...illusiones...

Blogini on lepäämässä ainakin jonkin aikaa.

1952 oli Miss Suomi Satu Tuomiston mukaan Suomen itsenäistymisvuosi.

Ilta-Sanomien keskustelupalstalla Tuomistoa haukutaan joko a) pelkästään tyhmäksi tai b) haukutaan edelleen tyhmäksi, mutta kerrotaan samalla, että hänenhän onkin tarkoitus olla vain kaunis.

Jep, Tuomistolla näyttää olevan heikohko yleissivistys. Mutta tavallaan on suunnattoman jännittävää nähdä, että kaikki ihmiset eivät vain koe samoja asioita tärkeiksi. Luultavasti suurin osa suomalaisista ajattelee, että jokaisen täytyy muistaa maamme itsenäistymisvuosi. Täytyy muistaa jo pelkästään siksi, että sitä ei ikään kuin voi olla tietämättä.

Mitä tapahtuu, jos Suomen itsenäistymisvuotta ei tiedä? Eräs lukioaikainen luokkatoverini viittasi abivuonna historiantunnilla ja kysyi, käytiinkö talvisota 1800- vai 1900 –luvulla. Hän menestyi kirjoituksissa erinomaisesti, ei kylläkään vastannut historian kysymyksiin. Lukion jälkeen hän hankki korkeakoulututkinnon ja on käsittääkseni kaikin puolin varsin onnellinen ihminen.

En väitä, etteikö huonosta yleissivistyksestä voisi olla vahinkoa. Mielestäni on kuitenkin hassua, että Tuomiston sanomisista nousee niin paljon keskustelua samalla kun Suomen Pankin ekonomisti voi lausua Hämeen Sanomissa 25.3 näin:

”Kiinan suurimpina riskeinä näkisin ympäristöongelmat ja yhteiskunnallisen vakauden horjumisen.”

Uutinen Helsingin yliopistosta 6.2.2008

Yliopisto selvittää tilojen hyödyntämistä osana varainhankintaa

Rehtori asetti työryhmän 29.1.2008 selvittämään yliopiston tilojen
hyödyntämistä osana varainhankinnan kehittämistä. Työryhmä määrittelee
helmikuun loppuun mennessä yliopiston tasolla ne yleiset periaatteet,
joiden puitteissa nimikkosalitoimintaa voidaan harjoittaa sekä tekee
esityksen toimintamallista, jolla se voidaan toteuttaa.

Kauppakorkeakoululla on tunnetusti eri yritysten nimillä varustettuja saleja, mutta vastaavaa käytäntöä on totuttu yliopistolla vastustamaan. Kieltämättä päärakennuksen salien nimeäminen trendikkäillä yritysten nimillä tuntuisi jo itsestään hassulta. Oikea syy vastustaa nimikkosaleja on tietenkin sama kuin vastustus ulkopuolisen rahoituksen lisäämiseen tai gradujen muuttumiseen ei-julkisiksi eli halu säilyttää tieteen riippumattomuus.

Tieteen riippumattomuus on arvo sinänsä ja tietenkin ensisijaisen tärkeää koko yliopistolaitoksen olemassaololle. Kuvitellaan kuitenkin, että saataisiin tietää huomattavan osan alempaa koulutusta tai sitä ollenkaan vaativia töitä tekevien humanistien haluavan päästä nykyistä helpommin
yrityssektorille töihin ja tätä helpottaisi yliopistojen ja yritysten
lähempi yhteistyö sekä se, että opinnäytetöistä voitaisiin tarvittaessa
tehdä salaisia.

Mitä pitäisi tehdä? En tiedä. Jotenkin vain häiritsee se,
että yritysmaailmasta ja yliopistosta ei voi puhua samaan aikaan ilman,
että tuntisi rikkovan oman alan perusperiaatteita, kyseenalaistavan oman
humanistisen identiteettinsä tai suunnilleen ryhtyvän riistokapitalismin
puolestapuhujaksi.

Ja kun kuitenkin se yliopistolla olo päättyy joskus. Sitä ennen tehdään
gradu, jonka jonkun muun alan ylioppilaat ehkä tekevät jonnekin
yritykseen, saavat siitä palkkion ja ehkä pääsevät sinne yritykseen
töihin. Niitä graduja saattaa lukea joku muukin kuin tekijä, ohjaaja ja
opponentti. Ja ne saattavat silti olla myös tulevien tieteentekijöiden
luettavina.

Yhtä lailla myös humanisti tai valtiotieteilijä valmistuu joskus.
Läheskään kaikki eivät halua ryhtyä tutkijoiksi eikä se olisi valtion
rahoituksella edes mahdollista. Kaikki eivät ole tehneet järjestötyötä tai
muutenkaan halua järjestösektorille töihin ja valtiollekin taitaisi olla
aika paljon töihin tulijoita.
Ylipäätänsä kansantalouden pyörimisen kannalta on absurdi ajatus, että
joidenkin tieteenalojen edustajien on hämmästyttävän vaikeaa päätyä
yksityiselle sektorille töihin.

Vielä monimutkaisempi on se yhtälö, että voiko ihminen samanaikaisesti
vaatia lisää julkista rahoitusta yliopistoille (vain omalle vai
esimerkiksi TKK:lle, jonka joillain osastoilla ulkopuolisen rahoituksen
osuus on jo 80%?), vaatia samalla lisää rahaa valtiolta moneen muuhun
asiaan alkaen opintorahasta kehitysyhteistyöhön, muistaa, että
veroprosentin nosto saattaa hidastaa työllisyyden kasvua ja samalla
vastustaa ulkopuolisen rahoituksen lisäämistä tai hiukan abstraktimmin
vaikeuttaa yksityisen sektorin työnantajia tajuamasta, että heilläkin saattaisi olla yhteiskuntatieteilijöille käyttöä?

Jos ajatellaan, että yliopistojen ja yritysten yhteistyö ei kuitenkaan edistäisi humanistien palkkaamista yksityiselle sektorille, niin ei kai sitten tarvitse olla huolissaankaan yritysten vaikutuksesta tieteen riippumattomuuteen näillä aloilla?

Taloushistorian kurssista ja paperitehtaista tulee myös mieleen se Kiinan keisari, joka onnistui tyssäyttämään Kiinan nousevan talousmahdin kieltämällä alamaisten matkailun ulkomailla ja siten mädännyttämään koko laivastonsa.

Mutta ehkä pian tulee taas kiinalaisten vuoro.

Yksi tehokkaimpia kannustimia maisteriksi valmistumiseen on ajatus siitä, että sen jälkeen saa lukea ainakin juuri ennen nukkumaanmenoa IHAN MITÄ HUVITTAA. Ei tarvitse enää tuntea syyllisyydentuntoa siitä, että ”nytkin voisin olla tekemässä gradua.” Olen jo ajat sitten listannut kirjoja, joihin aion sitten perehtyä. Toivottavasti tämä tapahtuu pian.

Suurin osa näistä lukemista odottavista kirjoista on antropologisia tai psykologisia, mutta mukana on myös ympäristöön ja eläimiin liittyviä.

Koska olen humanisti, en ole ollut luonnontieteiden kanssa opiskelumielessä tekemisissä sitten ylioppilastutkinnon jälkeen. Tuntuu aivan hassulta ajatella, että ennen korkeakouluastetta omassa päässä ei ollut (muistaakseni) minkäänlaista dualismia luonnon- ja ihmistieteiden välillä sillä molempia oli opiskeltu yhtä lailla 12 vuotta. 

Luonnontieteet ovat minusta oudolla tavalla mystisiä ja jännittäviä ja se johtuu kai lähinnä siitä, että monien luonnontieteilijöiden varmuus maailmanjärjestyksestä on niin mystistä. Humanistisissa keskusteluissa on yleensä selvää, että tiedon ja tieteen objektiivisuus on mahdotonta, mutta sellaisiin luonnontieteilijöihin törmää verrattain usein, joiden mielestä maailmasta on löydettävissä totuus ja että humanistiset tieteet eroavat luonnontieteistä relativistisuutensa vuoksi. Haluaisin itse kokea sellaisen tunteen, sellaisen selkeän hetken, että joku asia on aukottomasti näin. Että se on myös 100 vuoden päästä näin, sitä ei tulla historian kulussa todistamaan toisin. Ja sitten harmittaa, että tuskin tulen koskaan varsinaisesti opiskelemaan mitään luonnontiedettä, että en voi edes täysin saada tietää, mistä sellainen varmuus voi tulla. Sillä luulen, että siitä varmuudesta tulee varmaan varsin valtaistunut ja turvallinen olo.

Sillä varmuudella, turvallisuudella ja selkeydellä on kuitenkin niin iso osa korkeakouluja edeltävässä koululaitoksessa ja koko sosiaalistamisprosessissa.

Kävimme entisten työkavereitten kanssa kaksi vuotta sitten mielenkiintoisen keskustelun siitä, pitäisikö peruskoulujen opetussuunnitelmaan sisällyttää filosofianopetusta. Osa keskustelijoista oli sitä mieltä, että lasten mielenterveys horjuisi, mikäli heidät opetetaan kyseenalaistamaan asioita liian varhain. Kysymys on varmaan myös siitä, että lisäisikö vai vähentäisikö asioiden suhteellisuudesta ja sosiaalisesta konstruoinnista kertominen nuorten opiskelumotivaatiota. Toinen kysymys on se, että ala-asteella sama opettaja kertoo hauen olevan kala ja Jeesuksen nousseen kuolleista, joten pikemminkin voisi sanoa, että totuuden valinnassa ei edes käytetä tieteellisiä kriteereitä saati että niitä esiteltäisiin useampia. On joka tapauksessa huolestuttavaa, että ainakin 90-luvulla vielä lukiossa jopa historiasta tehtiin hämmästyttävän yksiselitteistä luonnontieteistä puhumattakaan.

On mielenkiintoista miettiä, mitä tapahtuisi jos käsitys kaiken tiedon relativistisuudesta lisääntyisi yhteiskunnassa, näkyisikö se uskonnollisuuden voimistumisena, lisääntyneenä suvaitsevaisuutena vai minä. Sillä vaikka tiedonvälitys kehittyy koko ajan, ihmisellä on kuitenkin selvästi näkyvissä myös pyrkimys siihen selkeyteen, luokitteluihin ja dikotomioihin. Yksi erinomainen esimerkki hankalasta totena pidetystä asiasta on mielestäni se, että on olemassa kaksi sukupuolta ja siten lääketieteen tehtävänä on kyetä jakamaan ihmiset näihin luokkiin vaikka väkisin.

Koska tässäkin esimerkissä on kuitenkin kyse ”luonnollisuuden” pakollisesta etsinnästä ja oletuksesta, joka on pohjimmiltaan kulttuuriin ja historiaan sidoksissa oleva asia, en oleta juuri luonnontieteiden relativistisemmalla ajattelulla olevan merkittäviä seurauksia. Haluaisin kuitenkin itse tietää, millä tavoin matematiikasta, biologiasta ja niin edelleen objektiivisten totuuksien löytäminen mahdollisesti vaikuttaa ajatteluun ja tapaan nähdä yhteiskunta.

Ihmisten täytyy olla jotenkin rakennettu niin, että ne eivät samaistu liian moneen ryhmään. Niin kai ne pysyvät jotenkin koossa. Että voi luokitella jotkut ulos. Kaikki Suomessa tapahtuva paha tuntuu lähes aina hirveämmältä kuin samat tapahtumat jossain muualla. Vaikka kyseessä olisi sellainen hirveys, jonka tietäisi voivan sattua myös Suomessa. Voisiko samastuminen oikeasti vaikuttaa vai pystyvätkö ihmiset esimerkiksi päättämään, että heitä eivät ahdista vaikkapa pakolaisten kohtalot tai että asunnottomat olisivat voineet päättää asiankulun jossain vaiheessa toisin. Kun ei kai kausaalisuhteisiin voi kieltäytyä täysin uskomastakaan. On aina yhtä hassua, kun voi samanaikaisesti uskoa omaan, vapaaseen valintaan ja sitten sanoa, että jotkut asiat hoituvat itsestään parhaiten. Tai helpottaako jos yrittää olla katsomasta kokonaisuuksia, yhteiskuntaa, kanssaihmisiä, että yrittää nähdä kaikki yksittäistapauksina. Yksittäinen onneton, yksittäinen häiriintynyt.

Miksi filosofian oppikirjoissa ja verkkosaiteissa aina luetellaan kaikkien merkittävien henkilöiden elämänvaiheet. Tämä luettelointi saattaa kattaa useampia rivejä kuin henkilön varsinaisten ajatusten luettelointi. Korostaako elämänvaiheiden luettelointi sen satunnaisuutta vai merkittävyyttä, että kyseinen yksilö kykeni kaikessa tavallisuudessa/omituisuudessaan/poikkeusoloissa kehittämään jotain ihmeellistä? Pitäisikö minun ymmärtää, miten Heideggerin ajatuksiin vaikutti se, että hänen vaimonsa osti hänelle vuoristomajan. Miksi muistan lukiossa Liisan kanssa pitämästäni esitelmästä enää ainoastaan sen, että Spinoza kuoli keuhkotautiin. Nykytietämyksen mukaan kyseessä olikin tosin lasipöly.

Kuinka usein ihminen voi väittää toimineensa järjen perusteella. Toimiiko maailma yleensä järjen perusteella. Eikö matematiikan jälkeen ja joskus siinäkin kaikessa ole melkein kyse uskomuksista ja sopeutumisesta. Ihmiset kouluttautuvat, koska uskovat sen kannattavan ja yhteiskunta vaatii sitä. Tuleeko sellaisesta automaattisesti järkevää, joka tarkoittaa sopeutumista. Eivätkö uskonnot vaikuta kaikista eniten maailman tilaan. Ihminen sopeutui ympäristöön hyödyntämällä saatavaa energiaa, mikä olikin luultavasti pitkään varsin järkevää, sitten tuli ilmastonmuutos. Onko se jotenkin järjellä pysäytettävissä. Kukaan ei voi olla tietämättä, että citymaasturi on järjetön ostos helsinkiläiselle.

Tuleeko ihmisille ilmastokatastrofin kaltaisen uhan alla jotenkin laissez-faire olo, että on turha edes enää miettiä, mitä kannattaisi tehdä. Että yksilö on vapaa ostamaan maasturin, mutta vapaa olemaan uskomatta omien valintojen vaikutukseen, Pitääkö ilmastonmuutoksen torjunta siis lähteä kulttuuristen tapojen tai arvojen muutoksista vai voidaanko sen torjunta perustaa järkeen. Kumpi on helpommin ennustettavissa, kulttuurin muuttuminen vai ajatus siitä, että ihmiset alkaisivat sopeutua muutokseen torjumalla sitä ja kehittämällä tapoja säilyttää kuitenkin elämänlaatunsa. Tiedänkö itse lähellekään tarpeeksi, mitä voisin tehdä, tekisinkö tietäessä paljon enemmän.

Vuoteni opiskelijapolitiikassa alkavat olla lopuillaan ja olen ilmaissut halukkuuteni toimia taas vaihteeksi jossain sellaisessa järjestössä, joka käsittelee esimerkiksi sekä ihmisoikeus- että ympäristönsuojeluun liittyviä kysymyksiä. Helposti siis mieleen tulee muutaman järjestön ohella myös puoluepoliittinen toiminta. Minua yritettiinkin hiljattain houkutella mukaan katsastamaan erään poliittisen naisjärjestön suunnitteluilta.

En vain todella tiedä, mitä oikein ajattelen naisjärjestöistä. Joillain puolueilla ne ovat varmasti tarpeen, jotta naiset saavat äänensä kuuluviin. Tai varmasti on vielä paikkakuntia, jossa minkä tahansa puolueen äijillä on ollut tapana päättää asiat keskenään. Ehkä naiset eivät voi päästä joihinkin luottamustoimiin tai saada joitain mielipiteitä esille muuten kuin omalla järjestöllä.

Ja eri puolueiden naisjärjestöt voivat tehdä yhteistyötä monissa kysymyksissä.

Naisjärjestöjen tarpeellisuutta on siis varmasti helppo puolustaa. Ja kysymys biologian alleviivaavuudesta on varmasti järjestöissä käsitelty. Ja kai niissä otetaan huomioon myös yleinen sukupuolinäkökulma.

En silti kerta kaikkiaan osaa päättää, haluaisinko toimia järjestössä, johon ensisijainen kuulumisperuste olisi sukupuoli (varmaankin vain juridinen kelpaa.). Tai sama puoluekanta ja sukupuoli, se on kyllä jo jonkin verran enemmän. Pidän itseäni erittäin feministisenä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mihin viiteryhmään useimmiten samastun. Samasta työstä samaa palkkaa voi ajaa muutenkin kuin naisjärjestön kautta.

Samapalkkaisuuskysymyksen kaltaiset varsin konkreettiset asiat ovat kuitenkin niitä, joiden takia naisjärjestöön liittyminen voisi olla periaatteessa mahdollista. Ainakin minusta tuntuu siltä, että ilman konkreettisia esimerkkejä ajettavista asioista, ajatus naisjärjestöistä muuttuu heti hyvinkin kyseenalaiseksi. Jos lähdettäisiin vain siitä, että on järjestö, joka "ajaa naisille tärkeitä asioita vain naisten johdolla" lipsuttaisiin helposti essentialismin puolelle. Kun kaikki naiset tunnetusti eivät ole samanlaisia.

Toisaalta tämä asia on nykyään niin itsestään selvä, että ei kai sitä pitäisi joutua ajattelemaan?

Katsoin eilen sunnuntaina Nelosen talent -ohjelmaa.
Kilpailuun osallistui kaksi 13-vuotiasta tyttöä, jotka ennen
ohjelmanumeroaan kertoivat harrastaneensa telinevoimistelua
maajoukkuetasolla sekä tanssia.
Tyttöjen ohjelmanumero oli sekoitus kilpa-aerobicista, voimistelusta ja tanssista poimittuja liikkeitä.

Tytöt olivat pukeutuneet pieneen urheilutoppiin ja trikoisiin.
Esityksen jälkeen yksi tuomareista halusi kutsua tyttöjen äidit lavalle ja alkoi sitten paheksua tyttöjen pukeutumista liian seksikkääksi ja peräsi äitien vastuuta tyttöjen "liian niukasta pukeutumisesta". Äidit
puolustautuivat sanomalla, että koreografia on tyttöjen oma ja
telinevoimistelutausta on vaikuttanut asuvalintaan.

Jokainen voi nyt käydä googlettamassa kilpa-aerobicin maailmanmestarin Tiia Piilin ja katsoa mitä hänellä on päällään. Vähemmän. Ja kyse on urheilulajista, ei strippaamisesta. Kilpavoimistelussa taasen käytetään vartalon peittävää voimistelupukua, mutta silloin jalat jäävät täysin paljaiksi.

Olisiko tyttöjen pitänyt pukeutua tuulipukuun tanssiesityksen ajaksi, jotta inhat sedät eivät saisi outoja taka-ajatuksia? Jos on kyse urheilusta, mielestäni lapsella pitää olla mahdollisuus esiintyä samassa asussa kuin lajin aikuisten harjoittajien, tietenkin. Mikäli näin ei saa tehdä, silloin lajin katsoja ei enää ajattele kyseessä olevan urheilusuoritus. Tytöt tuskin ajattelivat asullaan keräävänsä tuomari Timo Koivusalolta ylimääräisiä ääniä.

Eri asia on kulttuurin yleinen erotisoituminen. Se, että jo kahdeksanvuotiaat lapset meikkaavat, yhä nuoremmilla on ulkonäköpaineita ja niin edelleen. Lapset kuitenkin vain toistavat sitä mallia, minkä he aikuisilta saavat. Eivät he ajattele eikä heidän pidäkään, mitä joku sairas aikuinen näkee minihameisessa lapsessa. Lapsi on lapsi siitä huolimatta, mitä hänellä on päällä.

1.

Lapset 

En ole koskaan tajunnut lapsuuden ihannointia. ”Lapsena murheita tuntenut en..” Kotini lähellä on lastentarha, lasten ulkoilupuisto vai mikä se on. Aina kun kuljen siitä ohi, tulee mieleen eläintarha. Lapset on suljettu tarhaan ja ihan aiheesta. Ne eivät vielä pärjää maailmassa ja voisivat jäädä vaikka auton alle. Ajatus jostain niin helposti särkyvästä on inhottava.

En usko, että lapset ovat oikeasti huolettomia. Niiden huolet ovat vain erilaisia. Tai voivat ne olla samanlaisiakin kuin aikuisilla. Pahinta lapsuudessa kuitenkin on, että lapsi on aivan toisten ihmisten armoilla. Lapsen oma tahto on aina alisteinen aikuisen tahdolle. Lapsella ei ole valtaa itseensä, saati mihinkään ympäröivään.

Aikuisuus on ihmisen parasta aikaa. Silloin voi edes kuvitella olevansa itsenäinen.

1.1

Lapset ja muistaminen.

Joku on joskus sanonut, että muistaminen on aina fiktiivistä. Omaelämäkertoja ei ole olemassakaan.

Tietenkin asioihin voi olla monta eri näkökulmaa, mutta omituisinta on varma väärinmuistaminen.

Karkasin kotoa 6–vuotiaana suututtuani lastenhoitajalle. Tai olin jo ehkä juuri täyttänyt 7. Otin kolme vuotta nuoremman veljeni mukaan. Veli otti mukaan punaisen muovimopon, sellaisen poljettavan. Painelimme pitkin Olaria hirveää vauhtia; minä, veli ja mopo. Sillä kadulla ei silloin ollut nimeä. Nykyään on, mutten muista mikä.

Sen jälkeen ei ole varmaa mitä tapahtui.

Minä muistan sen näin:

Kyllästyn veljeen, joka raahaa mopoa mukana eikä siksi juokse tarpeeksi kovaa. Pelkään lastenhoitajan saavan meidät kiinni ja päätän jatkaa karkumatkaa yksin. Muistan juoksevani ja näkeväni kuinka veljeni jää keskelle katua ja lastenhoitaja saavuttaa hänet.

Juoksen lopulta tulevan ala-asteeni takana olevaan metsikköön. Jään sinne leikkimään pojan kanssa, jonka seuraavana syksynä huomaan olevan samalla luokalla kanssani. Mutta nyt kerron pojalle olevani karkumatkalla ja poika sanoo, että varminta olisi rakentaa lautta ja lähteä maanpakoon.

Sitten en muista, mitä tapahtui. Varmaa on, että lauttaa ei rakennettu. Ei silloin eikä myöhemmin, koska olimme vain muutaman vuoden samalla luokalla. Sitten lähdin opiskelemaan ranskaa toiseen kouluun ja seuraavan kerran kuulin pojasta ollessani kirjoitusten jälkeen ruokakaupassa töissä. Hän oli työkaverini poikaystävä ja pääsi ensimmäisellä yrittämällä yliopistoon. Ihminen, joka kuusivuotiaana tiesi mitä maanpakoon lähteminen tarkoittaa.

Veljeni muistaa sen näin:

Hän raahaa mopoa mukana ja minä käsken jättää mopon kadulle ja jatkaa juoksemista. Hän jättää mopon ja sen jälkeen juokseminen helpottuu. Päädymme hänen tulevan ala-asteensa takana olevaan metsikköön. Tutustumme poikaan, jonka nimi on Valeri ja joka puhuu maanpakoon lähtemisestä.

Palaamme kuitenkin illalla kotiin. Äiti on kauhuissaan ja sanoo, ettemme saa enää ikinä karata.

Toisen meistä täytyy muistaa väärin. Minä muistan jättäneeni veljeni keskelle katua ja hän muistaa meidän suunnitelleen lautan rakentamista. Äitini muistaa meidän tulleen vasta illalla yhdessä kotiin.

Veljeni on kuitenkin ollut tapahtuma-aikaan neljävuotias. Voiko neljävuotias muistaa pakosuunnitelmien laatimisen tai juosta niin kovaa, että lastenhoitaja ei saa häntä kiinni.

En tiedä. Lapset ovat ihmeellisiä.