29.5.2009
Puolueiden tavoitteet eivät tule juurikaan muuttumaan lähitulevaisuudessa, vaikka puolueiden johdossa näkee nykyisin jo 1970-luvulla syntyneitä kolmikymppisiä. Päinvastoin puolueiden tavoitteet tulevat lähitulevaisuudessa keskittymään entistäkin enemmän senioriväestöön ja heidän hyvinvointinsa turvaamiseen. Yksikään nykyisistä suurista puolueista ei tule tekemään yhtään päätöstä, jolla senioriväestöltä otettaisiin jotain pois tai antaisi heille aihetta suuttumukseen. Syy tähän löytyy vaalimatematiikasta, aivan kuten puolueiden nykyisiin vaatimuksiin tasa-arvotuposta, eläkeindekseistä tai takuueläkkeistä. Näidenkin tavoitteiden perustelut johdetaan kauniisti arvopohjista, mutta todellisuudessa vaatimusten taustalta on puolueiden valtapyrkimykset ja erovaisuudet ikäluokkien äänestysaktiivisuudessa. Puolueiden kannattaa suunnata vaaliohjelmansa naisille ja senioriväestölle, mikäli ne haluavat menestyä vaaleissa.
Puolueiden tavoitteiden ennustaminen väestörakenteen kehityksen avulla ei ole uusi asia. Keväällä 1986 yhdentoista sosiaalidemokraattisen tutkijan muodostama trendiryhmä julkaisi Puolueet 2001-tulevaisuusraportin, jossa nostettiiin toimihenkilönaiset ratkaisevaan asemaan. Demaritutkijoiden ennusteiden taustalla oli havainnot väestö- ja elinkeinorakenteen kehityksestä sekä naisten yhteiskunnallisesta osallistumisesta. Naiset ovat äänestäneet määrällisesti niin kunnallis- kuin eduskuntavaaleissa miehiä enemmän jo vuodesta 1945 lähtien, mikä ei ole kuitenkaan johtanut esim. naisenemmistöön eduskunnassa, saati naisenemmistöön puolueiden asettamista ehdokkaista. Naisenemmistöä ei ole saavutettu, sillä naiset ovat äänestäneet vastakkaisen sukupuolen edustajia miehiä useammin.
Äänestysaktiivisuuteen eräs keskeisimmin vaikuttavista taustatekijöistä on äänestäjän ikä. Helsingin yliopiston valtio-opin professorin Tuomo Martikaisen ja VTM Hanna Wassin tekemä tutkimus osoitti, että ne nuorten ikäryhmät, jotka jättivät äänestämättä vuoden 1987 vaaleissa, ovat jättäytyneet passiivisiksi myös 12 vuotta myöhemmin järjestettävissä vaaleissa. Tutkijoiden mukaan nuorten äänestämättömyyden sijasta meidän on syytä puhua nuorten ja keski-ikäisten äänestämättömyydestä. Suurten ikäluokkien äänestysaktiivisuus puolestaan oli lähes 80 prosenttia vuoden 1999 eduskuntavaaleissa, eikä ole olemassa merkkejä siitä, että se tulisi merkittävästi laskemaan tulevissa vaaleissa.
Puolueiden taktiikkana on joko voittaa toiselta puolueelta kannattajia tai saada ne ihmiset äänestämään, jotka eivät yleensä äänestä. Mediaaniäänestäjä eri yhteiskunnallisissa vaaleissa on ollut yli 50 vuoden ajan nainen ja mikäli puolue haluaa saada mahdollisimman suuren kannatuspotentiaalin tavoitteilleen, on näiden tavoitteiden oltava lähellä mediaaniäänestäjän arvomaailmaa. Tämän mediaaniäänestäjän arvomaailmaan ja näkemyksiin puolueet pyrkivät viestinnällään vaikuttamaan. Perussuomalaisten kannatushuippu saattaa hyvin olla vielä näkemättä, sillä viime eduskunta- ja kunnallisvaaleissa yli 1,5 miljoonaa kansalaista käytti oikeuttaan olla kertomatta kantaansa.
Tutkijat puhuvat demokratiavajeesta, joka syntyy ihmisten passiivisuudesta ja äänestämättömyydestä. Kuitenkin yhteiskunnallisten vaalien legitiimiys tulee äänestämisen mahdollisuudesta, yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta, eikä alhaisella äänestysaktiivisuudella voida kyseenalaistaa vaalien varsinaista legitimiteettiä. Politiikassa lopputulos ratkaisee sen, kuka on ollut oikeassa.
Ei juuri lisättävää. Napsakasti laitettu oleellinen. Ja samalla tulee jotenkin surullinen olo. Eikö mitään ole tehtävissä?
Viittaus Martikaisen ja Wassin tutkimukseen toi mieleen erään kiintoisan näkökohdan, jonka kansainvälisesti johtaviin äänestysprosentin tutkijoihin kuuluva Mark N. Franklin on esittänyt teoksessaan Voter Turnout and the Dynamics of Electoral Competition in Established Democracies Since 1945 (Cambridge UP 2004). Franklinin analyysien mukaan nimittäin se, äänestääkö juuri täysi-ikäiseksi tullut nuori aivan ensimmäisissä vaaleissa joissa on äänioikeutettu, korreloi huomiotaherättävän vahvasti sen kanssa, äänestääkö hän myöhemmissä vaaleissa. "Keski-ikäisten äänestämättömyydellä" on selvä korrelaatio nimenomaan täsmälleen samojen keski-ikäisten äänestämättömyyteen nuorempina. Franklinin teoria on, että kaikista täysi-ikäisistä juuri nuorimmat ovat nykyisen kaltaisessa länsimaisessa yhteiskunnassa keskimäärin vieraantuneimpia yhteiskunnan poliittisista instituutioista. Mikäli he ensimmäisissä vaaleissaan antavat tälle vieraantuneisuudelleen ilmaisun jättämällä äänestämättä, he ikään kuin tottuvat tekemään samoin myös kaikissa myöhemmissäkin vaaleissa, joissa ovat äänioikeutettuja - ja tottuvat ajattelemaan, että tämä on äänestämättä jättäminen on jotenkin luonnollista tai itsestäänselvää. Äänestämiseen on erikseen sosiaalistuttava tavalla, johon ei riitä normaali yhteiskuntaan sosiaalistuminen muissa suhteissa. Jos näin on, jatkaa Franklin, niin koko se äänestysprosentin laskeva tendenssi, joka on viime vuosikymmeninä ollut havaittavissa lähes kaikkialla länsimaissa - ja laajemmin koko poliittisen järjestelmän mielletty legitimaatiokriisi - saa hyvin paljon suuremmassa määrin selityksensä juuri nuorimpien ikäkohorttien yleisestä pettymyksestä politiikkaan kuin on osattu ajatellakaan. Lisäksi vaikutuksen voidaan olettaa olevan kumulatiivinen niin, että jokaisen uskollisesti äänestävän eläkeläisikäluokan kuoleminen pois ja korvautuminen uskollisesti ei-äänestävällä nuorisoikäluokalla pahentaa tilannetta entisestään. Franklinilla on kaksi ratkaisuehdotusta: 1) Nostetaan äänioikeusikärajaa takaisin korkeammaksi ja saadaan näin nuorimmista äänestäjistä vähemmän vieraantuneita, jolloin heidän vieraantuneisuutensa ei johda enää äänestämättömyyteen ensimmäisissä vaaleissa eikä siten myöhemmissäkään. 2) Lasketaan äänioikeusikärajaa vielä parilla kolmella vuodella, oppivelvollisuuden päättymisiän alapuolelle, ja tehdään ensimmäisestä äänestämisestä käytännössä pakollista kytkemällä se koulujen yhteiskuntaopin opetukseen, jolloin nuoret sosiaalistuvat äänestämään. Kummassakin vaihtoehdossa on tietenkin omat ongelmansa, mutta niin on kyllä siinä laskevassa äänestysprosentissakin, vai mitä?
Perussuomalaisten kannatushuipusta ehkä vielä hieman. Jos se on vielä tulevaisuudessa, niin melkoista mullistusta tämä kyllä edellyttää, kun puolueen kannatus esimerkiksi tämänkuisessa HS-Gallupissa oli nykyisen huikean nosteen tuellakin vain 7,7 %. Puolueen tähänastinen kannatushuippuhan nähtiin vuoden 1968 presidentinvaaleissa, jolloin se - tuolloin vielä Suomen maaseudun puolueen nimellä - sai 11,35 % äänistä. Tämän ennätyksen lyödäkseen puolueen pitäisi siis säilyttää koko nykyinen kannatuksensa ja saada siihen vielä yli kolmannes lisää. Kun puolue jo nyt on melkein kaksinkertaistanut kannatuksensa kahden vuoden takaisista eduskuntavaaleista, kasvunvaraa tuskin on enää näin paljon. (Perussuomalaisten tämänkertainen kannatushuippu sen sijaan saattaa olla vielä tulossa, mutta se on sitten jo eri asia.)
Itse asiassa ei niin suurta mullistusta, etteikö se olisi tietyissä rajoissa mahdollista.
Kyselytutkimuksissa Perussuomalaisilla on havaittu olevan kannatuspotentiaalia, joka mahdollistaisi nykyisiä vaalituloksia kovemmat luvut. Tämä käy ilmi mm. puolueiden teettämistä omista tutkimuksista, joita ei useinkaan julkisteta. Niistä tapahtuvat vuodot tehdään lähes poikkeuksetta tarkoituksellisesti, silloin kun puolueen oma tai kilpailijan tulos antaa siihen aihetta. Poikkeuksena voisi kuitenkin mainita Helsingin Sanomissa olleen Välihuomion (HS 27.04.2009 A4), missä politiikan toimittaja Piia Elonen kirjoitti tietoonsa saamista Kokoomuksen tutkimustuloksista. Tosin kirjoituksen sisältö olisi ollut vallan toinen, mikäli hän olisi nähnyt koko aineiston.
Kysymys on kuitenkin lopulta aika pienistä äänimääristä, esim. Keskusta säilytti suurimman puolueen aseman edustavaaleissa vuonna 2007. Keskustalle tukensa antoi 640 428 kansalaista, mikä suhteellisena kannatuksena vastasi 23,1 prosentin osuutta kaikista annetuista äänistä. Kokoomus nousi toiseksi suurimmaksi puolueeksi 616 841 äänellä, mikä vastasi kannatukseltaan 22,3 prosenttia. Sdp:hen puolestaan luotti 594 194 kansalaista ja se jätti sosiaalidemokraatit kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi 21,4 prosentin kannatuksella.
Kolme suurinta puoluetta saivat yhteensä yli 1,8 miljoonan kansalaisen luottamuksen ja lähes 66 prosentin yhteiskannatuksen. Kuitenkin Keskusta sai vain 23 587 ääntä enemmän kuin Kokoomus ja Kokoomus puolestaan 22 647 ääntä enemmän kuin sosiaalidemokraatit. Pelkästään 12 000 ihmisen vaalikäyttäytyminen ja toisella tavalla äänestäminen olisi riittänyt kääntämään puolueiden suuruusjärjestyksen ja mahdollisesti muuttamaan vaaleja seurannutta hallituskoalitiota.
Europarlamenttivaaleissa näkyi tutkimusten ennustama kannatuspotentiaali Perussuomalaisille. Perussuomalaisten tulos oli 162 571 ääntä ja 9,8 prosentin suhteellinen kannatus. Tuloksen kovuudesta kertoo myös äänestysprosentin alhaisuus, 40,3 (2005: 41,1).