Kävimme eilen katsomassa Lupauksen, joka oli oikeasti minusta ihan hyvä. Minä, joka olen kaikkea muuta kuin isänmaallinen ja minä, joka vihaan sotaelokuvia pidin siitä. Elokuva on saanut osakseen suurta kritiikkiä, jota en ihan oikeasti ymmärrä. Vihdoinkin (vaikka aivan liian myöhään) tehtiin elokuva Suomen sodista naisnäkökulmasta ja saman tien se haukutaan maanrakoon. Ok, elokuvassa oli muutamia kankeita kohtia ja suomalaisnäyttelijöiden tuijottaminen elokuva toisensa jälkeen valkokankaalta alkaa olla melko puuduttavaa.
Lainaan seuraavassa Veli-Pekka Lehtosen arvostelua (NYT-verkkoliite).
Tekijät ovat ammattilaisia mutta tilaaja amatööri. Päärahoittaja on Lotta Svärd Säätiö, ja sen kuusijäseninen lottaneuvosto on valvonut elokuvan tekoa käsikirjoituksesta alkaen. Lotat ovat myös lausuneet julki toiveen, että Lupaus olisi vastaus vuosien vaikenemiseen, että se olisi "naisten Tuntematon sotilas".
Ei ollut mitenkään yllättävää, että kritiikin kohteeksi joutuu rahoittajana ollut Lotta Svärd Säätiö. Ahdistaako tai uhkaako se jotenkin Tuntsikan asemaa, että Lotat ovat toivoneet tämän olevan naisten tuntsikka?
Lupaus on kertomus unelmatytöistä Kannaksella.
Tai sitten kertomus kolmesta tavallisesta suomalaistytöstä, jotka päättävät vanhempiensa vastusteluista huolimatta lähteä sotaan. Kunnianteko on usein heikko lähtökohta elokuvanteossa, ja sen "oikean" lottahistorian kertominen kangistaa Lupauksen joukoksi järjestöhistoriallisia kohtauksia. Se voi miellyttää tilaajaa ja lottien sota-ajan tehtävistä kiinnostuneita, mutta miellyttääkö se minkään ikäistä suurta yleisöä?
Joukko järjestöhistoriallisia kohtauksia? Huh, mielessäni on vain yksi, erittäin tärkeä, kohtaus silloin kun Lottia pyydettiin kantamaan asetta itsepuolustukseksi. Se, että elokuvassa on mukana myös muutamia Lottien kokouksia oli minusta mielenkiintoista ja tärkeää.
Vaikka historialliset faktat olisivatkin oikein, niin Lupauksen kiiltokuvamaiset henkilöt tuovat ensimmäisenä mieleen elokuvahistorian kovimman itsesensuurin. Sitä harjoitettiin 1930–50-lukujen Hollywoodissa. Sensuurisäännöstö kulki nimellä Haysin koodi, ja se määräsi yksityiskohtaisesti, miten seksiä, väkivaltaa, rikoksia ja uskontoa oli käsiteltävä. Kiroilla ei saanut, jumalattomia tansseja ei saanut esittää eikä Jumalaa pilkata. On pysäyttävää tajuta, miten vuonna 2005 valmistunut Lupaus täyttää kaikki 30-lukulaisen itsesensuurin pykälät.
Lotat haluavat vastata vaikenemiseen vaikenemisella.
Mitä ihmettä? Pitäisi tietysti tutustua Haysin koodiin tarkemmin, jotta voisi vastata tähän. Mutta kun en ymmärrä alkuunkaan, mitä tässä haetaan takaa?
Lottien euroja on käytetty myös taistelukohtauksiin. Jani Kumpulaisen käsivaralta tallentamat näyt etenkin talvisodan taisteluista ja noen tummentamasta lumesta ovat pysäyttäviä, mutta ovatko ne merkittäviä rintamalinjan takana työskennelleiden naisten historiassa?
Tästä olen samaa mieltä. Taistelukohtauksia oli kolme ja se oli liikaa. Minua ällötti, ehkä juuri siksi, että tilanteet olivat niin käsin kosketeltavissa. Minustakaan niillä ei olisi tarvinnut mässäillä. Oheinen kappale on kuitenkin mielestäni ristiriidassa kirjoittajan muun mielipiteen kanssa.
Mutta niin. Elokuva kärsi hieman siitä, että siihen oli yritetty tunkea kaksi sotaa, vaikka yksikin oli riittänyt. Kolmen sisaren seuraaminen täytti sitä myöskin hieman liikaa. Vuosiluvut vilisivät ruudulla melko tiuhaan, eikä perässä meinannut pysyä koko aikaa. Kaikean kaikkiaan olen kuitenkin yllättynyt positiivisesti (vaikka viimeisen kuvan liehuva suomenlippu olikin ällömauton).
Lukisin mielelläni naisen kirjoittaman arvostelun kyseisestä elokuvasta.
Hei!
Sattumalta kirjoitin omassa blogissani juuri samasta asiasta! Olen täysin samaa mieltä kanssasi, minäkin pidin elokuvasta ja ihmettelin tuota Nyt-liitteen arvostelua.
Kävin katsomassa elokuvan lehdistönäytöksessä jo lokakuussa ja kirjoitin siitä jutun Nykypäivä-lehden numeroon 39/2005 (ilm. 28.10.2005). Että jos kiinnostaa lukea naisen kirjoittama juttu elokuvasta, niin sieltä sen löytää.
Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Olin kuulluut esimerkiksi mummoltani paljon tarinoita Hietaniemen torin pommituksista ja oli hätkähdyttävää nähdä ne lavastettuna elokuvassa.
en ollut itse tuota nyt:in juttua lukenutkaan, mutta aika hämärää tekstiä. minun mielestäni ne taistelukohtaukset olivat ihan juonenkulun kannalta oleellisia. kahden sodan tunkeminen yhteen elokuvaan on iso riski, koska rytmistä tulee väkisinkin nopea ja elokuvasta katkonainen.
eikä lotta svärdin järjestöpuolta kyllä tuotu mitenkään liikaa esille. juuri sopivissa määrin.
ja tuo sensuuri. mielestäni kerrankin suomalaisessa sotaelokuvassa esitetään naiset ihmisinä. he eivät ole kiiltokuvamaisia vaan normaaleja eläväisiä tyttöjä. enemmänkin miehistä oli tehty paatoksellisen isänmaallisia.
itse käsittelin aika paljon elokuvaa sen käsikirjoittajan kannalta, mutta olen kyllä kanssasi samaa mieltä tuosta aiheettomasta kritiikista.
Moi vaan!
Itse katsoin myös Lupauksen ja mielestäni se oli loistava! Suurin osa arvostelijoista on haukkunut elokuvan, mutta siihen ei ole aihetta, koska Lotista ei ollut ennen tällaista tehty.
Niistä taistelukohtauksista. Kysehän on sodasta. Eihän se ole mikään sota, jos taisteluita ei ole. Elokuvassa käsitellään kuitenkin kaksi sotaa.. suuria taistelukohtauksia no vain kaksi. Yksi sotiminen per sota on mielestäni tarpeeksi, jos nyt ei liian vähän.
Toivon todella, että ihmiset huomaavat elokuvan tärkeyden ja käyvät katsomassa paljon. Ja toivottavasti muutamien vuosien kuluttua Lupaus esitetään aina näin itsenäisyyspäivisin Tuntemattoman sotilaan kanssa. Lottien työ on niin arvokasta, että pitäähän se saada ihmisille tiedostetuksi!
Itse en ole kyseistä pätkää vielä nähnyt, mutta on silti pakko kommentoida.
Ensinnäkin, mielenkiintoista on esim. se, että jatkosodan loppuvaiheilla Lottia koulutettiin taistelutehtäviin. Tällaisesta "järjestöhistoriasta" Lotta Svärd ei tunnu olevan kovinkaan innokas kertomaan. Korostetaan vain Lottien kieltäytymistä itsepuolustusaseista. Siksi elokuva tuntuu minusta hieman vastenmielisen siloitellulta isänmaallisuutta vahvistavalta propagandalta.
Muutenkin sellainen sotahistoriaan perustuva isänmaallisuus on mielestäni melko kyseenalaista. Onko tämä maa tärkeä vain siksi, että sen itärajalla on sodittu vuosikymmeniä sitten? Tämä on tietenkin kärjistys, mutta silti vaikkapa itsenäisyyspivän vietossa sodilla on kohtuuttoman suuri rooli. Välillä tuntuu, että juhlallisuuksien ainoa tarkoitus on lujittaa maanpuolustustahtoa.
Sinänsä Lupaus on kyllä ihan hyvä päänavaus erilaisesta näkökulmasta tehdyille sotaelokuville. Toivottavasti se innostaa jotenkin vähän puolueettomampaa tahoa tarttumaan mielenkiintoiseen aiheeseen.