Antiprinsessapäiväkirjat

Olin kunnallisvaalien aattona katsomassa Ylioppilasteatterin loistavaa uutta Välikysymys-näytelmää, joka jatkaa viime keväänä alkanutta Valtuusto-sarjaa. Ideana, ellei joku ole vielä kuullut YT:n loistavasta neronleimauksesta, on se että käsikirjoitus koostuu yksinomaan kaupunginvaltuuston keskustelupöytäkirjasta. Kylmä hiki nousi pintaan, kun vihreät myötäilivät kokoomuslaisia lääkärirouvia ja kannattivat terveyskeskusmaksujen nostamista ja välikysymyksen tehnyt demariraukka pyyteli lopuksi suorastaan anteeksi aiheuttamaansa kohua. Ja kuten näyttelijät monta kertaa muistuttivat: "Kaikki on totta."

Olo oli kuin teatterissa, kun vain pari päivää näytelmän jälkeen jonotin itse Kallion terveysasemalle ja toivoin pääseväni erikoislääkärille. "Terveyskeskusmaksut nousivat 1.8.2008" -lappu tuijotti minua seinältä kuin groteskina muistona Sirpa Asko-Seljavaaran peruukkipäisestä hahmosta Välikysymyksessä - hänen mielestään korotus oli niin pieni, ettei lääkärille meneminen voinut kenelläkään olla siitä kiinni. Kun lopulta pääsin tiskille, elämää nähnyt toimistotyöntekijä katsoi minua pitkään ja tokaisi: "siis anteeksi vaan mutta ootko sä edes täysikäinen?" KELA-kortti onneksi oli mukana todistamassa että olin melkein kymmenen vuotta luultua vanhempi, mutta lääkärille ei kuulemma silti ollut asiaa ennen kuin kuukausien päästä, enkä muutenkaan vaikuttanut tarvitsevan minkäänlaista hoitoa (sanoo toimistotyöntekijä).

Lähdin melkein itku kurkussa pois, mutta Ympyrätalon kohdalla muistin että ihanaan, taivaasta tipahtaneeseen apurahaani kuuluu yksityisvakuutus. Tarkastin kotona paperit, ja niissä kehotetaan hakeutumaan "suoraan yksityiselle", all expenses covered. Erikoislääkärille sai ajan samana iltana kello 18, labra oli vastaanotonkin jälkeen auki, kenenkään hymy ei hyytynyt enkä joutunut perustelemaan hoidon tarvetta mitenkään. Tosi kiva juttu, ainakin niin kauan kun vielä saan apurahaa.

Onneksi käytiin jo äänestämässä, huokailivat vihreiden meiningistä kauhistuneet kaverit jotka osuivat samaan YT:n näytökseen. Niinpä. Loistava satiiri oli valitettavasti totta. Terveisiä vaan Espanjasta, jonka julkiset palvelut vaihtelevat kaoottisesta kelvolliseen mutta jossa julkinen terveydenhuolto on sataprosenttisen ilmaista. Vähän niin kuin Suomessa vielä verrattain vähän aikaa sitten, kuten Välikysymys muistutti.

Olin syksyn alkupäivinä parissakin tieteellisessä konferenssissa sekä ulkomailla että Suomessa (Vuorannassa, of all places!). Plakaatti oli rinnassa ja nimi ohjelmassa ja niin edelleen. Taiteen sääntöjen mukaan hymyilin, kättelin, taputin papereiden jälkeen, esitin omani kylmänhikisenä ja kiitin sen jälkeen kommenteista, esittäydyin kohteliaasti, vaihdoin yhteystietoja ja puhuin puolivillaisesti vuoroin omasta tutkimuksestani, vuoroin säästä. Kansainvälisessä konferenssissa kestin urhoollisesti rasittavaa japanilaista, joka halusi hengata kanssani aamusta iltaan ja Suomessa viihdytin ulkkareita kertomalla hassunhauskoja juttuja suomalaisesta mielenlaadusta. Varsinkin Vuorannassa konferenssielämä sai välillä varsinaisia rippikoululeiripiirteitä, koska vietimme Alkoholipoliittisen säätiön entisissä (jumalattoman viihtyisissä) tiloissa pitkiä päiviä aamukahdeksasta aina pikkutunteihin.

Pitkään tarkoitukseni oli blogata konferenssielämästä ja vitsailla aiheesta vähän nihkeään sävyyn: siellä sitä networkkaillaan suu kankeana hymystä vaikka oikeasti ollaan kateellisia toisten rahoituksesta ja kuvitellaan, että oma paperi Länsi-Unkarin talouden kehityksestä 2000-luvun kynnyksellä kiinnostaa yhtään ketään. Kaipa joku on tutkinutkin sosiologikonferenssien sosiologiaa, ihme jollei ole!

Kokkani kuitenkin kääntyi, kun olin heti konferenssielämän jälkeen parin kaupallisen kustantamon pirskeissä nauttimassa siitä mitä freelancer pikku palkkansa jälkeen saa: ilmaista viinaa ja amerikkalaishymyjä. Kun olin kertonut yhä useammalle hymyilijälle perustarinani "Joo... yliopistolla vielä... täytyy nyt kattoa milloin toi tutkimus valmistuu ja mitä mä sitten teen" ja nähnyt heidän katoavan samantien seuraavan sidosryhmän luokse, aloin yhtäkkiä kaivata konferenssiin kuin pieni äiditön lapsi. Aloin kaivata sitä naista, joka vuosi toisensa jälkeen esittää käsittämättömän huonolla englannilla käsittämättömiä tilastollisia analyysejään kotitalouksien kulutuksesta. Aloin kaivata itäeurooppalaisia omituisine aiheineen, aloin kaivata yliopistotyyppien nuhjuisia habituksia ja huonosti istuvia housuja ja sitä, etteivät proffat ikinä tarjoa jatko-opiskelijoille (vs. bisnesmaailma, jossa kaikki, siis KAIKKI, vaikuttaa aina ilmaiselta). Ja siitä tiedän, että soudetaan syvillä vesillä. Jospa nostalgiaa kestäisi seuraavaan väitöskirja-angstiin asti!

Syksy alkoi kaikista manauksistani huolimatta äkkiarvaamatta. Unicafét ovat kuin ovatkin täynnä hehkuposkisia teinejä, eikä silläkään nyt niin väliä, koska suurin osa omasta possestani ei edes enää omista opiskelijakorttia. Miten tässä näin pääsi käymään?

Olin vähällä masentua anomisen free/tutkijastatuksisen yksinasujan arjen murskaavan yksitoikkoisuuden alle ensimmäistä syyskuista aamuteetä hörppiessäni, mutta yhtäkkiä keksin, että uusissa stereoissani on radio. Siis radio! Vanhoissa se ei toiminut, ja sitä edellisten kohdalla olin liian nuori edes asentamaan taajuuksia jotakin niin tylsää varten. Vihdoin taidan olla tarpeeksi kypsä (tai "melkkis", niinkuin "nuoret" ilmeisesti meitä Rytmissä käyviä melkein keski-ikäisiä kutsuvat) moiseen ja viritin innoissani kanavat kuuluviin. On ehkä vähän enemmänkin kuin melkkistä kuunnella Ylen aikaista puolella korvalla, mutta jotain hohtoa tässä on. Uutiset, urheilu ja Kaija Koo. Enää ei tarvitse olla yksin!

...kuuluu kysymykseni näinä ankean syksyisinä alkuelokuun päivinä. Kaiken kukkuraksi luin Hesarista, että jotkut (hullut) peruskoulut aloittavat tuossa tuokiossa. Ihan kohta Unicafen jonottomat päivät ovat ohi, Portsun terassi ja Pääkkärin sisäpiha ovat täynnä kupruisia lehtiä ja jonon tukkii jättimäinen fuksisuunnistusporukka.

Niin kuin kesän lyhyydessä ei olisi tarpeeksi, tuntuu että se pitäisi täyttää kaiken maailman suorituksilla. Kaikenlaisia pikku projekteja tulee ovista ja ikkunoista, entiset kaipaavat viimeistelyä (puhuin eilen kahviporukalla, että liikaa työtä tekevien anonyymi tukiryhmä kaipaisi perustajaa) ja sen lisäksi pitäisi tehdä jotain "kivaa", syödä mansikoita suoraan tuokosta, mennä Tallinnaan, käydä edes yksillä festareilla ja kotimaanmatkailla. Ja tietenkin: lomailla! Bloggasin jo viime kesänä siitä että loma on minulle hiukka paradoksaalinen käsite enkä ikinä ole päässyt sen rytmiin; sen sijaan olen välillä melkein suoritushenkisesti tehnyt ahkerasti monia muita juttuja listalta työnteon ja hulluttelun lomassa, huomaamatta ollenkaan että illat pimenevät ja mahdollisuudet sen ihanan kirppiskesämekon käyttämiseen hupenevat. Ei kai siis kesä ole vielä ohi? Ei saa olla!

Simone esittää tänä vuonna Art goes kapakassa muun muassa KOM-teatterin viisaan ja oivaltavan viisun Minä kaipaan Espalle takaisin. Siinä kaivataan takaisin aikaan, jolloin sitä vielä onnellisena kuvitteli, että akateemisten pyrintöjen jälkeen edessä häämöttää loistelias tulevaisuus. Toisin käy: "yönakkeja priimus kuumentaa tänään Kouvolan asemalla", ja vanha koulukaverikin nukkuu siltojen alla.

Biisi osui oikeaan jo vuonna 1979, enkä voi kuvitella että viestin teho olisi ainakaan himmentynyt melkein kolmessakymmenessä vuodessa. Olen viimeiset viikot vääntänyt välillä itku kurkussa ja välillä vähän turhankin huumorintajuisesti artikkelia, josta ehkä joskus tulee yksi luku väitöskirjaan, jos luoja suo. Väitöskirjan tekeminen on kuin tekisi gradua neljä vuotta (tai enemmän) paitsi että siinä joutuu esittelemään työnsä epäkypsiä hedelmiä koko ajan ja todistamaan eri suuntiin, että työssä on jotain järkeä. Yksi miljoonasta ongelmasta on se, että omakin usko hieman horjahtelee matkan varrella. Kuka muka jaksaa kuunnella kun kerron mitä ihmiset minulle haastatteluissa kertoivat, jos ne olisivat voineet kertoa suunnilleen mitä tahansa? Kuten eräs kollega sanoi, tasaisin väliajoin on toisteltava, että "sosiologia on itsestäänselvyyksien laukomista akatemian suomalla mandaatilla". Palatakseni KOM-teatterin biisiin: mitä tästä kaikesta sitten oikein seuraa? Luultavasti ainakin kaipuu Espan aikoihin.

Nyt en sanokaan lagomista enää yhtään mitään, koska palasin Keniasta eilen. Visiitti oli vähän liian lyhyt analyyttisten ja terävien sanojen lausumiseen, lähinnä voin vedota paljon puhuttuihin äärikokemuksiin: huikeita maisemia hiekkatien läpi kiitävässä safariautossa, ihania italialaisherkkuja, akuuttia kuolemanpelkoa matatussa, lempeäsilmäisen kirahvin turpa hamuamassa kädelläni, oksennus taksin ovesta kadulle, sadoista erivärisistä kiiltävistä helmistä punotut rannerenkaat olemattomalla hinnalla. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

On paljon helpompi kuvailla sitä tunnetta, joka valtaa päiväntasaajan toiselta puolelta viidenntoista tunnin matkan jälkeen nestehukkaisena ja vieläkin vähän pahoinvoivana kotiin saapuvan matkalaisen. Eivät maistuneet lentoyhtiöiden pretzelsit eikä edes ilmainen viina (tilanne oli todella poikkeuksellinen). Mutta kun tänään Hakaniemessä aistin kotimaisten mansikoiden raikkaanmakean tuulahduksen nenässäni, olin helppoa kauraa kauppiaille. Yksi litra noita ja toinen noita... ja toissapäivänä yrjöilleelle Afrikan-kävijälle maistuu! Kotona asettelin mansikat Arabian kermanvalkoiselle lautaselle ja tein ruisleipävoileipiä. Äiti oli päättänyt järjestää yllätyksen ja käynyt matkan aikana kämpässäni pesemässä lattian ja ikkunat (ihanampaa yllätystä on erittäin vaikeaa kuvitella), ja nyt tuijotan yhä valoisaa suomalaisen keskikesän taivasta kirkkaan ja kotoisan lasin läpi. Ei huvita lähteä vähään aikaan mihinkään. Iittala, Hackman, ahh, jopa makuportaikolla pahasti inflaatiota kokenut unikkokuosi alkaa tuntua suloiselta. OMG, milloinkohan tämä Suomi-fiilistely vihdoin loppuu ja kaipaan taas matkaan?

Sitten viime bloggauksen on taas tullut reissailtua: melkein heti perinteisen Ruotsin-kevätmatkan jälkeen pölähdin vielä perinteisempään Madridiin. En ole ennen tätä huomannut, mutta Ruotsin ja Espanjan välinen ero voisi tuskin olla Euroopan mittakaavassa suurempi. En siis nyt puhu tuloeroista tai verotuksesta tai työmarkkinoista (joista kyllä myös saisi paljon juttua aikaan) vaan viboista, siitä fiiliksestä joka valtaa kadulla kulkijan.

Ruotsissa kaikki on jumalattoman sievää, juna tulee ajallaan, ravintola-annoksen päällä on hiukkanen piparjuurichutneyta ja tuore oreganonvarsi, kaikki maksaa saman verran kuin hintalapussa sanotaan, vessat ovat unisexejä ja puhtoisia (maan ainoana poikkeuksena pidettäköön Upsalan asemabaarin vessaa). Ja Espanjassa sitten: hah! Hienon kerrostalon vieressä on roskaläjä, jota kukaan ei siivoa pois, koska ruutukaavan mukaan se ei kuulu oikein minkään taloyhtiön alueeseen. Juna myöhästyy, aina. Tarjoilija roiskaisee eteen ruman annoksen öljyisessä tomaatti-chilikastikkeessa uiskentelevia uppopaistettuja perunaviipaleita, tietenkin ilmaiseksi, koska tilasit ihanan auringossa hohtavan oluen. Vessat ovat joko öky-luksushienoja tai järkyttäviä, ja aina sukupuolen mukaisia. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Täältä puuttuu kokonaan, täydellisesti, Ruotsissa kulminaationsa saava lagom. Hyvä vai huono? Riippuu moodista. Useamman oluen jälkeen voi täälläkin päästä aika lagomiin tunnelmaan, jos tapakset pysyvät tasahyvinä.

Olipa harvinaisen hyvä äitienpäiväfiilis tänään, vaikka moiset ydinperhejuhlapäivät ovat tietenkin aika arveluttavia noin lähtökohtaisesti (plus että heräsin aika ryytyneenä: tuli taas kiskottua niitä sidukkoja erittäin hauskassa mutta puoliksi alkoholittomassa porukassa, mikä aina jälkeenpäin herättää kivuliaita muistoja siitä, mitä kaikkea tulikaan tilitettyä sille ginger alea kiskovalle kohteliaasti hymyilevälle tyypille). Pienestä sumuisuudesta huolimatta onnistuin kuitenkin hankkiutumaan molempiin mummoloihin, joissa vähän höppänöiden ja/tai vaivalloisten mummojen suut venyivät leveisiin hymyihin kun veljen kanssa kokkailtiin pastaa ja tutkittiin vanhoja korulippaita ja valokuvia ja mitä vielä. Vanhoilta sukulaisilta myös aina irtoaa kiinnostavia aarteita kotiin vietäväksi "voi voi ota, mitä minä sillä" -henkeen: muun muassa hopeatarjotin, kameekoru ja isän teinivuosien keltainen kevättakki. Sain itsekin äidillisiä viboja, kun palasin kotiin: ikkunalaudalla lepääviin ruukkuihin (joihin yli viikko sitten kylvin basilikan ja mintun siemeniä ja olin jo lähes menettänyt uskoni siihen että tympeään tyhjään multapintaan ikinä ilmestyisi mitään) oli noussut pienenpieniä vihreitä silmuja. Äitienpäivän hengessä kannattaa myös katsoa Almodóvarin eksentrisen kasaribändin tuotos aiheeseen liittyen: http://es.youtube.com/watch?v=uYTMlv9zuKs !