Työryhmä kokoontuu perjantaina 20.3. klo 15-18 ja lauantaina 21.3. klo 9.30-11.30, Päärakennus (Fabianinkatu 33), Auditorium II.
Työryhmään ovat tervetulleita esitykset, jotka liittyvät ikääntymiseen - ei siis välttämättä ainoastaan vanhenemiseen ja vanhuuteen vaan myös muihin ikäryhmiin, elämänvaiheisiin, sukupolviin - ikääntyvän yhteiskunnan, sen nykytilanteen ja tulevaisuuden kontekstissa. Esitykset voivat liittyä empiirisiin tutkimuksiin, arvioida ja kehitellä teorioita, tuottaa ilmiöihin liittyvää aikalaisanalyysiä ja spekuloida tulevaisuudella. Tarkastelutaso voi ulottua yksilöistä ikääntymiseen globaalina ilmiökenttänä.
Jyrki Jyrkämä (Jyväskylän yliopisto), jyrki.jyrkama (at) jyu.fi
Minna Ylilahti (Jyväskylän yliopisto), minna.ylilahti (at) jyu.fi
Perjantai 20.3. 09, klo 15.00–18.00
15.00 – 15.20 Jyrki Jyrkämä (JY): Johdattelua ikääntyvän yhteiskunnan sosiologiaan
15.30 – 15.50 Minna Ylilahti (JY): Ikätietoisuus ja ikäkokemukset
16.00- 16.20. Anna Puustelli (JY): Ikääntyvän väestön tulevaisuus – Kansainvälistä keskustelua sekä visiointia väestömuutoksen tuomista haasteista
16.30.- 16.50 Tarja Tapio (JY): ”Meilä on täälä vaphaus olla missä vain”. Tornionlaaksolainen tarinankerronta ikääntymisen, etnisyyden ja toimijuuden osallistavassa tutkimuksessa
17.00- 17.20 Reetta Muhonen (JY): Ikääntyvien yliopistolaisten opinpolkuja
17.30- 17.50 Heikki Hiilamo (Diak) & Mikko Niemelä (Kela): Ketkä antavat, keille annetaan? Vertaileva analyysi kotitalouksien välisistä tulonsiirroista
Lauantai 21.3.09, klo 9.30–11.30
9.30.- 9.50 Tanja Kuronen (HY): Kansalaistyö – riippumaton riippumatto
9.55 – 10.15 Riitta Koivula (Ikäinstituutti): Muistisairaan vanhuksen omaisen toimijuuden rakentuminen laitoksessa
10.20 – 10.40 Liina Sointu (TaY): Läsnä olemisen ulottuvuudet hoivan arjessa
10.45.- 11.05 Hanna Ojala (TaY): Ikä – elämänvaihteesta eron kategoriaksi
11.05 – 11.25 Ilkka Pietilä (TaY): Hiipivä vanhuus – miesten tulkintoja ruumiillisesta vanhenemisesta
JOHDATTELUA IKÄÄNTYVÄN YHTEISKUNNAN SOSIOLOGIAAN
Jyrki Jyrkämä, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto, sosiologia, sosiaaligerontologia, jyrki.jyrkama (at) jyu.fi.
Väestörakenteen muutos, yhteiskunnan ikääntyminen, tuo mukanaan monia seurauksia, joihin vaikuttavat monet yhteiskunnalliset, niin makro- kuin mikrotasonkin tekijät. Tämä luo haasteita myös ikääntymiseen ja ikääntyvään yhteiskuntaan kohdistuvalle tutkimukselle. Esityksen tavoitteena on hahmotella esiin nousevaa tematiikkaa sekä tarkastella erityisesti eräitä sosiologisen ikätutkimuksen piirissä kehiteltyjä makrotasona teorioita ja niiden käypyyttä meneillään olevien muutosten tulkitsemisessa. Aikomuksena on myös nykyisiä ja tulevia tutkimushaasteita.
IKÄTIETOISUUS JA IKÄKOKEMUKSET
Minna Ylilahti, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto, sosiologia, sosiaaligerontologia, minna.ylilahti (at) jyu.fi
Iästä on tullut varmasti yksi nykyisen elämän keskustelluimmista määreistä. Iän määrittelyt ovat monipuolistuneet ja ikä kategoriana ja luokitteluperusteena on problematisoitunut ja tullut tarkastelun kohteeksi niin tieteellisissä keskusteluissa kuin ihmisten arkipuheessa. Samalla kun iän merkitys on muuttanut muotoaan, voidaan pohtia, onko myös ihmisten ikätietoisuus jossain määrin lisääntynyt. Ikätietoisuudella tarkoitan paitsi tietoisuutta henkilökohtaisesta elämänkulusta ja yhteisöllisistä ikään liittyvistä odotuksista, myös tietoisuutta iästä kulttuurisena määreenä, jonka sitovuus sosiaalisen elämän suhteen on neuvoteltavissa. Tällainen ikätietoisuus tuottaa refleksiivisiä kannanottoja iästä, eri-ikäisten asemasta yhteiskunnassa ja omasta suhteesta henkilökohtaiseen elämänkulkuun. Esityksessäni käsittelen tekeillä olevaan väitöstutkimukseen pohjautuen keski-ikäisten käsityksiä iästä ja siitä, miten ikäkokemus varioi ja kiinnittyy ympäristöön.
IKÄÄNTYVÄN VÄESTÖN TULEVAISUUS – KANSAINVÄLISTÄ KESKUSTELUA SEKÄ VISIOINTIA VÄESTÖMUUTOKSEN TUOMISTA HAASTEISTA
Anna Puustelli, Jyväskylän yliopisto, sosiaaligerontologia, anna.puustelli@jyu.fi
Väestön ikärakenteen muutoksen kohdalla keskustelu on painottunut suurilta osin talouden kestävyyteen. Ikääntyminen nähdään ageistisesti tulevaisuuden uhkana eikä esimerkiksi mahdollisena voimavarana kohti kypsää ja hyvinvoivaa yhteiskuntaa. Suomessa kaivataan pikaista asennemuutosta arvomaailman ollessa jo menossa elämysyhteiskunnan kannattamaan suuntaan. Väestön ikääntymisen aiheuttamia muutoksia ei voida täysin luotettavasti ennustaa, mutta vielä on mahdollisuus suunnitella, arvioida, vaikuttaa ja valmistautua. Kestävien suunnitelmien tulisi vastata tuleviin tarpeisiin tämän hetken hyvinvointia vaarantamatta. Pro gradu–tutkielmassani tarkastelen sekä kansainvälisiä että erityisesti Suomea koskevia haasteita, näkymiä ja uhkia. Lähestyn aihetta kansainvälisen kirjallisuuskatsauksen kautta sekä kohdistan kysymykset paikalliselle tasolle haastattelemalla eri ikäluokkiin ja puolueisiin kuuluvia Jyväskylän kaupunginvaltuutettuja. Kunnat ovat vaativan haasteen edessä palvelujärjestelmän kestävyyden ja etenkin sosiaali- ja terveysalan työvoimapulan suhteen. Jyväskylän päättäjiä lähestyn tulevaisuuden muistelun ja kansainväliseen tutkimuskatsaukseen pohjautuvan visioinnin avulla; millaisena he näkevät ikääntyvän kunnan vanhuspalvelujen tulevaisuuden, henkilökohtaisen suunnittelun merkityksen, kilpailuttamisen sekä luottamuksen yhteiskuntaan.
”MEILÄ ON TÄÄLÄ VAPHAUS OLLA MISSÄ VAIN”. Tornionlaaksolainen tarinankerronta ikääntymisen, etnisyyden ja toimijuuden osallistavassa tutkimisessa
Tarja Tapio, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto, tarja.tapio (at) pp.inet.fi
Tarkoituksenani on pohtia menetelmäpaperissani etnisyyden ja ikääntymisen osallistavaa tutkimusta ja erityisesti tarinankerronta menetelmää, jota olen käyttänyt kirjoitusvaiheessa olevassa väitöskirjatutkimuksessani. Tutkimuskysymys muodostuu siitä, millaisten tekijöiden kautta etnisyys menneeseen, perinteiseen tornionlaaksolaiseen elämäntapaan juurtuvine arvo- ja normiperustoineen tulee esille osallistujien tämän päivän arkitoiminnassa ja tulevaisuutta koskevissa pohdinnoissa. Tutkimus kuuluu sosiaaligerontologian tieteenalaan, jonka pohjatieteenä on sosiologia. Tarinankerronnan käyttö perustuu puolestaan John Heronin (1996, 2001) co-operatiivisen tutkimuksen periaatteisiin eikä se lukeudu sellaisenaan narratiiviseen gerontologiaan. Tarkoituksenani onkin pohtia tarinankerronta menetelmää narratiivisen gerontologian pohjalta. Etnisyyden tutkiminen on ongelmallista jo käsitteen laajuuden vuoksi. Toisaalta sana etnisyys ei kerro ikääntyville ihmisille itselleen yleensä paljoakaan. Tutkimusmielessä onkin hyödytöntä kysyä ihmisiltä suoraan etnisyydestä ja sen yhteydestä heidän arkielämään. Toisaalta ulkopuolisen tutkijan on yleensäkin vaikeaa päästä sisälle siihen yhteisölliseen arvo- ja normiperustaan, joka osaltaan määrittää niitä valintoja ja rutiineja joita ihmiset arjessaan noudattavat ja jonka kautta ihmiset määrittelevät etnisyytensä. Oma lähtökohtani etnisyyden ja ikääntymisen tuomisessa yhteen on nimenomaan sellaisen metodologisen lähestymistavan hahmottaminen, jonka kautta on mahdollista löytää tie yleensäkin etnisten yhteisöjen omiin käsityksiin ja jäsennyksiin, sekä niiden taustalla vaikuttaviin tekijöihin. Tutkimusmetodien tulee tämän periaatteen mukaan olla lisäksi sellaisia, että niiden avulla on mahdollista ottaa huomioon tutkittavan yhteisön luonteenomaiset tavat ilmaista itseään ja kertoa tärkeistä asioista.
IKÄÄNTYVIEN YLIOPISTOLAISTEN OPINPOLKUJA
Reetta Muhonen, Koulutuksen tutkimuslaitos, Jyväskylän yliopisto, reetta.k.muhonen (at) jyu.fi
”Alku oli hyvinkin hankalaa, punikin kakarana jouduin ryömimään luudanvarren alta, jota miesopettaja piteli, luokkaan. Oikeaan perheeseen syntyneet saivat kävellä sisään, silloin puomi nousi.” (Ikääntyvien yliopiston opiskelija, s. 1925)
Työryhmän puheenvuoroni pohjaa tekeillä olevaan väitöskirjatutkimukseeni, jossa tarkastelen kokemuksia ikääntyvien yliopistossa opiskelusta ja opiskelijoiden aikaisemmilta opinpoluilta. Esityksessäni keskityn aiempien opinpolkujen kokemuksiin.
Opinpolkujen kuvaukset ovat tärkeä osa väitöstutkimustani perustuen metodologisiin lähtökohtiini: ajattelen opiskelijoiden rakentavan nykyhetken opiskelukuvauksia suhteessa aiempien opinteidensä kokemuksiin. Toisaalta näen kertomisen lakien toimivan myös toiseen suuntaan: menneisyyden tulkinnat eivät ole irrallisia nykyhetkestä vaan opiskelijat kertovat mennyttä ”IKIS”-opiskelijuuden näkökulmasta.
Tutkimusaineistoni (yhteensä 120 kirjoitusta) koostuu Ikääntyvien ja Ikäihmisten yliopistojen opiskelijoiden kirjoituksista. Pyysin kirjoituksia otsikolla ”Ikääntyvien yliopistossa opiskelu ja aikaisempi opintieni”. Työstän aineiston pohjalta ikääntyvien yliopisto-opiskelijoiden ideaalityyppejä perustuen kahteen pääkriteeriin: opiskelijan kokemukseen opintien haastavuudesta ja sen keston riittävyydestä. Alustavan analyysin pohjalta olen konstruoinut seuraavat ideaalityyppiehdotukset: 1. etenijät, 2. pärjääjät, 3. selviytyjät ja 4. lannistuneet. Esittelemällä neljä ikääntyvien yliopistolaisten aiempien opinteiden ideaalityyppiä pyrin korostamaan elämäkerrallisen lähestymistavan merkitystä myöhemmällä iällä opiskelun tutkimuksessa.
KETKÄ ANTAVAT, KEILLE ANNETAAN: Vertaileva analyysi kotitalouksien välisistä tulonsiirroista
Heikki Hiilamo, Diakonia-ammattikorkeakoulu, heikki.hiilamo (at) diak.fi ja Mikko Niemelä, Kela, tutkimusosasto, mikko.niemela (at) kela.fi
Tutkimuksessa tarkastellaan kotitalouksien välisiä tulonsiirtoja kansainvälisesti vertailevasta perspektiivistä. Minkälaiset väestöryhmät taloudellista tukea antavat ja toisaalta, minkälaiset väestöryhmät taloudellista tukea saavat? Missä määrin väestöryhmittäinen kuva kotitalouksien välisistä tulonsiirroista vaihtelee eri maissa? Metodologisena seikkana tutkimuksessa tarkastellaan lisäksi sitä, minkälainen kuva kotitalouksien välisistä tulonsiirroista saadaan kun asiaa tutkitaan subjektiivisesta ja objektiivisesta näkökulmasta. Subjektiivisen tason tarkastelussa käytetään European Social Survey -kyselyaineistoa, jonka avulla tutkitaan sukupolvien välistä taloudellisen tuen antamista ja saamista. Objektiivisen tason tarkastelussa käytetään Luxembourg Income Study –aineistoa, jonka avulla analysoidaan muille kotitalouksille maksettuja ja muilta kotitalouksilta saatuja tulonsiirtoja.
Tulosten mukaan sukupolvien välinen taloudellinen apu on selvästi yleisempää vanhemmilta jälkipolville kuin jälkipolvilta vanhemmille. Toiseksi regiimiteorian pohjalta tehty hypoteesi maiden ja maaryhmien välisistä eroista ei täysin saanut tukea. Maaryhmät erottuivat selvimmin lapsilta vanhemmille suunnatun taloudellisen avun osalta. Sen sijaan vanhemmilta sukupolvilta nuoremmille suunnattu taloudellinen apu oli verrattain yleistä kaikissa maaryhmissä ja lähes kaikissa maissa. Ikäryhmittäinen tarkastelu osoitti lisäksi sen, että sukupolvien välinen taloudellinen apu vanhemmilta jälkipolville on yleisintä, silloin kun kotitalouden ulkopuolella asuva lapsi on noin parikymppinen. Lisäksi taloudellisella toimeentulon tasolla on yhteys siihen, missä määrin taloudellista tukea annetaan.
Kotitalouksien välisten tulonsiirtojen yleisyyden osalta maiden välillä on merkittäviä eroja. Angloamerikkalaista mallia edustavassa Isossa-Britanniassa ja eteläeurooppalaista mallia edustavassa Italiassa tulonsiirrot ovat poikkeuksellisen harvinaisia. Sen sijaan pohjoismaista hyvinvointimallia edustavassa Suomessa huomattava osa kotitalouksista saa ja maksaa sukulaisten välisiä tulonsiirtoja. Yleisesti ottaen tulonsiirtojen maksajia on selvästi enemmän kuin saajia. Tulonsiirtojen saaminen oli yleisintä yksinäisillä alle 65-vuotiailla. Ryhmään kuuluivat muun muassa opiskelijat. Lapsiperheet eivät saaneet tulonsiirtoja läheskään yhtä usein kuin yksinäiset alle 65-vuotiaat. Tulonsiirtojen saaminen oli harvinaisinta yksinäisillä yli 65-vuotiailla. Tulonsiirtojen antamisen osalta yli 65-vuotiaat parit antoivat lähes kaikissa maissa keskimäärin muita enemmän tulonsiirtoja. Lapsiperheissä tulonsiirtojen antaminen oli joko keskimääräisellä tasolla tai sen alapuolella. Lisäksi ikäryhmittäinen tarkastelu osoitti, että tulonsiirtoja saivat eniten ne kotitaloudet, joiden referenssihenkilö oli alle 25-vuotias. Tulonsiirtojen antamisen osalta maiden väliset erot olivat merkittäviä, vaikka nuorimmassa ikäryhmässä tulonsiirtojen antaminen oli aina keskimääräistä harvinaisempaa. Vaikka tulonsiirtojen antamisen ja saamisen tasoissa oli huomattavia eroja, tulonsiirtojen yleisyys ikäryhmän mukaan oli melko yhteneväinen tutkituissa maissa. Tulos viittaa siihen, ettei hyvinvointivaltion rakenteilla ole yhtä huomattavia vaikutuksia tulonsiirtojen antamiseen ja saamiseen kuin ilmeisesti biologispohjaisilla tekijöillä.
KANSALAISTYÖ – RIIPPUMATON RIIPPUMATTO
Tanja Kuronen, Helsingin yliopisto, tanja.kuronen (at) pp.inet.fi
Vanhusten osuus väestöstä kasvaa. Yhteiskunta valmistautuu, mutta liian laiskasti ja epätoivoisilla tavoilla. Liian huonokuntoiset asuvat kodeissaan liian kauan, kotiapua ei ole tarjolla, eikä laitospaikkoja. Maahanmuuttajien kouluttaminen hoivatyöhön on karhunpalvelus kaikille.
Tekeillä olevassa väitöskirjassani pohdin, miten vanhusten ja muidenkin tarvitsemasta arkisesta avusta voisi muovailla kansalaisyhteiskunnan työtä. Työstä voisi maksaa kansalaispalkkaa, ja sillä voisi myös vähän koulutettu elää taloudellisesti ihmismäistä elämää merkityksellistä työtä tehden.
Yhteiskunta ei kuitenkaan ole kaikilta osin valmis tämänkaltaiseen työn järjestämiseen. Varsinkin sitkeä hyvinvointivaltio-usko haluaa palata kunnallisiin palveluihin, eikä se suostu näkemään reaalitodellisuutta, jossa paluuta menneeseen ei ole. Kunta-uskovaiset sulkevat professionaaliset virkamiessilmänsä apua tarvitsevilta vanhuksilta, kouluttamattomilta työttömiltä, itsemurhilta ja leipäjonoilta odottaessaan hyvinvointivaltion paluuta. Kolmannen sektorin ja kansalaistyön he tuomitsevat pilkantekona, sillä sellaista riippuvuutta ei saa olla.
Riippuvuus kuitenkin on, ja on myös avun tarvetta, hätää ja työttömyyttä. Mitä kaikkea taloudessa, elämisen ehdoissa, työpolitiikassa ja ajattelussamme täytyy tapahtua, että kansalaistyön tekeminen tulee mahdolliseksi? Tämänhetkisessä yhteiskunnassa kansalaistyö on mahdottomuus: se on kuin riippumatto, joka jää käyttämättä, koska riippuvuuden olemassaolo on kielletty.
MUISTISAIRAAN VANHUKSEN OMAISEN TOIMIJUUDEN RAKENTUMINEN LAITOKSESSA
Riitta Koivula, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto, Ikäinstituutti, riitta.koivula (at) ikainst.fi
Vanheneminen ikääntyvässä yhteiskunnassa tuo perheiden elämään monenlaisia haasteita. Ihmisten eläessä pidempään muun muassa muistisairaudet lisääntyvät. Vaikka ikääntyvät haluavat asua kotona mahdollisimman pitkään, etenevä muistisairaus johtaa usein muistisairaan vanhuksen siirtymiseen kotoa laitoshoitoon. Omaisen merkitys muistisairaan vanhuksen rinnalla sekä kotona että pitkäaikaishoidossa laitoksessa on merkittävä.
Väitöstutkimuksessani tutkin muistisairaan vanhuksen omaisen toimijuuden rakentumista laitoksessa. Omaisen toimijuutta analysoin Jyrki Jyrkämän toimijuusmallin – osata, haluta, kyetä, täytyä, voida, tuntea – ulottovuuksien viitekehyksessä. Erityisen kiinnostunut olen ´tuntea` -ulottuvuudesta, jota analysoin tarkemmin Theodore Kemperin sosiologisen tunneteorian, valta-status –mallin, avulla. Kerään aineiston monimenetelmäisesti etnografiaa, haastatteluja, virallisia dokumentteja, päiväkirjoja jne. yhdistäen. Kerään tutkimusaineistoa vuoden ajan Vanhustyön keskusliiton MielenMuutos –hankkeen (2007-2010) yhteydessä interventio-osastolla seuraten prosessin kulkua kolmen omaisen rinnalla.
LÄSNÄ OLEMISEN ULOTTUVUUDET HOIVAN ARJESSA
Liina Sointu, Tampereen yliopisto, liina.sointu(at)uta.fi
Koti mielletään usein levolliseksi paikaksi, vastakohtana toiminnan täyteiselle työelämälle. Mielikuvien tasolla koti tyhjenee näin toiminnasta. Kuitenkin kotiin sijoittuu monenlaista toimintaa ja erityisesti sellaista, jonka tarkoitus on tuottaa hyvinvointia kodin asukkaille. Esimerkiksi vanhojen ihmisten hoivasta suurin osa saadaan ja annetaan kotona. Hoivaaminen on toisen ihmisen perustarpeista, kuten ravitsemuksesta ja puhtaudesta, huolehtimista silloin kun hän ei siihen itse kykene. Esityksessä tarkastelen ikääntyneiden naisten kokemuksia hoivaamisesta ja asumisesta hoivaa tarvitsevan puolison kanssa. Nimeän läsnä olemiseksi sen erityisen olemisen tavan, joka määrittää puolisoaan kotona hoivaavan naisen arkea.
Läsnä olemisella tarkoitan yhtäältä konkreettista kotona olemista yhdessä puolison kanssa ja toisaalta hiukan abstraktimmassa mielessä tietynlaista orientaatiota tai suuntautumista suhteessa kotiin ja hoivaa tarvitsevaan puolisoon. Tämä orientaatio muodostuu puolison ja tämän tarpeiden huomioimisesta. Kotona olemiseen kuuluu lähekkäin ja läsnä olemista, olipa siellä asuvilla puolisoilla hoivatarvetta tai ei. Läsnäolo tulee kuitenkin toisella lailla tärkeäksi silloin, kun jompikumpi puolisoista alkaa tarvita päivittäin apua. Konkreettisen avun tarvitsemisen ajankohtaa on mahdotonta ennustaa kellontarkasti. Hoivaajan onkin ennakoitava tulevia tarpeita ja oltava tietoinen siitä, missä puoliso kulloinkin on ja millainen hänen vointinsa on.
Aiemmissa läheisten välistä hoivaa käsittelevissä tutkimuksissa on tuotu esiin, että jatkuva läsnä oleminen koetaan yhtenä hoivan raskaimmista puolista. Näin kokevat myös naiset, joiden haastatteluja käytän aineistona tässä tutkimuksessa. Esityksessäni kysyn, millaisia ulottuvuuksia läsnä olemisella on osana hoivan arkea. Entä miten ja miksi läsnä oleminen on väsyttävää? Aineisto muodostuu yhdeksästä puolisoaan hoivaavan naisen haastattelusta. Analyysiprosessia voi kuvata teoriasidonnaiseksi sisällönanalyysiksi, jossa tuotettu jäsennys on syntynyt tutkimuskirjallisuuden ja aineiston lukemisen vuoropuhelussa. Keskeisiä teoreettisia lähtökohtia ovat erityisesti sellainen hoivatutkimus, jossa hoivaa tutkitaan arkeen, tiloihin ja aikaan sijoittuvana ilmiönä sekä kodin ymmärtäminen eletyksi tilaksi. Erittelen läsnä olemisen kokemukset neljäksi ryhmäksi, jotka ovat seuraaminen, varuillaan oleminen, lähellä oleminen ja sitovuus. Esityksen ydinsisältö muodostuu sen tarkastelemisesta, mitä kukin näistä ulottuvuuksista merkitsee osana naisten arkea ja miksi läsnä oleminen koetaan uuvuttavana. Erittelemällä läsnä olemisen kokemuksia pyrin purkamaan ymmärrystä kodista yksinomaan levon paikkana ja lisäämään ymmärrystä kodista hoivan paikkana.
IKÄ – ELÄMÄNVAIHEESTA ERON KATEGORIAKSI
Hanna Ojala Sosiaalitutkimuksen laitos, naistutkimuksen oppiaine, Tampereen yliopisto Hanna.L.Ojala (at) uta.fi
Feministisesti orientoituneen tutkimuksen piirissä ikä on tapana kirjata osaksi erilaisia erojen listauksia, joita käytetään tuotaessa esiin sukupuolen muotoutumista yhteydessä muihin yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin erotteluihin. Käytännössä ikä kuitenkin usein edustaa tutkimuksissa jotakin elämänvaihetta (esim. nuoruus), elämänvaiheen osaa (esim. murrosikä) tai sukupuolikategoriaa (esim. tyttö). Tällä on kuitenkin seurauksensa, kuten elämänvaiheiden erillisyyden ja niiden rajojen sekä iän mukaisten siirtymien vahvistaminen ja uudelleen tuottaminen. Puheenvuorossani pohdin, miten voisimme ymmärtää iän jonakin sellaisena, jolla on sukupuolen tapaan kontekstinsa, kuten nuoruus, mutta joka ei ole tietyn elämänvaiheen synonyymi eikä lähtökohtaisesti tai sinällään määrity tietyn elämänvaiheen kautta. Miten ikä olisi mahdollista mieltää sukupuolen kaltaisena eron kategoriana ja siten aidosti yhtenä analyyttisena ulottuvuutena ja elämänvaiheet ylittävänä käsitteenä? Pohdintani sijoittuu väitöskirjatutkimukseni kontekstiin, jossa tarkastelen myöhemmän iän opiskelussa muotoutuvaa toimijuutta ja erityisesti sitä, miten sukupuoli ja ikä kytkeytyvät toimijuuden prosesseihin.
HIIPIVÄ VANHUUS – MIESTEN TULKINTOJA RUUMIILLISESTA VANHENE-MISESTA
Ilkka Pietilä, FT, Terveystieteen laitos, Tampereen yliopisto, ilkka.pietila (at) uta.fi
Biologinen vanhenemisprosessi tapahtuu sosiaalisessa ympäristössä, joka ohjaa sekä ihmisten havaintoja ja tulkintoja omasta vanhenemistaan että tapoja toimia suhteessa fyysisiin vanhenemismuutoksiin. Toimintakyvystä, terveydestä ja vanhenemisesta on tehty runsaasti kvantitatiivista tutkimusta, kun taas ruumiillisten prosessien subjektiivisesta havainnoinnista ja tulkinnoista tutkimusta on tehty vain vähän. Fyysisen vanhenemisen henkilökohtaisten tulkintatapojen tutkiminen on erityisen tärkeää miesten terveystutkimuksen kannalta, sillä aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet miesten hahmottavan vanhenemistaan ennen muuta fyysisen toimintakykynsä alenemisen kautta.
Olen vastikään valmistellut tutkimussuunnitelman, joka laajentaa miesten terveyskäsityksiä tarkastelleen väitöskirjatyöni teemoja. Tutkimusprojekti keskittyy keski-ikäisten miesten havaintoihin fyysistä ja toiminnallisista tiloista ja prosesseista kehossaan, näiden yhteyksistä terveyttä ja vanhenemista koskeviin tulkintoihin, sekä niihin toimenpiteisiin, joihin miehet katsovat näiden tulkintojen antavan aihetta. Tutkimuksen tavoitteena on yhdistää lääketieteen ja sosiaalitieteiden näkökulmia tutkimalla miesten biologista vanhenemista sosiaalisessa ympäristössään.
Projektin yleisenä tavoitteena on tutkia miesten kokemuksia ja tulkintoja ruumiillisista tuntemuksistaan, terveydestä ja vanhenemisesta sukupuolittuneena ilmiönä. Aihetta analysoidaan laadullisin menetelmin projektissa kerättävien 50-55-vuotiaiden työelämässä olevien sekä 65-70-vuotiaiden eläkkeelle jääneiden pienyrittäjien ja metalliteollisuuden työntekijöiden haastatteluiden pohjalta. Projektilla on kolme päätavoitetta: siinä tarkastellaan 1) miesten havaintoja vanhenemisen fyysistä merkeistä ja näiden kulttuurisia merkityksiä, 2) miesten pohdintoja ja perustelutapoja ulkopuolisen avun ja neuvojen pyytämiselle erilaisten vaivojen ja toimintakyvyn rajoitteiden ilmetessä sekä 3) miesten ajatuksia siitä, miten vanhenemisen vaikutuksia voidaan estää tai hidastaa. Diagnosoitujen sairauksien ja merkittävien toimintakyvyn puutteiden sijasta tutkimuksessa keskitytään pienempiin vaivoihin ja oireisiin sekä havaittuihin vaikeuksiin suoriutua päivittäisistä tehtävistä ja erilaisiin rooleihin liittyvistä odotuksista. Tutkimuksen oletuksena on, että siinä missä fyysinen vanheneminen vaikuttaa ihmisen mahdollisuuksiin toteuttaa rooleihin liittyviä tehtäviä ja odotuksia, ikäsidonnaiset roolit myös muokkaavat keholle asetettuja vaatimuksia eri ikävaiheissa.