Korkman – Yrjönsuuri: Filosofian historian kehityslinjoja (toim)

Idea.

1. Erityisesti Platonin filosofiassa ja platonismissa "idea" (kr. idea, hahmo, muoto) tarkoitti ikuista ja -> universaalia mallia, jota aineellisen todellisuuden yksittäiset oliot heijastavat puutteellisesti. Platon ajatteli aistittavan maailman takana olevan jonkinlaisen toisen todellisuustason, ideamaailman, joka antaa yhtenäisyyden ja ymmärrettävyyden muuttuvalle aistittavalle maailmalle. Platonin ideoiden kriitikot ovat yleensä kysyneet, ovatko ideat todella olemassa. Platonistit ovat mieluumminkin kääntäneet kysymyksen toisinpäin: voimmeko sanoa järjen tavoittamien ikuisten ideoiden heijastumia, katoavaista aineellisia olioita, todella olemassa oleviksi?

2. Uus-platonismin ja keskiajan skolastisen filosofian myötä sanalla "idea" alettiin tarkoittaa ajatuksia, erityisesti luomistyötään suunnittelevan jumalan ajatuksia, jotka hahmottelivat maailmaan luotavien olioiden olemuksia. Sana oli kuitenkin suhteellisen vähän käytetty keskiajan filosofiassa.

3. 1600- ja 1700-luvuilla sana "idea" yleistyi. Tuolloin sillä tarkoitettiin yleensä ihmisen mielessä olevaa ajatusta. Tyypillisesti idean ymmärrettiin olevan ymmärryksen yksittäinen välitön kohde, joka edusti jotakin ulkoisen todellisuuden oliota tai piirrettä mielessä. Sanan tällaisen käyttötavan keskeisiä pioneereja olivat René Descartes ja John Locke. Empiristisessä perinteessä yksinkertaisella idealla alettiin tarkoittaa ajatusta, joka ei koostunut mistään osista, vaan esitti mielelle jotakin luonteeltaan jakamatonta: esimerkiksi aniliininpunaisen idea, kimeän idea. Empiristit pyrkivät selittämään kaiken inhimillisen tiedon tällaisten yksinkertaisten ideoiden vertailun ja yhdistelyn tulokseksi.