Työryhmä kokoontuu perjantaina 20.3. klo 15-18 ja lauantaina 21.3. klo 9.30-11.30, Päärakennus (Fabianinkatu 33), sali 8.
Työryhmään ovat tervetulleita erilaiset kulttuuria ja/tai kulutusta sosiologisesti jäsentävät esitelmät. Työryhmän raamit ovat leveät: tervetulleita ovat sekä empiiriset että teoreettisemmat esitelmät, vaiheessa olevista työpapereista aina valmiimpiin tutkimuksiin. Tarkastelun kohteiksi käyvät sisällöllisesti kaikenlaiset kulttuurin ja kulutuksen alueet niin suomalaisessa kuin kansainvälisemmässäkin katsannossa (kyseeseen voivat siten tulla yhtä hyvin esimerkiksi ruoka, kirjallisuus, musiikki, pukeutuminen, elokuvat, muoti, urheilu, huumeet, internet, jne.). Niin ikään esitelmien teoreettiset lähtökohdat (ei siis vain esimerkiksi Bourdieu, Skeggs, Peterson tai Lahire, vaan miksei myös Simmel, Goffman, Elias, Goldthorpe, Willis, Veblen, jne.) samoin kuin menetelmälliset lähestymistavatkin voivat vaihdella monipuolisesti. Tervetuloa pohtimaan luokkia, luokituksia ja liikkeitä kulttuurissa ja kulutuksessa!
Semi Purhonen (Helsingin yliopisto), semi.purhonen(at)helsinki.fi
Ohjelma:
Paperin esittämiseen voi käyttää enintään 14 minuuttia, jolloin keskustelulle jää aikaa noin 10 minuuttia.
Perjantai 20.3. klo 15:00–18:00
15:00–15:05 Semi Purhonen: Avaus
15:05–15:29 Anu Katainen: Onko Suomessa Chaveja?
15:29–15:53 Marja Andersson: Kulttuuripolitiikka identiteettipolitiikkana: millainen on ”uusliberalistisen kulttuuripolitiikan” tarjoama malli identiteettien konstruoimiseen?
15:53–16:17 Tuomo Laihiala: Miestapainen kulttuurimaku
16:17–16:27 Tauko 10 minuuttia
16:27–16:51 Sirkku Ranta: Eksoottisuus sosiaalisena representaationa
16:51–17:15 Terhi-Anna Wilska: Miten käy luksuskulutuksen?
17:15–17:39 Riie Heikkilä & Keijo Rahkonen: Suomenruotsalaisen yläluokan kulttuuripääoma
17:39–18:00 Leena Haanpää: Dualismit kulutuksessa
Lauantai 21.3. klo 9:30–11:30
09:30–09:54 Kati Rantala & Heta Tarkkala: Kulutusluottojen puristuksissa
09:54–10:18 Nina Kahma: Liikunta ja luokka
10:18–10:42 Minna Lammi & Päivi Timonen: Haave puutarhasta kulutuksen rakenteistajana: esimerkkinä suomalainen ja brittiläinen puutarhamedia
10:42–11:06 Piia Rytilahti: Muotoilun kulutustutkimusta bourdieulaisessa viitekehyksessä
11:06–11:30 Semi Purhonen: Televisionkatselun sosiaalinen stratifikaatio nyky-Suomessa
Onko Suomessa Chaveja?
Anu Katainen (Sosiologian laitos, Helsingin yliopisto, anu.h.katainen@helsinki.fi)
Sosiologisessa luokkakeskustelussa on nostettu viime vuosina esiin kulutuksen yhä suurempi merkitys ihmisten luokka-aseman määrittäjänä. Joitain vuosia sitten vakiintunut brittiläinen termi ”chav” on tästä erinomainen esimerkki. Se on nimitys alaluokalle, jota luonnehtivat konkreettiset sosiaalisen aseman määrittäjät, kuten vähäinen koulutus, köyhyys ja syrjäytyminen työelämästä. Huono sosiaalinen asema on kuitenkin vain osa määritelmää, ja vasta tietynlaiset kulutustottumukset ja toisaalta aggressiivinen käytös tekevät chavin. Chav on yhtä aikaa herjaava ja alaluokkaistava leima, mutta myös olemassa oleva ryhmä, jota yhdistävät tietyt tyyliseikat, ja johon monet nykyään myös identifioivat itsensä. Esityksessä tarkastellaan brittiläistä chav-ilmiötä ja sen yhteyksiä luokka-yhteiskunnan, kulutuksen ja talouden muutoksiin, sekä pohditaan vastaavanlaisten luokkamääritelmien asemaa Suomessa.
Kulttuuripolitiikka identiteettipolitiikkana: millainen on ”uusliberalistisen kulttuuripolitiikan” tarjoama malli identiteettien konstruoimiseen?
Marja Andersson (Sosiologian laitos, Turun yliopisto, marja.andersson@utu.fi)
Pyrin tässä esitelmässä tarkastelemaan sitä, minkälaisen mallin kulttuuripolitiikka tarjoaa nykyään kansalaisten identiteettien konstruoimiseen. Esitelmän lähtökohtana on kulttuuripolitiikan tarkastelu identiteettipolitiikkana. Kulttuuripolitiikka mielletään usein kapeasti hallinnollisena toimintana, joka kohdistuu taiteen ja kulttuurin rahoittamiseen, ohjailuun ja hallinnointiin. Se voidaan kuitenkin ymmärtää myös laveammin säätelynä, joka kohdistuu kulttuuriin sekä niihin arvoihin, elämäntapoihin ja identiteetteihin, joita kulttuuri yhtäaikaisesti heijastaa ja konstruoi. Näin ymmärrettynä kulttuuripolitiikalla ei tarkoiteta vain kulttuurintuotteiden, -tuotannon ja kulutuksen kontrollointia, vaan pikemminkin ”kunnollisille kansalaisille” sopivien kulttuuristen identiteettien tuottamista ja muokkaamista. Tällainen yleisesti hyväksyttyjä identiteettejä konstruoiva identiteettipolitiikka voidaan tunnistaa esimerkiksi erilaisissa kansallisvaltion tai hyvinvointivaltion tuottamisen projekteissa, jotka ovat tarjonneet kansalaisilleen kulttuurisia malleja niin yksilöllisten kuin kollektiivistenkin identiteettien konstruoimiseen.
Kulttuuripolitiikan historiallista kehitystä on tarkasteltu yleensä tiettyinä kehityskausina, joita Ilkka Heiskanen (1994) on nimittänyt suomalaisen kulttuuripolitiikan ”pitkiksi linjoiksi”. Linjoista neljäs eli viimeisin ajoitetaan yleensä alkamaan 1990-luvun vaihteen tuntumassa, mutta sen sisällöstä ei vallitse täyttä yksimielisyyttä. Yhtenä keskeisenä kulttuuripolitiikan ”neljättä linjaa” määrittävänä muutoksena on kuitenkin pidetty taloudellisen argumentaation tunkeutumista kulttuurisiin keskusteluihin ja taloudellisen hyödyn tavoittelun painottumista kulttuuria koskevassa päätöksenteossa. Kulttuuripolitiikan neljättä linjaa on tämän perusteella nimitetty muun muassa uusliberalistiseksi tai markkinoituvaksi kulttuuripolitiikaksi.
Hahmottelen esitelmässäni sitä, mikä voisi olla kulttuuripolitiikan ”neljännen pitkän linjan” identiteettipolitiikan tarjoama malli ”kunnon kansalaisen” tuottamiselle. Onko kansalainen lähinnä kulttuurin kuluttaja? Minkälaisille arvoille kulttuuripolitiikan sisältämä identiteettimalli rakentuu? Kiinnitän huomiota erityisesti kulttuuripolitiikassa esitettyihin käsityksiin demokratian, vapauden ja vastuun ideaaleista.
Miestapainen kulttuurimaku
Tuomo Laihiala (Yhteiskuntapolitiikan laitos, Helsingin yliopisto, tuomo.laihiala@helsinki.fi)
Kulttuurin kulutus ja kulttuurimaku ovat jakautuneet sukupuolen mukaan. Esitys perustuu graduuni, jossa olen tarkastellut, mitä on miehille tyypillinen eli miestapainen kulttuurimaku Suomessa. Miestapaiseksi maku määrittyy sellaisten kulttuuristen käytäntöjen kautta, jotka ovat miehille naisia selvästi yleisempiä. Miestapaisen maun voi päätellä olevan korkeakulttuurin naisvetoisuuden kääntöpuoli. Monen korkeakulttuurisen asian harrastamattomuus tai siitä pitämättömyys on miestapaista. Vastaavasti monen populaarikulttuurisen asian harrastaminen tai siitä pitäminen on miestapaista.
Jo aiemmissa kulttuurin kuluttamista käsittelevissä tutkimuksissa ollaan tultu johtopäätökseen, että naiset kuluttavat enemmän korkeakulttuuria samalla, kun miehet osallistuvat enemmän rahvaanomaiseen kulttuuriin. Olen keskittynyt siihen, miten ikä, koulutus, ammattiluokka ja asuinpaikka vaikuttavat kulttuurimaun miestapaisuuteen tarkastelemillani kulttuurin alueilla. Olen tutkinut miestapaisen kulttuurimaun ilmenemistä seitsemällä aihealueella, jotka ovat televisio ja elokuvat, lukeminen, ulkona syöminen ja ruokailu, musiikki, ulkonäkö ja terveys, urheilu ja liikunta sekä vapaa-aika ja lomanvietto.
Miestutkimuksellisen teeman ohessa esitykseni taustateoriana käytän Pierre Bourdieun distinktioteoriaa. Sukupuolitapaisuuden käsite on lähtöisin Eeva Jokiselta ja Soile Veijolalta ja se on lähellä Bourdieun habitusta. Käytössäni on Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksen tutkimushankkeen Kulttuuripääoma ja sosiaalinen differentiaatio 2000-luvun Suomessa kvantitatiivinen aineisto.
Eksoottisuus sosiaalisena representaationa
Sirkku Ranta (Sosiologian laitos, Joensuun yliopisto, sranta@cc.joensuu.fi)
Ihmisten makua ruoan suhteen on pitkään pidetty kulttuurisesti hyvin konservatiivisena ja muuttumattomana ulottuvuutena. Kuitenkin esimerkiksi Stephen Mennellin toimittama tuore läpileikkaus Euroopan maiden kulinaarisiin muutoksiin kertoo vaihtelunhalusta. Euroopan ruoan kulutuksen kansallisia muutoksia arvioidessaan Mennell painottaa erityisesti 1900-luvun jälkipuoliskolla alkaneen massamuuton vaikutusta kulinaarisen pluralismin syntyyn. Vaikka omaa ruokakulttuuria arvostetaan, niin ruokia muunnellaan eksoottisten makujen ja raaka-aineiden avulla. Samasta todistaa vilkaisu kotimaisten ruokakauppojen ja ravintoloiden monipuolistuneisiin valikoimiin.
Valmisteilla olevassa väitöstutkimuksessani tarkastelen eksotiikkaa suomalaisravintoloiden ruokalistoilla. Lähestyn ruokalistaa sosio-kulttuurisena konstruktiona, jossa kiteytyvät ja sekoittuvat kansallisten ruokakulttuurien tunnetuimmat erityispiirteet. Teoreettisesti pohdin työssäni ruokalistojen eksotiikan funktiota ja rakenteellisia taustoja. Edellyttääkö eksotiikan hyödyntäminen esimerkiksi taitoa haastaa hallitseva kulinaarinen kulttuuri, onko se keino myydä tuttua tuotetta uusilla mausteilla vai jotain ihan muuta? Empiirisesti olen kiinnostunut siitä mitä tällä hetkellä tarjotaan eksoottisena, kuinka eksoottisuus määritellään, mitkä ovat määritelmän lähteet ja onko määritelmä ravintolakentän yhteinen vai jonkin tietyn ryhmän representaatio.
Vaikka sosiaalinen representaatio tunnetaan sekä sosiologiassa että sosiopsykologiassa, käsitteen merkitys ja selittävä taso on usein ymmärretty toisistaan poikkeavalla tavalla. Alustuksessani pohdin näitä representaation käsitteen määritelmiä ja käsitteen menetelmällistä käyttökelpoisuutta omassa tutkimuksessani.
Miten käy luksuskulutuksen?
Terhi-Anna Wilska (Taloussosiologia, Turun kauppakorkeakoulu, terhi-anna.wilska@tse.fi)
Tässä tutkimuksessa pohditaan suomalaisten luksuskulutuksen nykytilaa ja tulevaisuutta pääosin eri empiiristen tutkimusten valossa. Kulutuksen tutkiminen vebleniläisestä tai bourdieulaisesta näkökulmasta on kiehtonut kulutustutkijoita vuosikymmeniä. Suomalaisessa nuoressa ja tasa-arvoisessa kulutusyhteiskunnassa erottautumaan pyrkivä kerska- ja luksuskulutus on kuitenkin näyttäytynyt melko heikosti empiirisissä tutkimuksissa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalaisten kulutusrakenne on kuitenkin alkanut selvästi muuttua voimakkaan taloudellisen kasvun seurauksena. Sekä Tilastokeskuksen Kulutustutkimusaineiston että eri arvo- ja asennetutkimusten mukaan suomalaiset kuluttajat arvostavat aikaisempaa enemmän luksusta, vapaa-aikaa ja palveluja. Erityisesti hyvätuloisten kulutus esimerkiksi kalliisiin autoihin ja veneisiin on kasvanut huomattavasti 1990-luvun lopulta lähtien. Samoin teknologiaan, tietoliikenteeseen, matkailuun, ulkona syömiseen, kulttuuri- ja huvipalveluihin sekä kauneudenhoitoon kuluttaminen on lisääntynyt selvästi. Etenkin viime vuosina on kasvanut myös varsinaisten luksustuotteiden, kuten korujen ja kellojen, taiteen, kalliiden asuntojen ja autojen, sekä merkkituotteiden kysyntä (ja tarjonta).
Vebleniläisen kulutuskulttuurin rinnalle on Suomeen viime vuosina tullut kuitenkin myös ritzeriläinen standardi massakulutus ja amerikkalaistyyppinen halpahallikulttuuri. Viimeksi mainittua tulee ruokkimaan entisestään taloudellinen laskusuhdanne. Ilmastonmuutos on voimistanut myös ekologisen kulutuksen trendejä. Kulutusresurssit ja -normit ovat jälleen muutoksessa. Sosiologisesti mielenkiintoiseksi ongelmaksi tulee luksuskulutuksen asema tulevassa lama-Suomessa. Ovatko kulutusasenteet muuttuneet pysyvästi, vai nostaako lama pintaan jälleen perinteiset säästäväiset arvot ja asenteet?
Suomenruotsalaisen yläluokan kulttuuripääoma
Riie Heikkilä & Keijo Rahkonen (Yhteiskuntapolitiikan laitos, Helsingin yliopisto, riie.heikkila@helsinki.fi, keijo.rahkonen@helsinki.fi)
Paperimme perustuu tutkimukseen, joka on osa laajempaa Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksella toteutettavaa tutkimusprojektia Kulttuurinen pääoma ja sosiaalinen differentiaatio 2000-luvun Suomessa: Kansainvälinen vertailu. Kansallisesti edustavan survey-kyselyn kannalta ruotsinkieliset suomalaiset ovat liian pieni ryhmä, jotta heistä saisi tilastollisesti mielekkään analyysin. Toisaalta koska suomenruotsalaiset ovat kulttuurisen pääoman kannalta kiinnostava vähemmistö, heidän tavoittamisessaan on käytetty ryhmähaastatteluja. Esityksemme pureutuu yhden ruotsinkielisen – yläluokkaisten naisten – ryhmähaastattelun perusteella pääkaupunkiseudun suomenruotsalaisen yläluokan tai kulttuurieliitin kulttuuripääomaan, makuun ja elämäntyyliin, juuri siihen myyttiseen ”bättre folkiin”, johon arkiymmärryksen kuva suomenruotsalaisuudesta on pitkälti rakentunut. Millä tavoin toisensa tuntevat yläluokkaiset suomenruotsalaisnaiset puhuvat mausta ja millaiset sen erottautumisen mekanismit ovat?
Dualismit kulutuksessa
Leena Haanpää (Turun lapsi- ja nuorisotutkimuskeskus, Turun yliopisto, leena.haanpaa@utu.fi)
Nykyiset kulutustottumukset ovat täynnä paradokseja. Nykykuluttaja on kulutusasenteiltaan aiempaa vastuullisempi mutta samanaikaisesti hän käyttää yhä enemmän aikaa shoppailuun. Suomalaista kulutuskulttuuria voikin luonnehtia vastakohtien trendein: samanaikaisesti virtaavat retro-huippumoderni, samanlaisuus-erilaisuus, yksilöllisyys-yhteisöllisyys ja eettisyys-kerskakulutus. Kulutuksen skitsofreenisuus, siis se, että vaalitaan samanaikaisesti esimerkiksi vihertynyttä kuluttajakuvaa mutta toisaalta halutaan olla trendikkäitä, heijastelee aikamme arvoja: valinnan vapautta mutta samalla valinnan tuomaa vastuuta. Usein ajatellaan, että kulutus tarjoaa väylän vapauteen ja onneen. Tämän kääntöpuolena on kuitenkin valinnan vapauden tuoma vastuu ja kysymys siitä, kuka sen viime kädessä kantaa. Sosiologi Zygmunt Bauman (1996) kuvaa tätä ilmiötä nimellä ”eettinen paradoksi”. Kulutukseen liittyvää valinnan vapautta on pohdittu jo usean vuosikymmenen ajan, ja sen ovat kyseenalaistaneet Baumanin lisäksi muutkin alan tutkijat, esim. Marcuse (1969) ja Schor (1997).
Kulutustottumusten vastakkaisuudet eivät ole niiden saamasta nykyhuomiosta huolimatta mikään uusi ilmiö. Aikanaan jo sosiologisen kulutustutkimuksen klassikkoteoreetikko, Georg Simmel (1986) pohti näitä asioita. Hän puhui dualismeista, joilla viittasi muodin tuottamiin merkityssysteemeihin. Tämä ns. trickel-down teoria pyrki selittämään sitä, miten ihmiset halusivat muodin keinoin erottautua ja lisätä statusta. Muodin nähtiin valuvan ylhäältä alaspäin, yläluokasta alaluokkiin ja tämä liike piti muodin jatkuvassa muutosliikkeessä. Tästähän nykypäivän kuluttajuudessa on usein kyse. Elämä on täynnä dualismeja kuten yleinen ja yksittäinen, individualismi ja sosiaalisuus, jäljittely ja erottautuminen. Voimakkaan individualismin maailmaan sopivat esimerkiksi tuotteet, joita markkinoidaan yksilöllisinä, huolimatta siitä, että kyse on lopultakin vain markkinointikikasta, yksilöllisestä massatuotteesta. Luksusilmeen antaa tuotteelle viime kädessä hinta.
Nuorten kulutus kertoo omaa tarinaansa kuluttajuudesta. Nuorisoa moititaan itsekeskeisestä ja kevytmielisestä kulutuksesta ja etenkin rahankäytöstä. Tutkimustiedon valossa velkaongelmaisiksi ovat osoittautuneet kuitenkin keski-ikäiset, eivät nuoret. Tyypillinen pikavipin ottaja on yli 40-vuotias, perheellinen ja hyvätuloinen henkilö. Velan otto liittyykin elämänvaiheeseen. Näillä ns. perheen- ja kodinrakentajilla kulutus ja sitä myöten myös menot ovat muihin ikäryhmiin verrattuna suuret. Mitä tulee jätteiden kierrätykseen, niin asenneongelmaisuus leimaa koko suomalaista valtaväestöä, ei vain nuorisoa. Sekajätteen määrä on vuodesta toiseen kasvanut, tuskin vain nuorison tuottaman jätemäärän kasvun vuoksi.
Niin kauan kuin vastakohtien yhdistäminen myy hyvin, kulutuksessa näkyvät yhtäaikaisesti täysin vastakkaiset trendit. Jokainen meistä haluaa olla yksilöllinen ja erityinen, samaan aikaan kuulua erilaisiin yhteisöihin ja samaistua niihin. Haluamme yhdistää vanhaa ja uutta sopivassa suhteessa, nauttia luksusmatkailusta ja mennä sen jälkeen mökille metsäläisiksi. Kaikki tämä tapahtuu usein markkinoinnin viime virtausten – ja toki myös rahan – määrittelemissä puitteissa.
Paperin tarkoituksena on määrittää suuntaviivoja kuluvan ja viime vuosikymmenen kulutusasenteista ja niiden muutoksista. Artikkelin empiirinen aineisto koostuu ns. Länsikeskus- ja Myllytutkimusaineistosta. Länsikeskustutkimus toteutettiin Turun talousalueen kotitalouksissa vuosina 1990 ja 1995 ja sen jatkotutkimus, Myllytutkimus, vuosina 2001, 2003 ja 2006. Aineistot eivät ole täysin vertailukelpoisia, mutta molemmissa on kerätty erilaisten kulutusväittämien avulla tietoa kulutusasenteista, joilla on mahdollista analysoida empiirisesti mm. yllä mainittuja kulutuksen dualismeja. Aineistojen koot vaihtelevat 1120 vastaajasta 2255 vastaajaan.
Lähteet: Bauman, Z. (1996) Postmodernin lumo. Jyväskylä, Vastapaino. Marcuse, H. (1969) Yksiulotteinen ihminen: teollisen yhteiskunnan tarkastelua. Helsinki, Weilin & Göös. Schor, J. (1997) The Insidious Cycle of Work and Spend. Teoksessa Consumer Society (toim. Goodwin, N.R., Ackerman, F. & Kiron, D.) Covelo, CA, Island Press. Simmel, G. (1986) Muodin filosofia. Helsinki, Odessa.
Kulutusluottojen puristuksissa
Kati Rantala & Heta Tarkkala (Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, kati.e.rantala@om.fi)
Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa on kartoitettu kotitalouksien velkaongelman laajuutta ja luonnetta 2000-luvulla keskittyen erityisesti syksyyn 2008 ja sitä edeltäviin vuosiin. Aineistona on hyödynnetty tilastotietoja, asiantuntijahaastatteluja sekä muita tutkimuksia ja selvityksiä aiheesta.
2000-luvun lopulla kotitalouksien velkaongelman luonne on toinen kuin mitä se oli 1990-luvun laman seurauksena. Taustalla on yleisesti hallitsematon vakuudettomien kulutusluottojen käyttö, mukaan luettuina pikavipit. Sitä ilmenee eri ikä- ja väestöryhmissä, joskin pienituloisilla eniten. Maksuhäiriömerkintöjä on eniten keski-ikäisillä, mutta ne ovat lisääntyneet erityisesti nuorilla ja eläkeikää lähestyvillä. Velkojia on usein runsaasti, ja vaikka yksittäiset velat muodostuvat yleensä pienehköistä rahamääristä, velkojen kokonaissumma voi muodostua huomattavaksi.
Luotoilla hankitaan esimerkiksi ”normaaliin” elämään kuuluviksi katsottuja kulutustuotteita yli varojen sekä maksetaan vanhoja velkoja. Monien velkaongelmaisten taloudenhoidossa on avuttomuutta, mitä lisäävät erilaiset yleiset elämänhallintaongelmat ja huonot tiedolliset valmiudet oman talouden suunnitteluun. Kulutusluottojen käyttö on rakenteistunut kuluttamisen toimintaympäristöön, ja useiden luottokorttien sekä erilaisten luottotilien ja maksutapojen hallitseminen tuottaa monille ongelmia.
Velkahallintapalvelujen asiakkaiden joukossa on paljon köyhiä, jotka ottavat pikavippejä elämisen perustarpeisiin, mikä puolestaan estää toimeentulotuen saamista. Moni ei toisaalta halua turvautua sosiaaliavustuksiin vaan paikkaa taloutta mieluummin vakuudettomilla kulutusluotoilla. Rahapelaaminen ja mielenterveysongelmat, erityisesti kaksisuuntainen mielialahäiriö, vaikuttavat myös lisääntyneen kulutusluotoista aiheutuneiden velkaongelmien taustatekijöinä. Syksyllä 2008 monet velkaongelmia hoitavat ovat kohdanneet lisääntyvästi akuutteja kriisejä liittyen häätöihin ja itsemurhalla uhkaamisiin. Lisäksi isojen asuntolainojen perheissä on jonkin verran aiheutunut ongelmia kulutusluotoista, jotka on otettu asuntolainojen päälle.
Kokonaistilannetta mutkistaa monen velallisen halu pärjätä omin keinoin mahdollisimman pitkään, eli kyse ei ole pelkästään huolimattomuudesta taloudenhoidossa, yleisistä elämänhallintaongelmista tai kevytmielisestä kuluttamisesta. Osa joutuu luottokierteeseen, koska talous on lähtökohtaisesti tiukoilla ja he haluavat maksaa vanhoja velkoja pois ikään kuin kunniallisesti ilman ulkopuolista apua. Samaan aikaan yleinen kuluttaja-asenne tuottaa mielikuvaa yksilöllisyydestä ja pärjäämisen tärkeydestä. Maksuvaikeuksia pyritäänkin usein ratkaisemaan itse markkinoilla ottamalla ylimenokauden ajaksi lainaa laskujen ja aiempien velkojen maksamiseksi. Apua velkaongelmiin haetaan usein liian myöhään. Kotitalouksien velkaongelmien kannalta on ongelmallista, että yhteiskunnallinen trendi suosii kulutusta ja velkaantumista tilanteessa, jossa noin kolmanneksella väestöstä ei ole säästöjä ”puskurina” samalla, kun monia uhkaa työttömyys tai lomautus.
Velkaongelmien hoitoa varten suunnatut järjestelmät eivät pysty täysin vastaamaan tämän hetken velkaongelmiin. Velkaongelmien tila syksyllä 2008 nostaakin esille moraalisia dilemmoja vastuun jakautumisesta velallisen, yhteiskunnan palvelujärjestelmän, luotonantajien ja velkojien kesken. Jokainen tietenkin vastaa lainanotostaan, mutta osin kyse on myös tehokkaasta luottotarjonnasta ja kansalaisten eräänlaisesta kyvyttömyydestä toimia tasavertaisena sopimuskumppanina luottomarkkinoilla, jossa tarjoajat ovat taloudelliseen hyötyyn tähtääviä alansa ammattilaisia ja pirstonainen järjestelmä vaikeasti hallittavissa.
Liikunta ja luokka
Nina Kahma (Yhteiskuntapolitiikan laitos, Helsingin yliopisto, nina.kahma@helsinki.fi)
Liikunta ja urheilu ovat usein marginaalissa tarkasteltaessa elämäntyylejä ja kulttuuria sekä niihin liittyviä valintoja. Tarkastelen esityksessäni erityisesti sitä, millaisia eroja liikunnan harrastamisessa ylipäätään sekä lajin valinnassa on havaittavissa eri taustamuuttujien mukaan. Kiinnostuksen kohteena on erityisesti se, onko liikunnan harrastamisesta löydettävissä luokkajakoja. Näitä jakoja pyritään tarkastelemaan ottamalla huomioon yhteiskunnalliseen asemaan liittyvät taustamuuttujat kuten ammatti-, koulutus- ja tuloluokka.
Esityksen teoreettisena viitekehyksenä toimivat Pierre Bourdieun distinktioteoria sekä muutamat myöhemmät tutkimukset, joissa on tarkasteltu liikunnan piirissä esiintyviä elämäntyylieroja ja erilaisten ryhmien välisiä jakolinjoja. On huomionarvoista, että siinä missä Bourdieu pystyi havaitsemaan hyvin selviä eroja luokkien välillä, myöhemmissä tutkimuksissa on alettu painottaa ikäryhmien ja sukupuolten välisten erojen tärkeyttä luokkaerojen sijaan. Alustavien tulosten mukaan ikäluokkien ja sukupuolen väliset erot ovat tärkeitä, mutta myöskään ammatti-, koulutus- ja tuloluokan tärkeyttä eroja aikaansaavina tekijöinä ei voida ohittaa.
Esitykseni perustuu Kulttuuri ja vapaa-aika 2007-kyselyaineistoon, joka on kerätty HY:n yhteiskuntapolitiikan laitoksella käynnissä olevan Kulttuuripääoma ja sosiaalinen differentiaatio 2000-luvun Suomessa -tutkimushankkeen piirissä. Kvantitatiivisen aineiston lisäksi käytän haastatteluaineistoa, jonka avulla pyrin valottamaan sitä, miten liikunnasta puhutaan, miten omaa liikuntaharrastusta kuvaillaan ja millaisia merkityksiä liikuntaharrastuksiin liitetään.
Haave puutarhasta kulutuksen rakenteistajana: esimerkkinä suomalainen ja brittiläinen puutarhamedia
Minna Lammi & Päivi Timonen (Kuluttajatutkimuskeskus, minna.lammi@ncrc.fi, paivi.timonen@ncrc.fi)
Vapaa-ajan kaupallistuminen on yksi modernin kulutusyhteiskunnan keskeisiä piirteitä. Siihen liittyy myös kiinteästi kulttuuri, kuvittelu ja unelmat, kuten brittiläinen sosiologi ja kulutustutkija Colin Campbell (1987) toteaa kulutusyhteiskunnan kehityksen muutosvoimia listatessaan. Kulutusyhteiskunnan muutos ja luonnon urbanisoituminen näkyvät myös ihmisten luontokokemuksissa ja niihin liittyvissä valinnoissa. Tutkimuksissa enemmistö suomalaisista unelmoi metsän läheisyydestä asuinalueella, elävästä yhteydestä luontoon ja omasta puutarhasta. Toisen maailmansodan jälkeisestä hyödyllisestä puutarhasta, jonka tehtävänä oli tuottaa ravintoa perheelle, on yhä useammin tullut ennen kaikkea mielihyvän ja unelmoinnin sekä niiden toteuttamisen kohde.
Esityksessämme pohdimme sitä, miten kulutuskulttuurin muutos näkyy suomalaisessa ja brittiläisessä puutarhamediassa. Aineistomme koostuu Kotipuutarha-lehdestä ja The Journal of the Royal Horticultural Society / The Garden (vuodesta 1975) -lehdestä kerätyistä aineistoista 1941–2006. Aiemmissa yhteyksissä olemme käsitelleet Kotipuutarha-lehteä, sen puutarhaihanteita ja suhdetta suomalaisiin asumiskonsepteihin (Lammi & Timonen 2007 ja 2008). Vertaamme puutarhaihanteiden erilaisuutta ja samankaltaisuutta suomalaisessa ja brittiläisessä kontekstissa. Tarkastelemme esityksessämme muutoksia ajallisesti ja kontekstualisoiden. Olemme kiinnostuneita siitä, miten ja mihin aikaan erilaiset puutarhaihanteet saavat tilaa erilaisina aikakausina. Millaisia eroja suomalaisten ja brittien ihanteissa on? Miten kulutuskulttuurin kehitys näkyy medioissa? Näkemyksemme mukaan kulutuskulttuurin muutos tekee puutarhasta entistä enemmän itsensä toteuttamisen paikan, mutta samalla se tarjoaa myös uudenlaisen luonnon kokemuksen mahdollisuuden.
Lähteet: Campbell, C. [1987] (1990) The Romantic Ethic and the Spirit of Modern Consumerism. Padstow, Basil Blackwell. Lammi, M. & Timonen, P. (2007) Kaalimaalta unelmapuutarhaan: puutarhaihanteiden muutos sodanjälkeisessä Suomessa. Teoksessa Kuluttajat kehittäjinä: miten asiakkaat vaikuttavat palvelumarkkinoilla? (toim. Lammi, M., Järvinen, R. & Leskinen, J.). Helsinki, Kuluttajatutkimuskeskus. Lammi, M. & Timonen, P. (2008) Oman puutarhan mansikoita: puutarhaihanteiden ja asumiskonseptien eriytyminen toisen maailmansodan jälkeen. Teoksessa Koti: tehtävistä uusiin ihanteisiin (toim. Lammi, M. & Timonen, P.). Helsinki, Kuluttajatutkimuskeskus.
Muotoilun kulutustutkimusta bourdieulaisessa viitekehyksessä
Piia Rytilahti (Taiteiden tiedekunta, Lapin yliopisto, piia.rytilahti@ulapland.fi)
Erilaisia ulkoilmaharrastamisen konteksteja myydään ja markkinoidaan aktiivisille kuluttajille outdoor-elämäntapana. Tämän elämäntavan tai elämäntyylin mukaiseen materiaaliseen kysyntään eli muotoilun kuluttamisen tarpeeseen vastaavat jo pelkästään Suomessa monet muotoilun tuotemerkit, kuten Halti, Suunto ja Sasta. Tutkimuskohteena on, mitä ulkoilmaharrastamisen kontekstista kvalitatiivisilla menetelmillä tuotettu ja analysoitu loppukäyttäjäaineisto voi kertoa muotoilun kuluttamisen käytännöistä habituksen käsitteen avulla? Tutkimusaineisto koostuu ryhmähaastatteluista (24 kpl) ja ryhmien itsensä kokoamista, harrastusaktiviteettejaan monipuolisesti kuvaavista videoaineistoista (8kpl). Aineistossa esiintyvät ryhmät edustavat seuraavia ulkoilmalajeja: golf, purjehdus, metsästys, kiipeily, hiihtovaellus, lumilautailu, leijahiihto ja alamäkipyöräily. Tarkastelen tutkimuskohdetta aineistolähtöisesti laadullisen tutkimuksen keinoin teoriasidonnaisen sisällönanalyysin avulla.
Tämän abstraktin tutkimuskysymyksenä on, miten Pierre Bourdieun habituksen käsite operationalisoituu muotoilun kulutuksen kentällä ulkoilmaharrastamisen kontekstissa? Tätä kysymystä ajattelin purkaa alakysymyksiin seuraavasti: 1. Miten Bourdieun kolme pääoman lajia (taloudellinen, kulttuurinen ja sosiaalinen) näyttäytyvät muotoilun kulutuksen kentällä ulkoilmaharrastamisen kontekstissa? 2. Millaista pääomaa muotoilun kulutuksen kentällä tavoitellaan ulkoilmaharrastamisen kontekstissa? Mikä on muotoilun kulutuksen kentällä olijoille arvokkainta ja vahvinta ulkoilmaharrastamisen kontekstissa? 3. Missä kohdin muotoilun kulutuksen kenttä ja ulkoilmaharrastamisen kenttä ovat sisäkkäisiä? Miten näiden kahden kentän dispositiot ja habitus yhtenevät? 4. Miten muotoilun kulutuksen kentän esteettiset sisällöt, maku ja tyyli ilmenevät habituksen ruumiillisena ulottuvuutena ulkoilmaharrastamisen kontekstissa? 5. Miten ulkoilmaharrastamisen emotionaalinen ja fyysinen fokus näkyvät ulkoilmaharrastamisen ja muotoilun kulutuksen kenttien dispositioiden järjestelmässä? Miten emotionaalinen fokus määrittelee sosiaalista topologiaa?
Televisionkatselun sosiaalinen stratifikaatio nyky-Suomessa
Semi Purhonen (Yhteiskuntapolitiikan laitos, Helsingin yliopisto, semi.purhonen@helsinki.fi)
Kulttuuristen käytäntöjen, makujen ja elämäntyylien sosiaalista jäsentymistä tarkastelevassa sosiologisessa tutkimusperinteessä on vasta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kiinnitetty systemaattista huomiota myös televisionkatseluun, mikä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että televisio olisi vieläkään noussut esimerkiksi musiikin tai kirjallisuuden kaltaisten klassisempien kulttuurin kenttien veroiseksi tutkimuskohteeksi. Televisiolla – populaarikulttuurin tai peräti massakulttuurin muodolla par excellence – ei ollut käytännössä mitään sijaa esimerkiksi Pierre Bourdieun distinktiotutkimuksessa, mikä selittyy vain osittain sillä, että televisiot olivat 1960-luvun Ranskassa vielä verraten harvinaisia. Vaikka tv-ohjelmat ja televisionkatselutottumukset eivät monien hierarkkisemmiksi miellettyjen kulttuurin alojen tavoin jäsenny kovin luontevasti esimerkiksi perinteiselle highbrow/lowbrow -akselille, on uudempi tutkimus osoittanut, että myös televisionkatselu on monessa suhteessa sosiodemografisten tekijöiden – mukaan lukien koulutustason, yhteiskuntaluokan ja kulttuuripääoman – jäsentämää.
Tässä esityksessä tutkitaan televisionkatselun sosiaalista stratifikaatiota nyky-Suomessa neljän ongelmakokonaisuuden kautta. Ensinnäkin tarkastellaan sitä, mitä (kanavia, ohjelmatyyppejä, ohjelmia) eri väestöryhmät katsovat ja mistä ne pitävät ja eivät pidä. Toiseksi tarkastellaan sitä, miten paljon televisiota katsotaan ja miten tätä voidaan selittää sosiodemografisilla tekijöillä. Kolmanneksi tarkastellaan sitä, kuinka televisiota katsotaan, toisin sanoen, onko television katsominen aktiivista ja valikoivaa vai passiivista ja rutiininomaista. Lopuksi kysytään, onko runsaalla ja rutiininomaisella televisionkatsomisella Suomessa sellaisia vaikutuksia – kuten esimerkiksi Robert Putnam on Yhdysvaltoja koskien väittänyt –, jotka ilmenevät monenlaisena yhteiskunnallisena passiivisuutena (äänestysaktiivisuuden alhaisuutena, osallistumattomuutena kansalaisjärjestöjen toimintaan, alhaisena sosiaalisena luottamuksena). Tutkimusaineistona empiirisissä analyyseissä käytetään tuoretta kansallisesti edustavaa Kulttuuri ja vapaa-aika 2007 -kyselyaineistoa (N = 1388).