http://tuomasleikkonen.wordpress.com/

T: Tuomas

"AKL ei usko aseisiin perustuvaan turvallisuuteen. On väärä lähtökohta, että eri valtioiden ja niissä asuvien ihmisten intressit ovat vastakkaiset.."

Periaatteessa oikein. Ihmisten intressit ovat samanlaiset joka paikassa. Rauha on perimmäinen intressi kaikkialla. Mutta maailmaa pyörittävät valtiot, joiden päämiesten intressit ovat eräissä maissa hyvin kaukana kansalaisten intresseistä. Heidänhän ei tarvitse itse osallistua taisteluihin. Oman katsomukseni mukaan vastuu on kuitenkin aina kansalla, koska se on toimija. Ilman johtajien käskystä toimivaa kansaa ei tapahtuisi mitään. Mutta jos kansaa ei kiinnosta oman valtionsa toimet, törmätään ongelmaan. Tässä korostan, että poliittisten oikeuksien puuttuminen ei ole mikään syy kieltäytyä vastuusta. Niiden puuttuessa on kansan velvollisuus hankkia ne itselleen. Muuten kansa on vain tahdoton koneisto, jonka kuka tahansa hullu voi ottaa käyttöönsä. Mutta eikö armeija ole juuri tällainen koneisto? Ei, koska kaikki on lopulta kansan vastuulla. Demokratia tai ei. Kansa kantaa vastuun valtionsa sotilaallisesta toiminnasta, taistelee se sitten itse tai toimii maksumiehenä. Jos ei ole armeijaa, ei sitä voida käyttää myöskään heikkojen puolustamiseen kotona tai ulkomailla. Välillä kansaa ei aina suoranaisesti edes haittaa sodan käyminen (hyökkääminen) toista kansaa vastaan. Ei ainakaan, jos hyökkäävä valtio on tarpeeksi voimakas tai sen kansalaisten määrä tarpeeksi suuri. Tuskinpa esim. keskivertovenäläistä paljoa hetkautti Itä-Puolan tai Baltian maiden liittäminen Neuvostoliittoon, tuskin edes Talvisota. Tämä sillä edellytyksellä, että kyseessä ei ollut hyökkäyksessä mukana ollut sotilas tai hänen omaisensa. Ei hänelle edes kerrottu totuutta asiasta silloin, eikä ole kerrottu kunnolla vieläkään.

Valtioilla on aina ollut armeijoita, joihin on löytynyt sotilaita joko velvoitusperiaatteella tai rahalla. Historiallisesti melko lyhyen asevelvollisuuskauden jälkeen olemme Euroopassa itse asiassa palaamassa palkka-armeijoihin, jotka ennen Ranskan vallankumousta olivat yleisiä. Köyhiä värvättäviähän aina riittää. Tässä päästäänkin kätevästi seuraavaan lauseeseen.

"On väärä lähtökohta, että turvallisuus on turvallisuutta toisia valtioita, toisia ihmisiä vastaan. Toisten ihmisten tappaminen tai siihen valmistautuminen ei luo suojaa todellisia uhkia, esim. ympäristöongelmia tai köyhyyttä, vastaan."

Ensinnäkin kukaan ei ole väittänyt, ettei muita kuin sotilaallisia uhkia olisi, tai että ne ja sotilaalliset uhat olisivat jotenkin toisensa poissulkevia. Muut kuin sotilaalliset uhat ovat merkittäviä. Toiseksi toisten ihmisten tappaminen (sota) on varsin eri asia kuin siihen valmistautuminen. Vertailukohdaksi voisi ottaa pommisuojien rakentamisen ja niihin asumaan muuttamisen. Kolmanneksi , ja tätä korostan, reaalimaailmassa ihminen on ajoittain todellakin uhka toiselle ihmiselle. Joka päivä tuhannet kuolevat toisen ihmisen (usein myös sotilaan) käden kautta. Sen lisäksi, että sotilaat tappelevat keskenään, on viime vuosikymmeninä sotilaiden väkivalta siviilejä kohtaan lisääntynyt valtavasti. Tärkeää olisi opettaa ihmiset kunnioittamaan toisten ihmisten ja ihmisryhmien perusoikeuksia. Mutta on tilanteita, joissa on pakko todeta, että opetus ei ole mennyt perille. Tilanne on siitä syystä toiveikas, että ihmisten intressit todella ovat samanlaiset. Ihmiset kanssakäyvät yhä enemmän toistensa kanssa, ja osaavat näin asettua yhä paremmin toistensa asemaan.

"Pikemminkin sota ja asevarustelu pahentavat näitä ongelmia tuhlaamalla niiden ratkaisemiseen ja ehkäisemiseen kipeästi tarvittavia taloudellisia ja inhimillisiä voimavaroja. Ihmiskunta voi ratkaista olemassaoloaan ja kotiplaneettaansa uhkaavat vaarat vain toimimalla yhdessä."

Täysin totta koko ihmiskunnan kannalta. Kannattaisi tältä seisomalta lakkauttaa kaikki armeijat yhtäaikaa. Mutta koska niin ei tapahdu, olisi valtion itsemurha lakkauttaa armeija. Tämä siis tilanteessa, jossa ei voida luottaa jonkun muun valtion armeijan tukeen. Teoreettisessa tilanteessa, jossa Suomi lakkauttaisi armeijansa, ottaisivat EU ja NATO vastuun Suomen alueesta. Ja ihan oman etunsa vuoksi. Esimerkkinä tästä voisi olla vaikkapa Kosovo, joka piakkoin itsenäistynee. Kun se päivä koittaa, perustetaan myös Kosovon valtion armeija, koska Länsi haluaa joukkonsa kotiin...

"Aseisiin perustuvan turvallisuuden sijasta AKL haluaa omalta osaltaan olla rakentamassa maailmaa, jossa vallitsee todellinen turvallisuus. Turvallisuus, joka ei perustu aseisiin, vaan siihen, ettei kukaan enää tarvitse aseita. AKL:n toiminnan pohjana on kansainvälinen sodanvastustajien julistus: "Sota on rikos ihmiskuntaa vastaan. Siksi olen päättänyt olla tukematta minkäänlaista sotaa ja taistella sotien kaikkien syiden poistamiseksi"Paitsi että armeijat ovat tulosta rakenteellisesta väkivallasta, ne myös ylläpitävät sitä. Sen takia pidämmekin aseistakieltäytymistä ja antimilitaristista toimintaa tärkeänä osana kamppailussa oikeudenmukaisemman maailman puolesta."

Miten voidaan luopua yksipuolisesti aseista maailmassa, jossa kuitenkin eräät tuntuvat tarvitsevan aseita? Aseethan ovat vallan väline, ja jos molemmilla osapuolilla on aseita, on valtasuhde heikompi kuin jos toinen on aseeton. Kukaan ei sodi sodan vuoksi, paitsi ehkä sotaan "tottuneet" terroristit/vapaustaistelijat, joilla ei ole mitään muuta elämässään. Tai G.W.Bush, joka saa rahaa aseteollisuudelta. Sodalla on aina syy ja tavoite, vaikka syy joissakin sodissa menettäisikin merkityksensä ja tavoite tulisi mahdottomaksi saavuttaa. Sota tapahtuu silloin, kun sotilaallisella toiminnalla katsotaan voivan saavuttaa jotain, joka on operaation arvoista. Jokaiselle lienee tuttu ajatus aseiden rauhoittavasta vaikutuksesta esim. Kylmän Sodan aikana. Sodan hinta oli liian suuri. Toisaalta II Maailmansota nosti esim. Neuvostoliiton maailmanvallaksi, sodalla se laajensi aluettaan ja loi sitä hyödyttävän alusmaiden verkoston. Näin sota ja armeija mahdollistivat muitten kansojen alistamisen. Samaan aikaan sota ja armeijat loivat mahdollisuuden demokratialle ja vapaalle yhteiskunnalle niin Länsi-Euroopassa kuin Suomessakin. Myöhemmin sotilaallinen toimenpide tarjosi mm. mahdollisuuden Kosovon albaaneille palata koteihinsa. Ja niin edelleen. Sitten on myös pitkä lista sotia, joista ei ole ollut mitään hyötyä, vaan pelkästään haittaa kaikille osapuolille.

Sodan alkaminen on aina shokki, vaikka tunnemmekin tarinat I Maailman- sodan innostuneista nuorukaisista. Edelleen on aina niitä, jotka eivät usko sotaan ennankuin se lopulta syttyy. Tällaisia oli Talvisodan aattona mm. Suomen hallituksessa useita, esim. Väinö Tanner. Hän piti varustautumista uskomattomana tuhlauksena vielä kesällä 1939. Tuloksena olivat sotamiehet, jotka lähtivät siviilikamppeissa rintamalle. Toivoisin vain, että Aseistakieltäytyjäliitto painottaisi, selkeyden vuoksi, rohkeasti lopullista päämääräänsä, joka kuuluu näin:

Aseistakieltäytyjäliitto pitää armeijalaitosta ja asevelvollisuusjärjestelmää tarpeettomina ja vaatii niiden lakkauttamista.

Kuten jo todettu, toivon vilpittämästi ihmiskunnan kannalta että ajatus leviäisi etenkin maailman suurvaltojen johtajien keskuudessa. He kuitenkin pyörittävät suurinta osaa maailman armeijoista. Mutta ajatus ei näytä saavan suosiota, pikemminkin näyttää käyvän päinvastoin. Näin on asia etenkin Venäjällä, jonka rooli on Suomen kannalta merkittävin. Ajatus armeijan lakkauttamisesta tai sen minimoimisesta ei ole kovinkaan uusi. Sinisilmäisyyteen ei meillä Suomessa kuitenkaan ole enää toista kertaa varaa. Lahden takana ovat virolaiset ”oppineet läksynsä”. Monet heistä vakuuttavat, että ”toista kertaa ei antauduta tappelematta”. Koska omat voimat eivät siihen viime kerralla riittäneet, on liittouduttava tulevaisuuden varalle. Samantapaisia ajatuksia on myös ollut juutalaisilla suhteessa Israelin valtioon ja armeijaan post-holokaustisena aikana. Ei haluta enää koskaan kokea avuttomuutta.

Näissä pohdinnoissa realismi ja idealismi törmävät auttamatta. Harva idealismi tarkastelee koko tilannetta, usein keskitytään yhteen epäkohtaan. Näin on myös anti-militarismin kanssa. Realismi puolestaan joutuu jo nimensä puolesta ottamaan tilanteen kaikki aspektit huomioon. Aseistakieltäytyjäliiton mukaan valtiolla eikä ihmisellä ei kertakaikkiaan ole missään tilanteessa oikeutta puolustautua aseellisesti. Tähän voi todennäköisesti harva suomalainen yhtyä. Kaunis ajatus sinänsä.

Reilun sadan kilometrin päässä Virossa tosin puna-armeija joutui lähtemään. Viipurista kertovassa dokumentissa Viipurissa asuva venäläisnainen kertoo, kuinka hänen ymmärryksensä mukaan luovutettu Karjala on ollut osa Ruotsia, Venäjää ja Suomea. Riippuu näin puhujasta, mihin alue kuuluu. Sama pätee tosin Suomenkin alueeseen, puhumattakaan Baltian maista.

Välillä meinaa ymmärrys loppua, kun ajattelee ”Venäjän kansallista kunniaa”. Neuvostoliitto ajoi kodeistaan 450´000 karjalaista. Tässäkin olen tosin kuullut (venäläisiä) väitteitä, että ”Suomihan ne karjalaiset evakuoi”. Noh, Stalin olisi kyllä vuorenvarmasti evakuoinut Siperiaan jäljellejääneet, turvallisuuspoliittisista syistä. ”Fasistisimmat” olisi lahdattu saman tien näin kuljetuskustannuksissa säästäen. Syksyllä 1944 alueelle lähinnä Etelä-Venäjältä saapunut väestö saattoi asettua käytännössä valmiisiin taloihin ja asuntoihin, alkaa viljellä valmiita peltoja. Samoin ei ollut Suomessa, jossa raivattiin sodan jälkeen kiireesti lisämaata isommista taloista saatujen plänttien jatkoksi.

Nykyiset Kannaksen asukkaista monet elävät kerjuulla tai prostituutiolla, ruokapuolella omat kasvimaat ovat kovassa käytössä. Alue on tärvelty ja jätetty rapistumaan niin uskomattomalla tavalla, että kansallinen kunnia on lähes vitsi. Öljyrahat ehkä auttavat jatkossa, mutta luulenpa että suomalaisten vaateapu ja orpokodit ovat jatkossakin tarpeen. Inhimillinen kurjuus on tunnetusti samanlaista kansallisuuteen katsomatta.

Niin niin, kaikki on kuitenkin puhdasta politiikkaa ja uhkailua. Suomi on ilmeisesti puolustanut Viroa liian tiukkasanaisesta tms. Toisaalta mitään epäilystä Suomen länteen sitoutumisesta ei Venäjällä varmaan ole ollutkaan. Mutta muistissa on ehkä kylmän sodan ajoilta miten suomalaiset poliitikot saa rähmälleen. Ei siitä niin kauan ole, koitetaan siis kepillä jäätä. Jos vaikka pienellä uhkailulla saataisiin Suomi pidettyä ulkona NATO:sta. Sitäpaitsi tuontikielto-tyyppinen salattu merkantilismi tietenkin hyödyttää Venäjän omaa elintarviketeollisuutta. Muutenkin maa näyttää sulkeutuvan, tämän ovat todenneet monet asiantuntijatkin. Jotenkin tuntuu, että yleinen kehitys alkaa muistuttaa allekirjoittaneen asiointia pietarilaisen ravintolan tarjoilijoiden kanssa . Seuraavan keskustelun kävin kolmen eri tarjoilijan kanssa yhdessä ja samassa ravintolassa:

• excuse me, do you speak english
• No!

jonka jälkeen tarjoilija kävelee pois. Noh, palvelukulttuureissa on tunnetusti eroja. Pitäisi varmaan opetella venäjää...

Mikä voima onkaan väitteellä. Ihminen, ainakin vapaassa yhteiskunnassa kasvanut, on tottunut ajattelemaan ettei kukaan voi sinisilmin väittää jotain sellaista, jonka kaikki tietävät olevan valhetta. Hitler totesi tunnetusti, että mitä suurempi valhe, sitä helpommin ihmiset siihen uskovat. Neuvostoliitto ylläpiti koko olemassaolonsa ajan selkeää disinformaation kulttuuria, joka on tehokas keino torjua kriittiset äänet. Suomalaisille tarjottiin marraskuun lopulla 1939 kaksi tyrmistyksen aihetta. Neuvostoliiton hyökkäys oli toki raskas ja järkyttävä isku pienelle maalle, mutta Mainilan laukaukset loukkasivat myös, vaikkakin toisella tavalla. Silloinkin oli molemmille osapuolille selvää, että väitökset ovat valhetta. Sittemmin disinformaation tekniikkaan saivat tutustua myös Itä-Euroopan maat. Mainilan tekniikka tuntuu olevan vanha hyväksi havaittu keino, sen viimeisin muoto on väite jonka mukaan virolaiset poliisit hakkasivat venäläisen edustajan tajuttomaksi.

Miltäköhän virolaisista mahtaa tuntua, kun he saavat kuulla olevansa fasisteja. Ja vielä sellaisen valtion kansalaisilta, jonka edeltäjä sorti heitä 45 vuotta ja suoraan murhasi kymmeniätuhansia virolaisia. Neuvostoliitto myös pakkosyötti heille ideologiaansa ja yritti sulauttamalla tehdä virolaisista venäläisiä. Ilman NL:n miehitystä ei Virossa olisi 300´000 venäläistä. Eikä olisi puna-armeijaa ylistävää patsastakaan, josta tapella. Vapaa Viro olisi varmasti osoittanut kriittisyytensä fasismia kohtaan muilla tavoin, koskettihan se heitäkin. Mutta ei ole Suomessakaan patsasta, vapautimme tosin itse itsemme. Taidamme silti olla samoja valkobandiittifasisteja kaikki. Ovatko fasismisyytökset pahempaa kuin kuulla Putinin suusta, ettei mitään miehitystä koskaan ollutkaan, että Viro liittyi NL:oon vapaaehtoisesti?

Euroopan Unionin vanhat jäsenmaat kuuntelevat Venäjää, koska haluavat liennyttää välejä. Ja pitäähän tilannetta rauhoitella. Ja on varmasti olemassa venäläinen historiantulkinta. Siinä voitaisiin vaikka lähteä liikkeelle siitä, että Neuvostoliitto murhasi myös miljoonia venäläisiä. Totalitärismiin suhtautumisessa on kaikkein tärkeintä, että siihen syyllistyneet maat pystyvät itsekritiikkiin ja uuteen alkuun. Saksalaiset ovat onnistuneet tässä erinomaisesti, venäläisten kohdalla tilanne oli kauan epäselvä. Arkistot olivat jonkin aikaa auki, ja demokratian nimeen vannottiin. Kannettiin huolta mm. venäläisvähemmistöstä Virossa, joka nähtiin uhrina. Jeltsin kävi Mannerheimin haudalla. Toisaalta Pietarissa mummot kantoivat vappuna Stalinin kuvia ja Putinin mukaan Neuvostoliiton romahtaminen oli 1900-luvun suurin tragedia.

Nyt tilanne on viimestään paljastunut. Vironvenäläiset eivät ole rakentaneet kansallista identiteettiään uudelleen ns. eurooppalaisten arvojen varaan, vaikka se olisi tarjonnut heille esim. vähemmistöjen suojelun ajatuksen. Heitä vain harmittaa, että puna-armeijasta saa Virossa puhua pahaa ja että heidän herrakansa-asemansa Virossa on mennyttä. Tukea he saavat emämaasta, johon he vahvasti identifioituvat. Emämaan edustajat taas puuttuvat suvereenien naapureiden asioihin röyhkeästi. Yhtäkkiä Virosta puhutaan kuin jostain Venäjän osavaltiosta. Valtakunta hakkaa rintaansa ja pullistelee lihaksiaan myös varustelusopimusasioissa.

Myös Hitler kantoi huolta vähemmistöistä. Monet mm. Puolan ja Tsekkoslovakian saksalaisista kannattivatkin natseja, ja sodan tultua heidän toiveensä toteutui. He ”palasivat valtakuntaan” (Heim ins Reich). Enemmistöä edustaville kansallisuuksille kävi huonommin.

Voitonpäivää odotellessa....

Eurooppalaiseen syksyyn kuuluu yhteisenä juhlana myös Vapautumisen Päivä. Tuolloin juhlitaan tiettyjen Itä- ja Keski-Euroopan maiden vapautumista diktatorisesta järjestelmästä, näihin maihin kuuluvat lähes puolet Euroopan Unionin jäsenmaista. Sen sijaat että tankit vyöryvät kenraalien ohi ja hävittäjät suorittavat ohilentojaan, ovat tämän juhlan pääosassa tavalliset ihmiset, siviilit. Juhlittavia sankareita ovat ne ihmiset, joilla oli 90-luvun taitteessa rohkeutta nousta valtaapitäviä vastaan. Ne, jotka panivat omat uransa ja elämänsä, usein jopa henkensä alttiiksi saadakseen itselleen ja kanssaihmisilleen jotain sellaista, jota me tänä päivänä pidämme itsestäänselvytenä, nimittäin itsemääräämisoikeuden, demokratian ja ihmisoikeudet. Heitä yritettiin hiljentää tankkien ja salaisen poliisin avulla, mutta heidän onnistui tehdä historiaa. He loivat ihmisoikeuksille ja demokratialle perustuvan hallinnon maihinsa. Samalla nämä arvot ovat nyky-EU:n perusarvoja; vientituotteita, joita EU yrittää levittää myös omien rajojensa ulkopuolella.

Jokaiselle Euroopassa on päivänselvää, että Itä-Euroopassa 90-luvun alkuun asti vallinnut diktatorinen järjestelmä, kommunismi, ei noin vain tupsahtanut niihin maihin joissa se vallitsi. Tämän järjestelmän, joka terrorisoi, kidutti ja murhasi tuhansia ihmisiä Itä-Euroopassa, toi mukanaan puna-armeija, Stalinin johtama Neuvostoliitto. Mutta venäläisetkin ovat oppineet miten voittaa muiden kansakuntien luottamus ja arvostus puolelleen. Siitä huolimatta, että he itse olivat neuvostovaltion uhreja (varsinkin 30-luvulla, jolloin miljoonia venäläisiä murhattiin Stalinin puhdistuksissa), he ymmärtävät, että se oli heidän kotimaansa ja maanmiehensä, jotka toivat hirmuvallan Itä-Eurooppaan. He ovat sittenkin pystyneet kehittämään eräänlaisen kollektiivisen, kansallisen ajatuksen historiallisesta vastuusta. Tämä ajatus nojaa siihen ajatukseen, että he myös nykyään ovat vastuussa itsestään ja poliittisesta johdostaan. Tässä Saksa on toiminut heille esikuvana. Venäjän johtajat ovat kutsutut myös Vapautumisen Päivän juhlallisuuksiin, vaikka heidän läsnäolonsa alkuaikoina kysymyksiä herättikin.

Venäläiset itse, kuten monet muutkin, tutkivat Stalinin hirmuhallintoa ja niitä kaikkia keinoja joilla ihmisiä terrorisoitiin Neuvostoliitossa vallan pitämiseksi yksissä käsissä. Arkistot ovat auki, Siperian merkittävimmistä ex-vankileireistä on tehty museoita.

Venäjä on täynnä monumentteja, joissa toistuu ajatus: ”Ei koskaan enää”. Venäjällä on liittosopimus niin EU:n kuin NATO:nkin kanssa. Venäjä on ymmärtänyt, että sen alue voi koostua vain sellaisten väestöryhmien asuinalueista, jotka haluavat kuulua Venäjään. Nykyinen Venäjä onkin varsin erityyppinen valtio kuin mitä Neuvostoliittoa seurannut Venäjä. Sen osavaltiot nauttivat vahvaa autonomiaa Moskovan huolehtiessa lähinnä osavaltioiden yhteisten toimien koordinoinnista.

Kaiken kaikkiaan venäläiset ovat ymmärtäneet, että imperiumi-ajattelu ei ole johtanut kuin riitohin sekä muiden kansakuntien että omien väestöryhmien kanssa. Tällä tarkoitan siis ajatusta imperiumista, etupiireistä ja ”kansojen perheestä”, joka hävisi muualla Euroopassa ensimmäisen, viimeistään toisen maailmansodan jälkeen, mutta oli vallalla koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan. Neuvostoliiton romahdusta seuranneen vuosikymmenen jälkeen se alkoi nostaa päätään myös "uudella" Venäjällä.

Vaikka venäläisenä ei ole varsinkaan 90-luvun mullistuksia seuranneina kahtena vuosikymmenä ollut helppo olla, on Euroopassa ja jopa Baltiassa opittu antamaan venäläisille anteeksi. Venäläisten mahdolliseen erilaisuuteen ja omalaisuuteen on helpompi suhtautua kun tietää, että heiltä voi kansana odottaa aitoa arvostusta muita kansoja ja valtioita kohtaan. Mikään rikos ei ole liian suuri anteeksiannettavaksi, jos sen tekijä aidosti katuu tekojaan. On myös opittu näkemään Venäjän historiallinen länsimaisuus ja toisaalta venäläisvaikutteet monissa Euroopan maissa. Venäläisten uusi sukupolvi suhtautuu demokratiaansa ylpeästi, se ei epäröi kritisoida myös aikaisempien sukupolvien tekoja ja mentaliteettia.

• ------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Tällaista haavekuvaa voisi kehitellä pitemmällekin, mutta valitettavasti jossain vaiheessa on palattava todellisuuteen, joka on kovin erilainen.

Euroopan suurissa maahanmuuttokohdemaissa on tämä asia ratkaistu. Saksassa saksan kielen opetus on aivan retuperällä, 3. polven maahanmuuttajat eivät usein osaa saksaa kouluun mennessään. Ranskassa taas on turha unelmoida kunnon työstä, jos omaa algerialaiselta kuulostavan nimen. Suomessa ei tätä dynamiikkaa ole tajuttu. Peruskoulussa maahanmuuttajille annetaan kaikki eväät menestykseen, näin portit parempiin töihin avautuvat jo 2. polven, usein jopa 1. polven maahanmuuttajille. Esim. Saksassa heidät ohjataan usein 4. luokalta siihen kehnoimpaan kouluun kolmesta, josta valmistuvat voivat muutenkin unohtaa ns. paremmat työt. Eihän maahanmuuttajien menestyksessä mitään pahaa ole, mutta miten käy alkuperäisen idean. Kuka ne paskaduunit sitten tekee? Joudumme koko ajan ottamaan lisää maahanmuttajia, koska he integroituvat ja sopeutuvat liian nopeasti. Heitämme siis hukkaan resursseja integroimistoimilla, kunnon gettoistumiskehitys takaisi suomalaisille sukupolvikaupalla sitä halpaa, nurisematonta työvoimaa, jota maassa tarvitaan.

Myös muita maahanmuuttajien ”ahkeruuden” takaavia sosiaalis-kulttuurisia tekijöitä on vahvistettava. Nuori nainen, jonka isä uhkaa naittaa tytön perhetutulle, on loistavaa työvoimaa jos hän päättää esim. paeta perhettään. Itseään 40 vuotta vanhemman sedän vaimona hän tuskin myöskään menettää työteliästä asennettaan. Jos hän taas voi turvautua lakiin ja estää naimakaupan, on hän kohta koputtelemassa yliopistojen ovia, ja pitkittää pian akateemisten työttömien jonoa.

Noh, vitsit vitsinä, mutta itse ajatus tästä suomalaisten työttömien työllistymistavoitteiden hautaamisesta jota työvoimapoliittiseksi maahanmuutoksi kutsutaan, ei kyllä yhtään naurata. Se on haudanvakava juttu...

Viimeaikainen keskustelu maataloustuista alkaa saaja poliittisen ajojahdin piirteita. Yksikään ns. valtamedia ei näe tarvetta selvittää edes perusasioita maanviljelyn talousrakenteesta, eli siitä mistä viljelijä saa palkkansa.

Mediassa viljelijät leimataan mielummin rikkaaksi harrastelijoiksi, jotka elävät herroiksi yhteisillä rahoilla. Maataloustuki on kuitenkin vähän kuin toimeentulotuki. Toimeentulotukea tarvitaan jos ei tule toimeen, ilman maataloustukea ei maatalouden harjoitus ole mahdollista. Tämä pätee koko EU:n alueella, pitkälti myös USA:ssa. Maataloustulo on pudonnut Suomessa puoleen kymmenessä vuodessa. Voiko joku muu ammattiryhmä sanoa samaa? Niinpä monet tekevätkin maanviljelyn ohella muita töitä. Maanviljelijän tuntipalkka on niin alhainen, ettei sillä kukaan muu Suomessa työskentelisi sekuntiakaan. Tai jos tekisi, olisi palkan maksaja pian oikeudessa.

En voi myöskään ymmärtää, miksei kukaan puhu maanviljelyn kustannuksista? Ensin on ostettava pellot ja koneet, usein rakennettava myös tuotantorakennuksia. Lisäksi tulevat jokavuotiset kulut kuten lannoitteet, polttoaineet jne. Eräs tuttavani kuvasi maanviljelyä seuraavasti. "Teet reilusti yli sadantuhannen euron velan, että pääset töihin siivoojan palkalla. Jos hyvin käy" SDP:n kansanedustaja Minna Lintosen mukaan Björn Wahlroosin tulisi maksaa omasta pussistaan kulujen lisäksi myös palkat niille kaikille, jotka Joensuun kartanon satoja hehtaareja viljelevät hänen puolestaan? Näin kai Jorma Ollilankin tulisi palauttaa Nokian saamat tuet ja maksaa itse nokialaisten palkat. Hänhän on upporikas mies! Suomessa kyllä riittää hyväosaisia kadehdittavaksi, jos sitä halutaan tehdä. Maanviljelijöitä tuskin kuitenkaan kannattaa kadehtia, ainakaan taloudellisessa mielessä. Jokainen joka tätä epäilee, voi tutustua niihin taloudellisiin edyllytyksiin, joilla nykymaatalous Suomessa pyörii. Pientä, maaseudulla asuvaa ihmisryhmää on tietenkin helppo lyödä, varsinkin kun vaalitkin ovat tulossa. Keskustan ja ns. valtamedian (esim. YLE, suuret iltapäivälehdet) suhdehan ei tunnetusti ole ollut aina niin ystävällinen.

Tuomas Leikkonen, valtiot. yo

Luonnehdinnat ovat karrikoituja, mutta kertovat artikkelin asenteesta niitä kohtaan, jotka uskaltavat kyseenalaistaa kaupunkilaisen elämäntavan.

Helsingissä törmää usein ”maaseudun expertteihin”, jotka puhuvat agraarihelvetistä, kepulandiasta ja kyttäämisen kulttuurista ilman minkäänlaista omakohtaista kokemusta. Näiden ihmisten kommentteja myös julkaistaan usein esim. City-lehdessä ja vastaavissa julkaisuissa Yhteisöllisyyden kaipuu ei ole uusi, muttei myöskään kovin monimutkainen asia. Se on vaikkapa vain sen tietämistä, että naapurissa asuu ihminen, jolta saa tarvittaessa apua. Valitettavasi markkinatalous ei noudata ihmisten tahtoa asumiskysymyksessä. Olisi helpompaa, jos ei tarvitsisi käydä kaupungissa töissä. Jotkut haluaisivat varmasti muuttaa pendelöintialueen ulkopuolellekin, ovathan monet artikkelin ”helsinkiläisistä” kotoisin jostain muualta. Helsingin väestökadon torjuntaa jatkaa artikkeli toiseen suuntaan pendelöivistä (HS 14.11.), jossa suorastaan rauhoitellaan "panikoivia", poismuuttoa harkitsevia perheitä tyyliin "ei hätää, jos et ole lähdössä, et ole yksin". Suorastaan surkuhupaisaa luettavaa maan pääkaupungista ja suurimmasta väestökeskittymästä.

Eräs sanomalehtien tarkoitus on paljastaa epäkohtia ihmisten elämässä ja synnyttää keskustelua. Yksipuolisen kuvan antaminen ei kuitenkaan kuulu sanomalehden hyveisiin, varsinkin kun se väittää olevansa puolueeton. Kukapa kirjoittaisi avoimesti siitä, miksi "helsinkiläiset" pakenevat ja miksi. Ehkä syitä on muitakin kuin asuntojen kalleus.

1. Suomi on kaksikielinen maa. Siinäpä mielenkiintoinen lause. Siihen nojaavat useinmmat ruotsinkielen aseman ja opetuksen puolesta esitetyt argumentit. Kielilaissa lukee, että Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Tämä ei nykykeskustelun valossa ollenkaan riitä selittämään minulle ensimmäisen lauseen merkitystä. Tulisiko ruotsin kielen olla minulle suomenkielisenä samanlaisessa asemassa kuin kansallislaulu, kansalliskirjailija tai -runoilija? Minua ei ainakaan ole missään pakotettu laulamaan kansallislaulua ja lukemaan Kiveä tai Runebergiä. Ainakaan vuositolkulla.

Valtio voi määrätä vain ”itsestään”, eli valtiollisesti tuotettavista palveluista. Lähes koko kielilain teksti keskittyy minun ymmärrykseni mukaan ns. vähemmistöoikeuksien turvaamiseen valtion ja sen erillislaitosten toiminnassa. Ainoastaan seuraava kohta voitaisin tulkita muuten:

”Viranomaisten tulee toiminnassaan vaalia maan kielellistä kulttuuriperintöä ja edistää molempien kansalliskielten käyttämistä. Jos olosuhteet sitä edellyttävät, julkisen vallan on ryhdyttävä erityistoimenpiteisiin kansalliskieliin liittyvien sivistyksellisten tai yhteiskunnallisten tarpeiden turvaamiseksi.” Tämän kohdan suurin osa kansalaisista varmaan ymmärtää niin, että ruotsinkielen käyttämistä on edistettävä ruotsinkielisten keskuudessa, ja suomea suomenkielisten.

Mikä tekee maasta kaksikielisen? On lukemattomia maita, joissa on kielivähemmistöjä. Esim. Ruotsista , Virosta ja Saksasta näitä vähemmistöjä löytyy. Ovatko nämä maat kaksikielisiä maita? Eivät. Eikö olisi siis parempi puhua Suomestakin kaksikielisenä valtiona. Tämä väite perustuu logiikkaan, jonka mukaan maata ei voi muuttaa lailla toisenlaiseksi mitä se on, mutta valtion voi. Esim.taas väitettä ”suomalaisista 93% puhuu äidinkielenään suomea” ei käytännössä voida kyseenalaistaa.

2. Itsetunnottomuus. Meillä on maailman parhaiten vähemmistön oikeudet turvaava kielilainsäädäntö! Hyvä me! Jokainen valtion ruotsinkielisille tarjoama erityispalvelu ja etu on olemassa, koska yli 90 prosenttisesti suomenkielisten suomalaisten valitsema eduskunta (melkoisen yksimielisesti) haluaa niin. Tästä syystä suomenkieliset ovat erilaisuutta arvostavia, suvaitsevaisia ja monikulttuurisuutta edistaviä ihmisiä, eikä kukaan ruotsalainen, ranskalainen, amerikkalainen tai suomenruotsalainen voi muuta väittää. Tosiasiat puhuvat puolestaan, asiat voisivat olla täysin toisin. Tästä syystä on myös turha väittää, että vähemmistökielien asemaa pitäisi parantaa myös muualla, eikä heikentää Suomessa. Ensinnäkin jokainen maa kohtaa saman reserssien rajallisuuden.Vaakakupissa ovat meillä kuin muuallakin vähemmistön oikeudet, enemmistön oikeudet ja raha. Meillä on päädytty vähemmistöjen kannalta erittäin edulliseen ratkaisuun. Toiseksi enemmistön ruotsinopiskelu ei hidasta ruotsinkielisen vähemmistön vähenemistä yhtään tippaa. Siihen vaikuttavat modernit ilmiöt kuten urbanisaatio, liikkuvuus ja kommunikaation kasvu sekä assimilaatio, jonka jokainen vähemmistö kohtaa ja on aina kohdannut. Etenkin suomalaiset poliitikot tuntuvat pelkäävän, että suomenruotsalaiset leimaavat heidät rasisteiksi, jos joku puolella sanallakaan mainitsee ruotsinopiskelun. He voisivat vaikka turvata tähän RKP:n veppisivulta löytyvään tekstiin:

Miksi ruotsin kieltä pitää lukea suomenkielisissä kouluissa?

Rkp:n lähtökohta kielikysymyksessä on Suomen perustuslaissa, jonka mukaan Suomessa on kaksi kansalliskieltä, suomi ja ruotsi. Suomen kansa on tämän jälkeen demokraattisesti päättänyt (eduskuntaan valitsemien edustajiensa kautta), että molemmat kieliryhmät opiskelevat toistensa kieliä, tasavertaisuuden nimessä...Tietenkin asiasta voi ja pitääkin keskustella, demokraattisesti.

3. Suomenruotsalaisten tavoitteet. Kunpa suomalaiset lakkaisivat puhumasta kieli-imperialismista ja siirtomaavallasta tai ruotsintamisesta... Mikään asia, paitsi ehkä suomalaiset itse, ei uhkaa suomen kielta, kaikkein vähiten suomenruotsalaiset. Jokainen vähemmistö turvautuu uhattuna ajoittain ajatukseen, että sen jäsenet on "hyviä”, ehkä jopa parempia kuin muut. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että vaaditaan suomalaisilta ruotsin opiskelua. Syy tähän vaatimukseen on se, että suomenruotsalaiset haluavat pitää yllä ajatusta, että Suomessa on kaksi tasa-arvoista kieltä. Tämä voi pitää paikkansa vain valtion kohdalla, ja välillä senkin suhteen väite ontuu. Syy tähän on suomen- ja ruotsinkielisten suhde, n. 20:1. Tälle asialle ei taas kukaan voi mitään. Suomenkieliset eivät valitettavasti voi lakata olemasta. Koska suomi ja ruotsi määritellään laissa ”kansalliskieliksi” ja ruotsinkielisten on opiskeltava suomea, tulee saman päteä myös kääntäen. Näin kuuluu siis ruotsinkielen opiskelua tukeva väite. Jos unohdettaisiin edes sekunniksi identiteetti- ja oikeuskysymykset, olisi päivänselvää että ruotsinkieliset opiskelevat suomea myös muista syystä, lähinnä pärjätäkseen elämässä tässä maassa. Ilman suomenkielentaitoa on nimittäin hankalaa toimia käytännön sosiaalisissa tilanteissa suurimmassa osassa Suomea. Tämän suomenruotsalaiset kyllä tietävät, luonnollisesti. Ovathan he käyneet Sisä-Suomessa, missä suomen lisäksi osataan yleensä vain englantia esim. kaupassa. Mutta tähän voidaan aina vastata, että entäs se Närpiön nakkikioski? Varmaan onnistuu englanniksi sielläkin paremmin kuin suomeksi. Siksi on turha vaatia suomen opiskelua ruotsinkielisiltä, jos halutaan eroon ns. ”pakkoruotsista”. Mutta miksi pitäisi vaatia? Suurin osa suomenruotsalaisista on kaksikielisiä tai he puhuvat muuten erittäin hyvää suomea. Suomea osaamattomien, lähinnä Pohjanmaalla asuvien ruotsinkielisten määrä on alle 60´000. He tai heidän kielitaitonsa eivät ole suomalaiselle yhteiskunnalle mikään ongelma. Jos ihminen haluaa vapaaehtoisesti olla opiskelematta suomea, saa minusta rauhassa sen tehdä ja kohdata samalla sen tuomat hankaluudet elämässään.

4. Suomenkielisten kansallinen identiteetti. Hassu juttu. Kun YLE:n ohjelmasarjassa Pakollinen Heinäkuu puhuttiin tutkimuksesta (Allard, 2000), jonka mukaan suuri osa suomalaisista pitää suomenruotsalaisia osana suomalaista yhteiskuntaa, kysyin heti itseltäni miksi tämä kysymys on tehty. Ovathan, mm. Tupo-neuvottelut, alkoholismi ja iltapäivälehdetkin osa suomalaista yhteiskuntaa. Seuraavana oli väite, että samalla todetaan ruotsin (kielen) olevan osa suomenkielisten kansallista identiteettiä. En kyllä voi ymmärtää, miten tuollainen väite voidaan perustella. Identiteetti on tunnetusti vaikea sana määritellä, mutta suomalainen identiteetti voisi tarkoittaa vaikkapa niitä asioita, joita ihminen pitää itsessään suomalaisina, tai joiden kautta hän on suomalainen. Väitteen mukaan suomenkielisen suomalaisen identiteetin rakennuspalikoita ovat esim. luontosuhteen, saunan, rehellisyyden, tasa-arvon jne. lisäksi ruotsin kieli? En ole vielä sellaista suomenkielistä tavannut, joka allekirjoittaisin tuollaisen lauseen.

5. Porttiteoria kieltenopiskelussa. Ei mahdu minun järkeeni, miksi joku opiskelisi jotain kieltä vain sen vuoksi, että se auttaa oppimaan jotain toista, jos ”ensimmäinen” kieli ei yhtään kiinnosta. Ruotsinopiskelussa kyseinen ajatus voi käytännössä toimia vain pohjoismaisten kielten kohdalla. Suurten maailmankielten kohdalla ajatus on täysin absurdi, ne kuuluvat saksa ja englanti (jonka opiskelu aloitetaan ennen ruotsia) poislukien myös eri kielisukuihin. Ja suuret maailmankielet ovat niitä, joita suomalaiset tarvitsevat pärjätäkseen globaalistuneessa maailmassa ja EU:ssa. Valitettavasti porttiteoria sisältää myös suorastaan rasistisen ajatuksen siitä, ettei suomenkielinen pystyisi oppimaan kieliä muuten kuin ”ruotsin kautta”. En usko, että ruotsinkieliset yleisesti allekirjoittavat tällaisia freudenthalilaisia ajatuksia, mutta tämä porttiteoria lähentelee niitä.

6. Pohjoismainen yhteistyö Pohjoismaiden neuvoston virkamiehistön koostuu muutamista kymmenistä ihmisistä, kaikki julkisen sektorin yhteistyö yhteensä korkeintaan muutamista sadoista ihmisistä. Lisäksi kokouksissa käytetään pitkälti englantia, koska norjan ja varsinkin tanskan ymmärtäminen on vaikeaa. Yritysmaailmassa on työkieli lähes poikkeuksetta englanti, myös ruotsalaistaustaisissa yrityksissä. RKP perustelee veppisivullaan pohjoismaista yhteistyötä seuraavasti:

Miksi ruotsin kieltä pitää lukea suomenkielisissä kouluissa?

...Laajemmin olisi kuitenkin hyvä keskustella myös siitä, mihin haluamme että meidät kansakuntana mielletään; olemmeko osa perinteistä pohjoismaista hyvinvointivaltioiden piiriä, vai jotain aivan muuta. Erittäin perusteltu on tänä päivänä myös huoli kaikkien pienten kielen - kuten suomen ja ruotsin - pärjäämisestä englannin vyöryn alla.

Onko suomalainen hyvinvointivaltio vähemmän pohjoismainen, jos kouluissa eivät kaikki suomenkieliset opiskele ruotsia? Opiskellaanko missään muussa maassa pakollista ruotsia? Entäpä suomea? Enkä lisäksi voi ymmärtää, miksi suomalaiset kantaisivat huolta ruotsin kielen säilymisestä maailmassa, kun vierestä löytyy Ruotsi miljoonine ruotsinpuhujineen.

Useimmat tässä mainitut tekijät ovat osaltaan luomassa ajatusta, jonka olen ristinyt Suomen mystiseksi kaksikielisyydeksi. Niillä pyritään luomaan kuva Suomesta jolla on erityinen, kaikista maailman maista poikkeava suhde erääseen maan vähemmistökieleen. Tämän suhteen olemassaolon ainoa tarkoitus on toimia perusteena valtion harjoittamalle ruotsinkielen vahvalle tukemiselle. Mutta ruotsinkielen aseman ei tarvitse tällaista perustelua! Voitaisiin ihan hyvin todeta, että sillä on historian sille antama eritysiasema vähemmistökielenä. Ruotsinkielisten vähemmistöasema on hyvin perusteltavissa ilman järjettömiä puheita identiteeteistä tai kansalliskielistä. Sen oikeutus ja kannatus lepää suomalaisten ja heidän arvojensa varassa, kuten se on tehnyt tähänkin asti. Ruotsinkielisten palvelujen turvaaminen onnistuisi oikein mainiosta ilman ns. pakkoruotsiakin. Tutkimusten mukaan suomenkieliset suhtautuvat hyvin positiivisesti suomenruotsalaisiin, eikä ruotsinopiskelu häviä Suomesta mihinkään, jos se tulisi vapaaehtoiseksi. Sehän pysyisi valttina tietyillä työmarkkinoilla, mitä se on nytkin.

Tuomas Leikkonen, valtiot. yo