 |
 |
|
Sosiologian laitos
Tietoa laitoksesta: Yhteystiedot: Kanslia: Unioninkatu 35 (PL 18) 00014 Helsingin yliopisto puh. (09) 1912 3917 fax (09) 1912 3967 vastaanotot ma-pe 9-11 ja 12-13.30 |
 |
OHJEITA PROSEMINAARIESITELMÄN KIRJOITTAMISEEN
TavoitteetProseminaarin keskeisenä tavoitteena on tieteellisen esitystavan oppiminen ja omaksuminen. Jokainen proseminaarilainen laatii seminaarin aikana kirjallisuuteen perustuvan esitelmän opettajan kanssa sovitusta aiheesta. Esitelmän tulee olla esitystavaltaan hyvin jäsennelty sekä tyylillisesti ja kielellisesti viimeistelty. Proseminaarin tarkoituksena on myös kehittää suullisen esityksen ja keskustelun taitoja sekä tieteellisen esityksen arvostelukykyä. Seminaarissa tekijä esittää kirjallisen esityksen pääkohdat suullisesti. Sitten opponentti esittää arvionsa esitelmästä. Sen jälkeen siitä käydään vielä yleinen seminaarikeskustelu, johon kaikkien odotetaan osallistuvan. Näin ollen jokaisen seminaarilaisen on aiheellista perehtyä etukäteen kunkin istunnon paperiin. KirjallisuushautTee kirjallisuushakuja hieman eri hakusanoilla, ja muista myös artikkelitietokannat, niistä löytyvät usein tuoreimmat ja tarkimmat lähteet. Mieti, mitkä teokset tai artikkelit täydentäisivät toisiaan sopivasti. Pyri käyttämään kohtalaisen tuoreita lähteitä (noin kymmenen vuoden ajalta); tietenkin joskus on hyvä palata joidenkin keskustelujen alkulähteille vuosikymmentenkin taakse. Tiettyyn teemaan liittyvistä keskeisistä teoksista saattaa löytyä hyödyllisiä kirjallisuus-arvosteluja alan julkaisuista, niitä voi etsiä myös tietokannoista. Kiinnostavien teosten lähde-luettelot tarjoavat usein lisävinkkejä lähteistä. Alkuperäislähteet on syytä etsiä käsiinsä aina kuin se suinkin on mahdollista. Toisen käden viittauksia on vältettävä. Joskus hyödyllisimpien lähteiden löytäminen edellyttää melko suuren kirjallisuus- ja artikkelimäärän selaamista, mutta samalla muodostuu kokonaiskuva teemaan liittyvän keskustelun suuntauksista. Ei siis kannata aina tyytyä pariin ensimmäiseen lähteeseen jotka tietokantahausta löytyvät, vaan nähdä hiukan vaivaa. Lukiessasi lähteitä tee niistä huolellisia muistiinpanoja ja kirjaa muistiin omia huomioitasi ja ajatuksiasi, sillä niitä voit usein käyttää esitelmän laadinnassa. Ota kopioita tekstistä tarpeen mukaan, mikäli et voi pitää itselläsi alkuperäislähdettä esitelmän laatimisen aikoihin. Joskus on tarpeen palata samaan tekstiin useita kertoja, sillä muuhun kirjallisuuteen tutustuminen voi muuttaa näkemystä aiemmin luetusta tekstistä. Lähteiden suuri määrä ei ole keskeistä tai edes toivottavaa, vaan hyvän proseminaariesitelmän rakentaminen on enemmänkin kiinni siitä, että ymmärtää lukemansa ja on valinnut keskenään kiinnostavalla tavalla keskustelevia lähteitä. Tieteellinen esitystapaProseminaariesitelmässä on tarkoitus harjoitella tieteellistä esitystapaa ja argumentaatiota. Tämä merkitsee sitä, että esitelmän kirjoittaja osoittaa kykynsä ymmärtää tieteellistä tekstiä, erottaa olennaisia sisältöjä sekä muodostaa oma näkemyksensä suhteessa luettuihin teksteihin. Usein on hyödyllistä ottaa lähtökohdakseen yksi keskeinen aihepiiriin liittyvä teos ja käyttää muita tekstejä ikään kuin heijastuspintana tämän teoksen ymmärtämiseksi ja kontekstualisoimiseksi tutkimusten joukossa. Käytettyyn kirjallisuuteen omaksutaan siis tietynlaista etäisyyttä. Käytetyt lähteet toimivat esitelmän ‘rakennusaineksina’, mutta työn kirjoittaja tekee suunnittelu- ja rakennustyön, eli miettii loogisen jäsentelytavan ja valitsee omaa ajatustaan parhaiten eteenpäin vievät lähteet. Ihanteena on, että kirjoittajan ajatuksenjuoksu kuljettaa tekstiä tietyn punaisen langan varassa, ei niin että lainatut teokset kuljettavat tekstiä eteenpäin ilman suunnitelmaa. Käytettyjä lähteitä arvioidaan kriittisesti eli pyritään asettamaan ne laajempaan kontekstiin. Usein esitelmä rakentuu useiden tekstien ‘keskusteluttamiselle’ keskenään. Työn taustalla saattaa olla jokin yleisluontoinen kysymys tai useitakin kysymyksiä, joille haetaan esitelmässä vastausta eri tahoilta. Joskus esitelmä voi rakentua tiettyyn aihepiiriin liittyvien tieteellisten näkökulmien yleiselle esittelylle. Esitelmän rakenneEsitelmälle on keksittävä ytimekäs nimi, joka kuvaa työn sisältöä. Esitelmä on hyvä aloittaa johdannolla, jossa lukija johdatellaan esitelmän aihepiiriin ja herätetään lukijan mielenkiinto. Lisäksi siinä voidaan lyhyesti esitellä työn sisältö sekä esimerkiksi esitellä ja perustella työtä ohjanneet kysymykset tai näkökulma(t). Usein johdanto kannattaa kirjoittaa viimeiseksi. Esitelmä on syytä jäsentää mielekkäisiin, loogisesti eteneviin alakokonaisuuksiin, jotka erotellaan toisistaan informatiivisin väliotsikoin. Alakokonaisuuksia ja väliotsikoita ei kuitenkaan noin 10 sivun mittaisessa työssä kannata olla liikaa. Esitelmä voi rakentua eri tavoin: edeten yksityisestä yleiseen tai päinvastoin, kronologisesti, syystä seuraukseen tms. Työn valmistelua helpottaa, mikäli kirjoittaja laatii etukäteen työsuunnitelman, jossa työn alustava sisältö on hahmotettu ns. disposition muotoon. Tätä voi myöhemmin muuttaa, mikäli tarpeen, mutta se auttaa usein alkuun pääsyä työssä. Työn lopussa on paikallaan esittää jonkinlainen loppuyhteenveto tai johtopäätökset. Tässä osassa esitelmän kirjoittaja esittää esimerkiksi päätelmänsä siitä, millaisia vastauksia hänen asettamiinsa kysymyksiin on työn edetessä saatu. Lisäksi kirjoittaja voi esittää muitakin huomioitaan ja päätelmiään käsitellystä asiasta, tai esimerkiksi osoittaa esitelmän nostattamia lisäkysymyksiä tai lisäselvitystarpeita. KirjoitusohjeitaNormaalin proseminaariesitelmän pituus on noin kymmenen liuskaa niin sanotulla 2 rivi-välillä tekstinkäsittelyohjelmalla kirjoitettuna. Sivun vasen reunus on 4 cm:n levyinen, oikealle pyritään jättämään tasaisesti 1,5 2 cm tyhjää; yläreunus on noin 3,5 cm:n, alareunus noin 3 cm:n levyinen. Esitelmä jaetaan seminaarin osallistujille hyvissä ajoin ennen sen esittämistä seminaarissa sovitulla tavalla. Kansilehdelle tulee keskelle esitelmän nimi ja alalaitaan tekijän nimi, opponentin nimi sekä maininta työn esityspäivämäärästä ja siitä, että kyse on sosiologian proseminaariesitelmästä. Esitelmän sivut numeroidaan toiselta tekstisivulta alkaen. Sivunumerot merkitään sivun ylälaitaan keskelle. Myös lähdeluettelosivut numeroidaan. Liitteet numeroidaan erikseen vasempaan yläkulmaan (esim. Liite 2). Kansilehteä ei numeroida. Sisällysluettelo on omana sivunaan kansilehden jälkeen. Nimeksi riittää pelkkä Sisällys. Yksittäistä sisällysluettelosivua ei numeroida, useampisivuiseen merkitään sivunumerot. Sisällyksen otsikoiden on oltava samanlaiset kuin itse tekstin väliotsikot. Koska esitelmissä pyritään välttämään turhia typografisia merkkejä, pisteviivat ja sivun lyhenteet jätetään pois. Kappalejaossa käytetään vasensuora-asettelua (ei siis sisennystä). Vasensuora-asettelussa uuden kappaleen edelle jätetään yksi tyhjä rivi. Lyhin kappale on tavallisessa tekstissä ainakin kolmen rivin pituinen. Liian pitkät kappaleet puolestaan tekevät tekstin raskaaksi ja vaikeaselkoiseksi. Esitelmässä voidaan käyttää väliotsikoita, jolloin ne kirjoitetaan omalle rivilleen, jonka edelle ja jälkeen on jäätävä yksi tyhjä rivi. Väliotsikot voidaan lihavoida. Tekstissä on syytä välttää lyhenteitä (esim., jne.) ja erityismerkkejä (%, $): nämä kirjoitetaan mieluiten kokonaan kirjaimin (esimerkiksi, prosenttia). Myös sanojen jakamista rivin lopussa muutoin kuin yhdyssanojen välistä pyritään välttämään. Ns. leski- ja orporiviä on myös syytä välttää (eli yksittäisiä, kappaleen päättäviä tai aloittavia rivejä sivun alussa tai lopussa). Lainaukset osoitetaan kaksinkertaisin lainausmerkein ja viittein. Pitkissä lainausotteissa voidaan käyttää sisennystä ja rivien tihennystä. Lainatussa tekstissä jo ollut lainaus osoitetaan yksinkertaisin lainausmerkein. Omin sanoin referoitua tai itse käännettyä tekstiä ei saa sijoittaa lainausmerkkeihin, viite riittää. Muunkielisten tekstien käännöksissä saattaa esiintyä epävarmuutta. Tietyillä termeillä on vakiintuneet suomen/ruotsinkieliset käännökset, jotka kannattaa tarkistaa ennen kuin sorvaa itse omia termejä. Tarkistuksen voi suorittaa esimerkiksi viimeaikaisista suomen/ruotsin-kielisistä sosiologisista teoksista. On suositeltavaa, että esitelmässä ei käytetä muunkielisiä suoria lainauksia kuin aivan poikkeustapauksessa, ja silloinkin hyvin lyhyitä lainauksia. Lisäksi on aina syytä esittää ko. lainauksesta oma tulkinta ja yhteenveto esitelmän kielellä. Taulukot ja kuviot voivat rikkoa kokonaisuuden ja haitata luettavuutta. Ne sijoitetaan mielellään liitteiksi tekstin loppuun lähdeluettelon jälkeen. Jos taulukoita tai kuvioita kuitenkin käytetään tekstissä, ne numeroidaan ja otsikoidaan kuten liitteet (esim. Taulukko 1). Liitteet numeroidaan (esim. Liite 2) ja sijoitetaan yleensä paperin loppuun lähdeluettelon jälkeen. Alaviitteitä ei sosiaalitieteissä ole tapana enää käyttää. Sen sijaan voidaan käyttää loppuviitteitä, mutta niitäkin on pyrittävä välttämään. Loppuviitteitä voidaan käyttää vain siinä tapauksessa, että ne ovat sisällöllisiä huomautuksia, eivätkä pelkkiä lähdeviitteitä. Loppuviitteet merkitään juoksevasti numeroiden, ja ne sijoitetaan heti varsinaisen tekstin jälkeen otsikon ‘Viitteet’ alle, ennen lähdeluetteloa. LähdeviitteetProseminaarissa kiinnitetään erityistä huomiota lähdeviitteiden oikean käytön opettelemiseen. Lähdeviitteet ovat hyvin olennainen osa tieteellistä esitystapaa ja argumentaatiota. Niiden tarkoituksena on ilmaista kenen tekstiin viitataan tai kenen ajatuksia esitetään. Viite auttaa lukijaa erottamaan kirjoittajan omat ajatukset muiden ideoista ja kertoo minkälaiseen tutkimusongelmien pohdintaan esitys perustuu. Muiden ajatuksia ei ehdottomasti saa esittää ominaan. Lukijan on viitteiden perusteella tarvittaessa voitava löytää lähteet tarkistaakseen viitteiden paikkansapitävyyden, eli sen, että ko. teksteihin on viitattu asianmukaisesti. Eri tieteenaloilla käytetään erilaisia viitejärjestelmiä. Sosiaalitieteissä käytetään yleensä tekstiviitteitä, jolloin viite sijoitetaan tekstin sisään sulkeisiin. (Toinen, mm. historiatieteissä käytetty viittaustapa on ns. signum-järjestelmä, jossa viitteet merkitään tekstiin numerolla ja kerätään tekstin loppuun luetteloksi numerojärjestyksessä.) Tekstiviitteen osat ovat kirjoittajan sukunimi ja julkaisun painovuosi sekä pilkulla ja tyhjällä lyönnillä erotettuna sivu tai sivut, joihin viitataan, esimerkiksi (Riihinen 1992, 35; Waris 1948, 298–301). Esimerkki: ... Jürgen Habermas (1987, 190–209) on todennut hyvinvointivaltion kehityksen joutuneen umpikujaan. Kahden kirjoittajan julkaisu merkitään seuraavasti: (Wyn & White 1997, 33), kolmen tai useamman kirjoittajan tapauksessa mainitaan viitteessä vain ensimmäinen (Haavio Mannila ym. 1995, 142–156) tai vaihtoehtoisesti (Haavio Mannila et al. 1995, 142–156). Sen sijaan tekstin sisällä useisiin kirjoittajiin viitataan seuraavasti: Wyn ja White (1997, 33) ovat esittäneet, että.... Haavio-Mannila ym. (1995, 142–156) ovat todenneet, että... (paras käytäntö tässä tapauksessa on kuitenkin se, että kaikki kirjoittajat mainitaan itse tekstissä). Samalta kirjoittajalta samana vuonna ilmestyneet julkaisut erotetaan tekstiviitteessä lisäämällä painovuoden jälkeen ilman välilyöntiä pieni kirjain alkaen a:sta, esimerkiksi (Mayall 1994a, 184–185) ja (Mayall 1994b, 22). Toimitetun kirjan (kokoomateoksen) artikkeleihin viitataan artikkelin kirjoittajan nimellä aivan samoin kuin kokonaisen kirjan ollessa kyseessä. Jos kokoomateosta halutaan luonnehtia tekstissä yleisesti, voidaan ilmoittaa teoksen nimi ja toimittajat, esimerkiksi Letit liehumaan (toim. Näre & Lähteenmaa 1992) –teoksen ratkaisut … Lähdeluettelosta se löytyy tällöin kohdasta Näre & Lähteenmaa. Pisteen käyttö osoittaa, kohdistuuko viite yhteen vai useampaan virkkeeseen. Jos viite kohdistuu vain yhteen virkkeeseen tai virkkeen osaan, viite sijoitetaan omassa tekstissä virkkeen sisään suluissa ennen pistettä. Esimerkki: .... työyhteiskunnallinen utopia on menettänyt "todistusvoimansa" ja hyvinvointivaltion kehitys vastaavasti joutunut "umpikujaan" (Habermas 1987, 204). Jos viite koskee tekstin useampaa virkettä tai kokonaista kappaletta, sijoitetaan viite omassa tekstissä kappaleen loppuun pisteen jälkeen, ei kuitenkaan koskaan kappaleen keskelle. (Tätä käytäntöä eivät kaikki tutkijat sosiaalitieteessä suosi, koska se saattaa helposti johtaa leväperäiseen viittauskäytäntöön.) Esimerkki: … Nuorisoa ei ole olemassa yhtenäisenä ryhmänä. Nuorison käsite pitää sisällään jännitteen iän merkityksen ja muiden sosiaalisten jakojen välillä. (Wyn & White 1997, 55–56.) Jos lainataan sananmukaisesti jotakin kirjoittajaa, käytetään lainausmerkkejä erottamaan lainattu teksti omasta tekstistä ja merkitään viite lainausmerkkien jälkeen ennen pistettä. Esimerkki: ... Giddens päättää artikkelinsa varsin komeasti: "Uidessamme historian täydellisen kontingenssin virrassa meidän on hyväksyttävä, että tulevaisuudelle ei ole mitään takeita ja että ei ole mitään erityisiä ryhmiä joiden maailmanhistoriallinen tehtävä olisi edustaa ihmiskunnan intressejä yleensä" (Giddens 1990, 22). Tämä credo... Kun lainaus on pitkä, sijoitetaan se sisennyksellä ja rivivälin tihennyksellä omaksi kappaleekseen. Viite sijoitetaan lainauksen loppuun, lainausmerkin jälkeen ja piste pannaan viitteen sisäpuolelle ennen sulkumerkkiä. Esimerkki:
“ Koulu on itsestään selvä tila, johon ei kiinnitetä juuri huomiota ja jota on toisinaan vaikea pukea sanoiksi. Myös oppilaat kyselivät tutkijalta joskus, mitä tutkittavaa tilassa on – huoneet ovat neliskulmaisia ja sillä siisti. Koulutilan itsestäänselvyys saattaa kuitenkin olla hämäävää. Koulu on vahva fyysinen, sosiaalinen ja kulttuurinen tila.” (Tolonen 2001, 76.) Jos lainataan kirjoittajaa toisen käden lähteen kautta eli alkuperäislähdettä ei ole luettu, merkitään lähteeseen viitteet molempiin kirjoittajiin. Tätä käytäntöä ei kuitenkaan suositella kuin poikkeustapauksissa, siis vain mikäli alkuperäislähdettä ei ole mahdollista saada käsiinsä. Esimerkki: Hyvinvointivaltio edellyttää täystyöllisyyttä ja pitää siten täystyöllistettyä palkansaajaa normina monessa mielessä (Habermas 1987, sit. Rahkonen 1996, 97). Mikäli samaan lähteeseen viitataan useammassa peräkkäisessä kappaleessa, jälkimmäiset viitteet voi korvata viitemerkinnällä emt. tai ibid. Esimerkiksi: LähdeluetteloLähdeluettelo sijoitetaan tekstiosan jälkeen alkaen uudelta sivulta. Sivunumerointi jatkuu viimeisestä tekstisivusta. Lähdeluettelon otsikoksi riittää pelkkä Lähteet. Jos erotetaan kirjallisuus ja lähteet toisistaan, lähteillä tarkoitetaan tavallisesti arkistolähteitä. Lähteisiin merkitään vain ne julkaisut, joita on todella käytetty. Lähteet voidaan kirjoittaa tihennetyllä rivivälillä. Kunkin lähteen jälkeen jätetään yksi tyhjä riviväli. Julkaisut merkitään lähdeluetteloon aakkosjärjestyksessä tekijän sukunimen mukaan. Etu-nimet merkitään esiin, kuitenkin niin kuin kirjoittaja itse on niitä käyttänyt. Saman tekijän eri teokset järjestetään painovuoden mukaisessa ilmestymisjärjestyksessä, vanhimmasta alkaen. Saman kirjoittajan samana vuonna julkaisemat tekstit sijoitetaan lähdeluetteloon tekstiviitteeseen merkittyjen kirjainten mukaan aakkosjärjestyksessä. Jos kirjoittajaa ei ilmoiteta julkaisussa, merkintä aloitetaan sekä tekstiviitteessä että lähdeluettelossa suoraan julkaisun nimellä (esim. Komiteanmietintö 1988). Myös organisaation nimi voi olla lähteenä (esim. Tilastokeskus 1999). Kirjoista ilmoitetaan julkaisuvuoden lisäksi kustantaja ja kustannuspaikka (ei siis painopaikkaa), esim. Helsinki: WSOY (ei esim. Helsinki Porvoo: WSOY). Lähteitä ei numeroida. Lähdetieto päättyy pisteeseen. Seuraavaksi esitetään joitakin esimerkkejä lähteiden merkitsemistavoista. Niissä on sosiaali-tieteen sisälläkin vaihtelua esimerkiksi eri tieteenalojen tai eri julkaisujen välillä, mutta tärkeintä on noudattaa johdonmukaisesti jotain tiettyä yleisesti tunnettua käytäntöä. Kirjat Lähteestä ilmoitetaan kirjoittajan sukunimi, etunimi, julkaisuvuosi, teoksen nimi (kokonaisuudessaan), kustannuspaikka ja kustantaja. Välimerkkien käyttö käy ilmi esimerkistä: Strandell, Harriet (1995): Päiväkoti lasten kohtaamispaikkana. Tutkimus päiväkodista sosiaalisten suhteiden kenttänä. Helsinki: Gaudeamus. Kokoomateoksessa oleva kirjoitus Ilmoitetaan kirjoittajan nimi, julkaisuvuosi, kirjoituksen nimi, merkintä että kyseeessä on toimitettu teos (toim., red., ed./eds. jne. julkaisun kielen mukaisesti), teoksen nimi, kustannus-paikka, kustantaja ja viimeiseksi artikkelin sivunumerot. Lipponen, Ulla (1992): Ruusu ja rikkaruoho – rakkaus tyttöjen runovihkoperinteessä. Teoksessa Sari Näre & Jaana Lähteenmaa (toim.): Letit liehumaan. Tyttökulttuuri murroksessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 114–134. Jos kirjasta käytetään useita artikkeleita, se merkitään myös erikseen lähdeluetteloon: Näre, Sari & Lähteenmaa, Jaana (toim.) (1992): Letit liehumaan. Tyttökulttuuri murroksessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Jos tekijän asemassa on laitos, teos merkitään seuraavasti: Tilastokeskus (1987): Kuolemansyyt 1986. SVT VI B: 142. Helsinki: Tilastokeskus. eli julkaisun tuottanut laitos on tekijänä, muutoin teoksesta ilmoitetaan samat tiedot kuin henkilötekijänkin teoksesta: vuosiluku, nimi, mahdollinen sarjatieto, kustantajan kotipaikka, kustantaja. Aikakauslehdessä oleva artikkeli Lähteestä ilmoitetaan kirjoittajan nimi, julkaisuvuosi, artikkelin nimi, lehden nimi, vuosikerta (suluissa lehden numero) ja artikkelin sivunumerot. Kolehmainen, Sirpa (2002): Koulutus, sukupuoli ja työnjako. Sosiologia 39 (3), 200–214. Usean kirjoittajan kyseessä ollen merkitään seuraavasti Beck, Ulrich, Giddens, Anthony & Lash, Scott (1995): Nykyajan jäljillä. Refleksiivinen modernisaatio. Tampere: Vastapaino. Internet http://www.labour.org.uk/core.html. 22.4.2003. Nämä viittaukset merkitään omaksi ryhmäksi painettujen lähteiden jälkeen. Suullisen esitelmän pitäminenProseminaariesitelmän kirjoittaja esittelee esitystilaisuuden aluksi lyhyesti oman työnsä. Esitelmään käytetty aika vaihtelee, mutta se ei saisi olla lyhyempi kuin 10 minuttia. Toisaalta se ei saisi ylittää 20 minuuttia, jotta myös opponoinnille ja yleiskeskustelulle jää riittävästi aikaa. Suullisessa esitelmässä käydään läpi kirjallisen työn pääkohdat. Tämä on tarpeen, jotta kuulijoille muistutetaan mieliin työn aihe ja keskeiset sisällöt. Esitelmöitsijä voi rakentaa esityksensä eri tavoin, mutta usein on syytä esitellä ainakin työn lähtökohdat, näkökulma ja päätelmät. Esitelmän pitäjä voi myös esimerkiksi korostaa kirjallisessa työssään erityisen kiinnostavaksi katsomiaan seikkoja, esitellä työn jäsentelyssä ja rajauksessa tekemiään ratkaisuja sekä nostaa esiin oman näkemyksensä mukaan kiinnostavia jatkokysymyksiä. Ihannetapauksessa esitelmöitsijä puhuu työstään melko vapaasti, ei kirjoitettua tekstiä suoraan ääneenlukien. On myös mahdollista, ja suositeltavaakin, käyttää esitelmän tukena audiovisuaalisia laitteita (niiden saatavuus ja käyttötuki on syytä varmistaa hyvissä ajoin etukäteen. Piirtoheitin on ainakin tarjolla). Esitelmöitsijän kannattaa myös valmistautua perustelemaan tekemiään ratkaisuja keskustelussa. Suullisen esityksen jälkeen opponentti käy läpi omat kommenttinsa (kts. erilliset ohjeet), joihin esitelmöitsijä vastaa tilanteen mukaan. Niiden jälkeen käydään työstä yleiskeskustelua, johon jokaisen proseminaarilaisen odotetaan aktiivisesti osallistuvan. (Jo opponoinnin aikana voivat muutkin proseminaarilaiset osallistua keskusteluun, mikäli haluavat itse täydentää opponentin tietystä seikasta esittämiä kysymyksiä tai kommentteja.) Jokaiseen työhön on syytä perehtyä huolellisesti etukäteen, ja miettiä valmiiksi ainakin muutama kommentti ja kysymys. Tieteelliseen keskusteluun kuuluu olennaisena erilaisten näkemysten esiinnostaminen, kriittisyys ja kyseenalaistaminen ja toisaalta myös tunnustuksen antaminen kiinnostaville havainnoille ja kannustus työn kehittämiseen. Proseminaarikeskustelu voi olla vertaisohjausta parhaimmillaan. Opponentin tehtävätOpponentin merkitys proseminaarissa on tärkeä. Hän on luottohenkilö, jonka tehtävänä on arvioida esitelmää ja sen asiasisältöä sekä tuoda esiin työn vahvuuksia ja heikkouksia sekä virittää seminaarissa keskustelu aiheesta. Tämä edellyttää huolellista etukäteisperehtymistä esitelmään sekä kysymyksien ja kommenttien valmistelua. Saattaa olla tarkoituksenmukaista esimerkiksi hankkia käsiinsä ainakin keskeiset kirjoittajan käyttämät lähdeteokset ja pyrkiä tarkistamaan hänen esittämiensä lähdeviitteiden sisällöllinen paikkansapitävyys. Usein on hyödyllistä aloittaa yleisluontoisilla kommenteilla ja kysymyksillä ja vasta sen jälkeen edetä yksityiskohtaisempiin huomioihin. Esitystapaan liittyvät huomautukset, jolleivät ne ole erityisen merkittäviä, on syytä käydä läpi vasta sisällöllisten kommenttien jälkeen. Opponentin on syytä kiinnittää huomiota niin seikkoihin, joiden suhteen esitelmää voisi kehittää, kuin esitelmän vahvuuksiin ja mielenkiintoisiin sisällöllisiin havaintoihin tai niiden herättämiin kysymyksiin. Ohessa muistilista seikoista, joihin on yleensä syytä kiinnittää huomiota opponoinnissa
OpintosuunnitelmaProseminaarin yhteydessä esitetään henkilökohtainen opintosuunnitelma kandidaatintutkintoon (toistaiseksi 120 ov.) asti. Opintosuunnitelmaan merkitään suunnitellut opinnot pää- ja sivuaineiden sekä kieliopintojen osalta lukukausittain. Suunnitelman laatimisen apuna voi käyttää opinto-oppaasta löytyvää mallia opintojen ajoittamisesta. Opintosuunnitelmat käsitellään proseminaarin pitäjän kanssa seminaarissa sovittavalla tavalla.
|
