Etusivu    Esittely    Henkilöstö    Opiskelu    Julkaisut    Tutkimus

Ohjeita pro gradu -tutkielman tekijöille

Ohjekirjanen on julkaistu Helsingin yliopiston monisteita -sarjassa (No. 48, 5. uusittu painos, 2000, ISSN 0357-1254), ja se on saatavissa laitoksen kansliasta

Sisällys

• 1 Pro gradu -tutkielman asema opintojen osana
• 2 Aiheen valinta
• 3 Aiheeseen perehtyminen ja harjoitusaineet
• 4 Tutkimustehtävän täsmentäminen
• 5 Tutkimussuunnitelma
• 6 Tutkimuksen suorittaminen
• 6.1 Tutkimusprosessi
• 6.2 Tutkimuksen ohjaus
• 6.3 Laitoksen ja yliopiston tekniset palvelut
• 7 Tutkielman kirjoittaminen
• 8 Erityisohjeita sosiaaliantropologian kenttätyöstä
• 9 Opaskirjoja

Pro gradu -tutkielman tarkoituksena on harjaannuttaa opiskelijaa tutkimustyöhön, lähteiden käyttöön, tutkimusmenetelmien hallintaan sekä tieteelliseen esitystapaan ja kirjalliseen ilmaisuun. Tutkielman laatiminen on ensisijaisesti harjoittelua tutkimustyöhön: tärkeintä on, että opiskelija oppii taitoja, joita hän voi käyttää hyväkseen valmistumisensa jälkeen. On tietenkin hyvä, jos tutkielmaan sisältyy myös uusia ja kiinnostavia tuloksia, mutta tutkielman päätarkoitus tutkimusharjoitteluna voi toteutua silloinkin, kun tulokset jostakin syystä jäävät vähäisiksi.

Pro gradu -tutkielman laatiminen etenee normaalisti seuraavien vaiheiden kautta:

1. Aiheen valinta.
2. Professori hyväksyy aiheen ja määrää tutkimukselle ohjaajan.
3. Aihepiiriin tutustuminen. Opiskelija alkaa perehtyä aihetta koskevaan kirjallisuuteen. Kirjallisuuteen perehtyminen jatkuu koko tutkimusprosessin alkuvaiheen ajan. Opiskelija voi tässä vaiheessa suorittaa
4. Syventävien opintojen erikoisalan kuulustelun, johon kuuluvat kirjat valitaan kuulustelijan kanssa niin, että kuulustelu tukee tutkielman tekoa mahdollisimman hyvin.
5. Osallistuminen seminaareihin ja tutkimussuunnitelmien laatiminen. I-seminaarissa esitetään alustava tutkimussuunnitelma. II-seminaariin osallistutaan tutkimuksen käynnistyttyä. Tällöin opiskelija esittelee työnsä etenemistä ja siinä esiin tulleita ongelmia.
6. Tutkimuksen tekeminen sekä harjoitusaineen tai -aineiden kirjoittaminen. Samanaikaisesti seminaarien kanssa opiskelija tekee tutkimustaan ja saa siihen henkilökohtaista ohjausta hänelle määrätyltä ohjaajalta.
7. Työn jättäminen tarkastettavaksi ja kirjoituskoe. Tiedekunnan opinto-oppaassa on ohjeet pro gradu -tutkielman tarkastukseen liittyvistä muodollisuuksista.

Seuraavassa käsitellään edellä mainittuja pro gradu -työn laatimisen vaiheita tarkemmin. Tiedekunnan opinto-oppaassa on esitetty koko tiedekuntaa koskevia määräyksiä ja ohjeita, joihin on myös tärkeää tutustua.

Pro gradu -tutkielman aiheen valinta voi vaikuttaa olennaisesti opintojen kestoon ja myös sijoittumiseen työelämään opintojen jälkeen. Tämän vuoksi on tarpeen aloittaa tutkielman aihepiirin hahmottelu jo aineopintojen loppuvaiheessa. Työskentelymotivaation kannalta on tärkeää, että opiskelija itse pitää aihettaan kiinnostavana ja mielekkäänä. Kaikista opiskelijaa kiinnostavista aiheista ei kuitenkaan voi tehdä kunnollista tutkimusta. Aiheet, joilla ei ole yhteyttä aikaisempaan tutkimukseen eikä tieteelliseen keskusteluun eivät ole sopivia. Jotkut aiheet ovat huonoja, koska opiskelijalla ei ole tarpeellisia taloudellisia mahdollisuuksia kunnollisen aineiston hankkimiseen.

Tutkimusaihe voidaan valita eri tavoilla. Usein on järkevää valita aihe niin, että tutkielman tekeminen voidaan liittää johonkin sosiologian laitoksella vireillä olevaan tutkimusprojektiin. Tällöin opiskelijalla on yleensä mahdollista saada käyttöönsä laajempi tutkimusaineisto, kuin minkä hän itse pystyy keräämään, sekä saada asiantuntevaa ohjausta. Opiskelija voi myös perehtyä tutkimusaiheeseensa toimimalla tutkimusapulaisena projektissa tai osallistumalla johonkin projektiin liittyvään tutkimusharjoituskurssiin. Tietoja laitoksella käynnissä olevista projekteista ja niihin liittyvistä tutkielmien aiheista saa laitoksen julkaisemasta monisteesta. Tietoja voi saada myös laitoksen projekteja esittelevästä luentosarjasta tai ns. gradupäivän aikana. Näistä ilmoitetaan opetusohjelmassa.

Laitokselle tarjotaan toisinaan pro gradu -töiksi sopivia tutkimustehtäviä. Näistä ilmoitetaan sosiologian laitoksen ilmoitustaululla. Syventäviin opintoihin liittyvän harjoittelun yhteydessä opiskelijat työskentelevät eri organisaatioissa ja laitoksissa. Tässä yhteydessä on syytä selvittää mahdollisuuksia tehdä gradu-tutkielma harjoittelulaitoksen alaan kuuluvasta aiheesta.

On syytä ottaa huomioon, että kaikki aiheet, joita laitoksen ulkopuolelta tarjotaan, eivät suinkaan ole sopivia. Opiskelijan tulee sen vuoksi keskustella tarjotusta aiheesta laitoksen professorin kanssa. Opiskelija, joka haluaa itsenäisesti kehitellä aihettaan, voi saada hyödyllisiä virikkeitä luennoilla, seminaareissa ja tutkimusharjoituskursseilla sekä keskustelemalla esiin tulevien aiheiden sopivuudesta laitoksen henkilökunnan kanssa. Tenttikirjoja lukiessa on myös syytä pohtia, miten niissä käsiteltävistä kysymyksistä voisi tehdä tutkimusta. Aiheen voi löytää myös seuraamalla omaa opiskelu-, työ-, asuin- ja harrastusympäristöään ja pohtimalla, mitä niihin liittyviä aiheita voi liittää sosiologiseen keskusteluun ja tutkimukseen.

Pro gradu -tutkielman laatimisen yhteydessä opiskelija voi itsenäisesti harjoitella sosiologille tarpeellisia tutkimustaitoja sekä osoittaa oppineensa niitä. Aihetta ja siihen liittyvää tutkimustapaa valitessaan opiskelijan on syytä pohtia, millaisia tutkimustaitoja hän tarvitsee suunnittelemallaan uralla. Varsinaiselta tutkijasosiologilta edellytetään jatkossa yleensä sekä sosiologisen ajattelutavan että empiirisen tutkimuksen menetelmien hallintaa. Jos tutkijanuraa suunnitteleva opiskelija valitsee tutkimustehtävän, jossa ei käytetä empiiristä aineistoa, tulisi hänen harjaantua empiiristen menetelmien käyttöön muulla tavoin, vaikkapa toimimalla tutkimusapulaisena jossakin tutkimusprojektissa.

Tutkielman laatimisen osuudeksi on tutkintovaatimuksissa merkitty 20 opintoviikkoa. Lisäksi tutkielmaan liittyvät muut opinnot vastaavat kahdeksaa opintoviikkoa. Tarkoituksena siis on, että opiskelija käyttää tutkielman tekoon noin seitsemän kuukautta täyspäiväiseksi laskettua opiskeluaikaa. Monilla tutkielman tekeminen vie käytännössä pitempään, koska tutkimusaihe on liian laaja tai tutkimuksen suorittaminen on huonosti suunniteltu. Väärin rajattu tai muuten huonosti harkittu aihe ei aiheuta ainoastaan opintojen tarpeetonta pitkittymistä, vaan valitettavan usein myös sen, että työ ei koskaan valmistu. On hyvin tärkeää, että tutkimustehtävä rajataan järkevällä tavalla ja tutkimuksen toteutettavuutta pohditaan tarkasti ennen työn aloittamista.

Tutkielma voidaan tehdä myös ryhmätyönä siten, että kaksi tai useampi opiskelija suunnittelee tutkimuksen ja kerää sen aineiston yhdessä. Kukin ryhmän jäsen laatii tällöinkin oman tutkimusraportin.

Kun opiskelija on valinnut alustavasti tutkielmansa aiheen, tulee hänen ottaa yhteyttä johonkin laitoksen professoriin. Tapaamista varten tulee laatia noin sivun mittainen selvitys aiheesta ja tutkimuksen suunnitellusta toteuttamistavasta. Keskustelun jälkeen professori päättää, voidaanko aihe hyväksyä. Jos aihe hyväksytään, se rekisteröidään samalla opiskelijan nimiin. Aiheen on oltava hyväksytty ennen kuin opiskelija ilmoittautuu seminaariin.

Kun aihe on hyväksytty, alkaa opiskelija perehtyä tarkemmin tutkielman aihepiiriin liittyvään kirjallisuuteen. Tätä varten on opiskelijan tutustuttava aihepiiriä koskeviin kirjastoihin sekä opeteltava käyttämään relevantteja tietokantoja niin, että hän löytää tutkielman kannalta keskeisimmät aikaisemmat tutkimukset. Aihepiiriin tutustuminen on tarpeen I-seminaarissa esitettävän tutkimussuunnitelman laatimiseksi.

Jokaisella tutkielman tekijällä on yksi pääohjaaja, joka on joko se professori, jonka seminaariin opiskelija osallistuu, tai hänen kanssaan sovittava muu laitoksen opettaja tai dosentti. Opiskelija sopii pääohjaajan kanssa harjoitusaineen aiheesta. Se valitaan niin, että opiskelija ainetta valmistellessaan tutustuu tutkielmansa aihepiiriin liittyvään kirjallisuuteen. Aineessa hän tarkastelee ja arvioi sitä oman tutkielmansa näkökulmasta. Yleensä harjoitusaine on sopivasti muokattuna myöhemmin osa pro gradu tutkielmaa.

Harjoitusainetta laadittaessa opiskellaan tieteellistä esitystapaa ja äidinkielen käyttöä.

Tieteelliseen esitystapaan kuuluvat muun muassa seuraavat asiat:

• Aine on jäsennelty ja jaettu kappaleisiin järkevällä tavalla.
• Käsitteet ovat selvästi määriteltyjä tai muuten yksikäsitteisiä.
• Esitys on johdonmukaista ja johtopäätökset perusteltuja.
• Käytetyt lähteet on ilmoitettu asianmukaisesti.

Suorat lainaukset vieraskielisestä kirjallisuudesta tulee yleensä esittää suomeksi käännettyinä. Tarvittaessa vieraskieliset erikoistermit esitetään käännöksen lisäksi suluissa alkuperäisellä kielellä.

Harjoitusaineen kirjoittajan on syytä perehtyä tiedekunnan äidinkielen lehtorin laatimassa oppaassa "Ohjeita tutkielman kirjoittajille" annettuihin yleisiin tutkielman koostamista (mm. ulkoasua, viitteiden merkitsemistä ja lähteitä) koskeviin ohjeisiin. Monistetta on saatavana opintotoimistosta sekä äidinkielen opettajalta.

Valmis harjoitusaine viedään ensiksi tarkastettavaksi tiedekunnan äidinkielen lehtorille. Tarkastus auttaa opiskelijaa välttämään kielivirheitä ja huonoa kielenkäyttöä pro gradu -tutkielmassaan. äidinkielen lehtorin annettua hyväksymismerkinnän aine jätetään tarkastettavaksi asiasisällön osalta. Tarkastajana on gradu-työn pääohjaaja.

Harjoitusaineen suositeltava pituus on noin 15 sivua. Harjoitusaineita kirjoitetaan sosiologiassa vain yksi, mikäli äidinkielen lehtori arvioi ensimmäisen harjoitusaineen kieliasultaan hyväksi (vähintään 2-). Jos aineen kieliasu arvioidaan heikommaksi kuin 2-, opiskelija kirjoittaa toisen aineen pääohjaajan antamasta aiheesta.

Perehtymisvaiheessa tutkimuksen aihe on tavallisesti vielä niin täsmentämätön ja laaja-alainen, ettei se sovellu sellaisenaan tutkimuksen suorittamisen lähtökohdaksi. Tutkijalle vaikein vaihe onkin alkujaan hahmottoman kokonaisuuden jäsentäminen johdon mukaisesti eteneväksi suunnitelmaksi. Perehtymällä huolellisesti tutkimuksen aihepiiriin saadaan käsitys siitä, mitä aiheesta tiedetään ja mitkä ongelmat parhaiten soveltuvat tutkittaviksi. Ongelman valinta tapahtuu lähestymällä sitä teemaa, punaista lankaa, jonka varaan tutkielma lopullisesti rakentuu. Näin tutkimustehtävä vähitellen täsmennetään ja rajataan toteuttamiskelpoiseksi.

Tutkimustehtävän supistaminen tarkoittaa tehtävän mitoittamista ongelma-alueeltaan ja tutkimuskohteeltaan (esim. käsiteltävät aiheet, tutkittavien lukumäärä, ajallinen tai alueellinen laajuus) käytettävissä olevien voimavarojen mukaisesti. Tutkimustehtävän selkeyttäminen merkitsee tutkimustehtävän tarkkaa määrittelyä, toisin sanoen tietoa siitä, mikä tai mitkä ovat ne kysymykset, joihin tutkimuksessa etsitään vastausta. Edelleen tutkimustehtävän selkeyttämiseen kuuluu tutkimuksen lähtökohdan terävöittäminen, käsitteiden huolellinen valinta ja tarkastelu.

Yksi tapa täsmentää tutkimustehtävää on pyrkiä määrittelemään tutkimuksen potentiaalinen lukijakunta, ts. ketä varten tutkimus tehdään. Jos lähtökohtana on tutkimusalan tieteellinen keskustelu, on yleisönä tutkijayhteisö. Jos tutkimusta taas tehdään tilaustyönä jollekin organisaatiolle, on tämän organisaation tiedontarpeiden analysointi tärkeää. Jos tutkimus koskee tärkeää yhteiskunnallista ongelmaa, kuten työttömyyttä tai eriarvoisuutta, tutkimusta voidaan suunnata niin, että se tuottaa yhteiskunnallisen ja poliittisen keskustelun kannalta käyttökelpoisia tuloksia.

Usein on välttämätöntä, että tutkija perehtyy omakohtaisen osallistumisen avulla tutkittavaan ilmiöön. Havainnoimalla ja osallistumalla voidaan saada sellaista tietoa, jota ei löydetä kirjallisuudesta ja joka antaa arvokkaan lisän ja uutuuden tutkimukseen. Ideoita antavina ovat erityisen suositeltavaa vapaamuotoiset keskustelut käytännön asiantuntijoiden kanssa. Hyvä kuvaus tutkijan työskentelytavasta on liitteenä C.W. Millsin teoksessa Sosiologinen mielikuvitus.

Tutkimustehtävää täsmennettäessä on hyvä muistaa, että valmiin työn pituus on normaalisti 60-80 sivua (15 000 - 20 000 sanaa). Tämän laajuiseen tutkimukseen ei ole mahdollista sisällyttää kovin montaa osatehtävää. Samoin on selvää, ettei kannata suunnitella kovin laajaa kysely- tai haastattelulomaketta, koska tutkielmassa ei kuitenkaan voida käyttää tietoja useasta kymmenestä muuttujasta.

Tutkimusaiheen ja -tehtävän täsmentämisen tuloksen opiskelija kirjaa tutkimussuunnitelmaksi, jonka hän esittää I-seminaarissa. Seminaarissa käydyn keskustelun jälkeen opiskelija sopii ohjaajansa kanssa tutkimuksen täsmällisestä aiheesta ja suorittamistavasta.

Tutkimussuunnitelma voidaan jäsentää eri tavoilla. Empiirisissä tutkimuksissa sen tulisi sisältää ainakin seuraavat asiat:

• Tutkimuksen tausta: aihepiirin teoreettinen tai käytännöllinen merkitys, virike tutkimuksen suorittamiseen, ajateltu tutkimuksen yleisö.
• Aikaisemmat tutkimukset: mitä aihepiiristä tiedetään aikaisempien kotimaisten ja ulkomaisten tutkimusten perusteella, millaisia käsitteitä ja menetelmiä niissä on käytetty.
• Tutkimustehtävä (tutkimuksen tarkoitus): mihin kysymykseen tai kysymyksiin tutkimuksella halutaan saada vastaus. Tässä voi olla vaihtoehtojakin I-seminaarissa esitettävässä suunnitelmassa.
• Tutkimuksen rajaus: esim. aika, paikka, tutkittavat ilmiöt.
• Aineiston hankkiminen: siihen liittyvät vaihtoehdot ja vaikeudet.
• Analyysin periaatteet.
• Arvio tutkimuksen vaatimasta ajasta ja alustava aikataulu.

Suunnitelman pituus on 10-15 sivua (4 000 - 6 000 sanaa). Sen tulee olla ulko- ja kieliasultaan viimeistelty. Lähteiden merkitsemisessä, otsikoinnissa yms. noudatetaan samoja ohjeita kuin harjoitusaineissa. Seminaarien pitäjät antavat tarkempia ohjeita tutkimussuunnitelman laatimisesta. Opponentin tehtävänä seminaarissa on auttaa suunnitelman laatijaa kehittämään suunnitelmaa mahdollisimman hyväksi. Esitelmää ei tule käydä läpi sivu sivulta, vaan teemoittaa esim. seuraavasti:

• Onko tutkimuksen aihepiiri ja tutkimustehtävä mielekäs ja opinnäytteeksi sopiva?
• Onko suunnitelman tekijä selvittänyt riittävästi aikaisempaa tutkimusta, mistä lähteistä olisi saatavissa relevanttia lisätietoa?
• Ovatko tutkimuksen näkökulma, käsitteet ja erityisesti tutkimuksen tarkoitus riittävän selkeitä, mitä parannuksia voitaisiin tehdä?
• Onko aineiston keruuta ja analyysia koskevat suunnitelmat toteuttamiskelpoisia, olisiko parempia vaihtoehtoja?
• Onko suunnitelma kaiken kaikkiaan sellainen, että sen kehittelyä kannattaa jatkaa vai tulisiko tutkimusaihe määritellä uudelleen?
• Onko suunnitelman jäsentelyssä, kieliasussa, lähteiden merkitsemisessä, otsikoinnissa yms. huomauttamista?

I-seminaariin on opiskelijan paras osallistua silloin, kun hän voi aloittaa tutkielman tekemisen.

II-seminaariin on järkevää osallistua vasta sitten, kun työ on selvästi edistynyt.

II-seminaaria varten laadittavassa esitelmässä esitetään selvitys I-seminaarin jälkeen suoritetusta tutkimustyöstä sekä suunnitelma työn loppuunsaattamisesta. II-esitelmässä ei ole syytä toistaa I-esitelmässä esitettyjä asioita, vaan pääpaino on aineistonkeruun, analyysin ja tutkielman kirjoittamisen ongelmien ja ratkaisujen käsittelyssä. Olennainen osa II-esitelmää on tutkielman alustava jäsentely. Jos opiskelija ei pysty hahmottamaan työtään edes karkean jäsentelyn muotoon, tutkimus ei ole edennyt niin pitkälle, että sitä on syytä käsitellä II-seminaarissa.

Opintojensa aikana jokainen sosiologian opiskelija on osallistunut useaan tutkimusmenetelmäkurssiin, lukenut lukuisia tutkimusraportteja ja perehtynyt oman tieteenalansa tutkimukseen. Opiskelijalla pitäisi tämän perusteella olla melko selvä kuva siitä, miten tavanomainen empiirinen tutkimusprosessi käytännössä etenee tutkimusaiheen täsmentämisestä aineistonkeruuseen ja edelleen analyysiin ja tutkielman laatimiseen. Jos tähän kokonaisprosessiin ja sen eri vaiheisiin liittyvät tiedot ja taidot ovat päässeet unohtumaan, on syytä palauttaa niitä mieleen menetelmäkirjoista. Eteen tulevissa pulmissa voi aina myös kääntyä laitoksen opettajien puoleen.

Teoreettisten tai vastaavien tutkimusten tekoprosessi ei jäsenny yhtä selkeinä vaiheina kuin empiiristen töiden. Jokainen joutuu itse yhdistämään aiheeseen liittyvien teoreettisten esitysten lukemisen omaan luovaan ja kriittiseen ajatteluun. Teoreettisesta keskustelusta on pyrittävä omaksumaan sisällöllisen aineksen ohella myös itse työskentely- ja esitystapaan liittyvää ymmärrystä. Se edellyttää erityisesti paljon lukemista ja siihen varattua aikaa.

Opiskelijan edun mukaista on pitää työn pääohjaajaan kiinteää yhteyttä esimerkiksi tapaamalla ohjaajaa gradun teon aikana noin kerran kuussa. Tavanomaisten vastaanottojen puitteissa eivät perusteelliset ohjauskeskustelut ole mahdollisia. Opiskelijan on syytä sopia ohjaajan kanssa tapaamisen yhteydessä seuraavasta tapaamisesta.

Toisinaan sattuu niin, että ohjaaja poistuu laitokselta esim. virkavapauden johdosta, jolloin työn tekijä voi jäädä ilman ohjaajaa. Tällöin opiskelijan on parasta ottaa yhteys "eronneeseen" ohjaajaan ja kysyä kuka on työn uusi ohjaaja. Virkavapaudesta huolimatta professori tai assistentti voi halutessaan toimia työn ohjaajana.

Erityisen tärkeää on yhteydenpito ohjaajaan silloin, kun työssä on ongelmia eikä se näytä edistyvän suunnitellulla tavalla. Yleinen kokemus on, että keskustelu usein auttaa voittamaan tai ohittamaan syntyneet pulmat ja työ saattaa "nytkähtää" liikkeelle juuri ohjaajiin otetun kontaktin ansiosta. Eniten konkreettista hyötyä kontaktista saa silloin, kun tutkielman tekijä voi tuoda nähtäväksi tutkimussuunnitelman tai alustavia tekstinäytteitä. Hyödyllisintä on jättää ne ennalta ohjaajalle tutustumista ja kommentointia varten. On tärkeää, että opiskelija tekee ohjauskeskustelun aikana tai heti sen jälkeen muistiinpanoja. Kun tutkielma on viimeistelyä lukuun ottamatta valmis, opiskelija tuo sen ohjaajalleen luettavaksi. Ohjaaja voi tehdä tällöin viimeiset korjausehdotuksensa ja varmistaa sen, että työn voi jättää virallisesti tarkastettavaksi. On hyödyllistä, jos muutkin asiaa tuntevat henkilöt kuin työn ohjaaja lukevat ja kommentoivat työtä sen eri vaiheissa.

Jos tutkielman tekijä aikoo kerätä aineistoa haastatteluin tai kyselylomakkein, voi laitoksen apu tulla kyseeseen esimerkiksi siten, että annetaan lupa käyttää laitoksen nimeä tai että laitos osallistuu kyselylomakkeiden postitukseen. Näistä asioista on neuvoteltava laitoksen johtajan kanssa. Missään tapauksessa laitoksen nimissä ei saa tehdä haastatteluja, suorittaa kyselyä tai lähettää kirjeitä tms. ilman laitoksen johtajan lupaa ja lähetteiden ennakkotarkastusta.

Opiskelija voi käyttää yliopiston tarjoamia atk-palveluita opinnäytetöihin liittyvissä tehtävissä. Mikroverkkojen ja keskuskoneiden sekä niiden ohjelmistojen käyttö on opiskelijalle ilmaista. Atk-keskus myös välittää perustutkinto-opiskelijalle edulliseen hintaan mm. tilasto-ohjelmistoja kotikoneessa käytettäväksi.

Atk-keskuksen koneiden ja ohjelmistojen käyttö edellyttää käyttölupaa, joka nykyään annetaan kaikille uusille opiskelijoille. Jos lupa on jäänyt aktivoimatta ja vanhentunut, laitoksen atk-yhdyshenkilö avustaa luvan uusimisessa.

Atk-yhdyshenkilöltä voi kysyä neuvoa muissakin tietojenkäsittelyyn liittyvissä pulmissa. Myös tiedekunnan atk-suunnittelija avustaa lähinnä erilaisissa valintatilanteissa kuten sopivan ohjelman tai jonkin erityisongelman asiantuntijan löytämisessä. Yhteydenotot onnistuvat yleensä sujuvimmin sähköpostitse yliopiston tietojärjestelmä Helistä tai tiedekunnan opinto-oppaasta löytyviin osoitteisiin. Atk-keskus järjestää kursseja, joista saa tietoja Helistä tai laitoksen atk-yhdyshenkilöltä.

Tutkielman kirjoittamisen lähtökohtana on II-tutkimussuunnitelmaan sisältyvä työn jäsentely. Tämän jäsentelyn pohjalta voidaan kirjoittaminen aloittaa, vaikka kokonaisuus ei vielä tuntuisikaan tyydyttävältä. Yleensä kirjoitusvaiheen aloittamista ei ole syytä tarpeettomasti siirtää. On aloitettava siitä, mikä tuntuu helpoimmalta ja selvimmältä, eikä kannata pelätä turhan ja lopulta käyttökelvottomaksi osoittautuvankaan tekstin kirjoittamista, sillä sitä tuskin kukaan pystyy täysin välttämään. On suositeltavaa kirjoittaa sitä mukaa kuin työ edistyy ja laatia esim. selvitykset tutkimusaineiston keruusta ja muokkaamisesta näiden työvaiheiden aikana. Tällöin välttyy myös unohtamisilta.

Kirjoittaessa on syytä pitää huolta siitä, että aineisto tai kirjallisuus eivät johdattele kirjoittajaa harhateille ja sivuseikkoihin tutkimuksen jäsentelystä. Kaiken aikaa on pidettävä mielessä, mihin kysymyksiin tutkimuksessa haetaan vastausta.

Lopullinen jäsentely saattaa huolellisesta valmistelusta huolimatta poiketa huomattavasti tutkimussuunnitelman jäsentelystä. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei huolellisesta valmistelusta olisi tuntuvaa hyötyä. Tutkimussuunnitelman huomattavista muutoksista on paikallaan keskustella ohjaajan kanssa.

Edellä tutkimussuunnitelman laatimista käsiteltäessä mainittiin jo asiakokonaisuuksia, jotka olisi tutkielman jäsentelyssä otettava huomioon kuhunkin työhön soveltuvilta osin ja siihen sopivalla tavalla. Empiirisen tutkimuksen jäsentelyin olisi siten sijoitettava ainakin seuraavat jaksot (alaluvut), joita tarpeen mukaan voidaan koota laajemmaksi ja asettaa sopivaan järjestykseen:

• tutkimuksen tausta ja merkitys
• aikaisemman tutkimuksen arviointi
• tutkimuksen näkökulma ja tutkimustehtävä
• tutkimuksen aineisto
• tutkimusmenetelmät

Tämän jälkeen esitetään tutkimuksen varsinaiset tulokset. Niiden osalta jäsentely riippuu siitä, mitä tutkitaan ja miten tutkitaan. Tuloksien jälkeen tulee johtopäätökset sisältävä luku, josta kokoavasti käy ilmi, minkälaisiin tuloksiin tutkimuksessa on päädytty asetettujen ongelmien ratkaisemiseksi. Sosiologian ja muidenkin yhteiskuntatieteiden väitöskirjoista ja muista tutkimuksista saa esimerkkejä ja vihjeitä jäsentelyä varten.

Tutkielman laatimiseen liittyy paljon teknisiä yksityiskohtia:

• miten referoidaan tai siteerataan kirjallisuutta
• miten lähteet merkitään
• milloin ja miten alaviitteitä käytetään
• miten asetelmat, taulukot ja kuviot laaditaan
• miten lähdeluettelo laaditaan jne.

Yksityiskohtaisia ohjeita näistä seikoista on esitetty kappaleessa 9 mainituissa opaskirjoissa. Tässä yhteydessä mainittakoon vain joitakin tärkeitä yleisperiaatteita.

Viitteen tarkoituksena on ensi sijassa tehdä lukijalle mahdolliseksi tarkistaa, mistä lähteestä tekijä on jonkin tiedon saanut ja mihin hän kulloisenkin väitteensä perustaa. Toisaalta lähdeviittauksilla annetaan kunnia tietyistä tuloksista, menetelmistä ja ideoista niille, joille se kuuluu. Niiden avulla voidaan merkitä myös tekstin pääjuonesta poikkeavia selvittelyjä, vastakkaisia mielipiteitä tms.

Viitteiden ja lähdeluettelon laatimisessa on tärkeintä se, että lukija voi varmasti ja mahdollisimman vaivattomasti löytää viittauksen kohteena olevan tekstikohdan. Sosiologiassa on tavanomaista käyttää tekstiin sisältyviä viitteitä, joita voidaan tarvittaessa täydentää pitemmillä alaviitteillä. On aina tarkistettava, että viitteenä on tekstissä ymmärrettävä asiayhteys eli lukijan on tiedettävä missä tarkoituksessa viitettä käytetään. Viitteiden käytön tulee olla johdonmukaista niin, että samaa merkintätapaa käytetään koko tutkielmassa.

Taulukoita ja kuvioita laadittaessa on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, että otsikot, taulukonpäät ja muut selitykset ovat niin selviä, että ymmärtäminen ei vaadi tekstin lukemista. Taulukot ja kuviot eivät saa myöskään olla liian monimutkaisia. Taulukoihin ja kuvioihin sisältyviä tietoja ei ole syytä luetella tekstissä yksityiskohtaisesti, vaan kirjoittaja mainitsee vain tutkimustehtävän kannalta keskeiset johtopäätökset.

Laajat taulukot ja kuviot, jotka eivät ole tekstin ymmärtämisen kannalta keskeisiä, esitetään tutkimuksen liiteosassa. Liitteisiinkään ei ole syytä sijoittaa tutkimuksen kannalta epäolennaisia taulukoita. Kuvioiden pohjana oleva numeroaineisto voi olla syytä esittää liitteessä erityisesti, jos tietoja ei ole julkaistu muualla numeromuodossa. Liiteosaan voidaan sijoittaa myös esim. aineiston luotettavuusselvityksiä, selvityksiä käytetyistä menetelmistä ja muita vastaavia erillisiä tutkimuksen osia. Graduntekijän on otettava huomioon, että tarkastajat voivat pyytää alkuperäisen aineiston nähtäväksi.

Tutkielman tavallinen pituus on 60-80 sivua (25 000 - 35 000 sanaa), mutta tutkimuksen luonteen mukaan myös tätä suppeammat tai laajemmat työt voivat tulla kysymykseen. Pro gradu -tutkielmaksi voidaan hyväksyä aikaisemmin julkaistu tutkimus edellyttäen, että se vastaa tutkielmalle asetettavia vaatimuksia. Tutkielmaksi voidaan hyväksyä paitsi yhtenäinen tutkimus myös samaa ongelmakokonaisuutta käsittelevien kirjoitusten ja niistä laaditun selosteen muodostama kokonaisuus. Jos opiskelija on siis esimerkiksi kirjoittanut tieteellisessä aikakausjulkaisussa julkaistun artikkelin, voidaan se esittää osana tutkielmaa. "Nippugradua" harkitsevien tulee keskustella asiasta professorin kanssa.

Mikäli tutkielma laaditaan ryhmätyönä, tulee tekijän itsenäisen osuuden olla erotettavissa ryhmän muiden jäsenten työpanoksesta. Ryhmän kunkin jäsenen osuus jätetään ja arvostellaan erillisenä tutkielmana.

Sosiaaliantropologian opiskelijat voivat hankkia pro gradu -työnsä aineiston tekemällä antropologista kenttätyötä valitsemassaan kohteessa. Tutkielma voi perustua myös kirjallisuuteen tai olemassa oleviin lähteisiin. Kenttätyömatkan valmistelut vievät pitkän ajan, ja pro gradu -tutkielman suunnittelu olisikin aloitettava hyvissä ajoin. Usein myös kielen opettelu edellyttää päämäärätietoista valmistautumista. Suunnitelmista on syytä keskustella opettajien kanssa jo varhaisessa vaiheessa.

Opiskelijat voivat anoa matka-apurahaa pro gradu -työn tekemistä varten valtiotieteelliseltä tiedekunnalta. Apurahat ovat haettavissa kahdesti lukuvuodessa. Myös yksityiset säätiöt ja rahastot voivat joissakin tapauksissa myöntää stipendejä opiskelijoille. Lisäksi opiskelijat voivat hakeutua opiskelijavaihtoon Opetusministeriön vaihtosopimusten kautta. Pohjoismainen Aasian tutkimuksen laitos (Nordic Institute of Asian Studies, NIAS) Kööpenhaminassa sekä Afrikka-instituutti (Nordiska Afrika-institutet) Uppsalassa myöntävät matka-apurahoja opiskelijoille. Yleensä nämä on tarkoitettu laitosten kirjastojen kokoelmiin tutustumista varten, mutta haettavissa on myös kenttätyörahoja. Kaikkiin apuraha-anomuksiin tulee yleensä liittää opettajan kirjallinen suositus, ja opettajien kanssa kannattaa keskustella rahoitusmahdollisuuksista.

Kenttätyötä suunnittelevien opiskelijoiden kannattaa perustaa tutkimusryhmiä, joihin voi kuulua myös sosiologian muiden linjojen sekä kulttuuriantropologian opiskelijoita. Ryhmällä on paremmat mahdollisuudet saada rahoitusta kuin yksittäisillä opiskelijoilla. Yhteistyön merkitys sekä kenttätyön valmisteluissa että kenttätyön aikana on huomattava. Myös mahdollinen kielen opiskelu, tutkielmien ohjaus ja kirjallisuuteen tutustuminen voi olla näin tehokkaampaa. Ohjaajaksi ja koordinaattoriksi on syytä pyytää yhtä laitoksen opettajista.

Moniin Euroopan ulkopuolisiin maihin tarvitaan tutkimuslupa, joka anotaan maan kansalliselta tiedeorganisaatiolta tai paikalliselta yliopistolta. On muutenkin suotavaa etsiä yhteyksiä paikallisiin yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin. Kenttätyö edellyttää useimmiten turistiviisumia pidempiaikaisen viisumin ja oleskeluluvan hankkimista. Tutkimuslupaa ja yhteydenottoja varten tarvitaan yleensä suosituskirjeitä laitoksen opettajilta. Suosituskirje kannattaa joka tapauksessa pyytää, se voi osoittautua kenttätyön aikana hyödylliseksi.

Eco, Umberto: Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään. Tampere, Vastapaino 1989.

Fogelberg, Paul: Tuumasta toimeen: tutkielman tekijän opas. Helsinki, Yliopistopaino 1989.

Gothóni, Renè: Oletko neuvoton: lohdutuksen sanoja opinnäytteen laatijalle. Helsinki, Yliopistopaino 1991.

Hirsijärvi, Sirkka et al.: Tutkimus ja sen raportointi. 4. uud. p. Helsinki, Kirjayhtymä 1992.

Latomaa, Timo: Referaatista tutkimukseen: kirjallisten töiden laatimisohjeita. Oulu, Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunta 1991.

Lieko, Anneli et al.: Ohjeita tutkielman kirjoittajille. Uud. laitos ( 9. p.) Helsinki, Yliopistopaino 1993.

Luostarinen, Heikki & Jyrki Jyrkiäinen: Opasta, kärsi ja unhoita: avuksi tutkielman laatijoille. Tampere, Tampereen yliopisto 1991.

Salovaara, Hannu & Kirsi Jouppila & Tiina Aalto-Kaarlehto: Tutkielman teko-ohjeita. Helsinki, Helsingin yliopisto 1995.

Sivun alkuun