Harakka

Verkkoviestinnän kehittymisen aiheuttamat muutospaineet - ja mahdollisuudet julkisen sektorin viestinnälle

1. JOHDANTO

Pohdin tässä raportissa sitä, miten verkkoviestinnän kehittyminen vaikuttaa julkisen sektorin, julkisyhteisöjen viestintään. Raportin pohdinta on suhteellisen teoreettinen. Esimerkkejä esitetään muutamista julkisen sektorin www-sivustoista.

Raportti ei liity proseminaarityöhön (on jo kaukana takana) tai pro gradu -tutkielmaan, jonka aihe liittyy turvallisuuspolitiikkaan, tarkemmin sanottuna uhkakuviin laajaa turvallisuuden käsitettä silmällä pitäen. Valtio-opin opiskelijana julkisten yhteisöjen viestintä kuitenkin kiinnostaa minua. Raportin laatimisen suurimpana motiivina on opintojen loppuunsaattaminen: Tämä verkkoviestinnän tutkimuskurssi tarjosi oivan mahdollisuuden tutustua verkkoviestintään (tehdä oma blogi) ja suorittaa samalla puuttuvia opintoviikkoja.

Aktiivinen en tosin ehtinyt olemaan: pro gradu työ - muiden asioiden muassa - vei aikaani. Loin kuitenkin oman blogin, johon olen suhteellisen tyytyväinen. Kokosin blogiini joitakin linkkejä ja tutustuin refworksin käyttöön. Interaktiivisuus jäi osaltani puuttumaan: Harvan intressit olivat ihan samansuuntaisia (tosin huomasin, että Eijan työ vaikutti mielenkiintoiselta..) ja muutenkin olen opinnoissani eräänlainen "yksilösuorittaja".

Joka tapauksessa asiaan: julkisen sektorin viestintä.

2. KÄSITTEET

Julkisyhteisö (Nieminen 2000, 110.) viittaa sellaisiin yhteisöihin kuten valtioon, kuntiin ja lääninhallintoon. Julkisyhteisöjen viestintää ei voida tarkastella samalla tavoin kuin muiden yhteisöjen, kuten voittoja tavoittelevien yritysten viestintää.

Mitä sitten on uusmedia? Onko uusmedia sama asia kuin uusi viestintäteknologia (kaapelilähetystoiminta, satelliittiviestintä, tietokoneverkot, kotitietokoneet ja videotallenteet)? Uusmediaa lähestytään usein juuri tekniikkalähtöisesti. Huomio kiinnittyy silloin viestinnän ”uuteen” tekniikkaan, ei esimerkiksi siihen. miten uusmedia (uusi teknologia) on muuttanut viestintää sisällöllisesti. Uusmedialla tarkoitetaan tekniikkaa ajateltuna taskutietokoneita, internet-yhteydet mahdollistavat matkapuhelinta sekä digitaalitelevisiota. (Heinonen 2002, 161-162.) Yritykset hahmottaa uusmediaa teknisten yksityiskohtien kautta johtavat usein luetteloon ”uusmediaominaisuuksista”, joita syntyy kaiken aikaa lisää teknisen kehittelyn tuloksena. Toisaalta uusmediaa, on vaikea lähestyä pelkästään sisältöjen kautta, sillä digitalisoinnin jälkeen samoja sisältöjä voidaan esittää niin uusissa kuin vanhoissakin medioissa. Uusmedia kuitenkin vaikuttaa myös viestinnän osapuolten keskinäisiin suhteisiin ja koko viestinnän muuttumiseen. (Heinonen 2002, 160-162.)

3. TUTKIMUSONGELMA

Julkisyhteisön viestinnän kysymyksiä tarkastellaan erityisesti suhteessa kansalaisiin. Samalla tuodaan esiin niitä muutospaineita - ja mahdollisuuksia, joita verkkoviestinän kehittyminen aiheuttaa julkisen sektorin toimijoille.

4. POHDINTAA TEORIAN VALOSSA: JULKISYHTEISÖN VIESTINTÄ

Habermasin mukaan toiminta voi perustua strategiseen tai kommunikatiiviseen rationaalisuuteen. Julkisyhteisöjen toiminta on luonteeltaan kommunikatiivista kun taas yritysten ja useimpien yhdistysten toiminta on strategista. Strategiseen rationaalisuuteen perustuva toiminta on päämäärärationaalista. Sille on ominaista, että toiminnan päämäärä on yhteisön jäsenille annettu ja kaikkien organisaation toimintojen, mukaanlukien viestinnän, on palveltava tätä päämäärää. Liikeyrityksissä tavoite on viime kädessä taloudellinen kannattavuus, yhdistyksissä se tavoite, jonka ympärille yhdistys on perustettu. Kommunikatiiviseen rationaalisuuteen perustuvalla toiminnalla pyritään yhteisön jäsenten keskinäisen yhteisymmärryksen saavuttamiseen. Viestinnän tehtävänä on siis yhteisymmärryksen tavoitteleminen. Toiminnalla ei välttämättä ole ennalta annettua päämäärää. Päämääriä ei ylipäänsä voida asettaa yhteisön ulkopuolelta, vaan niiden asettaminen tapahtuu yhteisön sisällä viestinnän avulla. Kommunikatiivisen rationaalisuuden ajatuksen mukaisesti julkisyhteisöjen tulisi julkisen keskustelun kautta etsiä yhteisymmärrystä ennen päätöksentekoa (Nieminen 2000)

Julkisyhteisön viestintä eroaa yritysviestinnästä siinä, miten viestinnän kohderyhmä määritellään. Kommunikatiivisen toiminnan näkökulmasta julkisyhteisöjen viestinnän tavoitteena on tavoittaa kaikki kansalaiset ja muutkin, joita julkisyhteisön toiminta koskee. Toisin kuin esimerkiksi liikevoittoa tavoittelevissa yrityksissä viestinnän kohderyhmänä ovat siis kaikki eroja tekemättä.

Julkisten tieto- ja informaatiopalvelujen näkökulmasta viestintä on strategisemmin orientoitunutta ja kohdistuvat tiettyihin käyttäjäryhmiin. Tällaisia palveluja ovat esimerkiksi julkiset tietopalvelut valtionhallinnon www-sivuilla. Kohderyhmää ei tällöinkään kuitenkaan ole erityisemmin määritelty vaan se palvelee ketä tahansa käyttäjäryhmää tasavertaisesti ja ilman erillisiä käyttökustannuksia. Julkisten asiointipalvelujen näkökulmasta kohderyhmän muodostavat julkispalvelujen, kuten verotoimiston tai työvoimatoimiston asiakkaat. Tässä tapauksessa julkisyhteisön viestintä on luonteeltaan henkilökohtaisempaa ja kohdistuu tietyn palvelun käyttäjille. Sitä voidaan kutsua julkisyhteisön asiakasviestinnäksi. (Nieminen 2000)

Julkisia tietopalveluja & keskustelufoorumeja:

Kansaneläkelaitoksen tietopalvelu: http://193.209.217.5/in/internet/suomi/suomi.nsf/NET/160501084941KH

minun eurooppani -keskustelufoorumi: http://www.minuneurooppani.fi/

Valtioneuvoston verkkopalvelu: http://www.valtioneuvosto.fi/vn/liston/base.lsp

Julkisyhteisön viestinnän on tyydytettävä sekä kansalaisena olemisen että kansalaisena toimimisen tarpeita (Nieminen 2000). Verkkoviestinnän aikakaudella yksilöt voivat osallistua julkisyhteisön viestintään esimerkiksi esittämällä näkemyksensä julkisyhteisöjen keskustelufoorumeissa. Käyttäjän ominaisuudessa voi hankkia tietoa julkisyhteisöjen www-sivuilta, ja asiakkaan ominaisuudessa voi asioida julkisyhteisön asiakaspalvelupisteessä.

Keskeinen käsite tarkasteltaessa julkisyhteisöjen viestintää on valta. Julkisyhteisön vallankäyttöä suhteessa sen kohderyhmiin voidaan tarkastella julkisuus periaatteen ja diskretio- eli harkintaperiaatteen avulla.

Suomalaisessa valtionhallinnon tiedotustutkimuksessa julkisuusperiaate on aina määritelty oikeusperiaatteena. Laissa viranomaistoiminnan julkisuudesta määritellään viranomaisten tiedotusvelvollisuus ja salassapidon rajoitukset. (Hakala 2000.)

Julkisuusperiaatteella voidaan nähdä neljä tehtävää (Konstari): integraatio-, partisipaatio-, legitimaatio- ja kontrollitehtävä. Viranomaisten käsityksessä julkisuusperiaatteessa on painottunut kaksi viimeksi mainittua tehtävää.

Integraatio- ja partisipaatiotehtävät, joiden mukaan valtion tulisi aktivoida kansalaisyhteiskuntaa, ovat jääneet vähemmälle. (Hakala 2000.)

Perinteisesti julkisyhteisöjen viestintä on ollut enimmäkseen tiedotusluonteista: Viestintä on kohdistunut joukkoviestinten edustajiin, jotka ovat välittäneet tiedon jo tehdyistä päätöksistä yleisölle. (Nieminen 2000.)

Habermasin mukaan julkista keskustelua ei käydä niinkään ennen päätöksentekoa, vaan viranomaisten päätökset legitimoidaan julkisessa keskustelussa. Tämän vuoksi valmistelun julkisuus on demokratian kulmakivi. Jos valmisteilla olevat asiat ja asiakirjat ovat salaisia tai viranomaisten harkinnanvaraisesti julkistettavissa, julkisesta keskustelusta tulee väistämättä viranomaiskeskeistä. (Hakala 2000.)

Diskretioperiaatteen mukainen julkisuus tarkoittaa järjestelmää, jossa harkintaa rajaavat eri tasoiset salassapito- ja vaitiolonormit sekä toisaalta asiakirjojen saatavuutta koskevat käytännesäännöt. Julkisuudesta tulee näin ylhäältä tuotettua, pääsääntöisesti joukkotiedotuksen välittämää julkisuutta, mikä on Hakalan mukaan omiaan vieraannuttamaan kansalaiset yhteiskunnallisesta päätöksenteosta, koska tälle julkisuusareenalle on pääsy vain harvoilla. (Hakala 2000.)

Pohjoismainen hallintokäytäntö perustuu julkisuusperiaatteelle. EU:n päätöksenteko ja valmistelu on Hakalan mukaan sen sijaan salaista. Viranomaisella on asiakirjan valmistuttua harkintansa mukaan oikeus julkistaa se tai tiedottaa siitä. EU:ssa toteutetaan siis diskretio- eli harkintaperiaatetta. (Hakala 2000.) Asia ei kuitenkaan juuri Euroopan unionin kohdalla ole näin yksiselitteinen. Vaikka EU:n ministerineuvoston kokousten pöytäkirjat ovat salaisia, on avoimuutta ja julkisuutta Euroopan unionissa lisätty.

Abrahamsson on tarkastellut yhteiskunnallista tiedottamista ja jakanut tiedotusstrategiat julkisuus-, informaatio- ja kommunikaatioperiaatteisiin. Julkisuusperiaate tiedottamisessa tarkoittaa, että viranomaiset eivät itse tiedota aktiivisesti vaan kansalaisten ja tiedotusvälineiden on hankittava tieto oma-aloitteisesti viranomaisilta. Julkisuusperiaate asettaa yleisölle kaikkein suurimmat vaatimukset. Informaatio on asiapitoista ja täyttää enemmän juridiset normit kuin kansalaisten tarpeet. Informaatio käsittää pääasiassa jo päätettyjä asioita.

Informaatioperiaatteen mukainen tiedottaminen toimii jo aktiivisemmin viranomaisten puolelta. Viranomaiset valitsevat tiedotuksen sisällön, ajankohdan ja kanavan, mutta pyrkivät ottamaan huomioon kansalaisten tarpeet ja välittämään tietoa ymmärrettävässä muodossa ja sellaisia kanavia pitkin, jotka ovat kansalaisten ulottuvilla.

Kommunikaatioperiaatteen toteutuminen merkitsee kaksisuuntaisempaa tiedotusprosessia, jossa viranomaiset ja kansalaiset vaihtavat tietoa keskenään. Viranomainen ja yleisö vuorottelevat tasavertaisina lähettäjinä ja vastaanottajina. Periaatteen toteutuminen edellyttää, että yleisöllä on mahdollisuus saada tieto jo valmisteilla olevista asioista, ja se voi sisältää myös päätösoikeutta asioihin. Abrahamssonin ihanteena on yhteiskunnallinen kommunikaatio eli viestintä, jossa viranomaisten ja kansalaisten välinen vuorovaikutus on kaksisuuntaista: yhteiskunnallinen tiedottaminen muuttuu yhteiskunnalliseksi viestinnäksi.

Abrahamsson tarkastelee viestintää siirtämisen näkökulmasta. Tällöin olennaiset kysymyksen liittyvät viestinnän sisältöön: onko tieto saavutettavissa ja onko se relevanttia vastaanottajalle. Jos vastaanottajan täytyy etsiä tietoa, voidaan sanoa, että tieto on huonosti fyysisesti saavutettavissa. Jos taas vastaanottajalla on jo tieto, mutta hän ei ymmärrä sitä, silloin tieto on huonosti psyykkisesti saavutettavissa. Tiedon relevanttiuteen vaikuttaa myös vastaanottajan tiedontarve. Informaation tarjonta, normatiivinen tarve ja subjektiivinen tarve eivät useinkaan ole tasapainossa. Viranomaiset arvioivat normatiivisen tarpeen tiedon määrästä ja laadusta. Subjektiivinen tarve voi olla hyvin erilainen.

5. JULKISYHTEISÖN JA KANSALAISEN SUHDE VERKKOVIESTINNÄN AIKAKAUDELLA

Perinteisesti julkisyhteisöjen tärkeimpänä kohderyhmänä on pidetty joukkoviestimiä. Julkisyhteisöjen viestintä on luonteeltaan kommunikatiivista ja sen tavoitteena on yhteisymmärryksen saavuttaminen. Julkisyhteisön viestinnän tärkeimmän kohderyhmän tulisikin olla kansalaiset, eivät joukkoviestimet. (Hakala 2000, Nieminen 2000.)

Julkisyhteisöjen viestintää ei voida nähdä enää vain tiedottamisena, tehtyjen päätösten jälkikäteismarkkinointina tai kansalaisille tarpeellisten tiedotteiden levittämisenä. Viestintä on ymmärrettävä osana sitä jatkuvaa keskustelu- ja neuvotteluprosessia, jota jäsentävät avoin kansalaiskeskustelu, julkisen mielipiteen muodostuminen, päätöksenteko ja päätösten toimeenpano (Nieminen 2000).

Verkkoviestintä helpottaa suoraa kommunikaatiota julkisyhteisön ja kansalaisten välillä. Samalla se saattaa myös parantaa demokratian toteutumista.

Hubertin ja Caremierin (2000) mukaan kansalaiset voivat päästä paremmin käsiksi informaatioon uuden viestintäteknologian avulla. Kansalaiset voivat myös saada kosketuksen päätöksentekijöihin helposti ja ilmaista mielipiteensä jopa suoraan heille. Uuden teknologian avulla voidaan saada tietoa kansalaisten preferensseistä päätöksenteon tueksi, kansalaiset voivat keskustella politiikasta sekä valvoa poliitikkojen työskentelyä.

Viestintäteknologian kehittyminen voi kenties auttaa demokratiaa toimimaan paremmin: Se muuttaa osallistumista ja edustamista. Yleinen mielipide välittyy poliittiseen päätöksentekoon muutenkin kuin ainoastaan tietyin väliajoin järjestettävien vaalien välityksellä. Tekniikan avulla tapahtuvat mielipidemittaukset ja media tuovat jo esiin julkista mielipidettä siinä missä poliittiset päätöksentekijätkin.

Teknologiahuumassa voi olla helppo ajatella, että teknologia sinänsä pyyhkii pois edustuksellisen demokratian kriisin ja nostaa osallistumista politiikkaan. Teknologian mahdollistama uudenlainen viestintä vaatii poliittisia päätöksiä toteutuakseen. Politiikan ”teon” avoimuutta on lisättävä poliittisin päätöksin. Julkisuuden toteutumiseen ei pelkkä teknologinen kehitys riitä.

Entä ovatko kansalaiset verkkopalvelujen käyttäjänä kuitenkaan tasavertaisessa keskusteluasemassa suhteessa julkisyhteisöön ja toisaalta suhteessa toisiinsa?

Tasavertaisuuden kannalta ongelmana on, että lainsäädäntöprosessi toimeenpanovaiheineen on kaikissa vaiheissa viranomaisen ohjaamaa. Ideaalisessa julkishallinnon viestintäprosessissa tilaa jätetään enemmän muille toimijoille, siten että jo intressien muotoilussa keskeisempi rooli annettaan muille toimijoille. Tällainen muut toimijat paremmin huomioon ottava prosessi voi olla raskaampi, mutta sen tavoitteena on pyrkiä turvaamaan parhaan mahdollisen tiedon ja asiantuntemuksen kokoaminen prosessiin mahdollisimman suuren avoimuuden avulla. Niemisen mukaan uusien tieto- ja informaatiotekniikan, käytännössä Internet-pohjaisen viestinnän, käyttöönotto parantaa ja nopeuttaa prosessia merkittävällä tavalla. (Nieminen 2000)

Verkkopalvelujen käyttäjinä julkisyhteisön jäsenet eivät ole todellisuudessa keskenään tasavertaisia. Eroja on siinä, miten he voivat todellisuudessa käyttää näitä kaikkien käytettäväksi tarkoitettuja tietolähteitä. Kaikilla ei ole käytettävissään tietokoneita tai Internet-yhteyttä. Näitä palveluja voi käyttää ilman erillisiä käyttökustannuksia, mutta ne joilla on rahaa omaan tietokoneeseen tai parempi pääsy esimerkiksi yhteiskäytössä oleviin tietokoneisiin, voivat todellisuudessa käyttää tietolähteitä. Eroja on myös ihmisten valmiuksissa käyttää tietopalveluita. Osalla ihmisistä taitoja hakea tietoa näistä. Lähtökohtana näiden palvelujen tarjoamisessa on mahdollisuuksien tasa-arvo, mikä ei tarkoita, että tasa-arvo toteutuisi käytännössä. Voidaanko siis sanoa, että kommunikatiivisuuden vaatimus toteutuu sen paremmin Internet-aikakaudellakaan?

Julkisyhteisön viestintä ja kansalaisten rooli tässä viestinnässä riippuu tilanteesta. Julkisyhteisöjen viestinnällehän on yleensä ominaista se, että se perustuu kommunikatiiviselle rationaalisuudelle. Toisaalta myös julkisyhteisöjen viestintään kuuluu strategisia piirteitä. Se, missä kulkee eri viestinnän lajien raja, voidaan Niemisen mukaan perustaa vallan kolmijako-oppiin. Vahvan demokratian ajatuksen mukaan koko lainsäädäntöprosessi rakentuu kommunikatiivisen rationaalisuuden idealle. Toimeenpano on puolestaan luonteeltaan strategista ja teknistä toimintaa. Niin myös julkishallinnon viestintä on toimeenpanotehtävien toteuttamisen osalta luonteeltaan strategista ja teknistä, ja noudattaa hallinnon virallista hierarkiaa. (Nieminen 2000)

Modernissa demokratiassa lainsäädäntö ei viittaa pelkästään siihen prosessiin, joka tapahtuu parlamentissa valtiopäiväjärjestyksessä saneltujen muotoehtojen mukaan. Lainsäädännöllä ymmärretään koko sitä prosessia, joka alkaa ongelman tunnistamisesta, sen ratkaisemista koskevasta julkisesta kansalaiskeskustelusta, julkisen tahdon muodostuksesta ja päättyy päätöksentekoon. (Nieminen 2000.)

Julkisyhteisöjen viestinnän tarkastelun ongelmana onkin se, missä kulkee käytännössä raja lainsäädäntöä palvelevan viestinnän ja toimeenpanoa koskevan viestinnän välillä. Tämä liittyy yleensä viranomaistoiminnan kahtalaiseen luonteeseen. Yhtäältä viranomainen toimii päätösehdotusten valmistelijana poliittista päätöksentekoa varten, toisaalta viranomainen toimii päätösten toimeenpanijana. (Nieminen 2000)

Asiakirjajulkisuus sinänsä, näin ymmärrettynä, ei aktivoi kansalaisia. Jotta julkisuus toimisi aktiivisesti välittäjänä valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä, edellyttää se kaksisuuntaisten viestintäkanavien tai pikemminkin avoimen viestintäareenan olemassaoloa kansalaisten ja viranomaisten välillä. (Hakala 2000.)

Edellä on viitattu Internet-aikakauden aiheuttamiin muutoksiin julkisyhteisöjen ja joukkoviestinten suhteessa. Internet tuo muutoksia julkisyhteisön ja kansalaisen väliseen suhteeseen tarjoamalla mahdollisuuden suoraan keskusteluun. Voidaanko verkkoympäristöt ymmärtää avoimena keskusteluareenana? Vai onko sekin paikka jossa päätökset legitimoidaan kansalle? Ainakin www-sivujen keskustelufoorumit tarjoavat kansalaisille mahdollisuuden osallistua keskusteluun. Eri asia on, onko tällä keskustelulla painoarvoa lainsäädäntöprosessissa eli mahdollistaako se pääsyn mukaan intressien muotoiluun, päätöksenteon valmisteluun – tai aikaisemmin joukkoviestinten takaaman kansalaisjärjestöjen intressien näkyvyyden sen paremmin?

Abrahamssonin ihanteena on yhteiskunnallinen kommunikaatio eli viestintä, jossa viranomaisten ja kansalaisten välinen vuorovaikutus on kaksisuuntaista eli tilanne, jossa yhteiskunnallinen tiedottaminen muuttuu yhteiskunnalliseksi viestinnäksi. Abrahamsson tarkastelee viestintää siirtämisen näkökulmasta. Tällöin olennaiset kysymyksen liittyvät viestinnän sisältöön: onko tieto saavutettavissa ja onko se relevanttia vastaanottajalle. Jos vastaanottajan täytyy etsiä tietoa, voidaan sanoa, että tieto on huonosti fyysisesti saavutettavissa. Jos taas vastaanottajalla on jo tieto, mutta hän ei ymmärrä sitä, silloin tieto on huonosti psyykkisesti saavutettavissa. Tiedon relevanttiuteen vaikuttaa myös vastaanottajan tiedontarve. Informaation tarjonta, normatiivinen tarve ja subjektiivinen tarve eivät useinkaan ole tasapainossa. Viranomaiset arvioivat normatiivisen tarpeen tiedon määrästä ja laadusta. Subjektiivinen tarve voi olla hyvin erilainen.

6. LOPPUPÄÄTELMÄT

Julkisyhteisön erityispiirre on sen toiminnan perustuminen kommunikatiiviseen rationaalisuuteen. Kommunikatiiviseen rationaalisuuteen perustuvan yhteisöviestinnän tarkoituksena on yhteisymmärryksen saavuttaminen. Julkisyhteisön viestinnän tärkein kohderyhmä ovat kansalaiset. Viestinnän kohderyhmänä kansalaiset voivat saada useita eri rooleja ja julkisyhteisön viestinnän on tyydytettävä sekä kansalaisena olemisen että -toimimisen tarpeita. Kommunikatiivisuuden periaate toteutuu julkisuuden avulla. Ideaalin mukaan julkisyhteisöjen tulisi julkisen keskustelun kautta etsiä yhteisymmärrystä ennen päätöksentekoa. Yhteisymmärryksen muodostaminen vaatii julkisuutta, paitsi jo tehtyjen päätösten osalta, niin myös päätöksenteon alkuvaiheissa.

Julkisuuden toteutumisen kannalta myönteistä on ollut paitsi julkisuusperiaatteen laajempi toteutuminen, niin myös muutos yhteiskunnan medioitumiskehityksessä. Digitaalisen viestinnän, etenkin Internetin, kehitys mahdollistaa kommunikatiivisuuden toteutumisen julkisyhteisöjen ja yleisön välisissä suhteissa. Internet ja Internetin keskustelufoorumit tarjoavat areenan yhteisten mielipiteiden muodostamiselle.

Julkisyhteisöjen ja kansalaisten suhde ei kuitenkaan vieläkään ole ongelmaton. Kommunikatiivisuus ei välttämättä todellisuudessa toteudu Internet-ympäristöjenkään avulla. Verkkopalvelujen käyttäjinä kansalaiset ovat eriarvoisessa asemassa suhteessa toisiinsa.

Voidaan myös kysyä missä määrin julkisen sektorin yhteisöt onnistuvat luomaan avoimen keskusteluareenan. Missä määrin kansalaisten äänet otetaan siellä huomioon? Onko verkkoympäristö kuitenkin jälleen vain yksi paikka legitimoida jo tehtyjä päätöksiä.

Lopuksi, digitaalisen viestinnän aikakaudella julkisyhteisöjen tiedottajat ovat joutuneet ottamaan perinteisiä journalistien tehtäviä. Se, miten he ovat tässä onnistuneet, on vaikea sanoa. Verkkomateriaali on osin vaikeaselkoista ja hyvinkin abstraktia. Tässä suhteessa julkisyhteisöjen viestinnällä olisi opittavaa perinteisistä yhteisöviestinnän oppaista.

LÄHTEET

minun eurooppani -keskustelufoorumi: http://www.minuneurooppani.fi/

Kansaneläkelaitoksen tietopalvelu: http://193.209.217.5/in/internet/suomi/suomi.nsf/NET/160501084941KH

Valtioneuvoston verkkopalvelu: http://www.valtioneuvosto.fi/vn/liston/base.lsp

Hakala, Salli (2000) Julkisen organisaation olosuhteet. Tietoa, valtaa ja yhtenäisyyttä. Teoksessa Aula, Pekka ja Hakala, Salli (2000: Kolmet kasvot. Helsinki: Loki-Kirjat.

Hubert, Agnès ja Caremier, Bénedicte (2000). Democracy in Transition. Teoksessa Democracy and The Information Society in Europe. Office for Official Publications of the European Communities, Luxemburg.

Nieminen, Hannu (2000) Julkisyhteisön viestintä. Kohti kansalaisnäkökulmaa. Teoksessa Aula, Pekka ja Hakala, Salli (2000): Kolmet kasvot. Helsinki: Loki-Kirjat