Työryhmä kokoontuu perjantaina 20.3.2009 klo 15.00-18.00 ja lauantaina 21.3.2009 klo 9.30-11.30, Päärakennus (Fabianinkatu 33), Auditorium IX.
Yhteiskuntateorian työryhmässä on katto korkealla ja seinät leveällä: kaikki käy niin kauan kun yleisö uskoo sen olevan yhteiskuntateoriaa. Mainittakoon kuitenkin esimerkin vuoksi, että esitelmät voivat olla käsittelytavaltaan mm. analyyttisia, synteettisiä, dekonstruktiivisia, rekonstruktiivisia, käsitehistoriallisia tai jotain muuta lajia. Vakioaiheita lienevät ainakin toiminta, rakenne, merkitys, valta, järjestys, konflikti ja kaaos, mutta muutkin aiheet käyvät hyvin päinsä.
Yhteiskuntateorioiden ja niiden kritiikkien lisäksi tervetulleita ovat esitelmät, jotka käsittelevät yhteiskuntateorian ja empiirisen yhteiskuntatutkimuksen ja yhteiskuntateorian ja aikalaisdiagnoosin välistä rajapintaa.
Työryhmän yhteydessä pidetään Social Theory/Finland tutkimusverkoston kokous, johon kaikki alan harrastajat ovat tervetulleita.
Risto Heiskala (Tampereen yliopisto), risto.heiskala(at)uta.fi
Jari Aro (Tampereen yliopisto), jari.aro(at)uta.fi
Ohjelma:
Perjantai 20.3.2009 klo 15.00 – 18.00
Ville-Pekka Sorsa - Instituutioteorian haasteet taloussosiologiassa
Erkki Kilpinen – Mitä on toiminta?
Jukka Keski-Filppula – Oikeudenmukaisuus ja sosiologinen yhteiskuntateoria
Olli-Pekka Moisio - Yhteiskunta Theodor W. Adornon artikkelissa Gesellschaft
Tuukka Kaidesoja - Kuinka teoretisoida sosiaalista emergenssiä?
Kai Eriksson - Itsepalvelu yhteiskunnallisen hallinnan muotona
Lauantai 21.3.2009 klo 9.30 – 11.30
Antti Gronow - Sosiaalinen konstruktio: uhka vai mahdollisuus?
Antti Maunu - Rituaalit nykykulttuurissa
Mikko J. Virtanen - Sosiologinen yleinen teoria sosiaali- ja yhteiskuntateoriana: käsitteellinen täsmennysyritys
Panu Raatikainen & Keijo Rahkonen - Omaelämänkerrat puheakteina
Instituutioteorian haasteet taloussosiologiassa
Ville-Pekka Sorsa (ville-pekka.sorsa@ouce.ox.ac.uk, University of Oxford ja Helsingin yliopisto)
Viime vuosina taloussosiologian piiristä on noussut esiin useita teoreettisia keskusteluita, jotka ovat joko suoraan osoitettu haasteeksi uusinstitutionalistiselle organisaatioteorialle tai jotka asettavat sille monia epäsuoria haasteita. Esitelmässä tarkastellaan sitä, millaisia haasteita agencement-, calculative devices-, dissonanssi- ja performatiivisuuden teoriat asettavat instituutioteorialle sekä sitä, mihin suuntaan instituutioteoriaa voisi kehittää, jotta teorioiden esittämä aiheellinen kritiikki voitaisiin ottaa huomioon ilman teoriaperinteen vahvuuksien menettämistä. Esitelmässä väitetään, että niin sanottu habituaalinen institutionalismi tarjoaa instituutioteorialle mahdollisuuden ottaa osan kritiikistä huomioon sekä lähentää institutionalismia taloussosiologian nykykeskusteluihin
Mitä on toiminta?
Erkki Kilpinen (erkki.kilpinen@helsinki.fi, Helsingin yliopisto)
Monet yhteiskuntatieteilijät ovat yhtä mieltä siitä, että heidän tieteenalansa teorianmuodostuksen pääongelmat jäsentyvät kahden perustavan kysymyksen ympärille. Nämä kysymykset koskevat toisaalta käsitystä yhteiskunnan kokonaisrakenteesta ja sosiaalisen todellisuuden luonteesta, toisaalta käsitystä inhimillisen toiminnan yleisestä luonteesta. Kumpikin kysymys on perustavan tärkeä, ja ne kietoutuvat toisiinsa, mutta jos jompikumpi pitää asettaa etusijalle, niin toimintaa koskevat peruskysymys. Yhteiskuntatieteiden tehtävähän on tutkia mitä ihmiset yhteiskunnassa tekevät, ei vain heidän ”olemistaan” siinä.
Kun sosiologeille huomauttaa toiminnan tutkimuksen tärkeydestä, saa yleensä varsin myönteisen vastauksen. Keskustelun edetessä toteaa kuitenkin pian, että keskustelukumppani ei ole kovin halukas ajattelemaan toimintaa uudella tavalla, vaan haluaa pitäytyä sukupolvien takaiseen vakiintuneeseen käsitykseen. Nykyään ei monikaan ilmoittaudu suoraan klassisen kartesiolaisen dualismin kannattajaksi, eli ei ilmoita kannattavansa oletusta mielen ja ruumiin ontologisesta erillisyydestä. Edelleen tavanomaisin käsitys toiminnasta, eli oletus että toiminnassaan ihminen panee täytäntöön ajatuksiaan, perustuu kuitenkin jokseenkin jäännöksettä perinteiseen kartesiolaiseen dualismiin ja sen arvostelu sekä historiallisesta että systemaattisesta näkökulmasta on esitelmän aiheena.
Oikeudenmukaisuus ja yhteiskuntateoria
Jukka Keski-Filppula (jkf@lyseo.edu.ouka.fi, Oulun yliopisto)
Tarkoitukseni on jatko-opinnoissani tutkia suomalaisen yhteiskunnan oikeudenmukaisuuskäsityksessä tapahtunutta muutosta noin 10 menneen vuoden ajalta ja samalla analysoida, miten tämä muutos on heijastunut pohjoiseen eli kansallisesti tulkittuna Oulun ja Lapin lääniin.
Oikeudenmukaisuuden tulkinnan pohjaksi olen päätynyt ottamaan Rawlsin oikeudenmukaisuusajattelun koko laajuudessaan: en vain sen alkuosaa kuten häneen yleensä ehkä suhtaudutaan. Empiirisen analyysin kohdevaihtoehtoja itselläni on tällä hetkellä vielä useita, mutta tulen joka tapauksessa keskittymään oikeudenmukaisuuskäsityksen muutoksen aukipurkuun erilaisen asiakirja-aineiston avulla.
Alustuksen ja keskustelun kohteena ovat muun muassa seuraavat kysymykset: miten Rawls oikeudenmukaisuuden ymmärtää, miten oikeudenmukaisuus sosiaalisesti rakentuu, miten oikeudenmukaisuuslähtökohta suhteutuu sosiologisten yhteiskuntateorioiden ja klassikoiden peruslähtökohtiin ja millaisten asiakirja-aineistojen suunnista oikeudenmukaisuuskäsityksen muutosta työn empiirisessä osuudessa voisi lähteä avaamaan?
Yhteiskunta Theodor W. Adornon artikkelissa Gesellschaft (1963)
Olli-Pekka Moisio (olli-pekka.moisio@jyu.fi, Jyväskylän yliopisto)
Adornon teosta Negative Dialektik on pidetty yleisesti esimerkkinä siitä, kuinka Theodor W. Adorno ja Frankfurtin koulun ytimen muodostaneet ajattelijat olisivat luopuneet marxilaisen teorian keskeisistä lähtökohdista. Varmaan on niin, että 1930-luvun lopusta aina 1960-luvulle saakka Adorno ja Max Horkheimer uudelleen arvioivat juuri marxilaisen yhteiskuntakritiikin keskeisiä ulottuvuuksia sekä sen ilmenemismuotoja, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että he olisivat luopuneet täysin tällaisesta ajattelumuodosta. Esitelmässäni käsittelen yhteiskunnan käsitteeseen keskittyvää artikkelia, jonka Adorno kirjoitti vuonna 1963 ja julkaisi vuonna 1966. Artikkeli on hyvä osoitus siitä, kuinka myönteinen suhde marxilaisen teorian perustaviin ajastuksiin on edelleen kriittisen teorian ytimessä myös 1960-luvulla. Tietenkin tarkkaavainen lukija ei voi olla näitä painotuksia huomaamatta myöskään Negatiivisen dialektiikan riveiltä ja erityisesti Negatiivisen dialektiikan luennoissa. Nämä painotukset ovat myös vahvasti esillä Adornon viimeiseksi jääneellä luentosarjalla Einleitung in die Soziologie toukokuusta heinäkuuhun vuonna 1968.
Adorno kirjoittaa artikkelissaan siitä, kuinka yhteiskunnan käsite on syvästi historiallista luonteeltaan. Sitä ei pidä käsittää pelkästään ihmisten välisten abstraktien suhteiden kokoelmana. Tätä vastoin erityisesti yhteiskunnallinen viittaa Adornon käsityksen mukaan epätasapainoon yksilöiden ja instituutioiden välillä. Yhteiskunta viittaakin näin erityisesti yhteiskunnallisen organisoitumisen järjestelmään sekä niihin tapoihin joilla instituutiot, roolit, käytännöt ja taloudellinen järjestelmä säätelevät inhimillistä toimintaa tietyssä erityisessä historiallisessa asetelmassa. Näin Adorno voi artikkelissaan väittää selvin viittein Marxiin kuinka yhteiskunta on kaikkien empiiristen tapahtumien elävä tausta ja miten kapitalistinen markkinajärjestelmä säätelee tavara- ja vaihtosuhteen välityksellä kaikkia inhimillisiä tekoja.
Kuinka teoretisoida sosiaalista emergenssiä?
Tuukka Kaidesoja (tuukka.j.kaidesoja@jyu.fi, Jyväskylän yliopisto)
Ontologisella sosiaalisen emergenssin käsitteellä tarkoitetaan prosessia, jossa useiden yksilöiden (ja artefaktien) vuorovaikutuksesta syntyy jotain enemmän kuin heidän ominaisuuksiensa summa. Kysymys sosiaalisesta emergenssistä askarrutti jo sosiologian klassikoita. Esimerkiksi Georg Simmelin yhteiskunnallistumisen (Vergesellschaftung) käsitteen voidaan katsoa viittaavaan juuri sosiaalisen emergenssin ilmiöön. Emergenssin käsite on noussut viime aikoina myös yhdeksi eniten keskustelluista teemoista tieteenfilosofian alueella. Esitelmän tavoitteena on tieteenfilosofien Mario Bungen ja William Wimsattin kehittämiä käsitteellisiä välineitä hyödyntämällä esittää joitain lähtökohtia sosiaalisen emergenssin ilmiön teoretisoimiseksi. Esitelmässä keskitytään erityisesti ontologisen sosiaalisen emergenssin ja emergentin sosiaalisen ominaisuuden käsitteiden kehittelyyn suhteellisen väljästi ymmärretystä systeemisestä näkökulmasta. Kehiteltävää lähestymistapaa sosiaalisen emergenssin teoretisoimiseen pyritään havainnollistamaan sosiologisesti relevantein esimerkein.
Itsepalvelu yhteiskunnallisen hallinnan muotona
Kai Eriksson (kai.eriksson@helsinki.fi, Helsingin yliopisto)
Alustus keskittyy yhtäältä “osallistuvan politiikan” ja toisaalta niin sanotun “itsepalvelupolitiikan” paikantamiseen erityisinä poliittisina teemoina niin Suomessa kuin monissa muissakin kehittyneissä teollisuusmaissa, niiden pääelementtien tarkasteluun ja niiden välisten yhteyksien kartoittamiseen. Näitä kahta poliittista kokonaisuutta tarkastellaan etenkin politisoimisen ja epäpolitisoimisen näkökulmasta, toisin sanoen asioiden kiistanalaisuuden avaamisen ja sulkemisen näkökulmasta. Osallistuva politiikka koostuu kolmesta päämuodosta, nimittäin aktiivisen kansalaisen, kansalaisverkostojen ja niin sanotun yhteisöllisen tuotannon määrittämistä painopistealueista. Itsepalvelupolitiikka taas yhdistää jokaisen näistä alueista laajempaan poliittiseen muutokseen esittelemällä niiden vastinpareina aktivoivan politiikan, yhteisöllisen hallinnan ja lopuksi itsearvioinnin ja tilivelvollisuuden. Osallistuva politiikka ja itsepalvelupolitiikka sen välttämättömänä seuralaisena näyttää kaventavan demokraattisen keskustelun alaa sen laajentamisen sijasta, koska sillä on taipumus siirtää poliittisia kysymyksiä kansallisen konsensuksen määrittämän oletetun kaikille tunnistettavan yhteisedun piiriin ja siten tehdä asioista pikemminkin luonnollisia kuin kiistanalaisia. Samalla verkostomaisten yhteistyösuhteiden yleistyminen on tehnyt todellisten vastuusuhteiden paikantamisesta vaikeaa ja siten hankaloittanut osuvan poliittisen kritiikin muotoilua. Alustus tarkastelee näitä teemoja yhteiskunnallisina kysymyksinä.
Sosiaalinen konstruktio: uhka vai mahdollisuus?
Antti Gronow (Helsingin yliopisto, antti.gronow@helsinki.fi)
Sosiologiassa usein ajatellaan, että jos jokin asia on sosiaalisesti konstruoitu, niin tämä tarkoittaa sitä, että kyseinen asia on enemmän tai vähemmän mielivaltainen. Tämän järkeilyn mukaan emme voi pitää nykyisiä käsityksiämme missään mielessä objektiivisina, koska käsityksemme erinäköisistä asioista ovat muuttuneet aikojen saatossa. Tästä syystä johtuen emme myöskään voi millään tavoin käsitellä konstruktioistamme riippumattomien asioiden olemassaoloa. Konstruktiomme ovat kaiken lisäksi vääristyneitä tai pahimmillaan jonkinlaista ideologista sumutusta. Tällaiset pessimistiset johtopäätökset ovat hyvin ongelmallisia ja puutun alustuksessani näihin ongelmiin selventämällä sitä, mitä jonkin asian konstruoiminen oikein tarkoittaa. Ensinnäkin konstruktionismi soveltuu kyllä tiedonsosiologiaan, mutta siitä ei ole toimintateoriaksi. Osa konstruktionismiin liittyvistä sekaannuksista nimittäin aiheutuu siitä, että toiminnan ei huomata olevan eri asia kuin käsityksemme toiminnasta. Toisekseen on niin, että tieto tosiaankin on hyvin pitkälti sosiaalisesti muodostunutta, mutta yleisesti ottaen tiedon sosiaalinen luonne on pikemminkin tae sen luotettavuudesta kuin sen vääristymisestä. Puhtaasti yksilölliset representaatiot näet ovat suuremmalla todennäköisyydellä epäluotettavia. Tiedon sosiaalista luonnetta on mahdollista hyödyntää hedelmällisesti ja tähän hyödyntämiseen perustuu esimerkiksi tieteen menestys. Ideologisten vääristymien mahdollisuutta ei tule kiistää, mutta esimerkiksi siitä väistämättömästä tosiasiasta, että omaa perspektiivin johonkin asiaan, ei suoraan seuraa tiedollista vääristymää. On selvää, että tieto voi aina muuttua, mutta tämä seikka aiheuttaa harmaita hiuksia vain sellaisille dogmaatikoille ja essentialisteille, jotka virheellisesti pitävät tiedon muuttumattomuutta hyveenä.
Rituaalit nykykulttuurissa
Antti Maunu (antti.maunu@helsinki.fi, Helsingin yliopisto, Alkoholitutkimussäätiö)
Esittelen teoreettisen kehikon rituaalien empiiriseen analyysiin nykykulttuurissa. Aloitan Durkheimin konstruktiivisesta määrittelystä: rituaalit ovat sosiaalista todellisuutta ja identiteettejä luovia tilanteita, jotka eivät redusoidu sosiaalisen ulkopuolelle. Kuitenkin Durkheimin lähtökohta - rituaalin 'kollektiivinen kuohunta' synnyttää kausaalisesti pyhiä symboleita, jotka säilövät rituaalin kokemukset koettaviksi samanlaisina myöhemmin - on symboleita tulvivassa nykykulttuurissa epäuskottava. Sen sijaan ehdotan, että rituaalien analyysissa lähdetään Meadin (Hegelin) ajatuksesta, että sosiaalinen todellisuus syntyy toimijoiden vastavuoroisista teoista, jotka johtavat vastavuoroiseen sosiaaliseen rekognitioon. Rituaali voidaan nähdä sosiaalisen rekognition perustilanteena, ja kaikkia tilanteita, joissa tapahtuu sosiaalista rekognitiota, voidaan tarkastella rituaalisina.
Pelkästään näin nähtynä rituaali jäisi kuitenkin proseduraaliseksi, vain itseensä viittaavaksi systeemiksi. Empiirisesti tarkasteltuna rekognition rituaalit käyttävät aina olemassaolevia merkkejä ja symboleja, jotka kytkevät rekognition aktit sosiokulttuurisiin yhteyksiinsä. Rituaaleissa tunnistettavat 'toiset' hahmottuvat siis paitsi vastavuoroisissa teoissa, aina myös vasten partikulaarisia, sisällöllisiä konteksteja. Analyysin kannalta erotan näistä konteksteista kaksi pääluokkaa. Ensimmäinen on käsilläolevan sosiaalisen tilanteen ja sitä säätelevien moraalisten odotusten taso. Analysoijalle tämä taso kertoo, minkä 'toteemin' alla, millaisina partikulaarisina subjekteina ja millaisin kulttuurisin resurssein rekognition osapuolet toisiaan tunnistavat (hyvä puoliso, reilu työkaveri, aito hevari jne.).
Toinen ja rituaalien analyysissa vähemmän huomioitu konteksti on temporaalinen, moraalisen identiteetin taso. Koska julkisten rituaalien tarjoama rekognitio on eriytyneissä, orgaanisen solidaarisuuden yhteiskunnissa pirtaleista ja ohimenevää, yksilöiden on aktiivisesti (joskaan ei aina tietoisesti) reflektoitava sitä, jotta he saisivat riittävää sosiaalista tunnustusta. Tämä yksityinen 'rekognition paikkaaminen' edellyttää vahvaa yksityistä minää itserekognition subjektina, ja ehdotan Meadia soveltaen, että samoin kuin yksilön sosiaalisilla rooleilla, myös tällä minän 'sisäpuolella' on sosiaalinen synty. Käytännössä yksilö saa 'julkisissa rituaaleissa' toisten antaman rekognition lisäksi käyttöönsä myös erilaisia moraalisia kriteereejä tai relevansseja (yleistyneitä toisia), joiden varassa hän voi tarkastella itseään ja tunnistaa itsensä arvokkaaksi tai arvottomaksi.
Empiirisessä analyysissa voidaan tunnistaa erilaisia itsereflektion tai -hoidon positioita, tekniikoita ja resursseja (esim. kirjat, päihteet, elokuvat...), joiden varassa minä työstää itseään kokeakseen itsensä itselleen otollisena - mutta myös sovittautuakseen jatkossa paremmin jaettuihin 'julkisiin rituaaleihin', tunnistaakseen erilaisissa tilannerituaaleissa vallitsevia moraalisia relevansseja ja lopulta jakaakseen 'julkista rekognitiota' myös toisille. Ehdotankin, että paitsi yksilöllisten identiteettien luojina, rituaaleilla on moniulotteisesti ymmärrettynä edelleen keskeinen sija myös sosiaalisen solidaarisuuden tuottamisessa. Siksi nykykulttuurin moraaliyhteisöitä (esim. luokat, sukupuolikulttuurit, erilaiset pop-alakulttuurit) tulisi tutkia analysoimalla yksittäisten tilannekoodien lisäksi kulttuurin jäsenten erityisiä tapoja ja keinoja työstää tilannerituaaleissa saatuja kokemuksia sekä sitä, kuinka väliajan rituaalit kontribuoivat tuleviin sosiaalisiin tilanteisiin.
Sosiologinen yleinen teoria sosiaali- ja yhteiskuntateoriana: käsitteellinen täsmennysyritys
Mikko J. Virtanen (mikko.jz.virtanen@helsinki.fi, Helsingin yliopisto)
Sosiologiassa hyödynnettyjen ja kehiteltyjen teorioiden tyypittelyistä käydään aika ajoin keskustelua. Eri teoriatyypeistä, niitä luonnehtivista nimikkeistä ja eri teorioille tunnusomaisista piirteistä sekä eri teoriatyyppien käypyysalueista ei vallitse kuitenkaan edes yleisen tason yksimielisyyttä. Merkittävä syy tälle teorioita koskevien näkemysten ja nimitysten moninaisuudelle löytyy kielieroista. Ongelma liittyy erityisesti englannin kielen social-sanan kaksoismerkitykseen. Sillä voidaan viitata yhtäältä ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ja toisaalta taas kokonaisyhteiskunnallisiin ilmiöihin. Näin ollen social theory -käsitteen alla puhutaan nykyisin sujuvasti kaikenlaisista ja tasoisista teoretisoinneista alkaen yleisestä toiminnan ennakkoehtojen tarkastelusta päättyen kokonaisyhteiskunnallista konstituutiota hahmottaviin teoreettisiin jäsennyksiin ja malleihin. Suomessa samassa laajassa merkityksessä puhutaan tottuneesti yhteiskuntateoriasta.
Tällainen käsitteisiin liittyvä epätarkkuus hämärtää eri teorioiden välisiä eroja ja johtaa teorioiden keskinäiseen vertailtavuuteen ja eri teorioiden hyödynnettävyysalueeseen liittyviin ongelmiin. Alustuksessa esitelläänkin mainittuun social-sanan kaksoismerkitykseen pohjautuva täsmennysehdotus sosiologisen niin sanotun yleisen teorian osalta. Sosiaalisuuden ja sosiaalisen toiminnan ennakkoehtojen tapaisten teoreettisten tarkasteluiden yleiskäsitteeksi ehdotetaan sosiaaliteoriaa (social theory, Sozialtheorie). Yhteiskuntateoria-käsite (theory of society, Gesellschaftstheorie) varataan puolestaan kokonaisyhteiskunnallisten konstituutioteoreettisten tarkastelujen yleiskäsitteeksi. Erottelulla on myös sisällöllinen ulottuvuus, joka pohjaa ajatukseen sosiaalisuuden (social) ja yhteiskunnallisuuden (societal) erottelemisen mahdollisuudesta. Alustuksessa argumentoidaan sen ajatuksen puolesta, että ensin mainittu, sosiaalisuus, on – ihmisen tapauksessa – jälkimmäisen, yhteiskunnallisuuden, välttämätön ennakkoehto.
Omaelämänkerrat puheakteina
Panu Raatikainen & Keijo Rahkonen (praatika@mappi.helsinki.fi, keijo.rahkonen@helsinki.fi, Helsingin yliopisto)
Omaelämänkerrat ovat olleet 1970-luvun lopulta alkaen suosittu tutkimuskohde ja lähdetyyppi yhteiskuntatieteissä. Ajatuksena on usein ollut, että niiden avulla voidaan paljastaa ”todellinen elämä” tai ”aito kokemus”, joita esim. tilastollisella tutkimuksella on liki mahdoton tavoittaa. Lopputuloksena tästä on ollut jonkinlainen naiivi realismi, joka pitää omaelämänkertoja paljaina totuuksina, joita ei tarvitse eikä voi problematisoida tai epäillä. Tällainen näkemys omaelämänkerroista on kuitenkin ollut yhä lisääntyvän kritiikin kohteena. Naiivin realismin kriitikot ovat toisaalta tyypillisesti olettaneet, että sen ainoa vaihtoehto on jyrkkä konstruktivismi, jonka mukaan ei ole edes mielekästä puhua omaelämänkertojen totuudesta tai epätotuudesta.
Aiemmin toinen meistä on ehdottanut, että elämänkertoja voisi olla hedelmällistä tarkastella J. L. Austinin ”puheaktien” teorian näkökulmasta; erityisesti, että omaelämänkerrat muistuttavat jossain suhteessa puheakteja, joita Austin kutsui ”performatiiveiksi” (Rahkonen 1999). Nyt käsillä olevassa artikkelissa tarkastelemme yksityiskohtaisemmin ja kehitämme tätä ajatusta, ja otamme nyt myös huomioon Austinin teoriaansa myöhemmin esittämiä tarkennuksia.
Alun perin Austin jakoi puheaktit ”konstantiiveihin” ja ”performatiiveihin” (Austin 1961). Edelliset ovat väitelauseita, jotka ovat tosia tai epätosia, kun taas jälkimmäiset ovat tekoja (esim. vihkiminen, kastaminen, tuomitseminen), joista ei ole mielekästä puhua tosina tai epätosina. Myöhemmin Austin kuitenkin alkoi epäillä näin jyrkkää kahtiajakoa, ja totesi, että monilla puheakteilla on sekä performatiivisia että konstantiivisia piirteitä. Austin alkoikin puhua puheaktien lokutionaarisesta sisällöstä ja illokutionaarisesta voimasta (Austin 1962).
Tästä näkökulmasta voidaan kyllä myöntää, että omaelämänkertojen lokutionaarinen sisältö voi olla periaatteessa tosi tai epätosi, mutta samalla todeta, että useimmiten on mahdotonta riippumattomasti verifioida tai falsifioida sitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ne eivät voisi olla mielenkiintoisia tutkimuksen kohteita. Haastateltava voi – vaikkakaan ei ehkä tietoisesti – toteuttaa moninaisia sosiaalisia tekoja ja saada aikaan tiettyjä asiantiloja kertomalla sen mitä kertoo haastattelussa. Omaelämänkerroilla on myös oma performatiivinen puolensa, tai illokutionaarinen voimansa. Yhteiskuntatieteellinen tutkimus voi olla kiinnostunut nimenomaan omaelämänkerran tästä puolesta, ja tutkia sitä sen itsensä vuoksi, vaikkei kertomuksen historiallista totuudellisuutta voitaisikaan varmentaa. Omaelämänkerrallisen kertomuksen tämä puoli voi olla mielenkiintoinen jopa silloinkin – ehkäpä joissakin tapauksissa varsinkin silloin – kun itse asiassa tiedetään, että sen sisältö ei pidä paikkaansa.