Tuomaksen Blogi

Löytyy osoitteesta:

http://tuomasleikkonen.wordpress.com/

T: Tuomas

Nyt kun siviilipalvelustakin ollaan lyhentämässä, ajattelin tutustua Aseistakieltäytyjäliittoon ja heidän ajatuksiinsa. Sitten päätin peilata niitä omiin järkeilyihini. Ehkä opinkin jotain. Aloin käydä jopa sisäistä vuoropuhelua, joka on kuulemma ihan tervettä joskus. Noh, tässä tulos...

"AKL ei usko aseisiin perustuvaan turvallisuuteen. On väärä lähtökohta, että eri valtioiden ja niissä asuvien ihmisten intressit ovat vastakkaiset.."

Periaatteessa oikein. Ihmisten intressit ovat samanlaiset joka paikassa. Rauha on perimmäinen intressi kaikkialla. Mutta maailmaa pyörittävät valtiot, joiden päämiesten intressit ovat eräissä maissa hyvin kaukana kansalaisten intresseistä. Heidänhän ei tarvitse itse osallistua taisteluihin. Oman katsomukseni mukaan vastuu on kuitenkin aina kansalla, koska se on toimija. Ilman johtajien käskystä toimivaa kansaa ei tapahtuisi mitään. Mutta jos kansaa ei kiinnosta oman valtionsa toimet, törmätään ongelmaan. Tässä korostan, että poliittisten oikeuksien puuttuminen ei ole mikään syy kieltäytyä vastuusta. Niiden puuttuessa on kansan velvollisuus hankkia ne itselleen. Muuten kansa on vain tahdoton koneisto, jonka kuka tahansa hullu voi ottaa käyttöönsä. Mutta eikö armeija ole juuri tällainen koneisto? Ei, koska kaikki on lopulta kansan vastuulla. Demokratia tai ei. Kansa kantaa vastuun valtionsa sotilaallisesta toiminnasta, taistelee se sitten itse tai toimii maksumiehenä. Jos ei ole armeijaa, ei sitä voida käyttää myöskään heikkojen puolustamiseen kotona tai ulkomailla. Välillä kansaa ei aina suoranaisesti edes haittaa sodan käyminen (hyökkääminen) toista kansaa vastaan. Ei ainakaan, jos hyökkäävä valtio on tarpeeksi voimakas tai sen kansalaisten määrä tarpeeksi suuri. Tuskinpa esim. keskivertovenäläistä paljoa hetkautti Itä-Puolan tai Baltian maiden liittäminen Neuvostoliittoon, tuskin edes Talvisota. Tämä sillä edellytyksellä, että kyseessä ei ollut hyökkäyksessä mukana ollut sotilas tai hänen omaisensa. Ei hänelle edes kerrottu totuutta asiasta silloin, eikä ole kerrottu kunnolla vieläkään.

Valtioilla on aina ollut armeijoita, joihin on löytynyt sotilaita joko velvoitusperiaatteella tai rahalla. Historiallisesti melko lyhyen asevelvollisuuskauden jälkeen olemme Euroopassa itse asiassa palaamassa palkka-armeijoihin, jotka ennen Ranskan vallankumousta olivat yleisiä. Köyhiä värvättäviähän aina riittää. Tässä päästäänkin kätevästi seuraavaan lauseeseen.

"On väärä lähtökohta, että turvallisuus on turvallisuutta toisia valtioita, toisia ihmisiä vastaan. Toisten ihmisten tappaminen tai siihen valmistautuminen ei luo suojaa todellisia uhkia, esim. ympäristöongelmia tai köyhyyttä, vastaan."

Ensinnäkin kukaan ei ole väittänyt, ettei muita kuin sotilaallisia uhkia olisi, tai että ne ja sotilaalliset uhat olisivat jotenkin toisensa poissulkevia. Muut kuin sotilaalliset uhat ovat merkittäviä. Toiseksi toisten ihmisten tappaminen (sota) on varsin eri asia kuin siihen valmistautuminen. Vertailukohdaksi voisi ottaa pommisuojien rakentamisen ja niihin asumaan muuttamisen. Kolmanneksi , ja tätä korostan, reaalimaailmassa ihminen on ajoittain todellakin uhka toiselle ihmiselle. Joka päivä tuhannet kuolevat toisen ihmisen (usein myös sotilaan) käden kautta. Sen lisäksi, että sotilaat tappelevat keskenään, on viime vuosikymmeninä sotilaiden väkivalta siviilejä kohtaan lisääntynyt valtavasti. Tärkeää olisi opettaa ihmiset kunnioittamaan toisten ihmisten ja ihmisryhmien perusoikeuksia. Mutta on tilanteita, joissa on pakko todeta, että opetus ei ole mennyt perille. Tilanne on siitä syystä toiveikas, että ihmisten intressit todella ovat samanlaiset. Ihmiset kanssakäyvät yhä enemmän toistensa kanssa, ja osaavat näin asettua yhä paremmin toistensa asemaan.

"Pikemminkin sota ja asevarustelu pahentavat näitä ongelmia tuhlaamalla niiden ratkaisemiseen ja ehkäisemiseen kipeästi tarvittavia taloudellisia ja inhimillisiä voimavaroja. Ihmiskunta voi ratkaista olemassaoloaan ja kotiplaneettaansa uhkaavat vaarat vain toimimalla yhdessä."

Täysin totta koko ihmiskunnan kannalta. Kannattaisi tältä seisomalta lakkauttaa kaikki armeijat yhtäaikaa. Mutta koska niin ei tapahdu, olisi valtion itsemurha lakkauttaa armeija. Tämä siis tilanteessa, jossa ei voida luottaa jonkun muun valtion armeijan tukeen. Teoreettisessa tilanteessa, jossa Suomi lakkauttaisi armeijansa, ottaisivat EU ja NATO vastuun Suomen alueesta. Ja ihan oman etunsa vuoksi. Esimerkkinä tästä voisi olla vaikkapa Kosovo, joka piakkoin itsenäistynee. Kun se päivä koittaa, perustetaan myös Kosovon valtion armeija, koska Länsi haluaa joukkonsa kotiin...

"Aseisiin perustuvan turvallisuuden sijasta AKL haluaa omalta osaltaan olla rakentamassa maailmaa, jossa vallitsee todellinen turvallisuus. Turvallisuus, joka ei perustu aseisiin, vaan siihen, ettei kukaan enää tarvitse aseita. AKL:n toiminnan pohjana on kansainvälinen sodanvastustajien julistus: "Sota on rikos ihmiskuntaa vastaan. Siksi olen päättänyt olla tukematta minkäänlaista sotaa ja taistella sotien kaikkien syiden poistamiseksi"Paitsi että armeijat ovat tulosta rakenteellisesta väkivallasta, ne myös ylläpitävät sitä. Sen takia pidämmekin aseistakieltäytymistä ja antimilitaristista toimintaa tärkeänä osana kamppailussa oikeudenmukaisemman maailman puolesta."

Miten voidaan luopua yksipuolisesti aseista maailmassa, jossa kuitenkin eräät tuntuvat tarvitsevan aseita? Aseethan ovat vallan väline, ja jos molemmilla osapuolilla on aseita, on valtasuhde heikompi kuin jos toinen on aseeton. Kukaan ei sodi sodan vuoksi, paitsi ehkä sotaan "tottuneet" terroristit/vapaustaistelijat, joilla ei ole mitään muuta elämässään. Tai G.W.Bush, joka saa rahaa aseteollisuudelta. Sodalla on aina syy ja tavoite, vaikka syy joissakin sodissa menettäisikin merkityksensä ja tavoite tulisi mahdottomaksi saavuttaa. Sota tapahtuu silloin, kun sotilaallisella toiminnalla katsotaan voivan saavuttaa jotain, joka on operaation arvoista. Jokaiselle lienee tuttu ajatus aseiden rauhoittavasta vaikutuksesta esim. Kylmän Sodan aikana. Sodan hinta oli liian suuri. Toisaalta II Maailmansota nosti esim. Neuvostoliiton maailmanvallaksi, sodalla se laajensi aluettaan ja loi sitä hyödyttävän alusmaiden verkoston. Näin sota ja armeija mahdollistivat muitten kansojen alistamisen. Samaan aikaan sota ja armeijat loivat mahdollisuuden demokratialle ja vapaalle yhteiskunnalle niin Länsi-Euroopassa kuin Suomessakin. Myöhemmin sotilaallinen toimenpide tarjosi mm. mahdollisuuden Kosovon albaaneille palata koteihinsa. Ja niin edelleen. Sitten on myös pitkä lista sotia, joista ei ole ollut mitään hyötyä, vaan pelkästään haittaa kaikille osapuolille.

Sodan alkaminen on aina shokki, vaikka tunnemmekin tarinat I Maailman- sodan innostuneista nuorukaisista. Edelleen on aina niitä, jotka eivät usko sotaan ennankuin se lopulta syttyy. Tällaisia oli Talvisodan aattona mm. Suomen hallituksessa useita, esim. Väinö Tanner. Hän piti varustautumista uskomattomana tuhlauksena vielä kesällä 1939. Tuloksena olivat sotamiehet, jotka lähtivät siviilikamppeissa rintamalle. Toivoisin vain, että Aseistakieltäytyjäliitto painottaisi, selkeyden vuoksi, rohkeasti lopullista päämääräänsä, joka kuuluu näin:

Aseistakieltäytyjäliitto pitää armeijalaitosta ja asevelvollisuusjärjestelmää tarpeettomina ja vaatii niiden lakkauttamista.

Kuten jo todettu, toivon vilpittämästi ihmiskunnan kannalta että ajatus leviäisi etenkin maailman suurvaltojen johtajien keskuudessa. He kuitenkin pyörittävät suurinta osaa maailman armeijoista. Mutta ajatus ei näytä saavan suosiota, pikemminkin näyttää käyvän päinvastoin. Näin on asia etenkin Venäjällä, jonka rooli on Suomen kannalta merkittävin. Ajatus armeijan lakkauttamisesta tai sen minimoimisesta ei ole kovinkaan uusi. Sinisilmäisyyteen ei meillä Suomessa kuitenkaan ole enää toista kertaa varaa. Lahden takana ovat virolaiset ”oppineet läksynsä”. Monet heistä vakuuttavat, että ”toista kertaa ei antauduta tappelematta”. Koska omat voimat eivät siihen viime kerralla riittäneet, on liittouduttava tulevaisuuden varalle. Samantapaisia ajatuksia on myös ollut juutalaisilla suhteessa Israelin valtioon ja armeijaan post-holokaustisena aikana. Ei haluta enää koskaan kokea avuttomuutta.

Näissä pohdinnoissa realismi ja idealismi törmävät auttamatta. Harva idealismi tarkastelee koko tilannetta, usein keskitytään yhteen epäkohtaan. Näin on myös anti-militarismin kanssa. Realismi puolestaan joutuu jo nimensä puolesta ottamaan tilanteen kaikki aspektit huomioon. Aseistakieltäytyjäliiton mukaan valtiolla eikä ihmisellä ei kertakaikkiaan ole missään tilanteessa oikeutta puolustautua aseellisesti. Tähän voi todennäköisesti harva suomalainen yhtyä. Kaunis ajatus sinänsä.

Jeltsinkö muka käynyt kauppaa Suomen kanssa Karjalasta! Että kehtaakin suomalainen sanomalehti kirjoittaa tuollaisia. Että Venäjä olisi luopunut alueestaan, jonka se on Suuressa Isänmaallisessa Sodassa työllä ja tuskalla vallannut? Törkeää! Johan tässä Venäjän kansallinen kunnia tahraantuu.

Reilun sadan kilometrin päässä Virossa tosin puna-armeija joutui lähtemään. Viipurista kertovassa dokumentissa Viipurissa asuva venäläisnainen kertoo, kuinka hänen ymmärryksensä mukaan luovutettu Karjala on ollut osa Ruotsia, Venäjää ja Suomea. Riippuu näin puhujasta, mihin alue kuuluu. Sama pätee tosin Suomenkin alueeseen, puhumattakaan Baltian maista.

Välillä meinaa ymmärrys loppua, kun ajattelee ”Venäjän kansallista kunniaa”. Neuvostoliitto ajoi kodeistaan 450´000 karjalaista. Tässäkin olen tosin kuullut (venäläisiä) väitteitä, että ”Suomihan ne karjalaiset evakuoi”. Noh, Stalin olisi kyllä vuorenvarmasti evakuoinut Siperiaan jäljellejääneet, turvallisuuspoliittisista syistä. ”Fasistisimmat” olisi lahdattu saman tien näin kuljetuskustannuksissa säästäen. Syksyllä 1944 alueelle lähinnä Etelä-Venäjältä saapunut väestö saattoi asettua käytännössä valmiisiin taloihin ja asuntoihin, alkaa viljellä valmiita peltoja. Samoin ei ollut Suomessa, jossa raivattiin sodan jälkeen kiireesti lisämaata isommista taloista saatujen plänttien jatkoksi.

Nykyiset Kannaksen asukkaista monet elävät kerjuulla tai prostituutiolla, ruokapuolella omat kasvimaat ovat kovassa käytössä. Alue on tärvelty ja jätetty rapistumaan niin uskomattomalla tavalla, että kansallinen kunnia on lähes vitsi. Öljyrahat ehkä auttavat jatkossa, mutta luulenpa että suomalaisten vaateapu ja orpokodit ovat jatkossakin tarpeen. Inhimillinen kurjuus on tunnetusti samanlaista kansallisuuteen katsomatta.

Hah, disinformaatiotoiminta kohtasi Suomea nopeamminkin kuin arvasinkaan. Nyt on suomalaisessa kanassa salmonellaa. Todisteet Suomen kannan puolesta tuntuvat melko pitäviltä, viranomaiset ovat suorastaan luottavaisia: "kyllähän venäläinen nyt järkipuhetta ymmärtää.."

Niin niin, kaikki on kuitenkin puhdasta politiikkaa ja uhkailua. Suomi on ilmeisesti puolustanut Viroa liian tiukkasanaisesta tms. Toisaalta mitään epäilystä Suomen länteen sitoutumisesta ei Venäjällä varmaan ole ollutkaan. Mutta muistissa on ehkä kylmän sodan ajoilta miten suomalaiset poliitikot saa rähmälleen. Ei siitä niin kauan ole, koitetaan siis kepillä jäätä. Jos vaikka pienellä uhkailulla saataisiin Suomi pidettyä ulkona NATO:sta. Sitäpaitsi tuontikielto-tyyppinen salattu merkantilismi tietenkin hyödyttää Venäjän omaa elintarviketeollisuutta. Muutenkin maa näyttää sulkeutuvan, tämän ovat todenneet monet asiantuntijatkin. Jotenkin tuntuu, että yleinen kehitys alkaa muistuttaa allekirjoittaneen asiointia pietarilaisen ravintolan tarjoilijoiden kanssa . Seuraavan keskustelun kävin kolmen eri tarjoilijan kanssa yhdessä ja samassa ravintolassa:

• excuse me, do you speak english
• No!

jonka jälkeen tarjoilija kävelee pois. Noh, palvelukulttuureissa on tunnetusti eroja. Pitäisi varmaan opetella venäjää...

Fasismi nousee Virossa, tiesittekö? Siis Virossa, ei Venäjällä, jossa toisinajattelijoiden mielenilmaukset tukahdutetaan ja merkittäviä oppositiopuolueita kielletään osallistumasta vaaleihin. Ei Venäjällä, jossa hallitsijaa kannattava nuorisojärjestö saa terrorisoida muiden maiden suurlähettiläitä miten tahtoo. Ei Venäjällä, missä ulkomaalaiset eivät enää saa pitää kojujaan toreilla, ja jossa heitä sekä syrjitään (mm. Euroopan Neuvoston kanta) että suoranaisesti pahoinpidellään.

Mikä voima onkaan väitteellä. Ihminen, ainakin vapaassa yhteiskunnassa kasvanut, on tottunut ajattelemaan ettei kukaan voi sinisilmin väittää jotain sellaista, jonka kaikki tietävät olevan valhetta. Hitler totesi tunnetusti, että mitä suurempi valhe, sitä helpommin ihmiset siihen uskovat. Neuvostoliitto ylläpiti koko olemassaolonsa ajan selkeää disinformaation kulttuuria, joka on tehokas keino torjua kriittiset äänet. Suomalaisille tarjottiin marraskuun lopulla 1939 kaksi tyrmistyksen aihetta. Neuvostoliiton hyökkäys oli toki raskas ja järkyttävä isku pienelle maalle, mutta Mainilan laukaukset loukkasivat myös, vaikkakin toisella tavalla. Silloinkin oli molemmille osapuolille selvää, että väitökset ovat valhetta. Sittemmin disinformaation tekniikkaan saivat tutustua myös Itä-Euroopan maat. Mainilan tekniikka tuntuu olevan vanha hyväksi havaittu keino, sen viimeisin muoto on väite jonka mukaan virolaiset poliisit hakkasivat venäläisen edustajan tajuttomaksi.

Miltäköhän virolaisista mahtaa tuntua, kun he saavat kuulla olevansa fasisteja. Ja vielä sellaisen valtion kansalaisilta, jonka edeltäjä sorti heitä 45 vuotta ja suoraan murhasi kymmeniätuhansia virolaisia. Neuvostoliitto myös pakkosyötti heille ideologiaansa ja yritti sulauttamalla tehdä virolaisista venäläisiä. Ilman NL:n miehitystä ei Virossa olisi 300´000 venäläistä. Eikä olisi puna-armeijaa ylistävää patsastakaan, josta tapella. Vapaa Viro olisi varmasti osoittanut kriittisyytensä fasismia kohtaan muilla tavoin, koskettihan se heitäkin. Mutta ei ole Suomessakaan patsasta, vapautimme tosin itse itsemme. Taidamme silti olla samoja valkobandiittifasisteja kaikki. Ovatko fasismisyytökset pahempaa kuin kuulla Putinin suusta, ettei mitään miehitystä koskaan ollutkaan, että Viro liittyi NL:oon vapaaehtoisesti?

Euroopan Unionin vanhat jäsenmaat kuuntelevat Venäjää, koska haluavat liennyttää välejä. Ja pitäähän tilannetta rauhoitella. Ja on varmasti olemassa venäläinen historiantulkinta. Siinä voitaisiin vaikka lähteä liikkeelle siitä, että Neuvostoliitto murhasi myös miljoonia venäläisiä. Totalitärismiin suhtautumisessa on kaikkein tärkeintä, että siihen syyllistyneet maat pystyvät itsekritiikkiin ja uuteen alkuun. Saksalaiset ovat onnistuneet tässä erinomaisesti, venäläisten kohdalla tilanne oli kauan epäselvä. Arkistot olivat jonkin aikaa auki, ja demokratian nimeen vannottiin. Kannettiin huolta mm. venäläisvähemmistöstä Virossa, joka nähtiin uhrina. Jeltsin kävi Mannerheimin haudalla. Toisaalta Pietarissa mummot kantoivat vappuna Stalinin kuvia ja Putinin mukaan Neuvostoliiton romahtaminen oli 1900-luvun suurin tragedia.

Nyt tilanne on viimestään paljastunut. Vironvenäläiset eivät ole rakentaneet kansallista identiteettiään uudelleen ns. eurooppalaisten arvojen varaan, vaikka se olisi tarjonnut heille esim. vähemmistöjen suojelun ajatuksen. Heitä vain harmittaa, että puna-armeijasta saa Virossa puhua pahaa ja että heidän herrakansa-asemansa Virossa on mennyttä. Tukea he saavat emämaasta, johon he vahvasti identifioituvat. Emämaan edustajat taas puuttuvat suvereenien naapureiden asioihin röyhkeästi. Yhtäkkiä Virosta puhutaan kuin jostain Venäjän osavaltiosta. Valtakunta hakkaa rintaansa ja pullistelee lihaksiaan myös varustelusopimusasioissa.

Myös Hitler kantoi huolta vähemmistöistä. Monet mm. Puolan ja Tsekkoslovakian saksalaisista kannattivatkin natseja, ja sodan tultua heidän toiveensä toteutui. He ”palasivat valtakuntaan” (Heim ins Reich). Enemmistöä edustaville kansallisuuksille kävi huonommin.

Voitonpäivää odotellessa....

Kuvitelkaapa seuraava tilanne, jos vain pystytte:

Eurooppalaiseen syksyyn kuuluu yhteisenä juhlana myös Vapautumisen Päivä. Tuolloin juhlitaan tiettyjen Itä- ja Keski-Euroopan maiden vapautumista diktatorisesta järjestelmästä, näihin maihin kuuluvat lähes puolet Euroopan Unionin jäsenmaista. Sen sijaat että tankit vyöryvät kenraalien ohi ja hävittäjät suorittavat ohilentojaan, ovat tämän juhlan pääosassa tavalliset ihmiset, siviilit. Juhlittavia sankareita ovat ne ihmiset, joilla oli 90-luvun taitteessa rohkeutta nousta valtaapitäviä vastaan. Ne, jotka panivat omat uransa ja elämänsä, usein jopa henkensä alttiiksi saadakseen itselleen ja kanssaihmisilleen jotain sellaista, jota me tänä päivänä pidämme itsestäänselvytenä, nimittäin itsemääräämisoikeuden, demokratian ja ihmisoikeudet. Heitä yritettiin hiljentää tankkien ja salaisen poliisin avulla, mutta heidän onnistui tehdä historiaa. He loivat ihmisoikeuksille ja demokratialle perustuvan hallinnon maihinsa. Samalla nämä arvot ovat nyky-EU:n perusarvoja; vientituotteita, joita EU yrittää levittää myös omien rajojensa ulkopuolella.

Jokaiselle Euroopassa on päivänselvää, että Itä-Euroopassa 90-luvun alkuun asti vallinnut diktatorinen järjestelmä, kommunismi, ei noin vain tupsahtanut niihin maihin joissa se vallitsi. Tämän järjestelmän, joka terrorisoi, kidutti ja murhasi tuhansia ihmisiä Itä-Euroopassa, toi mukanaan puna-armeija, Stalinin johtama Neuvostoliitto. Mutta venäläisetkin ovat oppineet miten voittaa muiden kansakuntien luottamus ja arvostus puolelleen. Siitä huolimatta, että he itse olivat neuvostovaltion uhreja (varsinkin 30-luvulla, jolloin miljoonia venäläisiä murhattiin Stalinin puhdistuksissa), he ymmärtävät, että se oli heidän kotimaansa ja maanmiehensä, jotka toivat hirmuvallan Itä-Eurooppaan. He ovat sittenkin pystyneet kehittämään eräänlaisen kollektiivisen, kansallisen ajatuksen historiallisesta vastuusta. Tämä ajatus nojaa siihen ajatukseen, että he myös nykyään ovat vastuussa itsestään ja poliittisesta johdostaan. Tässä Saksa on toiminut heille esikuvana. Venäjän johtajat ovat kutsutut myös Vapautumisen Päivän juhlallisuuksiin, vaikka heidän läsnäolonsa alkuaikoina kysymyksiä herättikin.

Venäläiset itse, kuten monet muutkin, tutkivat Stalinin hirmuhallintoa ja niitä kaikkia keinoja joilla ihmisiä terrorisoitiin Neuvostoliitossa vallan pitämiseksi yksissä käsissä. Arkistot ovat auki, Siperian merkittävimmistä ex-vankileireistä on tehty museoita.

Venäjä on täynnä monumentteja, joissa toistuu ajatus: ”Ei koskaan enää”. Venäjällä on liittosopimus niin EU:n kuin NATO:nkin kanssa. Venäjä on ymmärtänyt, että sen alue voi koostua vain sellaisten väestöryhmien asuinalueista, jotka haluavat kuulua Venäjään. Nykyinen Venäjä onkin varsin erityyppinen valtio kuin mitä Neuvostoliittoa seurannut Venäjä. Sen osavaltiot nauttivat vahvaa autonomiaa Moskovan huolehtiessa lähinnä osavaltioiden yhteisten toimien koordinoinnista.

Kaiken kaikkiaan venäläiset ovat ymmärtäneet, että imperiumi-ajattelu ei ole johtanut kuin riitohin sekä muiden kansakuntien että omien väestöryhmien kanssa. Tällä tarkoitan siis ajatusta imperiumista, etupiireistä ja ”kansojen perheestä”, joka hävisi muualla Euroopassa ensimmäisen, viimeistään toisen maailmansodan jälkeen, mutta oli vallalla koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan. Neuvostoliiton romahdusta seuranneen vuosikymmenen jälkeen se alkoi nostaa päätään myös "uudella" Venäjällä.

Vaikka venäläisenä ei ole varsinkaan 90-luvun mullistuksia seuranneina kahtena vuosikymmenä ollut helppo olla, on Euroopassa ja jopa Baltiassa opittu antamaan venäläisille anteeksi. Venäläisten mahdolliseen erilaisuuteen ja omalaisuuteen on helpompi suhtautua kun tietää, että heiltä voi kansana odottaa aitoa arvostusta muita kansoja ja valtioita kohtaan. Mikään rikos ei ole liian suuri anteeksiannettavaksi, jos sen tekijä aidosti katuu tekojaan. On myös opittu näkemään Venäjän historiallinen länsimaisuus ja toisaalta venäläisvaikutteet monissa Euroopan maissa. Venäläisten uusi sukupolvi suhtautuu demokratiaansa ylpeästi, se ei epäröi kritisoida myös aikaisempien sukupolvien tekoja ja mentaliteettia.

• ------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Tällaista haavekuvaa voisi kehitellä pitemmällekin, mutta valitettavasti jossain vaiheessa on palattava todellisuuteen, joka on kovin erilainen.