliin.
Ei riitä, että keskushallinto ja yliopistojen varsinainen hallintohenkilöstö ottavat niskalenkin tutkijoista ja opettajista. Myös jälkimmäisten joukosta palkitaan niitä, jotka keskittyvät hallintoon. Tutkimus ja tutkimukseen perustuva korkeatasoinen opetus syrjäytyvät vähä vähältä yhä useammasta paikasta.
Toinen ihannemaa Yhdysvallat ei Patomäen mukaan enää pysty tuottamaan likimainkaan tarpeeksi hyvinkoulutettuja ihmisiä, vaan heidät haalitaan maailmalta. Huippuyliopistoissa tutkimus on usein paljon ahtaammalla kuin täällä luullaan. Esimerkiksi monet politiikan tutkijat ovat lähteneet Yhdysvalloista Eurooppaan, missä on toistaiseksi vapaampaa. Mutta Patomäki huomauttaa, että edes uusliberalismin kotimaissa ei kukaan ole keksinyt mitään niin hullua, että ihmisten palkat määrättäisiin vuosittaisessa arviointimyllyssä henkilökohtaisen suoriutumisen mukaan. Suomessapa on keksitty.
Pertti Martiskainen, Itä-Savo & Länsi-Savo 30.7.2005
Sivistyksen itsepuolustus
Heikki Patomäki poistui suomalaisesta yliopistosta kymmeneksi vuodeksi, ensin Ulkopoliittiseen instituuttiin ja sitten brittiyliopistoon. Palattuaan pari vuotta sitten takaisin hän ei enää tunnistanut maisemaa. Mutta myllerrys vain kiihtyy.
Enää ei riitä, että yliopistot, tiedekunnat ja laitokset on alistettu byrokraattiseen valvontaan määrällisillä mittareilla ja tieteellisten kriteerien ulkopuolisella laadunarvioinnilla. Nyt jokaisesta yksilöstä tehdään tulosvastuullista akateemista yrittäjää uudella palkkausjärjestelmällä ja esimiesjärjestelmällä, joka syrjäyttää yliopiston itsehallinnon ja tieteellisen vertaisarvioinnin.
Akateemisen työelämän huonontumisesta pitäisi koko yhteiskunnan huolestua. Tutkimuksen ja opetuksen vapaus ja sananvapaus ovat sivistysyhteiskunnan ja demokratian ydintä.
Helsingin yliopiston työntekijöistä enää alle puolet on tutkijoita ja opettajia. Byrokratian on osoitettava oma tarpeellisuutensa teettämällä tutkijoilla ja opettajilla selvityksiä, uudistuksia ja hallintokokeiluja, jotka rohmuavat aikaa varsinaiselta työltä. Samaan aikaan opiskelijoiden ja tutkintojen määrä on kasvanut rajusti, opettajien ei juuri lainkaan. Tutkimuksesta on jo tullut ylellisyyttä.
Huteraa talousoppia
Patomäki arvioi, että pelkästään uuden palkkausjärjestelmän käynnistysvaihe vaati Helsingin yliopistossa 30-50 henkilöytyövuotta. Pahempaa on tulossa. Kielitieteilijä Martti Nyman nimitti järjestelmää riidankylvöautomaatiksi. Lisää ajanhaaskausta.
Hallinnoimisen takana on yliopiston markkinoistaminen. Paradoksaalista vai? Se on uutta tulosjohtamisoppia, New Public Management eli NPM. Yksityistetään, ulkoistetaan tai vähintään luodaan keinotekoisen sisäiset markkinat. Reagan ja Thatcher rakastivat tätä oppia.
Patomäki osoittaa opin talousteoreettisetkin perusteet huteriksi ja epärealistisiksi. Tämä uusklassinen koulukunta pitää nyt kuitenkin valtaa maailmalla, koska se pyhittää jyrkän markkinauskoisen talouspolitiikan.
Näyttö NPM-opin toimivuudesta on kiistanalaista tai kielteistä. Mutta kun usko tulee Suomeen OECD:n ja EU:n kautta, se otetaan vastaan totuutena. Suomessa kinkerit aloitti Holkerin hallitus, eivätkä seuraajat ole jääneet pekkaa pahemmiksi.
Vanhasenkaan hallitus ei varjele, saati lisää, tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapautta Suomen perustuslain hengessä. Patomäen mukaan tavoitteena on lisätä yliopiston autonomiaa asteittain siinä mielessä kuin yksityinen osakeyhtiö on autonominen. Tämä ei merkitse valtiovarainministeriön ja opetusministeriön ohjasten höllentämistä, pikemminkin päinvastoin. Markkinoille siitä!
Kriittisen järjen kato
Kun ”yliopiston rahoituspohjaa laajennetaan”, se tarkoittaa valtion osuuden vähentämistä. Yliopistot pannaan haalimaan rahaa yrityksiltä. Nämä asettavat omat ehtonsa ja vaativat välittömiä tuloksia ja jatkuvaa raportointia. Silloin ei voida edetä tieteen sisäisten kriteerien, ongelmien, debattien ja kehityslogiikan mukaan.
Pitemmän päälle siitä kärsii myös se maamme kilpailukyky. Puhumattakaan sellaisista hyveistä kuin vapaus, oikeudenmukaisuus, hyvinvointi, demokraattisuus, ekologinen huolenpito ja inhimillinen ymmärrys.
Yliopisto, universitas, tarkoittaa yleispätevää, paikasta, kulttuurista tai hallitsijasta riippumatonta yhdyskuntaa. Ihmiskunta suunnattomine ongelmineen tarvitsee nyt kriittistä järkeä, vapautumista vääristä välttämättömyyksistä enemmän kuin koskaan.
Patomäen perustelema vaihtoehto Yliopisto Oyj:lle tarkoittaa muun muassa rahoituksen siirtämistä kilpailullisista projekteista perustoimintoihin, kaikkein huonoimmassa asemassa olevien työntekijöiden aseman parantamista, palkkaerojen pitämistä kohtuullisina ja tulosjohtamisen korvaamista tieteellisellä itsehallinnolla.
Patomäki esittää myös, miten valtio voisi lisätä verotulojaan globaalista kilpailuasetelmasta huolimatta ja siten turvata yliopistojen julkisen rahoituksen.
Kunne kuljet, sivistysvaltio Suomi?
VIESTI, JOKA KOSKEE VIIMEISIMPIÄ KEHITYSKULKUJA JA 23.8. JÄRJESTETTÄVÄÄ HELSINGIN YLIOPISTON NS. KESKUSTELUTILAISUUTTA:
Hei,
jos olette seuranneet viime päivien alma-uutisia niin huomaatte, että "uudistukset" jatkuvat tasaisena virtana. Esimerkiksi tänään:
Seuraavaksi vuorossa ovat lukukausimaksut myös suomalaisille/ eurooppalaisille opiskelijoille.
Samaan aikaan hallintoa koko ajan "tehostetaan" kovalla kädellä. Ohjelma on kirjoitettu pääpiirteissään uuteen tekstiin "Hallinnosta hallintaan", joka on Helsingin yliopiston ulkopuolisen arviointiryhmän raportti 2004-5. Tähän raporttiin on sisäänrakennettu mm. oletus, että yliopiston julkinen rahoitus tulee vähenemään (ehkä nopeastikin), ja että joitakin tieteenaloja tai jopa laajempiakin kokonaisuuksia ryhdytään ajamaan alas:
Raporttia leimaa ns. führerprinzipin läpikotainen ihannointi: kaikkialla pitää lisätä "ohjausta" ja "johtajuutta", jotta voidaan tehdä "vaikeita valintoja" (= strategia). Tietenkin "johtajapalkkioita on lisättävä." Ulkoistamista ja kaupallistamista jatketaan. Vaaditaan yhä lisää systemaattista tavoitteenasettelua, tunnuslukuja ja kaiken toiminnan mittaamista. "Ja tuloksista pitää palkita." Johtamishierarkiaa on jyrkennettävä vähentämällä hallinnon väliportaita. Jne. Jne.
Jos koette, että yliopistoa on jo nyt onnistuttu tuhoamaan, pahin on selvästikin vasta edessä. Kauan ei kuitenkaan tarvitse sitäkään odottaa.
23.8.2005 järjestetään taas ns. keskustelutilaisuus "Hallinnosta hallintaan" raportin pohjalta. Tässä kutsu:
Tilaisuuteen ovat tervetulleita kaikki yliopistossa työskentelevät ja opiskelevat sekä muiden yliopistojen ja yhteisöjen sekä viranomaisten ja yhteistyökumppaneiden edustajat.
Aika: 23.8.2005 klo 13.00 ? 17 Paikka: Yliopiston juhlasali, Aleksanterinkatu 5
13.00 Tilaisuuden avaus: Rehtori Ilkka Niiniluoto 13.20 Miten arvioida suuren, monialaisen yliopiston hallintoa? Kansleri Jorma Sipilä, Tampereen yliopisto, HY:n hallinnon arviointiryhmän pj. 13.40 Hallinnon kehittämisen haasteet muuttuvassa toimintaympäristössä. Hallintojohtaja Kari Suokko, hallinnon ja tukipalveluiden kehittämisryhmän pj.
14.00 Paneelikeskustelu: Keskittäminen ja yhdenmukaistaminen ? oikea suunta Helsingin yliopiston hallinnolle? ? Puheenjohtajana rehtori Ilkka Niiniluoto Kansleri Jorma Sipilä Hallintoamanuenssi Kaarina Hyvärinen, kliininen laitos Dekaani Aila Lauha, teologinen tiedekunta Laitoksen johtaja Jukka Paakki, tietojenkäsittelytieteen laitos Hallintojohtaja Kari Suokko
Yleisön toivotaan osallistuvan aktiivisesti keskusteluun."
Osallistuminen tähän tilaisuuteen tarkoittaisi, että pitäisi istua koko iltapäivä kiireiden keskellä kuuntelemassa taas yhtä yksipuolista tiedotustilaisuutta, joka naamioidaan "keskusteluksi".
Vaikka tilanteeni ei olisikaan mikä on - pitäisi saada konferenssipaperi valmiiksi torstaiksi, ja sen aloittaminen lykkääntyy koko ajan lukemattomien syksyn opetukseen ja hallintoon liittyvien asioiden takia - en tiedä tulisinko edes silti.
Mutta toisaalta voi olla, että osa teistä ajattelee toisin ja haluaa mennä nostamaan muitakin näkökulmia esille. Syytä olisi!
Yritän parhaillaan järjestää oikeata julkista keskustelutilaisuutta näistä teemoista 5.10. klo 12-14 Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa. Kuitenkin esim. jotkut näiden uudistusten valmisteluun osallistuneet kollegani ovat jo ehtineet kieltäytyä osallistumasta vedoten mm. siihen, etteivät halua julkisesti "tingata" näistä asioista... Mitenkäs se Kantin ja Habermasin argumentti totuudesta ja julkisesta järjenkäytöstä menikään...?
Terveisin,
Heikki
Voikohan tätä tilaisuutta seurata verkossa?
Ei varmaankaan ollut mahdollista seurata verkossa - päätellen jo siitä, että kukaan ei osannut vastata tähän aikanaan.
TÄMÄ TEKSTI ILMESTYY JOULUKUUSSA LEHDESSÄ AIKUISKASVATUS 4/2005.
OPETUKSEN JA TUTKIMUKSEN HYÖDYKKEISTÄMINEN
Uudet arviointijärjestelmät, uusi palkkajärjestelmä (UPJ) ja koko tulosjohtamisen ideologia perustuu pohjimmiltaan yksinkertaiseen ideaan. Lähtökohta on usko ”vapaisiin markkinoihin” eli siihen, että vain markkinat pystyvät kohdentamaan voimavaroja tehokkaasti. Tästä uskosta seuraa vaatimus, että kaikkialle täytyy luoda markkinat, todelliset tai kuvitellut. Jotta kouluihin, yliopistoihin tai esimerkiksi ministeriöihin voitaisiin rakentaa todelliset tai kuvitteelliset markkinat, täytyy toiminnasta ja sen tuloksista tehdä ensin hyödykkeitä. Hyödyke on tavara tai asia, jonka joku omistaa, ja joka voidaan ostaa tai myydä markkinoilla. Siksi täytyy ensin hallinnollisesti määritellä, mitä ovat ne ”tavarat”, joita julkisorganisaatiot tuottavat. Esimerkiksi yliopistoissa tuotteiksi on määritelty opintosuoritukset, tutkinnot, tutkimukset ja asiantuntijapalvelut. Näitä lasketaan määrällisesti ja niitä arvioidaan laadullisesti monimutkaisten luokittelujen pohjalta.
Toiseksi täytyy määritellä yksityisomistajuus. Jonkun täytyy omistaa tuotantovälineet ja siten olla vastuussa tuotannosta. Niinpä jokaiselle työntekijälle, yksikölle ja toiminnalle nimetään tulosvastuullinen johtaja. Johtajien täytyy koko ajan suunnitella alaistensa toimintaa ja raportoida kaikesta sekä omille esimiehilleen että ulkoisille arvioitsijoille. Määrällisten tulosten ja laadullisten arvioiden perusteella määrätään – monimutkaisten laskennallisten kaavojen pohjalta – jokaiselle tulosvastuulliselle yksikölle vuosibudjetti, josta maksetaan myös ihmisten palkat. UPJ tarkoittaa puolestaan, että jokaisen työtekijän palkka määräytyy hänen vuosituotantonsa mukaan. Ei siis riitä, että kaikki toiminta ja sen tulokset on hyödykkeistetty, vaan jokaisesta yksilöstä tehdään urakkapalkkalainen. Palkkio työstä riippuu siis siitä, kuinka monta halkoa – määrämittaista tavaraa – kukin yksilö on kunakin vuonna saanut yksin pilkottua ja pinottua.
Järjestelmän suunnittelijat eivät näe mitä se, mitä he tekevät, saa aikaan. Yksi syy tähän on kapeakatseinen ideologisuus. Uuden järjestelmän luomisen pohjana ei ole minkäänlaista kokemusperäistä tietoa tällaisten kokeilujen vaikutuksista. Uusoikeistolainen usko ”vapaiden markkinoiden” tehokkuuteen näyttää riittävän suunnittelun pohjaksi. Valtiovarainministeriön keskeiset virkamiehet ja pieni samanmielisten hallinnon tutkijoiden joukko käy keskusteluja vain keskenään. Kritiikkiä esittäneet yhteiskuntatieteilijät sivuutetaan olankohautuksella tai kuitataan vain yhtenä esimerkkinä ”muutosvastarinnasta”. Syvemmällä tasolla kyse on myös käsitteistä. Järjestelmän suunnittelijat operoivat muutamalla yksinkertaisella käsitteellä ja vastakkainasettelulla, eivätkä kykene näkemään mitään muuta. Uusi on aina parempaa kuin vanha ja kaiken jatkuva ”uudistaminen” on arvo sinänsä. Markkinat ovat aina parempi järjestely kuin byrokratia. Tehokkuus on ainoa olennainen arvo ja tuotannon tehokkuus täytyy pystyä mittaamaan. Työn tuottavuutta täytyy kyetä nostamaan myös valtionhallinnossa ja julkisissa organisaatioissa, jotta veroja voitaisiin alentaa, kansantuote kasvaisi ja Suomi säilyisi kilpailukykyisenä. Logiikka on niin vastaansanomaton, että oikeastaan mitään vaihtoehtoja ei näyttäisi olevan. Kapitalistinen markkinatalous on ainoa mahdollisuus ja sen periaatteet pitää saattaa voimaan kaikilla elämänalueille niiden vastustuksesta huolimatta, jotka eivät suostu ymmärtämään tai uskomaan ainoaa ja lopullista totuutta.
Mitä uuden järjestelmän todelliset vaikutukset sitten ovat? Nämä voidaan tiivistää kahteen aikaansaannokseen: yhtäältä uusi järjestelmä murentaa julkisorganisaatioiden toiminnan moraalista ja sosiaalista perustaa, ja toisaalta se luo valtavasti lisää hallintoa. Uusi järjestelmä parantaa tehokkuutta vain sellaisen perverssin teorian mukaan, joka uskoo, että vain mitattu ja laskettu on todellista, ja että työajan korvaukseton pidentäminen on ”tehokkuuden” lisäämistä.
Filosofit ja poliittisen talouden tutkijat tekevät erottelun sisäisen hyvän ja ulkoisen hyödykkeen välillä. Sisäinen hyvä seuraa asiasta tai prosessista itsestään. Usein yritys hyödykkeistää asia johtaa sen sisäisen arvon vähenemiseen. Omaa persoonallisuutta tai ystävyyttä tai rakkautta ei voi ostaa tai myydä tuhoamatta tai turmelematta sitä. Lasten tai elinten tai seksin kauppa turmelee tai muuttaa merkityksiä. Monilla arkisilla tekemisillä tai käytännöillä itsessään on ihmisille arvoa ja merkitystä, jonka niiden hyödykkeistäminen turmelee. Kun opettaja saa opetettua lapsen lukemaan, molemmat osallistuvat sisäisen hyvän tuottamiseen, joka usein itsessään riittää toiminnan motivoimiseen. Kun sellisti tai rock-kitaristi oppii harjoittelun tuloksena soittamaan uuden vaikean kappaleen ja kykenee esittämään sen yleisölle, saa hän tyydytystä, joka on riippumatonta ulkoisista palkkioista. Kun tutkija keksii ratkaisun ongelmaan, joka on askarruttanut häntä ja hänen kollegoitaan vuosikausia, kokee hän täyttymyksen, jota mikään raha ei voi korvata.
Myös markkinat edellyttävät jaettuja moraalisia käsityksiä ja hienovaraisia sosiaalisia sääntöjä. Kapitalistisen markkinatalouden moraalinen perusta oli poliittisen talouden oppi-isille itsestään selvä asia. Esimerkiksi Kansojen varallisuuden 1776 julkaissut Adam Smith oli moraalifilosofi, ei taloustieteilijä sanan nykyisessä kapeassa ja teknisessä merkityksessä. Smithille ihmiset ovat sosiaalisia olentoja, jotka ovat aina riippuvaisia muista. Oma etu ei ole sen enempää tai vähempää luonnollinen motiivi kuin hyväntahtoisuus tai pyrkimys saada tunnustusta muilta ihmisiltä. Oman edun tavoitteluun perustuvat markkinat voivat toimia vain, jos markkinoita rajoitetaan ja säädellään sekä moraalisten että laillisten normien avulla. Myös taloudellinen toiminta tulee vaikeaksi ilman toimijoiden välistä luottamusta; kilpailun muotoja pitää säädellä (Smith oli suuryritysten ja monopolististen pyrkimysten jyrkkä vastustaja); ja esimerkiksi koulutus ja perusrakenteet pitää organisoida julkisesti, ilman markkinoiden logiikkaa.
On monia organisaatioita, joiden perusidea ja keskeiset käytännöt perustuvat sisäisen hyvän tuottamiseen, ja joissa ihmisten toiminnan keskeisenä motiivina on muiden antaman tunnustuksen tavoittelu ja eettiset käsitykset tehtävistä ja velvollisuuksista. Myös tällaisten organisaatioiden sisältä löytyy itsekkyyttä, oman edun tavoittelua ja valtakamppailuja, mutta niiden luonne ja muoto voidaan ymmärtää ainoastaan suhteessa jaettuun moraaliseen ja sosiaaliseen perustaan. Kun toiminta ja sen tulokset hyödykkeistetään, murennetaan organisaatioiden moraalinen ja sosiaalinen perusta.
Hyödykkeistäminen edellyttää myös raskaan ja monimutkaisen hallintokoneiston luomista ja uusien tulosvastuun ja johtamisen hierarkioiden luomista. Yhä suurempi osa työntekijöiden ajasta alkaa kulua tämän järjestelmän toiminnan pyörittämiseen. Työn luonne muuttuu. Aiemmin työstään spontaanisti innostuneet joutuvat tekemään ikäviä töitä, jotka koetaan ulkokohtaisiksi ja usein myös mielettömiksi suhteessa toiminnan varsinaiseen päämäärään. Insipiraatio, motivaatio ja työn mielekkyys katoaa, samalla kun työn määrä lisääntyy.
Mielettömyyden huipentaa kokemus vallattomuudesta. Aiemmin omassa vaikutuspiirissä olleet asiat on siirretty erilaisten ammattijohtajien päätettäviksi, jotka sitten palkitsevat itseään ”vaativasta työstä” ruhtinaallisilla palkkioilla. Tämä ei lisää tehokkuutta, vaan ainoastaan eriarvoisuutta, katkeruutta ja jopa vihaa.
Kirjoittaja on julkaissut kesäkuussa kirjan Yliopisto Oyj: Tulosjohtamisen ongelmat – ja vaihtoehto (Gaudeamus, 2005), joka käsittelee tulosjohtamista yliopistoissa ja myös muissa julkisorganisaatioissa paljon yksityiskohtaisemmin.
Syksyn kuluessa - seuratessa esimerkiksi yliopistolaisten vaivautuneita reaktioita suunnitelmiin vähentää tuhansia virkoja yliopistoista, samalla kun hallinnon ja opetuksen taakkaa vain lisätään - mieleen on usein tullut jazz-basisti ja säveltäjä Charles Mingusin yksinkertaiset poliittiset tekstit, erityisesti "Don't Let It Happen Here":
Kovin olet yksin jäänyt, Heikki. Jo Nietzschellä oli tätäkin ilmiötä selittävä kahtiajako herroihin ja niihin toisiin, jotka stoalaisesti vain ottavat vastaan mitä tuleman pitää. Voimia yksinäiseen taisteluusi !
Totta. Stoalainen yliopistolainen on kiinnostunut vain "puhtaasta ajattelusta" ja on välinpitämätön maailman valtasuhteita ja eroja kohtaan. Hän haluaa vetäytyä akateemisen maailman suojiin vaikka hän tietää, että mitään suojaa ei enää ole. Vaikka hän siis uskottelee itselleen, että herrat (uusjohtajat) ja orjat (suorittavan tason työntekijäksi määritellyt yliopistolaiset) ovat viime kädessä tasavertaisia, ei stoalainen ole välinpitämättömyydestään huolimatta suinkaan autonominen vaan riippuvainen ulkoisista määräytymissuhteista.
(Postmoderni?) skeptikko on radikaalimpi versio samasta tieoisuudesta. Skeptikko kieltää maailman eikä siis ole pelkästään välinpitämätön sen suhteen.
Hegelin "Mielen fenomenologiassa" - johon Nietzschekin viittasi - on vielä kolmaskin kategoria, onneton tietoisuus. Onneton tietoisuus voi esimerkiksi omaksua herran ideologian, kuvitellen että vastaan tuleva annettu kohtalo tai kehitys on vapautumista. Esimerkiksi monet sosiaalidemokraatit - opetusministerit mukaan lukien - uskottelevat itselleen, että toteuttaessaan Reaganin ja Thatcherin uusliberalistista projektia rakentaa uudelleen yläluokkaa ja eriarvoisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa he itse asiassa puolustavat demokraattista hyvinvointivaltiota.
Itsepetoksella on kuitenkin rajansa. Niinpä onneton tietoisuus voi paeta myös fantasian maailmoihin, esimerkiksi urheiluun, saippuaoopperoihin tai nostalgiaan. Onneton tietoisuus voi saada myös uskonnollisen muodon: toivo laitetaan siihen, että kuoleman jälkeisessä elämässä kyllä lopulta kompensoidaan tämän maailman vääryydet.
Herratkin voivat jakaantua ainakin kahteen ryhmään. On niitä, jotka oikeasti uskovat ideologiaansa ja sitten niitä, jotka varsin kyynisesti manipuloivat ja käyttävät hyväkseen toisten hyväuskoisuutta, stoalaisuutta, skeptisismiä ja onnettoman tietoisuuden eri muotoja. Myös osa opportunisteista voi lopulta päätyä kyynisiksi herroiksi.
Mainiossa uudessa kirjassaan "A Brief History of Neoliberalism" (Oxford UP, 2005) David Harvey väittää, että uusliberalistinen utopia (ideologia) jää usein alakynteen jos se joutuu konfliktiin uusliberalismin poliittisen projektin kanssa. Mikä sitten on tämä poliittinen projekti? Projektina on eliitin tai yläluokan valta-aseman palauttaminen tai ylläpitäminen. Harvey siis esittää, että viime kädessä kyynikot ja opportunistit dominoivat uusliberaalia projektia, vaikka hän toisaalta myös korostaa, että esimerkiksi Margaret Thatcher näytti oikeasti uskovan ideologiaansa.
Valtio-opin laitos jakaantuu kolmeen linjaan, ns. yleiseen valtio-oppiin, hallinto-oppiin ja maailmanpolitiikkaan. Hallinto-oppi on suurelta osin omaksunut uuden julkisjohtamisen (New Public Management) opit, joiden mukaisesti yliopistojakin on "uudistettu". Jotkut kollegoistani valtio-opin laitoksella ovat aktiivisesti olleet ajamassa näitä oppeja valtion, kuntien ja yliopistojen hallintoon toimimalla esimerkiksi erilaisissa suljetuissa asiantuntijakomiteoissa.
Alla haaste näille kollegoilleni käydä asiasta myös julkista tieteellistä keskustelua.
Hyvä valtio-opin väki,
kuten useimmat varmasti tietävät, yleinen taktiikka argumentaatiossa on argumentum ad verecundiam. Siinä käytetään kunnioitetun auktoriteetin tai asiantuntijan mielipidettä – osana positiivisesti henkilökohtaistettua argumenttia – tukemaan omia näkemyksiä. Esimerkiksi vaikka ”tupakointi on vaarallista/terveellistä, koska asiaa tutkinut Nobelin palkinnon saanut kunnioitettu professori X sanoo niin”.
Argumentum ad verecundiam on rakenteeltaan samanlainen kuin argumentum ad hominem, jossa henkilökohtaistamista käytetään negatiivisesti. Argumentum ad hominem on hyökkäys mielipiteenesittäjän uskottavuutta vastaan. Esimerkiksi ”X:n argumenttia tupakoinnin vaarallisuudesta/terveellisyydestä on turha kuunnella, koska X on kommunisti”.
Molemmat argumentit voivat olla hyväksyttävissä, mutta usein ne ovat virhepäätelmiä. Molempia voidaan kontrastoida niihin argumentteihin, jotka perustuvat argumentin esittäjän auktoriteetista, identiteetistä tai asemasta riippumattomaan tieteelliseen evidenssiin. Kuten Douglas Walton – nykyisin muuten pakollisena tenttikirjana olevassa kirjassa Informal Logic – esittää, ongelmana molemmissa tapauksissa on usein liian aggressiivinen pyrkimys vaientaa opponentti:
”Authority-based arguments can become questionable or fallacious when they are misused as tactics to try to beat an opponent into submission or silence by appealing to an inflated respect or reverence for authority.” (p.172)
Muotoa ”minä olen alalla suurempi kuin auktoriteetti kuin sinä, usko siis minua/ole siis hiljaa” oleva argumentum ad verecundiam on aina virhepäätelmä.
Tämän pohjalta, ja viitaten eilisen riitaisan laitoskokouksen loppukommentteihin, haastan Markku Temmeksen ja Turo Virtasen julkiseen tieteelliseen keskusteluun koskien ns. uuden julkisjohtamisen (New Public Management) oppeja. Teen tämän parhaimpien tieteellisten ja poliittisten perinteiden hengessä, muistaen esimerkiksi Platonin varhaisia dialogeja, kuuluisaa Sepulvedan ja Las Casasin väittelyä, tai Freudin ja Einsteinin keskusteluja sotien syistä.
Haaste on tämä: osoittakaa minulle ilman argumentum ad hominem tai argumentum ad verecundiam tyyppisiä virhepäätelmiä mikä kirjani Yliopisto Oyj lukujen 4 ja 5 argumenteissa on vikana. Luvussa 4 esitän, että NPM-oppien mukainen pyrkimys työn tuottavuuden lisäykseen esimerkiksi yliopistoissa on kontrafinaalinen – kääntyy omia tarkoituksiaan vastaan eli vähentää tehokkuutta suhteessa varsinaisiin tavoitteisiin – sekä luo ihmisten riiston, hiostamisen ja alistamisen käytäntöjä ja lisää byrokratiaa. Luvussa 5 esitän argumentin tutkimuksen ja opetuksen vapauden sekä tasa-arvoisen ja julkisesti rahoitetun koulutuksen puolesta.
Asiaa koskeva tieteellinen väittely voi olla suullinen tai kirjallinen. Se voi saada yliopistolla pidettävän paneelin muodon, mutta yhtä hyvin voitte kirjoittaa kriittisen katsauksen esimerkiksi Politiikka-lehteen, joka varmasti julkaisee mielellään asiaa koskevan keskustelun.
Tätä haastetta saa vapaasti levittää.
Ystävällisin terveisin,
Heikki
Näin ilmeisesti tosiaan on. Runosta on monia erilaisia versioita eikä lähdettä usein mainita. Itse opin sen Mingusilta.
Runon pointti on joka tapauksessa tärkeä: kun yksi kaiken alistava ideologia läpäisee koko yhteiskunnan, ei kukaan ole lopulta suojassa siltä. Aina voi ensin ajatella, että menköön kunhan me/minä selviämme.
Esimerkiksi yliopistojen alistaminen ulkoiselle ohjaukselle ja kaupallisille tulostavoitteille on OK, sillä eihän se uhkaa meidän autonomiaamme. Me teemme hyvää tulosta, ja jaksamme kyllä, ja/tai meidän johtajamme on hyvä tyyppi ja antaa meidän tehdä mitä haluamme. Ongelmat koskevat vain muita.
Hallinnollinen ohjaus kuitenkin syvenee ja leikkuri vähentää pelitilaa, kunnes se päivä voi koittaa, jolloin minunkin akateeminen vapauteni ja ehkä myös työpaikkani on mennyttä. "And I could say nothing because I was as guilty as they were, For not speaking out and saying that all men have right to freedom."
Olen samaa mieltä. Pastori Niemöller joutui 1933 keskitysleirille. Hän kuitenkin säilyi hengissä ja piti sodan päätyttyä kuuluisaksi tulleen radiosaarnan, josta tämä runo "muodostui". Hän kertoi: Kun Hitler hyökkäsi juutalaisia vastaan, en ollut juutalainen, enkä siksi välittänyt koko asiasta. Kun sitten Hitler hyökkäsi katolisia vastaan, en ollut katolilainen, enkä välittänyt tästäkään. Kun Hitler hyökkäsi ammattiliittoja ja teollisuuspomoja vastaan, en ollut liittojen jäsen enkä teollisuusjohtaja, en siis välittänyt. Sitten Hitler hyökkäsi luterilaista kirkkoa vastaan – ja myös minua vastaan - EIKÄ JÄLJELLÄ OLLUT KETÄÄN, JOKA OLISI VÄLITTÄNYT! En nyt väitä että UPJ vastaisi kokemuksia leireiltä, mutta on hyvä että NPM:n todellisuus tiedostetaan, ennen kun on myöhäistä.