Vaikka aurinko vielä paistoi, tuntui tuuli viileältä, melkein raa'alta. Se puhalsi suoraan mereltä rantakivikolle jolla istuimme sinä sunnutai-iltana. Olin monesti viime vuosien aikana istunut yksin samassa paikassa. Jos jokaisella ihmisellä on jokin salainen piilopaikka, johon hän kerta toisensa jälkeen tulee uudelleen vain olemaan yksin, niin tämä on minun.

Sataman, josta suuret valkeat matkustajalautat lähtevät, vieressä on pieni poukama. Kivihiilellä lastatut ruosteiset, pelottavan jykevät tankkerit pysähtyvät ja tyhjentävät kuormansa ensin valtaviin suppiloihin, joista polttoaine jatkaa liukuhihnaa pitkin suoraan yötä päivää kaupungille ja lähiseudun maalaiskunnille sähköä jauhavaan voimalaitokseen. Laiturin ohi mentäessä pääsi pienelle niemenkärjelle, joka oli oikeastaan vain nurmikon peittämä kasa kiviä. Sinne johtavalla tiellä oli kanaverkosta tehty portti aitoineen ja pääsy kielletty -kyltteineen. Ehkä se tekikin paikasta niin rauhallisen. Kun istui kivellä niemen päässä aivan vesirajan tuntumassa, ei voinut nähdä muuta kuin siniharmaan meren ja muutaman kaukaisuudessa siintävän pienen saaren. Paikassa oli jotain unenomaista. Saatoin istua tuntikausia yrittäen muistaa, ja katsellen taivaalla leikkiviä merilokkeja ja kivien pintaa peittävää vihreää levää, joka tuntui pehmeältä kättä vasten. Joskus suljin silmäni ja annoin auringon lämmittää kasvojani. Kuvittelin olevani jossain muualla.

Mutta nyt en ollut yksin. Vieressäni istui tummatukkainen tyttö, joka leikitteli pienillä kivillä, heitteli niillä leipiä ja liotti varpaitaan viileässä vedessä. Vaikka oli jo elokuun alku, ei vesi ollut kunnolla lämmennyt. Tässä paikassa se ei lämmennyt koskaan. Katselin tyttöä, joka katsoi takaisin hymyillen. Hän oli kotoisin Vietnamista, sen näki hänen ihonsa väristä ja kasvojen muodosta. Oli kanssani samassa työssä, istunut siellä ahkeran näköisenä kun kiertelin avustajani esitellessä paikkoja leppoisaa huumoriaan viljelleen. Aina kun häntä katsoin, tuntui kuin hän olisi halunnut sanoa jotain, mutta oli aina hiljaa. Enkä minäkään puhunut. Ennen en olisi jäänyt sanattomaksi. Istuimme hiljaa ja katselimme kiviä vesirajalla.

Muistelin juhannusta ja Kamillaa. Ainoa oikea tapa viettää tuota ikivanhaa kuolemattoman auringon juhlaa oli hylätä kivikaupunki ja lähteä joukolla saaristoon, istumaan kallioluodoille, katselemaan taivaan punotusta niinä aamuyön tunteina kun muu maailma nukkui. Olimme palaamassa veneellä jostain. Makasimme pohjalla katsellen taivasta ja surumielisesti matalalla lentäviä lintuja. Aikuiset olivat hyvällä tuulella, lauleskelivat kovaan ääneen kappaleita joita en tuntenut, ja yksi oli vähällä pudota laidan yli. Kamilla oli tuttavaperheemme tyttö, olin tuntenut hänet niin kauan kuin kykenin muistamaan, enkä pitänyt häntä kovin läheisenä. Hänellä oli omat ystävänsä, enkä kai ollut riittävän mielenkiintoinen siihen joukkoon. Tietysti hän piti minulle aina seuraa ollessamme kylässä, harvoin, perheemme oli kotona viihtyvä. Mutta sinä keskikesän yönä makasin kiinni Kamillassa veneen pohjalla eikä sanoja tarvittu. Aallot pitivät hiljaista ääntä osuessaan veneen laitoihin, ja moottori kävi tasaisesti, rauhoittaen.

Istuin kivellä tytön vieressä ja mietin, olinko koskaan osannut sanoja. Puhuinhan minä ennen paljonkin, osasin kertoa hauskoja juttuja, huumorini oli tavattoman ironista, perheeni joutui siitä joskus huomauttamaankin, ja tulin hyvin ihmisten kanssa toimeen. Keskustelin tuntikausia taiteesta ja filosofiasta, uskonnosta ja etiikasta tai tekniikasta ja luonnontieteistä. Olin lukenut paljon. Pienenä lähikirjastoni tiskin takan istuva nainen tunsi minut nimeltä, ja sain aina lainata, vaikka olin unohtanut korttini kotiin. Puhuin tunteistakin. Kuitenkaan en osannut sanoa mitä halusin, jos pelkäsin ettei se miellyttäisi toista. Pelkäsin yksinäisyyttä. Puristin asioita sisääni ja yritin unohtaa ne. Se ehkä oli syynä eroon Kamillan kanssa.

Olin miettinyt näitä asioita monesti ennenkin, kulkenut syvällä mielen pimeissä jyrkänteissä, mutta tytön vieressä ajatus kulki ihmeen kirkkaasti. Mietin tulevaisuutta ja menneisyyttä, kuinka ne molemmat ovat vain mielikuvituksemme tuotteita. Ilman sanojen mahtavaa voimaa maalata mieleemme sellaista mietä emme edessämme näe, ilman ihmisen kykyä rakentaa käsitteitä kivi kiveltä yhä korkeammiksi Baabelin torneiksi, ei niitä kumpaakaan ole olemassa. Jää vain nykyhetki, muodoton, värikäs virta josta ei saa otetta, joka hajoaa kuin vesi kaikkiin suuntiin kun siihen yrittää tarttua. Koska en uskaltanut kertoa Kamillalle peloistani, ei meillä ollut menneisyyttä, ja koska en uskaltanut kertoa toiveistani, ei meillä ollut tulevaisuutta.

Minun piti luoda oma tulevaisuuteni ja oma menneisyyteni. Aloin kuvitella mielessäni tarinoita, kudoin sanojen langoista yhä hienompia verkkoja, kuljin fantasian maassa imien itseeni vaikutteita kirjoista ja runoista, väreistä ja mauista, tuulesta ja kosketuksista. Kuvitelmani olivat niin todellisia, eläydyin niihin niin syvästi, etten enää erottanut totuutta valheesta. Elin maailmassa jossa kaikki on mahdollista, jota en enää itse hallinnut. Kudos alkoi muuttua tahmeaksi mustaksi seitiksi, johon vähitellen kietouduin niin tiukasti, etten päässyt irti. Kuinka olisin voinut edes haluta, eihän minulla ollut muuta. Ei edes Kamillaa.

Tyttö, joka nojasi nyt kylkeäni vasten, tärisi hiljaa. Varmaan kylmästä, aurinko oli laskemassa, melkein jo painunut taivaanrannan taakse, eivätkä sen hehkuvat säteet enää yltäneet meitä lämmittämään. Vain kivet, joilla istuimme, muistuttivat haalealla lämmöllään kuumasta päivästä. Laitoin varovasti käteni hänen polvelleen, en tiennyt halusiko hän. Halusiko mitään.

Ihmisen mieli on kuin öljylyhty Arabian loppumattomissa erämaissa, missä yöt ovat viileitä ja hiekka loppumattoman tasaista. Kirkkaasti se valaisee tien eteenpäin, houkuttelee sieluttomat luontokappaleetkin ympärilleen ja voittaa pimeyden. Mutta jos ei jatkuvasti pidä varaansa, saattaa pienikin tuulenhenkäys tai käsivarren väsyminen sammuttaa tuon liekin. Silloin on ihminen hengenvaarassa. Autiomaan käärmeet purevat vaeltajaa kantapäähän ja hän vajoaa upottavaan hiekkaan. Minä vaelsin ja mieleni liekki sammui.

Pitkään kuljin pimeässä, silmät kiinni haparoiden eteenpäin, kaatuillen jokaiseen kiveen, loukaten jalkani piikkipensaisiin, saaden keuhkoni täyteen ilmassa lentävää kuivaa hiekkaa. Kerran avasin silmäni, mutta näin vain tyhjän valkean huoneen, niin kirkaan, etten kestänyt katsoa sitä, ja rautaisen sängynlaidan. Painoin pääni kumaraan ja kuljin eksyksissä. Ja sitten nousi aurinko, sen polttava silmä tunkeutui syvyyksiini asti hävittäen kaiken olemassa olleen, entisen, nykyisen ja halun kokea tulevaa. Kipu lävisti ruumiini, ja raotin varovasti silmäluomiani.

Seitsemään vuoteen en sanonut sanaakaan. En käsittänyt ajan kulkua, tunnit sekoittuivat vuosiin, muodostivat valkean palapelin, jonka palaset jäivät lattialle ilman että olisin niitä halunnut koota. En elänyt, minua pidettiin hengissä. Mutta vähitellen alkoivat kuvat palata mieleeni, ensin sekavana kaaoksena, sitten tunteina ruumiissa, värähdyksinä, enkä tiennyt mitä tapahtui. Olin kuin orpo, vastasyntynyt uudessa maailmassa. Itkin, koska pelkäsin.

Kolme vuotta olen nyt tehnyt työtä, yksinkertaista, mutta rauhoittavaa. Se saa sieluni pysymään aloillaan. Opettelin uudelleen muistamaan ja opettelin myös unohtamaan. Ja sitten näin sen vietnamilaistytön.

Nousimme siniharmaassa ilmassa ja lähdimme pois. En uskaltanut ottaa kädestä kiinni, eikä sanaakaan sanottu. En vielä osaa puhua, ehkä joskus taas opin. Mutta katsoessani taakse, missä aurinko oli jo laskenut, auki olevan portin varjo pidentynyt, ja sitten tyttöön, mieleeni palasi vielä jokin tunne, mitä en ollut kymmeneen vuoteen muistanut.