Työryhmä kokoontuu perjantaina 20.3 klo 15-18, Päärakennus (Fabianinkatu 33), sali 11.
Kaupungit ja kunnat ovat tärkeitä ympäristöpolitiikan vaikuttajia. Kestävästi toimivaan kaupunkiin vaikuttavat monet tekijät ja toimijat. Luonnonympäristön ja ihmisten kannalta kestävä elinympäristö rakentuu instituutioiden ja arkielämän vuorovaikutuksessa. Asuntopolitiikka, liikennepolitiikka, sosiaalipolitiikka ja elinkeinopolitiikka muokkaavat kaupunkia tilana, ympäristönä ja asuinpaikkana.
Työryhmään toivotaan niin teoreettisia kuin empiirisiä alustuksia kestävän kaupungin teemasta. Alustukset voivat käsitellä esimerkiksi yhdyskuntasuunnittelua, päätöksentekoa, ympäristöongelmia tai asumista. Myös kriittinen keskustelu urbaanista kestävästä kehityksestä on tervetullutta!
Työryhmän taustalla on Suomen Akatemian hanke Urban Environmental Governance.
Arho Toikka, arho.toikka(at)helsinki.fi
Paula Saikkonen, paula.saikkonen(at)helsinki.fi
Ilmo Massa, ilmo.massa(at)helsinki.fi
Ohjelma: 1/2 tuntia per esitys + kommentit
Sanna Ahonen : Arkielämän ympäristöhaasteet
Ari Lampinen: Kaupunkien jätteiden hyödyntäminen kaupunkiliikenteen polttoaineena Ruotsissa ja Suomessa
Paula Saikkonen: Saastuneen maaperän rakentuminen ympäristöongelmaksi Helsingin kaupungin hallinnossa
Vesa Kanninen: Maankäytön ja liikenteen suunnitteluintegraatio – kestävän kaupunkirakenteen tuottaja?
Arho Toikka: Kestävä kaupunki, hallinnan verkostot ja moniulotteinen asiantuntijuus
Arkielämän ympäristöhaasteet
Sanna Ahonen (Yhteiskuntapolitiikan laitos, HY, Sanna.ahonen@helsinki.fi)
Tutkimukseni kohteena ovat arkielämän ympäristöhaasteet. Tarkastelen ympäristökysymystä yksilön arjessa Helsingin Viikissä asuvien lapsiperheiden vanhempien haastattelujen avulla. Tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää, miten ympäristökysymykset koetaan elämäntavan kontekstissa, ilmenevät jokapäiväisessä elämässä sekä integroidaan osaksi arkista elämää.
Tarkastelen tutkimuksessani kulutusta ja ympäristöasioita osana yksilön elämän kokonaisuutta. Elämäntavan ymmärtäminen vaatii sukeltamista syvälle yksilöiden ja perheiden historiaan, talouteen, elämäntyyliin, arjen rutiineihin, mentaliteettiin, perhevaiheeseen, työhön ja harrastuksiin. Arkielämä on rutiinien ja reflektoidun käyttäytymisen vuoropuhelua, jossa toimintaa määrittävät erilaiset motiivit, arvostukset ja sosiaaliset käytännöt. Käyttäytyminen onkin täynnä ristiriitaisuuksia ja ambivalenssia, vastakkaisten tunteiden samanaikaisuutta. Rutiinit, reflektoitu käyttäytyminen sekä jopa yksittäisten toimien ajoittainen ‘epärationaalisuus’ muodostavat elämäntavan ja elämänhistorian valossa kuitenkin yhtenäisen kokonaisuuden, joka tarjoaa hyvän pohjan ymmärtää yksilön elämää ja siinä tapahtuvia muutoksia.
Tarkastelen elämäntapaa ympäristönäkökulmasta toiminnan, toimijuuden sekä elämäntavan ympäristövaikutusten tasoilla. Toiminnan osalta olen kiinnostunut erilaisista strategioista, joiden avulla joko muokataan omaa elämäntapaa ympäristövastuullisemmaksi tai pyritään väistämään ympäristöongelmien aiheuttamat elämäntavan muutospaineet. Määritän sosiaalisia, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia seikkoja, jotka rajaavat arkisten ympäristövalintojen ’mahdollisuuksien avaruutta’. Ympäristövastuullisesta toimijuudesta olen kiinnostunut kahdesta näkökulmasta: millaisia kulttuurisia merkityksiä omaan toimijuuteen liitetään ja miten tyytyväisiä siihen ollaan. Elämäntavan ympäristövaikutuksia tarkastelen arkiseen energiankäyttöön perustuvan mittarin avulla arvioiden haastateltavien elämäntavan ympäristökuormitusta.
Päätän tutkimukseni tiivistämällä tutkimuksen annin erilaisten ympäristömentaliteettien avulla. Ympäristömentaliteetti on periaate, joka säätelee sitä, miten erilaiset ympäristökäyttäytymiseen vaikuttavat tekijät otetaan huomioon ja miten niitä painotetaan eri tilanteissa. Esimerkiksi 'kulutuskriittisen mutta elämyshakuisen' mentaliteetin mukaista on vältellä materiaalista kuluttamista, mutta olla huomioimatta elämysten hankinnan välillisiä ympäristövaikutuksia. 'Riittävän vastuullisen' mentaliteetin mukaista on päätyä joidenkin käytäntöjen muuttamiseen ilman, että tuntee syyllisyyttä ja riittämättömyyttä muiden toimintojen osalta.
Kaupunkien jätteiden hyödyntäminen kaupunkiliikenteen polttoaineena Ruotsissa ja Suomessa
FL Ari Lampinen (lampinen@kaapeli.fi)
Monissa Ruotsin kaupungeissa biohajoavasta yhdyskuntajätteestä tuotetaan biokaasua kaupunkiliikenteen polttoaineeksi. Tällä ratkaistaan yhtäaikaisesti kaupunkien jäte-, ilmanlaatu-, kasvihuonekaasupäästö- ja liikenneongelmia sekä vaikutetaan myönteisesti kaupungin talouteen ja paikalliseen työllisyyteen. Vaikka lainsäädännöllinen pohja ja tälläisten hankkeiden myönteiset vaikutukset ovat samanlaisia Suomen kaupungeissa, yksikään Suomen kaupunki ei ole sellaista toteuttanut sen jälkeen kun Helsinki lopetti 1940-luvun lopulla jätevedenpuhdistamoiden tuottaman biokaasun liikennekäytön. Myös Tukholma lopetti jäteperäisen liikennebiokaasun käytön 1940-luvun lopulla, mutta tuotanto alkoi uudelleen 1980-luvun lopulla Linköpingissä ja sen jälkeen yli 20 Ruotsin kaupungissa vaihdelleen kooltaan Tukholmasta vain vähän yli 10.000 asukkaan kokoisiin.
Kaupungeilla on jätelainsäädännön ansiosta valta päättää, mitä ne omilla biojätteillään tekevät ja julkisen sektorin hankintalainsäädännön ansiosta kaupungeilla on valta päättää, mitä polttoainetta niiden omat ajoneuvot, niiden omistamien yhtiöiden ajoneuvot, kaupunkiliikenteen bussit ja jäterekat käyttävät. Nämä ovat kaupunkiliikenteeseen sidottuja ajoneuvoja, joten ne eivät ole riippuvaisia kaupungin ulkopuolella olevista tankkauspaikoista ja siten uusi polttoaine voidaan ottaa käyttöön siinäkin tapauksessa, että muualla maassa sitä ei tarjota. Uusiin tuotteisiin liittyvää muna-kana-ongelmaa ei tässä tapauksessa siis ole, koska kaupungit voivat samanaikaisesti ja muista tahoista täysin riippumattomasti päättää polttoaineen tarjonnasta ja käytöstä. Kun polttoaineinfrastruktuuri saadaan luotua, muut tahot voivat liittyä mukaan sekä biokaasun kuluttajiksi että tuottajiksi. Useamman kaupungin tehtyä vastaavia päätöksiä Ruotsin tapaan voidaan biokaasua käyttää myös kaupunkien välisessä liikenteessä. Taloudellisesti tällainen toiminta on Ruotsin kokemuksen mukaan kannattavaa ja Suomessa tehtyjen esiselvitysten mukaan se on kannattavaa luonnollisesti myös Suomen kaupungeissa. Tarvittava teknologia on kypsää sekä monimuotoista ja sitä on saatavissa markkinoilta ilman tarvetta toistaa muissa maissa toteutettuja teknisiä tutkimuksia.
Muutamassa Suomen kaupungissa on ollut aloitteita Ruotsin kaupunkien menestystarinan mukaisen toiminnan aloittamiseen. Teknologisia, taloudellisia ja lainsäädännöllisiä ongelmia eikä myöskään muna-kana-ongelmaa siis ole, mutta silti kyseistä toimintaa ei yhdessäkään Suomen kaupungeissa ole toistaiseksi pystytty käynnistämään. Syyt tähän ovat pitkälti sosiologisia ja niitä käydään tässä esityksessä läpi muutaman kaupungin esimerkkien avulla.
Saastuneen maaperän rakentuminen ympäristöongelmaksi Helsingin kaupungin hallinnossa
Tohtorikoulutettava Paula Saikkonen (Yhteiskuntapolitiikan laitos, Helsingin yliopisto, paula.saikkonen@helsinki.fi)
Saastuneiden ja mahdollisesti saastuneiden maa-alueiden uusiokäytöstä keskustellaan aktiivisesti Euroopan Unionissa. Saastuneiden maa-alueiden muuntaminen asuinkäyttöön nähdään myönteisenä, koska se säästää viheralueita. Ongelmana puolestaan on, että maaperän puhdistamisen kustannukset kasvavat suuriksi ja ovat vaikeasti ennakoitavissa. Saastuneita maa-alueita koskevissa selvityksissä on myös todettu, ettei erilaisten myrkkyjen yhdistelmistä tai yhdistymisestä ole vielä kattavasti tietoa. Toisin sanoen, saastuneiden maiden hyödyntämiseen asuinkäyttöön liittyy riskejä, joita ei tarkasti tunneta. Laajat pilaantuneet maa-alueet ovat tavallisesti vanhoja teollisuusalueita, satamia tai kaatopaikkoja.
Esityksessä tarkastellaan, miten maaperän saastuminen muodostuu ympäristöongelmaksi Helsingin kaupungin hallinnossa. Tarkastelu keskittyy Helsinkiin, koska kaavoituksen haasteet ovat erilaisia kaupungissa kuin pienemmissä taajamissa. Tonttipulan vuoksi saastuneiden tai mahdollisesti saastuneiden maa-alueiden muuntaminen asuinkäyttöön on ajankohtainen kysymys. Yhtäältä pula tonttimaasta nostaa hintoja, joka osaltaan kannustaa maaperän putsaamiseen.
Tutkimuksen aineistona ovat 1980- ja 1990-luvun kaupunginvaltuuston ja hallituksen pöytäkirjat, joiden avulla selvitetään ketkä tai mitkä tahot (esim. lautakunnat, virastot, kansalaijärjestöt) nostavat saastuneen maaperän esille, ketkä ovat asianosaisia ja minkälaisena riskinä maaperän saastuminen tai saasteet nähdään. Tarkastelun aikajakso alkaa vuodesta 1980, koska edellisenä vuonna säädettiin jätelaki, jossa on maaperän suojeluun kohdistuvia tavoitteita. Aikajanan toisessa päässä on Myllypuron Alakiventien tapaus, jossa 500 ihmistä joutui muuttamaan pois kodeistaan, jotka oli rakennettu saastuneelle maaperälle.
Saastuneen maaperän määrittely ympäristöongelmaksi on valittu tarkastelun kohteeksi, koska se vaikuttaa ratkaisevasti käytännön politiikkaan eli siihen, miten ongelma pyritään ratkaisemaan. Saastuneen maaperän määrittely ympäristöongelmaksi näyttäisi edustavan tyypillistä ympäristöongelmaa, koska yksinomaan luonnontieteellinen tieto ei riitä määrittelemään ilmiötä ympäristöongelmaksi. Määrittelyyn osallistuvat useat eri toimijat. Lopputulokseen vaikuttavat saastumisen ohella, poliittiset määrittelyt ja konkreettiset toimenpiteet.
Maankäytön ja liikenteen suunnitteluintegraatio – kestävän kaupunkirakenteen tuottaja?
Vesa Kanninen (Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus YTK, vesa.kanninen@tkk.fi)
Maankäytön ja liikenteen yhteissuunnittelun on nähty tarjoavan mahdollisuuksia ottaa huomioon näiden hyvin erilaisten toiminnallisten järjestelmien yhteensovittamisen kysymyksiä tavoilla, jotka mahdollistavat entistä kestävämpiä kaupunkisuunnittelullisia ratkaisuja. Integraatioon on alettu liittää myös asuminen ja palvelut. Tällöin puhutaan MALP-suunnittelusta. Erilaiset suunnittelutraditiot ja –käytännöt, sekä osin myös erilaiset suunnitteluteoreettiset lähtökohdat, tekevät kuitenkin integraation toteuttamisesta haasteellista. Esityksessä pohditaan erityisesti sitä, miten integraatio teorioissa, malleissa ja käytännöissä tapahtuu, ja millaisia hyötyjä erilaisilla integraation tavoilla nähdään voitavan saavuttaa. Kansainväliset ja kotimaiset kokemukset osoittavat, että integraation haaste on paitsi suunnittelun sisältöjä koskeva, myös organisatorinen ja poliittinen kysymys. Kaupunkiseutujen tasoinen suunnittelun viitekehys tuo mukaan monia toimijoita, joilla on omat paikalliset, spatiaaliset ja territoriaaliset intressinsä.
Kestävä kaupunki, hallinnan verkostot ja moniulotteinen asiantuntijuus
Arho Toikka (Yhteiskuntapolitiikan laitos, Helsingin yliopisto, arho.toikka@helsinki.fi)
Kaupunkiympäristön kestävä käyttö ja sen yhdistäminen erilaisiin sosiaalisiin tavoitteisiin vaatii moniulotteisen asiantuntijuuden ja erilaisten tiedon kulttuurien yhdistämistä. Kaupunkien kestävän kehityksen politiikan tekeminen vaatii tehokasta verkostoitumista kaiken asiantuntijuuden mobilisoimiseksi.
Tämän esityksen tavoitteena on esitellä kestävän kehityksen politiikan tekemisessä ja suunnittelussa syntyviä verkostoitumisprosesseja hallinnan teorian (governance) näkökulmasta. Julkiset ja yksityiset organisaatiot muodostavat erilaista kommunikaatioyhteyksiä pyrkiessään vaikuttamaan politiikkaan ja löytämään informaation lähteet. Tämä kommunikaatio ei ole keskitetysti ohjattua, vaan organisaatioiden omien valintojen ja erilaisten resurssien ohjaamaa. Miten hallinnan kommunikaatoprosessit syntyvät?
Empiirisesti tutkimuksen aineisto käsittelee ympäristöohjelmien luomis- ja luonnosteluprosesseja Helsingin kaupungissa. Kestävän kehityksen politiikkaohjelmia on tekemässä suuri joukko organisaatioita, niin keskushallinnon toimijoita kuin itsenäisempiä sektorihallinnon edustajia sekä tytäryhtiöitä kuin toisaalta yksityisiä yrityksiä, yhdistyksiä ja yhteisöjä. Politiikan tekemisen prosessissa toimijoiden oli välttämätöntä verkostoitua, jotta ne pystyivät osallistumaan keskusteluihin sekä vaikuttamaan niihin.
Hallinnan teorian avulla voidaan tarkastella sitä, minkälaiset verkostot voisivat olla tehokkaita kestävän kehityksen informaation kokoamisessa. Täysin avoin kommunkaatio ei ole tehokasta, vaan tarvitaan toimijoita, jotka pystyvät välittämään viestejä erilaisiin tiedon lähteisiin nojaavilta toimijoilta ja yhdistelemään eri kommunikaatiokulttuurien tuottamaa informaatiota.
Esityksen tavoitteena on esitellä aineiston perusteella hypoteeseja siitä, miten kestävän kehityksen verkostojen rakentamisesta kiinnostunut toimija voi edesauttaa toimivien verkostojen syntyä. Dynaamisten, orgaanisten prosessien ohjaaminen vaatii erilaiset ohjauksen keinot kuin hierarkisen päätöksentekokoneiston ohjaus.