Tarinoita altailaisista kielistä, vasarahaista ja tiedon objektiivisuudesta
10.12.2007 klo 1:11
Yksi tehokkaimpia kannustimia maisteriksi valmistumiseen on ajatus siitä, että sen jälkeen saa lukea ainakin juuri ennen nukkumaanmenoa IHAN MITÄ HUVITTAA. Ei tarvitse enää tuntea syyllisyydentuntoa siitä, että ”nytkin voisin olla tekemässä gradua.” Olen jo ajat sitten listannut kirjoja, joihin aion sitten perehtyä. Toivottavasti tämä tapahtuu pian.
Suurin osa näistä lukemista odottavista kirjoista on antropologisia tai psykologisia, mutta mukana on myös ympäristöön ja eläimiin liittyviä.
Koska olen humanisti, en ole ollut luonnontieteiden kanssa opiskelumielessä tekemisissä sitten ylioppilastutkinnon jälkeen. Tuntuu aivan hassulta ajatella, että ennen korkeakouluastetta omassa päässä ei ollut (muistaakseni) minkäänlaista dualismia luonnon- ja ihmistieteiden välillä sillä molempia oli opiskeltu yhtä lailla 12 vuotta.
Luonnontieteet ovat minusta oudolla tavalla mystisiä ja jännittäviä ja se johtuu kai lähinnä siitä, että monien luonnontieteilijöiden varmuus maailmanjärjestyksestä on niin mystistä. Humanistisissa keskusteluissa on yleensä selvää, että tiedon ja tieteen objektiivisuus on mahdotonta, mutta sellaisiin luonnontieteilijöihin törmää verrattain usein, joiden mielestä maailmasta on löydettävissä totuus ja että humanistiset tieteet eroavat luonnontieteistä relativistisuutensa vuoksi. Haluaisin itse kokea sellaisen tunteen, sellaisen selkeän hetken, että joku asia on aukottomasti näin. Että se on myös 100 vuoden päästä näin, sitä ei tulla historian kulussa todistamaan toisin. Ja sitten harmittaa, että tuskin tulen koskaan varsinaisesti opiskelemaan mitään luonnontiedettä, että en voi edes täysin saada tietää, mistä sellainen varmuus voi tulla. Sillä luulen, että siitä varmuudesta tulee varmaan varsin valtaistunut ja turvallinen olo.
Sillä varmuudella, turvallisuudella ja selkeydellä on kuitenkin niin iso osa korkeakouluja edeltävässä koululaitoksessa ja koko sosiaalistamisprosessissa.
Kävimme entisten työkavereitten kanssa kaksi vuotta sitten mielenkiintoisen keskustelun siitä, pitäisikö peruskoulujen opetussuunnitelmaan sisällyttää filosofianopetusta. Osa keskustelijoista oli sitä mieltä, että lasten mielenterveys horjuisi, mikäli heidät opetetaan kyseenalaistamaan asioita liian varhain. Kysymys on varmaan myös siitä, että lisäisikö vai vähentäisikö asioiden suhteellisuudesta ja sosiaalisesta konstruoinnista kertominen nuorten opiskelumotivaatiota. Toinen kysymys on se, että ala-asteella sama opettaja kertoo hauen olevan kala ja Jeesuksen nousseen kuolleista, joten pikemminkin voisi sanoa, että totuuden valinnassa ei edes käytetä tieteellisiä kriteereitä saati että niitä esiteltäisiin useampia. On joka tapauksessa huolestuttavaa, että ainakin 90-luvulla vielä lukiossa jopa historiasta tehtiin hämmästyttävän yksiselitteistä luonnontieteistä puhumattakaan.
On mielenkiintoista miettiä, mitä tapahtuisi jos käsitys kaiken tiedon relativistisuudesta lisääntyisi yhteiskunnassa, näkyisikö se uskonnollisuuden voimistumisena, lisääntyneenä suvaitsevaisuutena vai minä. Sillä vaikka tiedonvälitys kehittyy koko ajan, ihmisellä on kuitenkin selvästi näkyvissä myös pyrkimys siihen selkeyteen, luokitteluihin ja dikotomioihin. Yksi erinomainen esimerkki hankalasta totena pidetystä asiasta on mielestäni se, että on olemassa kaksi sukupuolta ja siten lääketieteen tehtävänä on kyetä jakamaan ihmiset näihin luokkiin vaikka väkisin.
Koska tässäkin esimerkissä on kuitenkin kyse ”luonnollisuuden” pakollisesta etsinnästä ja oletuksesta, joka on pohjimmiltaan kulttuuriin ja historiaan sidoksissa oleva asia, en oleta juuri luonnontieteiden relativistisemmalla ajattelulla olevan merkittäviä seurauksia. Haluaisin kuitenkin itse tietää, millä tavoin matematiikasta, biologiasta ja niin edelleen objektiivisten totuuksien löytäminen mahdollisesti vaikuttaa ajatteluun ja tapaan nähdä yhteiskunta.
Nähdäkseni kysymys on siitä, että luonnontieteilijät ja humanistit tarkoittavat aivan eri asioita puhuessaan objektiivisuudesta ja varmuudesta.
Yksi merkittävimmistä läpileikkaavista teemoista 1900-luvun luonnontieteissä oli todellisuuden epävarmuus. Joitain asioita ei (oletettujen) luonnonlakien ole mahdollista tietää täsmällisesti. Toisten tietäminen taas on looginen mahdottomuus. Kolmannet ilmiöt ovat aidosti satunnaisia ja neljännet taas niin monimutkaisia, että niiden ennustaminen on käytännössä mahdotonta.
1900-luvun luonnontieteiden suurin saavutus taas oli oppia tulemaan toimeen tuollaisen maailman kanssa. Vaikka objektiivinen todellisuus osoittautui saavuttamattomaksi ja kaikki yritykset mallintaa sitä väistämättä subjektiivisiksi ja epätäydellisiksi, pystyttiin kehittämään menetelmiä, joilla tästä todellisuudesta saadaan todennäköisesti oikeaa ja todennäköisesti objektiivista tietoa, jos tietyt oletukset todellisuuden luonteesta pitävät paikkansa.
Näihin oletuksiin kuuluu esimerkiksi se, että objektiivinen todellisuus on olemassa, vaikka sitä ei voidakaan tavoittaa. Tämän todellisuuden oletetaan perustuvan täsmällisesti ja äärellisesti määriteltävissä oleviin sääntöihin. Todellisuuden oletetaan myös olevan sisäisesti konsistentti.
Tuon tyyppiset oletukset siis muodostavat nykyaikaisen luonnontieteellisen maailmankuvan perustan. Niiden oletetaan olevan niin itsestään selviä, että niiden olemassaolo ja luonne oletuksina usein unohdetaan. Kun luonnontieteilijä siis sanoo asian A olevan objektiivinen totuus, hän tarkoittaa oikeasti sitä, että asia A on mielivaltaisen suurella todennäköisyydellä tosi, jos todellisuus on tiettyjen perustavaa laatua olevien oletusten mukainen.
Myös luonnontieteellinen tieto on siis pohjimmiltaan relativistista. Ero humanistisiin tieteisiin onkin enemmän tavassa, jolla relativistisuutta lähestytään. Luonnontieteissä sitä pidetään lähinnä välttämättömänä pahana, jonka vaikutus pyritään minimoimaan. Koska kaikenlaiset oletukset ovat yleensä haitallisia tiedon sovellettavuuden kannalta, pyrkivät luonnontieteilijät tekemään mahdollisimman vähän mahdollisimman perustavaa laatua olevia ja mahdollisimman kiistattomia oletuksia.
Suurin osa myös luonnontieteilijöistä kannattaa jonkinlaista relativismin muotoa. Luonnontieteilijöiden "varmuus" johtuu käsitteiden yksiselitteisyydestä, ei totuudesta.Tieteensä ulkopuolella luonnontietelijä on epävarmempi, kuin auringon valosta hämärään metsään astunut.
Loogiset totuudet kyllä pätevät kaikkiin tieteisiin, vaikka eivät tavoita kielen vivahteikkuutta. Logiikka on kielen selkäranka, joka ei ilman lihaksia ja jänteitään, sanoja ja niiden merkityksiä, liiku.
Minulla on ollut ilo tustuta sekä matematiikan että filosofian opiskelijoihin. Matematiikan opiskelijat luottavat järkeen, ovat lievästi takakireitä ja neuroottisia. Seurapelejä pelataan leikisti tosissaan. Filosofian opiskelijan ura alkaa toisin. Lukion filosofian tunnin takapulpetin räkänokka saa huomion pikemmin ajattelemalla toisin. Ehkä häntä ei ole ennen huomattu muuten kuin kummajaisena.
Massa ajattelee aina samoin, ja kun massa ei enää tiedä tai voi luottaa järkeensä, kuunnellaan filosofia. Sitä ennen filosofi on poikkeava räkänokka, joka lähinnä aiheuttaa levottomuutta sovinnaisessa ympäristössään. Sama toistuu hienommaksi jalostuneena yliopistossa, filosofian opiskelija ei pääse edes dosenttitasolla eroon räkänokkaisuudestaan, proosallisten tai ilmeisten vastausten riittämättömyydestä, kapinahengestä. He pysyvät aina oppilaina.
lukioaikanani minulla oli vahva tunne siitä, että luonnontieteet ja ihmistieteet puhuvat eri todellisuuksista (hurjasti sitä korostettiinkin sanomalla, että jotkut ovat hyviä luonnontieteissä ja toiset, ne joilla on sellaista lukupäätä, ovat hyviä ihmistieteissä). enää en usko, että yksikään luonnontieteilijä väittäisi puhuvansa objektiivisia totuuksia objektiivisesta todellisuudesta. luulen jopa, että luonnontieteissä korostetaan humanistisia tieteitä enemmän sitä, että teoriat ovat malleja, hypoteeseja loppuun asti, totta vain siihen asti kunnes toisin todistetaan. objektiivinen todellisuus on siellä jossakin, mutta se tunnemmeko siitä palastakaan on eri asia.
humanistisissa tieteissä korostetaan usein sitä, ettei todellisuutta olekaan, tai että se on sosiaalisesti rakentunut. koska todellisuus on aina sosiaalinen konstruktio todellisuutta ei oikeastaan ole. mitä merkitystä on tieteellä sitten? jos objektiivista todellisuutta ei ole, mitä me humanistit oikein tutkimme? eivätkö humanististen tieteiden tulokset ole malleja?
humanistiset tieteet tuntuvat jatkuvasti kaivavan kuoppaa itselleen korostamalla luonnontieteiden ja humanististen tieteiden eroa. vaikka tieteitä erottaa erilaiset metodit, erilaiset tutkimuskohteet, eivät tieteet ratkaisevasti eroa toisistaan. tiede on havaintoon ja kokemukseen perustuvaa tutkimusta, jossa tärkeällä sijalla on avoimuus ja tutkimustulosten kriittinen tarkastelu tutkimusyhteisössä.
jos humanismi luopuu "terveen järjen" realismista (joka sisältää myös ajatuksen tiedon jonkin asteisesta sosiaalisesta rakentumisesta), on aika vaikeaa puhua esimerkiksi objektiivisista arvoista. ongelma on tieteen popularisointi ja tähän sisältyy myös kouluopetus. tiedettä popularisoitaessa (myös humanististen tieteiden kohdalla, esimerkiksi puhuttaessa vaikka islamin uskonnon piirteistä!) on tehtävä suuria valintoja ja suoristettava mutkia. silloin jää yleensä mainitsematta että "tähän astisten tutkimusten valossa, mutta toisaalta...". perustelut vievät liikaa tilaa.
ihan hurjan suurta valtaa käyttävät opetussuunnitelmien laatijat, jotka kirjoittavat paperille sen, mitä koululaisten tulee tietää. filosofia peruskoulussa tuskin toimii, filosofian tason tieteellisenä tutkimuksena ymmärtäminen on usein vaikeaa lukiolaisellekin. asioiden kyseenalaistamista ja omaan harkintaan perustuvaa ajattelua on tietenkin sisällytettävä kaikkeen opiskeluun. miten muuten voisi mitään oppia?
Mä oon jossain määrin kuitenkin samaa mieltä. Voin uskoa, että objektiivinen todellisuus on olemassa, mutta mun on paljon vaikeampi uskoa, että olisi objektiivisia välineitä sen saavuttamiseksi, tässä tulee mun mielestä kuvaan se sosiaalinen konstruointi. Toisaalta tieteen itseäänkorjaavan luonteen vuoksi sen todellisuuden tavoittamisen pitäisi kehittyä koko ajan, mutta en oo myöskään varma, etteikö se todellisuus tai ainakin suuri osa siitä kuitenkin voisi muuttua samalla.
”jesse” kirjoitti:
”tai että se on sosiaalisesti rakentunut. koska todellisuus on aina sosiaalinen konstruktio todellisuutta ei oikeastaan ole. mitä merkitystä on tieteellä sitten? jos objektiivista todellisuutta ei ole, mitä me humanistit oikein tutkimme”
Tähän vielä sen verran, että mun mielestä on kaksi eri asiaa sanoa, että ”todellisuutta ei ole” ja että ”todellisuus on sosiaalinen konstruktio”. Mun mielestä vain ensimmäinen väite on järjetön, toisesta käy ilmi ihmisten/yhteisön päättämä käsitys todellisuudesta tai ainakin tavasta kielellistää se. Ja että tällaisia todellisuuksia voi olla monta samaan aikaan ja humanistit voivat tutkia niiden rakentumisen ehtoja tai sisältöjä.
mistä ne rakentumisen ehdot nousee (ts. mistä niiden logiikka on peräisin)? eikö silloin ole määrätty joku metatodellisuus, jossa ne ehdot ja rakenteet on? onko tämä metatodellisuus todellisuus vai humanistien yhdessä luoma konstruktio todellisuudesta vai kenties subjektin oma todellisuus?
maailmassa on olemassa tietyistä ihmisen alkuaineiksi nimeämistä asioista koostuva asia joka on nimetty vedeksi ja tämä nimeäminen on kielellisen kommunikaation tulosta. jep, vesi todellakin on olemassa ja on olemassa ihmisille ominainen tapa käsittää, että vesi on olemassa ja eläville olennoille ominainen tapa tarvita vettä. ja humanistisille tieteille ominaisia tapoja tutkia, mitä veden olemassaolo ihmisille merkitsee janontyydyttämisen ohella. se, mistä vesi koostuu on humanistisissa tieteissä yleensä vähemmän merkityksellistä.
onko esimerkiksi valtion käsitettä hedelmällistä tutkia palauttamatta sitä sosiaaliseen konstruktionismiin? okei, maaperä, jolla nykyään on valtioiksi kutsuttuja alueita, oli olemassa ennen kuin valtioita oli edes keksitty ja viime kädessä valtioiden olemassaolo tai olemattomuus palautuu yleensä tähän fyysiseen maaperään. kuitenkin juuri ihminen on sen maaperän niin järjestänyt, että siellä on valtioiksi kutsuttuja alueita. siitä miten näitä valtioiksi kutsuttuja alueita humanistisissa tieteissä tavataan tutkia ja miten ne siis rakentuvat, on olemassa yhteisiä sopimuksia, jotka pohjautuvat siihen, miten ihmiset ovat tavanneet valtion käsittää, mitkä ovat esimerkiksi pienimmät yhteiset nimittäjät valtion käsitteelle ja kai nämä käsitteet pohjautuvat siihen astisiin/tämän hetkisiin havaintoihin valtioista koettuina tai kirjoista opiskelultuina.
valtion merkitys meille olisi aivan toinen tai sitä ei olisi lainkaan, jos ihmiset eivät olisi joskus sosiaalisesti konstruoineet, että tietyllä ryhmällä ihmisiä pitää olla oikeus tietynläiseen fyysiseen tilaan jossain maan pinnalla.
tai mitä on naiseus? jos päätetään, että naiseus palautuu lääketieteellisesti joko sukurauhasiin, hormoneihin, kromosomeihin tai genitaalisiin tunnusmerkkeihin (saati että väitettäisiin naiseuden palautuvan pitkään tukkaan ja huolehtivaan käytökseen), niin eikö silti totuus naiseudesta ole jossain määrin sosiaalisesti konstruoitu, tietyn tieteenalan sisällä on tehty tiettyjen tutkimustulosten mukaan päätös siitä, jota jonain hetkenä pidetään objektiivisena tai subjektiivisena totuutena katsantokannasta riippuen.
mä en vaan kerta kaikkiaan osaa tehdä humanistista tiedettä samoista lähtökohdista luonnontieteellisten kanssa ajautumatta minkään asteen sosiobiologiaan. mun mielestä humanistisillä tieteillä on omat vahvuutensa todellisuuden selittämisessä ja se, mikä siellä jossain todellisuudessa olennaisena näyttäytyy, voi erota aivan täysin tieteiden välillä ja tää vaikuttaa mun käsitykseen koko sen todellisuuden rakenteesta.
niin ja ei se todellisuus ainakaan humanistien päättämä ole(:
mitkä ne on ne humanististen tieteiden vahvuudet? ja mitä on tiede? mikä yhdistää luonnontieteitä ja humanistisia tieteitä?
Pakko pistää tähän yhteyteen hauska pätkä Jeanette Wintersonin Lighthousekeepingistä:
The nice man at the Tavistock Clinic kept asking me why I stole books and birds, though I had only ever stolen one of each. It told him it was about meaning, and he suggested, very politely, that might be a kind of psychosis. 'You think meaning is psychosis?' 'An obsession with meaning, at the expence of the ordinary shape of life, might be understood as psychosis, yes.' 'I do not accept that life has an ordinary shape, or that there is anything ordinary about life at all. We make it ordinary, but it is not. He twiddled his pencil. His nails were very clean. 'I am only asking questions.' 'So am I.' There was a pause. I said, 'How would you define psychosis?' He wrote on a piece of paper with his pencil: Psychosis: out of touch with reality. Since then, I have been trying to find out what reality is, so that I could touch it. (Winterson 2004, 195-196.)
Ääh, olisi pitänyt html -merkata taas kuitenkin..toivottavasti tuosta saa jotain selvää vaikka rivit ovat yhdessä, kyseessä siis keskustelu asiakkaan ja psykologin välillä..
Tämä ei ihan suoranaisesti liity enää aiempaan keskusteluun, mutta lukiessani tämän päivän Iltasanomien (ja Hesarin juttuja) jälleen kerran siitä aiheesta, että omaisuusrikoksista tulee isommat tuomiot kuin henkisen kärsimyksen aiheuttamisesta, niin tulee kyllä väkisin mieleen, että humanististen tieteiden yksi vahvuus on ajatus siitä, että on olemassa myös ei-mitattavissa-olevaa tietoa. Ja tätä pitäisi mun mielestä osata myös käyttää hyväksi poliittisessa päätöksenteossa.
Esimerkkinä siis edellä mainituissa lehdissa ollut juttu (josta Iltasanomissa siis enemmän), että tytärpuoltensa hyväksikäyttämisen _tunnustanut_ isäpuoli sai vain ehdollista vankeutta, koska tytöt eivät ”kyenneet selvittämään, kuinka usein hyväksikäyttöä oli tapahtunut.”
On niin käsittämätöntä, että omaisuusrikoksista saa kovemman tuomion, koska omaisuudelle kyetään antamaan arvo, mutta edelleenkään yksilön henkisiä kokemuksia ei kyetä sitten määrittämään niin millään, että pelkkä kokemus ei riitä, vaan sitä olisi jotenkin voitava mitata, joka henkisen puolen asioissa jo maalaisjärjellä ajateltuna on aika vaikeaa. Vastaava esimerkki oli joskus se keskustelu ”lyhyestä raiskauksesta”, jossa jälleen painotettiin mitattavaa aikaa.
Mikä tässä sitten on tieteen osa (mittaamispakkomielteen jälkeen), sen määrittäminen ei varmasti ole helppoa, siis mikä on arvojen suhde tieteeseen. Ja oikeustiedehän ei edes ole luonnontiede.. Mutta oon joka tapauksessa sitä mieltä, että humanististen tieteiden tapa korostaa subjektiivisten/kollektiivisten tuntemusten ja kokemusten merkityksiä on Tärkeä..