Työryhmä kokoontuu perjantaina 20.3 klo 15-18, Päärakennus (Fabianinkatu 33), Auditorium III.
Kansalaisyhteiskunnan nykykehitykselle on leimallista sekä jatkuvuus että muutos. Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan valtiosuhde muokkautui varhain ja tuo perinne voidaan havaita tänäkin päivänä esimerkiksi kauan sitten vakiintuneiden järjestöjen toiminnassa. Toisaalta kansalaisyhteiskuntamme elää monessa suhteessa vahvaa muutoksen aikaa. Kansalaisjärjestöjen suhteet valtioon ja markkinoihin, yhdistyskentän rakenne, yhdistysten sisäinen elämä (vapaaehtoisuus / palkkatyö), kansainvälistyminen, kansalaistoiminta muodollisissa ja epämuodollisissa yhdistyksissä ja yhteiskunnallisissa liikkeissä lukeutuvat tämän päivän muutosilmiöihin. Uusi kommunikaatioteknologia tuottaa kokonaan uusia kansalaisyhteiskuntamuodostumia samalla kun se muokkaa vakiintuneita käytäntöjä. Paikallinen kansalaisyhteiskunta muokkautuu palvelurakenne- ja kuntauudistuksissa.
Kansalaisyhteiskunta murroksessa -työryhmään kutsutaan kansalaisyhteiskunnan ja –toiminnan muutosta ja nykytilaa eritteleviä papereita sekä kansalaisyhteiskuntaa vertailevasta näkökulmasta tutkivia papereita. Myös yhteiskunnallisia liikkeitä eritteleviä tarkasteluja, kansalaisyhteiskunnan käsitettä ja globaalia kansalaisyhteiskuntaa tarkastelevia papereita toivotaan ryhmään. Teoreettiset ja empiiriset erittelyt ovat tervetulleita.
Esa Konttinen (Jyväskylän yliopisto), ekonttin(at)yfi.jyu.fi
Pertti Lappalainen (Jyväskylän yliopisto), pepalapp(at)cc.jyu.fi
Ohjelma:
15.00 Johanna Lamberg: Vihreä kuluttaminen kansalaisuutena ja vaikuttamisena
15.30 Kari A. Hintikka: Itseorganisoituminen yhteiskunnallisissa liikkeissä
16.00 Lauri Siitonen: Non Governmental development organizations and Finlands's development policy
16.30-16.45 Tauko
16.45-17.15 Tomi Kankainen: Yhdistystoimintaan ja vapaaehtoistyöhön osallistuminen
17.15-17.45 Riikka Perälä: Käskytyskulttuurista neuvottelukulttuuriin
17.45-18.00 Taina Kuokkanen: Sosiaaliset verkostot ja sosiaalinen tuki hyvinvoinnin ja eriarvoisuuden rakentajana
Vihreä kuluttaminen kansalaisuutena ja vaikuttamisena
HM Johanna Lamberg (johanna.lamberg@uta.fi, Tampereen yliopisto, Yhdyskuntatieteiden laitos)
Tavallisten ihmisten arkipäiväiset valinnat ja kulutuskysymykset ovat tulleet ympäristöpolitiikan agendalla kohtuullisen hiljattain, varsinaisesti vasta 1990-luvulta lähtien Rio de Janeiron ympäristökokouksen, kestävien kulutus- ja tuotantopolitiikka -ohjelmien, ekoelämäntapaoppaiden sekä aivan viime vuosina tapahtuneen vihreän kulutuksen ja ekoelämäntavan voimakkaan viihteellistymisen kautta. Näin ollen jokaisesta yksilöllisestä toimijasta on tullut henkilö, jonka toivotaan kantavan ympäristövastuunsa arkipäiväisillä teoillaan ja siten toimivan ikään kuin kansalaisena.
Kansalaisyhteiskunnan tematiikassa kuluttamista ei mielletä kovin helposti kansalaisuudeksi, sillä kulutus ja ekoelämäntapa ovat jotain joka tapahtuu yksityisen puolella ja henkilökohtaisista intresseistä lähtien. Kuluttaminen ei välttämättä saa minkäänlaista yhteisöllistä muotoa, se ei herätä laajaa julkista keskustelua eikä se myöskään kohdistu kovin tehokkaasti mitään tahoa vastaan. Toisaalta kuluttaja-kansalaisuus sopii hyvin yhteen uudenlaisten epämuodollisten vaikuttamis- ja osallistumistapojen kanssa, joissa tärkeimpänä pidetään toiminnan konkreettisuutta ja sen ulottumista omaan elämänpiiriin.
Ympäristöpolitiikan tai -hallinnan ulottuminen kaikkeen arkipäiväiseen tekemiseen sekä sen voimakas viihteellistyminen pakottavat pohtimaan onko kyseessä lopulta ympäristön vai ihmisen hallinta. Pohdin esityksessäni, voiko vihreä kuluttaminen olla kansalaisuutta sekä mitkä ovat nykyisen vihreän kuluttaja-kansalaisuuden uhkia ja mahdollisuuksia.
Itseorganisoituminen yhteiskunnallisissa liikkeissä
Kari A. Hintikka (Jyväskylän yliopisto, Sosiologian yksikkö, jatko-opiskelija)
Itseorganisoitumisella viitataan yleisesti jonkin systeemin tai kokonaisuuden osien kykyyn tuottaa järjestystä sekä emergenssiä eli nousevaa ja syntyvää uutta ilmiötä, ominaisuutta tai toiminnan tasoa. Itseorganisoitumisen käsitettä on käytetty hyvin pitkään filosofiasta termodynamiikkaan. Internetin myötä itseorganisoituminen on noussut aktiiviseen rooliin myös yhteiskunnallisten liikkeiden tarkastelussa. Itseorganisoitumisesta on kehittynyt myös eräänlainen tavoitetila ja ideaali, jossa kansalaiset toimisivat vapaasti ja erittäin tehokkaasti ilman muodollista hierarkiaa, organisaatiota tai hallintoa. Edelleen, internetin on nähty mahdollistavan tehokkaan organisoitumisen ja mobilisoinnin vähäisillä resursseilla.
Tarkastelen internetissä tapahtuvaa itseorganisoitumista ja sen realistisia mahdollisuuksia kolmen tapausesimerkin kautta. Lähteinä ovat kolmen liikkeiden primääriaineistot, kuten viestinvaihto sähköpostilla, wiki-dokumentaatio sekä Facebook -palvelun kannatusryhmät. Liikkeet ovat luonteeltaan erilaisia, mutta itseorganisoituvat ensisijaisesti internetin eri välineillä. Niiden kehystyksessä ei ole opponenttia vaan ne pyrkivät proaktiiviseen muutokseen ja vaihtoehtojen esittämiseen. Niinikään nämä liikkeet ovat on valittu tarkasteluun siksi, että on ollut mahdollisuus tarkastella liikkeiden syntymistä aivan alkuhetkistä ja tätä kautta nimenomaan itseorganisoitumisen kehittymistä. Menetelmäni on osallistuva tapaustutkimus, jota voi pitää toimintatutkimusta kevyempänä. Toimintaan on osallistuttu aktiivisesti yhtenä jäsenenä, mutta liikkeiden suuntia ei ole yritetty ohjailla mitenkään.
Porkkanamafia on kuluttajaliike, joka rantautui Suomeen 2008 ja on ollut lyhyessä ajassa erittäin aktiivinen ja saanut kannatusta. Sometu on sosiaalisesta mediasta kiinnostuneiden opettajien ja tutkijoiden verkosto. Se perustettiin 2007 lopulla siinä on reilut 700 jäsentä. Tutkimusparvi edustaa nk. avoimen tieteen lähestymistapaa. Se perustettiin niinikään 2007 lopulla ja sen puitteissa työstetään ensimmäistä Akatemia –hanketta neljän tutkimuslaitoksen konsortiona. Paperini osoittaa tapausesimerkkien valossa, että tilapäinen ja projektiluonteinen itseorganisoituminen on mahdollista laajoillekin joukoille. Sen sijaan joukon kasvu yhdistettynä liikkeiden jatkuvuuteen tuottaa väistämättä tarpeen organisoinnille, koordinoinnille ja hallinnolle, kuten esimerkiksi Wikipedia –hankkeelle on käynyt.
Non-governmental development organizations (NGDO) and Finland’s development policy
Lauri Siitonen (lauri.siitonen@jyu.fi)
The aim of the paper is to look, first, into the theoretical arguments for and against the rapidly increasing role of NGDOs in official aid programmes. The analysis focuses on the instrumentalist versus developmentalist arguments reflecting fundamental conflicts within aid policy thinking. Secondly, the Finnish case will be contextualized with a comparative analysis of Nordic countries vis-à-vis other European countries. The examination builds on contrastive method. Thereafter the history and role of private aid organizations in Finland will be described. Subsequently their role in the Finnish ODA will be studied. Finally, the instrumental and developmental effects of the NGDOs will be analysed using available evaluations and other sources.
Yhdistystoimintaan ja vapaaehtoistyöhön osallistuminen
Tomi Kankainen (Jyväskylän yliopisto)
Esityksessäni tarkastelen empiirisesti suomalaisten osallistumista yhdistystoimintaan ja vapaaehtoistyöhön vuosituhannen vaihteen tienoilla. Aineistona käytän lukuisia kansallisia ja kansainvälisiä kyselytutkimuksia sekä rekisteriaineistoja. Ne osoittavat, että sekä yhdistysten perustamisien että yhdistysjäsenyyksien määrän perusteella suomalainen yhdistyslaitos voi yleisesti ottaen hyvin. Suomalaisten yhdistysjäsenyyksien määrä on kasvanut. 1970-luvulta alkaen yhdistyksiin kuulumattomien määrä on pikkuhiljaa vähentynyt ja moniin erityyppisiin yhdistyksiin kuuluvien määrä on kasvanut. Tyypillisesti suomalaiset kuuluvat ja osallistuvat kulttuuri- ja harrastusyhdistyksiin ja liikun¬taseuroihin. Tämä vahvistaa jälleen, kuinka yhdistyskehityksen yleiskuva kulkee poispäin puoluepoliittisesta kohti elämäntapa- ja elämäntyyliyhdistyksiä. Yhdistyslaitoksen vahvan aseman säilymistä Suomessa tukee myös se, että yhdistysten toimintaan osallistumisen määrässä ei ole tapahtunut viime vuosikymmeninä olennaisia muutoksia. Vaikka jäsenyyspohja ja osallistuminen ovat yleisesti ottaen vahvoja, yhdistyslaitos on tiettyjen ”ryhmien” osalta haasteiden edessä. Tutkimukset osoittavat järjestelmällisesti, että esimerkiksi sosioekonominen asema vaikuttaa merkittävästi yhdistystoimintaan osallistumiseen. Lisäksi nuorten kohdalla osallistuminen on hyvin eriytynyttä yhdistystyypin suhteen. Olemassa olevien tutkimusten pohjalta pystytään luomaan yleiskuva suomalaisesta yhdistyslaitoksesta ja vapaaehtoistyöhön osallistumisesta, mutta monen tyyppiselle lisätutkimukselle on tarvetta. Yksi haaste aiheutuu siitä, että yhdistyksiä koskeva tutkimus on monin tavoin pirstaloitunutta, osin tieteenalaeroista johtuen. Myös erityyppisten vapaaehtoisten yhteenliittymien kokonaisuus tunnetaan huonosti ja tiedot internet-yhteisöjen ja yhdistysten vuorovaikutuksesta ovat vähäisiä.
Käskytyskulttuurista neuvottelukulttuuriin
Riikka Perälä (Alkoholitutkimussäätiö)
Länsimaisten hyvinvointivaltioiden valta- ja hallintojärjestelmissä 1980- ja 1990-lukujen aikana tapahtunut siirtymä uuteen julkisjohtamiseen on tuonut kansalaisyhteiskuntaa ja ns. kolmatta sektoria edustaville järjestöille ja yhdistyksille aikaisempaa suuremman roolin sekä erilaisten hyvinvointipoliittisten päämäärien hahmottelijoina että konkreettisten sosiaali- ja terveyspalveluiden toteuttajina ja tuottajina. Iso-Britanniassa vuodesta 1997 vallalla ollut ”kolmannen tien” politiikka, joka on valunut Suomeenkin omana sovellutuksenaan, on korostanut yhtenä keskeisenä periaatteenaan yhteistyötä ja neuvotteluja valtion, kansalaisyhteiskunnan ja ns. yksityisten markkinoiden kesken. Samalla aikaisemman ”käskytyskulttuurin” on sanottu korvanneen keskustelevampi, yhteistyötä ja toimintojen koordinoimista korostava hallintokulttuuri. Tässä paperissa tarkastelen, mitä suomalaisen hyvinvointipolitiikan toimintatavoissa on oikeastaan tapahtunut, kun vahvan valtion ohjailemasta hyvinvointipolitiikasta ja perinteisistä toimintamalleista on siirrytty eri toimijoiden välisistä ”kumppanuus”- ja ”neuvottelusuhteista” koostuviin projektimaisiin toimintatapoihin. Onko aikaisempi, ”ylhäältä-alaspäin” johdettu hyvinvointipolitiikka muuttunut demokraattisemmaksi ja neuvottelevammaksi käytännöiltään? Entä, onko kansalaisyhteiskunta noussut erilaisten julkista valtaa edustavien toimijoiden rinnalle tasaveroiseksi ”kumppaniksi” neuvottelemaan hyvinvointipolitiikan linjauksista ja soveltamistavoista? Minkälainen oikeastaan on se kenttä tai todellisuus, jolla järjestöt joutuvat tällä hetkellä toimimaan, ja mitä järjestöiltä vaaditaan menestyäkseen tällä kentällä? Lähestyn paperissa kysymyksiä suomalaista ruiskujen ja neulojen vaihtotoimintaa (engl. needle exchange) käsittelevän tapausesimerkin kautta. Ruiskujen ja neulojen vaihtoa toteutetaan Suomessa pääsääntöisesti kuntien ja kolmannen sektorin välisinä ostosopimuksina. Käyttämäni tutkimusaineisto koostuu vaihtotoimintaa toteuttavien kolmannen sektorin työntekijöiden haastatteluissaan ja työnsä ohessa esittämistä näkemyksistä vallitsevasta tilanteesta. Aineisto sisältää ensinnäkin työntekijöiden puhetta heidän työtään ympäröivistä erilaisia neuvottelu- ja kumppanuussuhteista. Toiseksi aineisto tuo esille työntekijöiden tavat suhtautua vallitsevaan tilanteeseen ja heidän käyttämänsä erilaiset strategiat oikeuttaa toimintaansa ”kumppaneilleen”. Vaihtotoiminnasta käydyt neuvottelut avaavat paperissa näkökulman erilaisiin uuden julkisjohtamisen liepeillä esiintyviin jännitteisiin ja ristiriitoihin sekä erityisesti järjestöjen asemaan uudessa hallintokulttuurissa.
Sosiaaliset verkostot ja sosiaalinen tuki hyvinvoinnin ja eriarvoisuuden rakentajana
Taina Kuokkanen
Euroopan Unionin yhtenäistyvä sosiaalipolitiikka ja yhteisön laajeneminen tarjoaa eurooppalaisten hyvinvoinnille suuria haasteita 2000- luvulla. Unionin alueella on muun muassa toteutettu köyhyyttä ja sosiaalista syrjäytymistä ehkäiseviä toimenpideohjelmia, joiden seurauksena alueella pyritään kohti yhtenäistä eurooppalaista sosiaalipolitiikkaa. Yhtenä tärkeimmistä tavoitteista on sosiaalisen osallisuuden ja yhteenkuuluvuuden vahvistaminen ja syrjäytymisen ehkäisy erilaisilla strategioilla. Toimintasuunnitelmat toimivat kuitenkin jäsenmaiden kansallisella ja paikallisella tasolla hyvin eri tavoilla. Virallisten, syrjäytymistä ehkäisevien toimenpiteiden lisäksi kansalaisilla on myös puolivirallisia tai epävirallisia, informaalisia keinoja ja strategioita, millä elinolosuhteisiin ja hyvinvointiin voidaan vaikuttaa.
Vuoden 2008 alussa alkaneen väitöskirjahankkeeni tavoitteena on tuottaa vertailevan tutkimuksen keinoin tietoa eriarvoisuutta ja syrjäytymistä synnyttävistä, vahvistavista ja ehkäisevistä tekijöistä nuorten aikuisten informaalisissa ja formaalisissa verkostoista paikallisella tasolla kahdessa Euroopan Unionin alueen jäsenmaassa. Vertailussa on mukana kaksi sosiaalipoliittisesti toisistaan poikkeavaa hyvinvointivaltiomallia eli suomalainen (pohjoismainen, sosialidemokraattinen) ja italialainen, (ainakin eteläisiltä alueeltaan Välimeren perifeerinen, ns. maatalous-kirkollinen) valtiomalli (mm. Esping-Andersenin mukaan). Myös alueiden perhemallit poikkeavat toisistaan ja niiden katsotaan edustavan sekä pohjois-eurooppalaista (mm. yksilökeskeistä) mallia, että etelä-eurooppalaista (kuten patriarkaalista ja sukukeskeistä) perhemallia.
Tutkimuskysymyksinä esitän muun muassa
miten sosiaalinen tuki ja sosiaaliset verkostot ja yhteisöllisyys vaikuttavat elinolosuhteisiin ja hyvinvointiin nuoren aikuisen omasta näkökulmasta, miten erilaiset sosiaalisen tuen muodot ja verkostojen rakenne ja niiden tasot eroavat Euroopan Unionin pohjoisen ja eteläisen kolkan nuorten aikuisten arkipäivässä, miten nuoret aikuiset arvioivat itse syrjäytymistä ehkäisevien virallisten hyvinvointipalvelujen ja tukitoimenpiteiden vaikuttavuutta omassa elämässään?
Mielenkiintoni kohteena ovat myös nuorten aikuisten sosiaaliset taidot sekä omassa sosiaalisessa ympäristössään että vuorovaikutuksessa virallisten ja epävirallisten tahojen kanssa kahdessa erityyppisessä kulttuurissa.
Tutkimusmenetelmäni on kvalitatiivinen, ja tutkimusaineistona käytän kahden keskisuuren ja keskimääräistä suuremman työttömyysasteen kaupungin, Suomen Porin ja Italian Rovigon alueella vuonna 2006 kerättyä teemahaastatteluaineistoa. Parhaillaan tutkimukseen kerätään täydentävää haastatteluaineistoa. Rovigossa tähänastista aineistoa on kerätty Padovan yliopiston sosiologian laitoksella.
Väitöskirjahankkeeni perustuu EU-rahoitteisen PROFIT (Policy responses Overcoming Factors in the Intergenerational Transmission of Inequalities) -hankkeen pohjalle, ja on osa Turun yliopiston sosiologian laitoksella toteutettavaa ”Periytyvä sosiaalinen eriarvoisuus” -projektia, joka toteutetaan Suomen Akatemian rahoituksella vuosina 2008 – 2010.