Työryhmä kokoontuu perjantaina 20.3. klo 15-18, Metsätalo (Unioninkatu 40), sali 15.
Yhteiskuntateoria II -ryhmässä on kolme esitelmää, joista kaksi ensimmäistä keskittyy sosiaalitieteellisiin luokitteluihin, niiden legitimointeihin ja seurausvaikutuksiin. Arto Laitinen analysoi Boltanskin ja Thévenot'n kirjassaan De la justification esittelemää kuuden 'kaupungin' tai 'maailman' mallia (markkinat, teollisuus, maine, jne) suhteessa Axel Honnethin teoriaan tunnustuksen taistelusta. Jaakko Kuorikoski ja Samuli Pöyhönen tarkastelevat kriittisesti Ian Hackingin erottelua vuorovaikuttavien ja välinpitämättömien luokitusten välillä ja kehittelevät sitä edelleen. Martti Muukkonen esittelee Karl Polanyin teoksessaan The Great Transformation esittämää analyysiä 1930-luvun laman syistä ja tuon teorian käyttöä nykyisessä globalisaatiotutkimuksessa - ja käyttökelpoisuutta väistämättä ilmaantuvissa 2009 laman analyyseissä. Paavo Niskanen selvittelee historiallisen materialismin perustalta ihmiskunnan luokkajakoa sen alkuajoista eli alkukantaisista yhteisöistä lähtien.
Martti Muukkonen (Joensuun yliopisto), martti.muukkonen(at)joensuu.fi
Ohjelma:
Arto Laitinen: Luokitelluksi tulemisen ahdistus ja riemu: Boltanski, Thévenot ja Honneth
Jaakko Kuorikoski ja Samuli Pöyhönen: Ihmistieteelliset luokitukset ja sosiaalisen todellisuuden takaisinkytkentämekanismit
Martti Muukkonen: Toistaako historia taas itseään? Karl Polanyin teoria ja nykyinen globalisaatio.
Paavo Niskanen: Ihmiskunnan tuotanto- ja luokkasuhteet; alkuyhteisöistä antiikkiin
Luokitelluksi tulemisen ahdistus ja riemu: Boltanski, Thévenot ja Honneth
Arto Laitinen (arlaitin@mappi.helsinki.fi)
Tarkoitus olisi tarkastella Boltanskin ja Thévenot'n kirjassaan De la
justification esittelemää kuuden 'kaupungin' tai 'maailman' mallia
(markkinat, teollisuus, maine, jne) suhteessa Axel Honnethin teoriaan
tunnustuksen taistelusta. (Paul Ricoeur on tehnyt samantapaisen
ehdotuksen teoksessaan 'The course of recognition'). Kysymys olisi
siis miten eri tavoin luokitelluksi tai kvalifioiduksi tuleminen
motivoi positiivisesti (arvostuksen halu) tai negatiivisesti
(käytettyjen luokittelujen kiistauttaminen), ja miten erilaiset
kvalifikaatiojärjestelmät muodostavat riippumattomia 'maailmoita'
omine pätevyysstandardeineen ja synnyttävät erilaisia sosiaalisia
siteitä ja erilaista sosiaalista dynamiikkaa.
Ihmistieteelliset luokitukset ja sosiaalisen todellisuuden takaisinkytkentämekanismit
Jaakko Kuorikoski (jaakko.kuorikoski@helsinki.fi) ja Samuli Pöyhönen (samuli.poyhonen@helsinki.fi)
Ian Hackingin tutkimukset ihmisiin kohdistuvien luokitusjärjestelmien ja luokiteltujen käyttäytymisen vuorovaikutuksesta ovat jo yleisesti tunnustettu osa sosiaalisen todellisuuden ontologian tutkimusta. Hackingin erottelua vuorovaikuttavien ja välinpitämättömien luokitusten välillä käytetäänkin usein argumenttina ihmistieteiden ja luonnontieteiden perustavan metodologisen eroavuuden puolesta. Tavoitteenamme on tässä esitelmässä korjata joitakin vuorovaikuttaviin luokituksiin usein liitettyjä väärinymmärryksiä. Väitteemme mukaan ihmistieteellisten luokitusten vuorovaikuttavuutta ei tule pitää perusteena metodologiselle dualismille. Päinvastoin, vuorovaikuttavuus ei ole este naturalistiselle tutkimusottelle, ja vuorovaikuttavien luokitusten empiirisen tutkimuksen tulisikin kohdistua juuri luokituksia ylläpitäviin monenkaltaisiin takaisinkytkentämekanismeihin.
Ensiksikin, ajatus siitä, että luonnontieteellinen tutkimus nojaisi olennaisesti luonnollisen luokan käsitteeseen, on perustavalla tavalla virheellinen. Suuri osa vuorovaikuttavista luokista käydystä filosofisesta keskustelusta onkin pahasti harhapoluilla, sillä se perustuu ongelmalliseen luonnollisen luokan käsitteeseen nojaaviin käsityksiin selittämisestä, kausaliteetista ja induktiivisesta päättelystä. Yhteiskuntatieteilijöiden olisi syytä tunnistaa ja välttää nämä karikot.
Toiseksi, vuorovaikuttavien ja välinpitämättömien luokitusten välinen erottelu ei ole sama kuin ihmistieteellisten ja luonnontieteellisten luokitusten ero. Yhteiskuntatieteellisesti mielenkiintoiset luokitukset voivat olla välinpitämättömiä ja luonnontieteelliset luokituksen vuorovaikuttavia.
Kolmanneksi, toisin kuin aiheesta käydyssä keskustelussa yleensä, emme näe mitään perusteita rajoittaa vuorovaikuttavien luokkien tarkastelua sellaisiin luokituksiin, joiden takaisinkytkentämekanismi kulkee luokittelun kohteen itseymmärryksen kautta. Monet merkitykselliset yhteiskuntatieteelliset luokitukset ovat vuorovaikuttavia ilman että muutos luokiteltavien käyttäytymisestä olisi seurausta luokituksen tunnistamisesta. Erittelemme ja annamme esimerkkejä erilaisista ihmistieteellisten luokitusten takaisinkytkentämekanismeista, joista eräät toimivat luokittelun tunnistamisen kautta ja toiset rakenteellisesti. Tästä syystä onkin tärkeää ymmärtää vuorovaikutuksellisuus yhteiskunnallisten ja psykologisten mekanismien välittämänä kausaalisena vaikutuksena, empiirisenä ilmiönä, eikä sosiaaliseen todellisuuden luonteeseen liittyvänä puhtaasti käsitteellisenä kuriositeettina. Vuorovaikuttavien luokitusten jäsentäminen mekanismien avulla on erityisen tärkeää käsiteltäessä sellaisia käyttäytymisilmiöitä, joissa näyttäisi olevan sekä ”luonnollinen” että itseymmärryksen ja sosiaalisten normien muovaama komponentti.
Toistaako historia taas itseään? Karl Polanyin teoria ja nykyinen globalisaatio.
Martti Muukkonen (martti.muukkonen@joensuu.fi)
Karl Polanyi analysoi kirjassaan The Great Transformation 1930-luvun laman syitä. Hänen kuvauksensa 1800-luvun liberalismista, kansainvälisestä taloudesta ja niiden seurauksista muistuttaa hämmästyttävästi nykyistä uus-liberalistista globalisaatioprosessia.
Polanyin perusteesit olivat: 1. Liberalistinen kapitalismi oli tarkoituksellisesti luotua eikä "luonnollista." 2. Esimoderneissa yhteiskunnissa vastavuoroisuus (resiprokia) ja varallisuuden uusjako (redistribuutio) olivat merkittävämpiä tekijöitä kuin markkinat. 3. Kapitalismi luo "vastaliikkeen" kun ihmiset joutuvat puolustamaan ihmisoikeuksiaan riistoa vastaan.
Polanyin teesit markkinattomista muinaiskulttuureista on nyttemmin haastettu niin assyriologiassa, egyptologiassa kuin antiikin tutkimuksissakin. Erityisesti maailmansysteemiteoreetikot ovat argumentoineet taloudellisen maailmansysteemin olemassaolosta ainakin koko kirjoitetun historian aikana. Tämä torjunta ei kuitenkaan ole johtanut sen tutkimiseen onko muinainen kapitalismi tuottanut samanlaisia vastaliikkeitä joista Polanyi puhuu. Lisäksi tutkijat ovat sivuuttaneet uskonnon roolin näissä mahdollisissa vastaliikkeissä.
Tämä paperi analysoi ensinnäkin Karl Polanyin perusteeseja ja niiden vaikutusta sosiaalitieteisiin. Toiseksi käydään kursorisesti läpi eri aikakausien maailmansysteemejä ja niitä vastaliikkeitä, joita nämä systeemit ovat luoneet. Lopuksi tarkastellaan sitä miten tämä 5000:n vuoden perspektiivi ja Polanyin teesit voisivat auttaa nykyisen globalisaation hahmottamisessa.
Ihmiskunnan tuotanto- ja luokkasuhteet; alkuyhteisöistä antiikkiin
Paavo Niskanen
1. Yhteiskuntaluokat
Luokkajaon ja -intressien merkityksestä yhteiskunnallisen käyttäytymisen taustatekijänä on erilaisia käsityksiä. Eräitten yhteiskuntatieteilijöiden mielestä me emme enää elä luokkayhteiskunnassa, emmekä käyttäydy pääasiallisesti luokkaperusteen mukaan. Kansainvälisesti merkittävä luokkajaon vaikutuksen puolestapuhuja on Geoffrey Evans. Hän toteaa toimittamansa kirjan ”The End of Class Politics” lopussa, että luokkajako on säilynyt poliittisen orientaation perustana, vaikka se eräissä maissa on heikentynyt tai saanut uusia muotoja. Yhteiskuntaluokissa tapahtuu jatkuvaa muutosta, joka heijastuu yhteiskunnalliseen käyttäytymiseen (Evans 1999 333).
Luokkateorioita on kehitetty monia. Niiden välillä on eroja yhteiskuntateoreettisissa lähtökohdissa, jotka heijastuvat erilaisina luokkarakennekonseptioina. Laajaa keskustelua on herättänyt marxilainen luokkateoria ja sen erilaiset tulkinnat. Tästä kokonaisvaltaisesta konseptiosta käytetään myös nimitystä historiallisen materialismin luokkateoria (Bolm ym. 1984, 99 ja McLellan 1998 3). Luokkateorioiden vertailua vaikeuttaa se, että joihinkin luokkateorioihin sisältyy itse luokkarakenteen tarkastelun lisäksi luokkatietoisuuden ja organisoitumisen käsittely. Pelkästään luokkarakenteen sisältävä teoria on muiden muassa Eriksson - Goldthropen luokkakonseptio (Nieuwbeerta and De Graaf 1999 27 ja Alestalo 1985 42).
Marx ja Engels nimittivät yleistä yhteiskuntateoriaansa historialliseksi materialismiksi. He eivät kuitenkaan ennättänyt esittää kokonaisvaltaista historialliseen materialismiin perustuvaa luokkateoriaa. Marx ja Engels käsittelivät luokkia yksittäisinä tutkimuskohteina. Kapitalistisen yhteiskunnan luokkia olivat porvaristo, keskiluokka ja työväenluokka. Marxin kuoleman jälkeen marxilaisiksi tunnustautuneet yhteiskuntatieteilijät ovat luoneet luokkateorian, jota nimitetään marxilaiseksi (Thompson 1991 392 – 393).
Historiallisen materialismin mukaan yhteiskuntaluokat eivät ole muuttumattomia. Luokat syntyvät tietyn tuotantotavan yhteiskunnallisissa oloissa, elävät kukoistuskautensa ja kuoleentuvat pois kullekin luokalle ominaisen yhteiskuntajärjestelmän lakattua olemasta. Orjuus ja feodalismi sekä niille ominaiset luokat ovat poistuneet historian näyttämöltä vallitsevina järjestelminä. Koska luokat ovat kehityksen kohteena, niin niitä koskevan tiedonkin tulee kehittyä vastaamaan todellisuudessa tapahtuneita muutoksia. Ellei näin tapahdu tieto ja todellisuus eivät vastaa toisiaan.
Marx totesi, että ihmiset joutuvat ylläpitäessään elämäänsä tuotantosuhteisiin yhteiskunnan muiden jäsenten ja luonnon kanssa. Esihistoriallisena aikana alkukantaisen yhteisön jäsenet olivat tasa-arvoissa tuotantosuhteissa keskenään. Suhteessaan luontoon ihmiset olivat hyväksikäyttäjiä, koska he hankkivat luonnosta kaikki elintärkeät tarvikkeet. Alkukantaisen yhteisön kehitysvaiheen jälkeen ihmiset joutuvat keskinäisessä yhteiskunnallisessa tuotannossa eriarvoisiin tuotantosuhteisiin, jotka perustuvat ensisijaisesti työnjakoon. Vähitellen syntyy luokkajako ja luokkaintressit, joista käydään luokkataistelua.
Yhteiskunnat jakaantuivat antiikin aikoina kaikkialla ryhmiin, jotka perustuivat monikerroksisen asteikon säätyihin. Antiikin Roomassa oli patriiseja, ritareita, plebeijejä ja orjia. Tästä syystä tuon ajan valtakuntia nimitetään orjanomistajien yhteiskunniksi. Keskiajalla feodaalinen yhteiskunta jakaantui feodaaliherroihin, vasalleihin, ammattikuntamestareihin, kisälleihin ja maaorjiin. Nämä luokat ja ryhmät kävivät keskinäistä avointa kampailua, joka oli enemmän tai vähemmän väkivaltaista. Feodaalisen yhteiskunnan rappeuduttua sen sisältä kasvoi porvarillinen yhteiskunta eli kapitalismi, jossa luokkataistelu jatkui ja sai uusia muotoja. Kapitalistinen yhteiskunta jakaantuu aikaisempaa selvemmin kahteen vastakkaiseen luokkaan porvaristoon ja työväenluokkaan.
Maailman historian olemus on taistelua, jota on käyty yksilöiden, ryhmien ja yhteiskuntien välillä. Vastakkain ovat olleet valtiot, uskonto- ja kulttuurimuodot sekä yhteiskuntaluokat. Historiallinen materialismi pitää luokkien välistä taistelua ihmiskunnan kehitykseen keskeisesti vaikuttaneena tekijänä. Kamppailun muodot, päämäärät ja sisältö ovat vain vaihdelleet (Marx ja Engels 1848 9 sekä Valentin 1953 4).
2. Tutkimustehtävä
Tässä tutkimuksessa selvitän historiallisen materialismin perustalta ihmiskunnan luokkajakoa sen alkuajoista eli alkukantaisesta yhteisöstä lähtien. Marxilaisen näkemyksen mukaan yhteiskuntamuotoja on tähän mennessä ollut neljä. Ensimmäinen oli esihistoriallinen metsästäjä - keräilijäyhteisö, joka hankki elämälleen välttämättömät tarvikkeet keräilemällä luonnonantimia ja metsästämällä. Seuraavat yhteiskunnat ovat orjanomistajayhteiskunta eli orjatalous, feodaalinen sekä kapitalistinen yhteiskunta. Kolmessa viimeksi mainituissa järjestelmissä elämälle tarpeelliset hyödykkeet ja palvelut aikaansaadaan muokkaamalla luonnon raaka-aineita. Tutkimuksessani selvitetään mitä luokkia esiintyi kussakin yhteiskuntajärjestelmässä; mitkä olivat pääluokat ja mitkä sivuluokkia. Toisena tehtävänä on tuoda esiin luokkien asema ja suhteet muihin luokkiin, jotka vallitsivat kussakin yhteiskuntajärjestelmässä. Erityisesti kiinnitän huomioni tuotantovälineiden omistukseen ja omistussuhteiden vaikutukseen.
Tarkasteltaessa, mikä luokka oli hallitseva ja mikä tai mitkä luokat olivat alistettuja kiinnitän erityinen huomio tuotantosuhteisiin, jotka vallitsevat yhteiskunnallisen tuotannon rakenteissa. Samalla selvitän miten tuotantosuhteet vaikuttavat poliittis-hallinnolliseen järjestelmään. Kolmantena tutkimuskohteena on luokkien intressivastakohtien olemassaolo. Materialistisen historiankäsityksen mukaan luokkien kesken esiintyy intressiristiriitoja, jotka ovat ensisijaisia ihmiskunnan kehityksen liikkeessä pitäviä tekijöitä. Tämän todentamiseksi tutkin eri yhteiskuntien luokkavastakohtia, niiden ilmenemistä ja vaikutuksia ihmisyhteiskuntien historiassa alkukantaisesta yhteisöstä 2000-luvun kapitalismiin.
3. Esihistoriallinen kausi
Tietomme ihmiskunnan varhaisista vaiheista eivät ole kaikilta osin kiistattomia, koska esihistorialliselta ajalta on erittäin vaikea saada tieteellisesti pätevää tietoa. Tutkijat ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että esi-isämme olivat puusta maahan elämään laskeutuneita ihmisapinoita. Tämä tapahtui noin neljä miljoona vuotta sitten Afrikan savanneilla. Siirtyessään elämään maan kamaralla alkuihminen nousi seisomaan takaraajoillaan. Näin ollen eturaajat eli kädet vapautuivat liikkumisesta muuhun toimintaan kuten keppien ja kivien käyttöön ruuan hankinnassa ja väkivaltaisissa kamppailuissa.
Elantonsa alkuihmiset hankkivat keräämällä luonnosta hedelmiä, lehtiä, juuria ja pieniä eläimiä. Yhteisöissä vallitsi tasa-arvo, koska olemassaolo pakotti kaikki sen jäsenet osallistumaan tasavertaisina ravinnon hankkimiseen ja turvallisuuden ylläpitämiseen. Tärkeä vaihe ihmisyyden kehityksessä oli työkalujen keksiminen, joka tapahtui noin 1,8 miljoona vuotta sitten (Valentin 1853 13 ja Godelier 1987 10). Aluksi työkalut valmistettiin kepeistä, kivistä ja luista. Seuraava kehityksen sysäyksen antaja oli tulen hyväksikäyttö lämmön lähteenä ja ravinnon kypsentäjänä. Tämä kehitysvaihe alkoi melkoisella varmuudella noin 400 000 vuotta sitten.
Ihmisen kehityksen voittokulkua on ratkaisevasti vauhdittanut puhekielen kehittyminen. Kun alkuihmiset pystyivät puhumalla ilmaisemaan asioita antamalla vakiintuneita nimityksiä esineille, eläimille ja tilanteille, he rakensivat sovituista merkityksistä koostuvan abstraktisen maailman, joka helpotti elämää ja edisti ihmisen kehitystä reaalimaailmassa. Puheesta ja sen synnyttämistä yhteisen maailman merkityksistä tuli kehityksen voimistaja tulenkäytön, laulun ja tanssin tapaan, koska ne kaikki rakensivat yhteisyyden tunnetta. Kielelliset ilmaisut edistivät valtavasti eloon jäämisen mahdollisuuksia (McNeill 2007 34 ja Valentin 1953 13).
Uusien elämäntaitojen oppiminen paransi ihmisen mahdollisuutta tulla toimeen erilaisissa olosuhteissa. Niinpä ihmisen levittäytyminen koko maapallolle tapahtui noin 40 000 –
10 000 vuotta sitten. Luultavasti sitä edisti naapureina eläneiden ryhmien reviirikiistat, joita ilmeni ihmisryhmien lisääntymisen myötä. Yhteenotot johtuivat reviirirajojen muutoksista, kun ihmisyhteisöjen jäsenmäärät kasvoivat ja reviirit jakaantuivat uudelleen (McNeill 2007 34).
4. Alkukantaiset yhteisöt
Friedrich Engels on tarkastellut ihmiskunnan kehittymistä alkukantaisesta yhteisöstä lähtien. Englantilaisen antropologin Lewis H. Morganin tutkimusten perusteella hän erottaa alkuyhteisön kehityksestä villiyden, ja raakalaisuuden aikajaksot. Villiyden aliasteella alkuihminen eli tropiikissa vielä osittain puussa turvassa suurpedoilta. Ravintonaan hän käytti luonnosta keräämiään hedelmiä, pieneläimiä, juuria ja muuta syötäväksi kelpaavaa. Seuraavalla eli Villiyden keskiasteella kaukaisten esi-isiemme ravintovalikoima oli laajentunut niin, että siihen kuuluivat riistaeläimet, kalat, äyriäiset ja muut vesieläimet. Tässä vaiheessa opittiin käyttämään tulta, kivisiä työkaluja ja aseita elinoloja kohentavasti. Tämä tapahtui 20 000 – 30 000 vuotta sitten. Villiyden yläaste alkaa jousen ja nuolen keksimisellä. Ne paransivat metsästyksen tuloksia ja laajensivat lihan osuutta alkuihmisten ravinnossa (Engels 1884 291 ja Siiriäinen 1991 16).
Raakalaisuuden aliasteella ihmiset oppivat saven valamisen. Tämän kauden merkittävin kehityksen impulssi oli kuitenkin eläinten kesyttäminen ja kasvattaminen, mikä alkoi Aasian itäosissa 9000 – 7000 vuotta eKr. Kasvien viljely keinokastelun avulla ja kivien sekä kuivattujen tiilien käyttö rakennusmateriaalina sai alkunsa Euraasian länsiosista. Raakalaisuuden yliasteella ihminen oppi noin 1400 vuotta eKr. raudasta tekemään entistä tehokkaampia työkaluja. Tämä tapahtui heettiläisten keskuudessa. Työkaluista tärkein oli auran valmistaminen ja käyttö maan muokkaamisessa, joka lisäsi maanviljelyksen tehokkuutta. Raudan ja teräksen käytöstä sekä kirjainkirjoituksen keksimisestä alkaa ihmisen sivistyskausi (Engels 1884 168 – 169 ja Siiriäinen 1991 26).
Raakalaisuuden asteella ihmiset eivät olleet järjestäytyneet valtioksi. Perhettä ei raakalaisasteella vielä ollut. Yhteiset asiat hoidettiin suvun ja heimon puitteissa tasa-arvoisten jäsenten kokouksissa vuosisataisia perinteitä noudattaen. Kaikki, naisetkin ovat yhdenvertaisia ja vapaita. Orjia ei vielä ollut, eikä vieraiden heimojen orjuutusta. Maa, karja sekä muut alkeelliset tuotantovälineet olivat suvun tai heimon omaisuutta. Yksityisiä olivat henkilökohtaiset työkalut ja aseet. Sen tähden ei ollut rikkaita eikä köyhiä. Suvun ja heimon jäsenten kesken ei ollut jakoa hierarkkisiin tuotanto- ja omistussuhteisiin.
Neoliittisella kaudella 5000 - 4000 vuotta eKr. maanviljely ja karjatalous levisivät Eurooppaan. Niiden myötä kehittyivät linnoitetut kyläyhteisöt, koska lisääntynyt paikallinen väestö tarvitsi aikaisempaa enemmän turvaa naapuriyhteisöjen väkivallalta ja petojen hyökkäyksiltä. Maanosamme yhteiskunnallinen kehitys kiihtyi pronssikaudella todennäköisesti vuodesta 2000 eKr. lähtien. Tällöin ihmisyhteisöt alkoivat jakaantua luokkiin. Siihen antoi sysäyksen työn lisääntynyt tuottavuus. Kehitystä edisti työkalujen ja menetelmien paraneminen sekä vetojuhtien käyttöönotto. Aineellisen hyvinvoinnin kasvaessa voimistui ihmisten henkisen toiminnan kehitys. Kuvaamataiteen kehitys lähti alkuun kalliomaalauksista. Laulu ja tanssi monipuolistivat yksilöiden ja yhteisöjen yhdessäoloa. Tarinoita kertomalla siirrettiin ja laajennettiin tietoa ympäröivästä maailmasta sukupolvelta toiselle. Vaikka tieto ei aina ollut todenperäistä, suurin osa siitä auttoi esihistoriallisella ajalla eläneen ihmisen jokapäiväistä toimintaa. Toiminnan tuloksista merkittävä osa alkoi keskittyä yhteisöjen päälliköiden omaisuudeksi. Hallinnon ja kaupan laajeneminen vaativat turvakseen aseellisia sotajoukkoja, joiden ylläpidon takasi lisääntynyt tuotanto ja parantuneet elinolot. Sotilaina toimivat suvun ja heimon miesjäsenet. Näihin aikoihin eli noin 3200 vuotta eKr. syntyi kirjoitustaito Mesopotamiassa, josta se levisi muinaisiin yhteisöihin (Siiriäinen 1991 18 – 19 ja 68 – 69, Engels 1884 225 sekä Godelier 1987 178).
5. Muinaiset päällikkövaltaiset yhteisöt
Eur-Aasiaan alkoi jo kivikaudella muodostua alueita, jotka erikoistuivat tiettyjen hyödykkeiden tuottamiseen. Pronssikauden alusta lähtien ihmiset ovat muodostaneet päällikkövaltaisia yhteisöjä, jotka olivat kanssakäymisessä keskenään. Kehitys perustui tehostuneeseen tuotantoon. Yhteisöt harjoittivat alkeellista kauppaa, mutta kävivät sotiakin keskenään. Näin suvut ja heimot saivat toisiltaan vaikutteita ja muodostivat verkostoja, jotka lisäsivät työnjakoa ja erikoistumista. Kehitys johti kauppavaihdon lisääntymiseen. Samanaikaisesti alkoi yhteisöjen kesken ja sisällä syntyä luokkajakoa hallitsijoihin ja hallittuihin. Toisin sanoen ihmisyhteisöön syntyi ryhmä, joka ei osallistunut aineellisen tuotannon rutiineihin, vaan keskittyi johtamaan tuotantoa ja yhteiskuntaa. Samalla tämä johtava luokka alisti muut luokat hallinnollisesti alaisikseen. Näin tapahtui etenkin ihmistyövoimalle (Montet 1982 189, Engels 1959 262 - 263 ja McNeill 2007 22 – 23). Ihmiset tuotannon parissa alkoivat tulla eriarvoisiksi. Päättyi kehitysvaihe, jossa ihmiset olivat olleet tasa-arvoisia sekä tuottajina että kuluttajina. Miten yhteiskunnalliset hierarkiat ovat syntyneet on ollut arkeologeille ja historian tutkijoille ongelma, jonka ratkaisuun he ovat käyttäneet muinaisista asunpaikoista saatua esineaineistoa. Ranskalainen antropologi Maurice Godeliere esittää tutkimusten metodiksi ja tuloksiksi seuraavaa:
”On siis etsittävä niitä syitä ja ehtoja, jotka useissa yhteiskunnissa ovat johtaneet siihen, että jotkut ryhmät samastuvat kaikkien ryhmien yhteisiin etuihin, niin, että lisätyöllä, joka on tarkoitettu tyydyttämään näitä yhteisiä etuja, on vähitellen ryhdytty juhlistamaan ja ylläpitämään tätä vähemmistöä, joka pitää hallussaan niiden kansojen (rituaalisia ja muiden) monopolia, joiden avulla huolehditaan kaikkien hedelmällisyydestä, elämästä ja oikeudenmukaisuudesta jne. Kaikkien lisätyöstä kaikkien hyödyksi on tullut melkein kaikkein ylityötä joidenkin hyödyksi. Tältä näyttää muutos, jonka uudet tuotantosuhteet saivat aikaan.
Tämä muutos tapahtui esimerkiksi tietyissä metsästäjä–keräilijä-kalastajien yhteiskunnissa, jotka olivat asettuneet pysyvästi sellaisille meren rannoille, joilla oli harvinaisen runsaasti lohia, kaloja, äyriäisiä ja muita meren antimia. Ne käyttivät hyväkseen näitä resursseja monimutkaisin pyynti- ja säilöntämenetelmin. Tässä yhteydessä voidaan mainita tunnetut esimerkit Yhdysvaltojen luoteisrannikon kwakiutleista tai Floridan calusoista, joiden määrä väheni nopeasti Ranskan siirtomaavallan aikana. P. Bonte (1975, 1976, 1978) on puolestaan osoittanut, että Itä-Afrikan karjankasvattajien parissa, missä vallitsee samojen ikäluokkien yksilöiden tasa-arvoisuuteen perustuva ikäluokka-järjestelmä, joka silti sietää suurta eriarvoisuutta näiden ikäluokkien välillä (gerontokratia), yhteiskuntaluokkien kehittyminen ilmenee profetismin kehittymisenä: profeettojen yhteiskuntaryhmä varmistaa itselleen etuoikeutetun ja toiset poissulkevan yliluonnolliseen, ja lopuksi se hallitsee ja kontrolloi tämän suhteen kautta viime kädessä koko yhteisön rakennetta” (Godelier 1987 97).
Yhteisön lisä- tai ylityöllä Goldelier tarkoittaa yhteisön kulutuksesta ylimääräisiksi jääneitä työntuotteita. Profetismi oli yksi luokkajakoa synnyttänyt tekijä. Toinen tekijä oli päällikkövaltaisten suku- ja heimoyhteisöjen kehitys. Pronssikaudella germaaniset yhteisöt olivat paljolti päällikkövaltaisia. Heidän johdollaan harjoitettiin maanviljelyä ja karjanhoitoa. Myöskin kauppaa muiden yhteisöjen kesken käytiin päälliköiden johdolla. Huolehtiessaan yhteisestä omaisuudesta he käyttivät sitä henkilökohtaisessakin kulutuksessa, jonka osuus vähitellen kasvoi (Valentin 1953 134 ja Siiriäinen 1991 29).
Tuotantosuhteet, jotka jakoivat ihmiset luokkiin, monipuolistuivat vähitellen kivikauden lopussa ja pronssikauden alusta lähtien. Yhteiskunnallinen kehitys synnytti työnjakoa. Työskentely pelloilla ja karjanhoidossa oli kasvanut mittasuhteisiin, jolloin välttämättömyyden pakosta tarvittiin eri henkilöitä käytännön työn suorittajiksi. Toisaalta tarvittiin tuotanto – organisaation laajuuden vuoksi työn organisaattoreita, jotka huolehtivat varsinaisen työnteon järjestämisen lisäksi yhteisön maaomaisuudesta ja muista tuotantovälineistä sekä työn tulosten jakamisesta yhteisön jäsenten kesken. Työntekijöiden ja työnjärjestäjien/-antajien lisäksi yhteisön turvallisuusvaatimukset ja uuden elintilan hankkiminen synnyttivät sotilassäädyn. Jotta monipuolistuvassa yhteiskunnassa säilyisi toiminnallinen järjestys, tarvittiin myös valtion virkamiehiä. Koska ihmiset eivät historiansa alkuaikoina tunteneet ympäristönsä toimintaa, syntyi yhteisöön ”tietäjiä”, jotka selittivät ympäristön ja yhteisön tapahtumia. Tietäjien myötä syntyivät ja kehittyivät jumalat, uskonnot ja papisto (Valentin 1953 20 – 21).
6. Muinaisvaltioiden luokkajako
Järjestäytynyt yhteiskunta otti kehityksensä ensiaskeleita, kun ihmiset ryhtyivät harjoittamaan maanviljelystä ja paimentolaisuutta. He alkoivat jakaantua luokkiin, kun ja yhteisöille ilmaantui sodanjohto- ja hallintotehtäviä, jotka annettiin kyvykkäimpien hoidettaviksi. Useimmiten näitä luottamustehtäviä hoiti heimon tai suvun vanhin. Yhteiskunnan monipuolistuessa yhteisten asioiden hoitajat eli päälliköt olivat aluksi valinnaisia. Päällikkyys ja kuninkuus kehittyivät vähitellen perinnöllisiksi. Tosin poikkeuksia oli vallan haltuunotossa silloin tällöin kuten faarao Tuthmosis III:nen vallankaappaus Egyptin suurvaltakaudella.
Ihmisten yhteiskunnalliseen käyttäytymiseen vaikuttanut jako säätyihin ja luokkiin perustui hyödykkeiden tuotannossa syntyneeseen työnjakoon, joka alkoi ihmisten siirryttyä jalostamattomien elintarvikkeiden keräilykulttuurista ruuan ja muiden elämänsä ylläpitämiseen välttämättömien tarvikkeiden tuotantoon muokkaamalla ja viljelemällä niitä. Tämä suuri muutos sai alkunsa Lounais-Aasiasta noin 10 000 vuotta eKr. paimentolaisuuden ja maanviljelyksen myötä. Sieltä uusi tuotantokulttuuri levisi kaikkiin ilmansuuntiin. Ensimmäiseksi erikoistunut tuotantomuoto kehittyi viljaviin jokilaaksoihin kuten Indusjoen sekä Tigris- ja Eufratjokien varrelle, jonne muodostui kaupunkimaisia kerrostuneita yhteiskuntia (McNeill 2007 52). Näin syntyi heimovaltioita, joissa hallitsivat vaalikuninkaat.
Valtion kehityksen myötä kuninkuudesta tuli perinnöllinen. Kuninkaiden alaisina toimi sotilaiden sääty, joka aseillaan tuki kuningasta ja vallitsevaa järjestelmää. Tämä sääty kävi sotia ja huolehti yhdessä kuninkaan virkamiesten kanssa veronkannosta. Papistolla oli merkittävä asema vallitsevien luokkarakenteiden ideologisena ylläpitäjänä. Seuraavana hierarkiassa alaspäin olivat vapaat miehet, jotka harrastivat maanviljelystä, paimentolaisuutta ja kauppaa. Raskaimmat työt tekivät orjat, jotka alimpana oikeudettomana luokkana olivat isäntänsä omaisuutta. Enemmistö orjista työskenteli maanviljelijäin pelloilla ja suurissa rakennustöissä. Edellä esitetyt luokat ovat olleet olemassa kaikissa muinaisissa valtioissa.
Samat luokkavastakohdat pysyivät yllä vuosituhansia vaihdellen voimakkuudessaan. Merkittävin luokkavastakohta muinaisissa yhteiskunnissa vallitsi virkamies/sotilasaatelin ja talonpojiston kesken. Toinen voimakas vastakohta vallitsi orjien ja heidän isätiensä välillä. Muinaisen Kiinan luokkasuhteet poikkesivat jonkin verran Kaksoisvirran ja Välimeren maiden luokkarakenteesta. Kiinassa vaikuttavin vastakohta luokkasuhteiden kehitykseen oli keisarin ja aateliston välinen ristiriita. Alun perin keisari valittiin ylemmän aatelin joukosta. Keisarin ja ylemmän aatelin välinen taistelu voimistui sen jälkeen, kun keisarin virasta oli tullut perinnöllinen ja dynastioiden aika koitti noin 2200 eKr. Hallitsijasuvun perusti aina kyvykäs mahtimies, jonka suku ylläpiti dynastiaa. Yleensä dynastiat rappeutuivat. Sen vuoksi heikentynyt hallitsijasuku menetti valtansa. Tällöin keisariksi pyrkivien mahtimiesten kesken syntyi vallasta taistelua, jonka voittanut mahtimies julistettiin keisariksi ja alkoi uuden dynastian aikakausi. Uusi dynastia hallitsi sen aikaa, kun dynastia oli elinvoimainen. Näin muinaisen Kiinan merkittävin luokkavastakohta säilyi koko dynastioiden olemassaolon ajan. (McNeill 2007 56 ja Valentin 1953 26-31).
Hallitsijan ja ylemmän aateliston välinen luokkaristiriita oli muista luokkavastakohdista poikkeava, koska se vallitsi yksilönä esiintyvän keisarin ja lukuisan aatelisto/virkamiesten kesken. Tämä vastakohtaisuus oli enemmän tai vähemmän vallitseva kaikkialla orjanomistajatalouden valtioissa ja myöhemmin feodalismissa.
Kiinassa oli olemassa viisi eri aatelisluokkaa, jotka hankkivat omistukseensa keisarin omistamaa valtion maata. Aateliin kuuluivat valtion virkamiehet, jotka Kiinassa olivat vaikutusvaltaisia. Heidät rekrytoitiin koulutuksen kautta virkamiesten eikä keisarin valitsemana. Tästä syystä Kiinan virkamiehistö oli perin sulkeutunut luokka. Maaomaisuuden keskittyminen aatelisto/virkamiehille vähensi keisarin ja pientilallisten maaomaisuutta. Viimeksi mainitut joutuivat aateliston sortamiksi. Korkein valta oli usein Kiinan maakuntien/valtioiden kuninkailla, joiden asemaa keisari harvoin kykeni pitämään valtansa alla (Valentin 1953 32).
Kehitys oli Egyptissä yleisesti ottaen samankaltainen kuin Kiinassa. Erona oli se, että faaraot olivat yksinvaltaisempi kuin Kiinan keisarit. Alamaisten henki ja työvoima olivat Egyptissä täydellisesti kuninkaan määräysvallassa. Kuninkaan palveluksessa toimi laaja ja hyvin jäsentynyt virkamiehistö, jonka päätehtävä oli hoitaa hallintoa, kerätä verot ja johtaa valtion rakennushankkeita. Virkakoneisto toimi hallintopiireissä, joihin maa oli jaettu. Alueelliset mahtimiehet pyrkivä laajentamaan valtaansa ja elämään kuten faaraot. Tämä ilmiö eli kuningasta alempien vallanhaltijoiden pyrkimys elää kuten keisarit ja kuninkaat oli yleinen kaikissa orjuuskauden valtioissa. Ramsessiedien kaudella ( 1300 – 1100 eKr.) luotiin valtahierarkia, jossa ensimmäisenä olivat jumalat ja jumalattaret. Sitten seurasivat henkiolennot, hallitseva kuningas ja hänen lähiomaisensa. Seuraavina olivat hallintopiirien visiirit ja valtion toisen asteen virkamiehet kuten kirjurit, rahastonhoitajat, verokirjurit ja korkeimman oikeuden kirjuri. Oman ryhmänsä muodostivat ulkomailla olevat kuninkaan lähettiläät ja sanansaattajat. Kullakin korkealla virkamiehellä oli monilukuinen henkilökunta käytössään. Kuninkaan hovi ja hallintokoneisto ylläpidettiin talonpojilta sekä muilta elinkeinojen harjoittajilta kerättävillä veroilla, jotka olivat raskaat ja aiheuttivat vapaiden kansalaisten ja hallintokoneiston välisiä vastakohtaisuuksia (Valentin 1953 39 ja Montet 1982 300 – 301).
Talonpojan asema oli orjuuden yhteiskunnassa huono ja häntä halveksivat muut luokat paitsi orjat. Tosin viljelijä ei vaipunut täysin oikeudettomaan asemaan kuten orjat. Työ pelloilla oli raskasta ja kuluttavaa, vaikka Niilin laakso oli viljava. Talonpojan asema oli huono, koska häntä verotettiin ankarasti. Maan vuokraisäntä ja verovirkailijat saattoivat pahoinpidellä talonpoikaa, mikäli he katsoivat hänen niskuroivan. Rosvot, heinäsirkat ja jyrsijät veivät usein osan sadosta. Näiden tapahtumien vuoksi talonpoika saattoi joutua perikatoon, jolloin hänen oli myytävä maansa suurmaanomistajalle tai valtiolle ja alistua edellä mainittujen orjaksi (Montet 1982 141 ja Engels 1884 273).
Egyptiä pidettiin vielä 1800 – 1900-lukujen vaihteessa maailman vanhimpana kulttuurina ja valtiona. Myöhemmät antropologiset ja historialliset tutkimukset ovat osoittaneet, että Ganges – ja Indusjokien hedelmällisissä laaksoissa olisi ennen egyptiläistä kulttuuria syntynyt omintakeinen sumerilainen kulttuuri. Kaldean Urin haudat on todettu vanhemmiksi kuin Egyptin ensimmäinen dynastia (3000 – 2600 eKr.). Intian niemimaalle kehkeytyi monitahoinen kulttuuri 4. vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua. Alueella kukoisti Indus - kulttuurin lisäksi muitakin kulttuureja. Induksen varrella sijanneissa kaupungeissa on rakennettu loisteliaita asumuksia ja tuotettu puuvillakankaita, hyviä työkaluja sekä kauniita koruja. Korkeatasoinen intialainen kulttuuri pohjautui monipuoliseen maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Kaupungeissa oli viljelijöiltä kerättyjä viljapankkeja, joista palkka maksettiin kaupunkien uskonnon ja hallinnon henkilökunnalle luontaistuotteina. Intiaan ei syntynyt suurvaltaa, vaan maa jakaantui kuninkaiden hallitsemiin heimovaltioihin, jotka taistelivat keskenään vallasta. Kuninkaat kiskoivat talonpojilta raskaita veroja.
Indus – kulttuurin aikana puhuttu kieli ja kirjoitus ovat olleet Intian menneisyyttä tutkineille arvoitus. Tämän vuoksi Indus – kulttuurin tutkiminen on ollut vaikeaa. Luokkajako oli syntynyt niin, että näissä valtioissa oli aatelinen sotilassääty. Yhteiskunta oli jakaantunut vapaisiin kansalaisiin ja orjiin. Papistolla oli vahva luokka-asema kuten muissakin muinaisissa kulttuureissa. Vapaat miehet kasvattivat karjaa ja viljelivät maata. Uskonnolla oli vahva henkinen ote muinaisen Intian kansalaisiin (Valentin 1953 26 ja Öhrnberg 1991 64-65).
6. Orjuusjärjestelmän luokkajako
Orjuus alkoi kehittyä kaksoisvirran maassa ja Egyptissä 3500 – 3000 vuotta eKr. Orjuuden sekä ihmisten jakamisen riistäjiin ja riistettyihin teki mahdolliseksi aineellisen tuotannon kehittyminen, mikä synnytti välittömän kulutuksen ylittävää rikkautta, joka kasaantui maaomaisuudeksi. Maanviljelyn kehitys johti suurten maaomaisuuksien syntymiseen ja niiden yksityisomistukseen. Suuromistajat eivät yksin ja palkkatyövoiman vähyyden vuoksi voineet harjoittaa maanviljelystä ja paimentolaisuutta. Ongelman ratkaisi halpa orjatyövoima. Orjuus syntyi kahdella tavalla. Aluksi heimojen välisissä taisteluissa otetut sotavangit pakotettiin tekemään voittaneen heimon raskaimmat työt maanviljelyksessä ja suurissa rakennushankkeissa. Toisella tapaa orjuutta syntyi, kun rahatalouden kehittyessä velan maksamiseen kyvyttömät alistettiin tekemään velkaorjuudessa vastikkeetonta työtä velanantajan hyväksi. Orjuuden myötä ihmiskunta jakaantui riistäjiin ja riistettyihin (Engels 1884 280, Godelier 1987 169 ja Tammisto 1991 82 – 83).
Orjat olivat isäntänsä työvoimatavarana omaisuutta, jota ostettiin ja myytiin kuten muutakin tavaraa. Orjuuden valtakautena sotapäälliköt ja orjakauppiaat kävivät tuottoisaa kauppaa orjiksi myytävillä sotavangeilla. Orjan isäntiä olivat maanomistajien ja viljelijöiden lisäksi valtio, käsityöläismestari tai muu vapaa kansalainen. Suurten rakennushankkeiden kaivosten ja maanviljelyn lisäksi orjia työskenteli vapaiden kansalaisten kodeissa niin sanottuina kotiorjina. Työntekijöinä orjat olivat täysin oikeudettomia. Isäntä saattoi kurittaa heitä väkivaltaisesti mielin määrin. Työpäivät olivat pitkiä ja raadanta raskasta niin, että orjat kuolivat nuorempina kuin vapaat kansalaiset. Kotiorjien asema oli parempi kuin suurilla työmailla työskentelevien. Kotiorja saattoi jopa ostaa itsensä vapaaksi palveltuaan isäntäänsä pitkään. Hyvän kotiorjan ja miellyttävän isännän kesken saattoi syntyä ystävyyssuhde, jolla oli moraaliset rajoituksensa. Ääritapauksessa omistaja saattoi jopa tappaa orjan, joka ei ollut omistajansa mieleen. Yleinen mielipide paheksui täysin mielivaltaista orjan surmaamista ja orjuuden loppuaikoina muun muassa Roomassa ilman perusteltua syytä orjansa tappanut isäntä saattoi joutua vastaamaan teostaan oikeudessa (Tammisto 1991 120 ja Carcopino 2001 79).
Papisto oli orjuusjärjestelmässä yhtä tärkeä luokka kuin virkamiehistö ja sotilaat. Egyptissä faaraoiden täytyi hallinto- ja valloitustoimissaan ottaa papiston intressit huomioon. Vaikka papisto saattoi kilpailla vallasta itsensä faaraon kanssa, faarao pääjumalana nimitti ylipapit. Paikallisia ja eri alojen jumalia oli useita ja ne kilpailivat keskenään. Nämä kamppailut heikensivät valtakunnan yhtenäisyyttä. Papiston valta perustui uskonnollisten käsitysten ja rituaalien suureen merkitykseen muinaisten valtioiden toiminnoissa ja kansalaisten mielissä. Egyptissä oli useita eri jumalille omistettuja temppeleitä, jotka elivät erillään muusta yhteiskunnasta. Temppelin muurien sisällä asui sen ylläpidolle välttämätön henkilökunta kuten maanviljelijöitä, käsityöläisiä jopa poliiseja. Näiden uurastuksella tyydytettiin temppelien ja papiston aineelliset tarpeet. Temppelin hengellisen säädyn muodostivat jumalisät ja jumalanpalvelijat. Papin virka periytyi isältä pojalle. Papit ylläpitivät jumalien palvontaa ympärivuorokauden. Kansalaiset saattoivat mihin vuorokauden aikaan tahansa mennä temppeliin ja olla yhteydessä jumaliin. Jumalien kanssa haluttiin elää sovussa, koska ne rankaisivat heidän tahtonsa vastaisesta käytöksestä. Tällä tapaa uskonto ja papit ylläpitivät orjanomistajuuteen perustuvaa järjestelmää. (Montet 1982 328 ja Valentin 1953 42).
Edellä käsiteltyjen muinaisten yhteiskuntien Intian, Kiinan, Egyptin, Babylonian, Assyrian ja Persian työn- ja luokkajaot kehittyivät esihistoriallisen ajan alkukantaisesta yhteisöstä pääpiirteissään samaa kehitysuraa noudattaen. Ajallisesti kehitys oli eriytyvää niin, että luokkiin jakautuminen alkoi neoliittisen tuotantotalouden myötä Lähi-idässä 9000-7000 vuotta eKr. Luokkajako syntyi asteittain ilmaston lämpenemisen, työkalujen tehokkuuden sekä väestömäärän kasvun seurauksena. Nämä tekijät lisäsivät tuotantoa niin, että kaikkia yhteisön tuotteita riitti oman kulutuksen lisäksi vaihtoon, jota harjoitettiin naapuriyhteisöjen kanssa. Yksityisomaisuus syntyi vähitellen, kun yhteisön omaisuutta hallinnoineet päälliköt erkanivat varsinaisesta aineellisesta työstä ja heidän pääasialliseksi tehtäväksi yhteisön omaisuuden ja väestömäärän kasvaessa jäi hallinto ja johtotehtävät. Niitä hoitaessaan päälliköt ottivat yksityiskäyttöönsä yhteistä omaisuutta. Tämä tapahtui sekä rauhanomaisesti että väkivaltaisesti. Toisaalta papisto, joka nousi 4000 – 5000 vuotta eKr. merkittäväksi vallanhaltijaksi muinaisissa heimo- ja kaupunkivaltioissa, keräsi talonpoikien ja käsityöläisten tuotteita temppeleihin jumalien ja omaan kulutukseensa. Temppeleiden rikkauksista osa siirtyi vähitellen pappien yksityisomaisuudeksi (Siiriäinen 1991 19 – 20 ja McNeill 2007 78 - 79). Näin papistosta tuli muinaisissa korkeakulttuureissa oma luokkansa, jonka yksityisomaisuus oli hankittu alemmilta luokilta kerätyillä tuotteilla. Tekojensa motiiveiksi papisto ilmoitti jumalien tahdon. Egyptissä papit valvoivat temppelien hengellisen kultin lisäksi taloudellista toimintaa. He kävivät kauppaa kiertävien kauppiaiden kanssa. Jotta jumalien kunnia olisi aineellisestikin turvattu papit valvoivat maaseudun työläisten ja orjien työtä, joka käsitti maan viljelemisen, keinokastelun ylläpitämisen ja karjan paimentamisen. Suurin osa viljasadosta ja muista tuotteista kerättiin temppelien varastoihin, joita papisto käytti myös henkilökohtaiseen kulutukseensa.
Egyptin suurissa rakennushankkeissa ja kaivoksissa työskenteli henkilökohtaisesti vapaita työntekijöitä, jotka olivat työsuhteessa valtioon. Heidän palkkansa maksettiin elintarvikkeina, vaatetuksena ja ilmaisena asuntona. Valtio eli faarao ylläpiti käsityöläisten verstaita, joissa orjien lisäksi ammattityöntekijät luontaistalouden työsuhteessa tekivät tarve- ja koriste – esineitä faaraon ja temppelien käyttöön. (Siiriäinen 1991 19 – 20 ja McNeill 2007 78 - 79).
7. Kreikan luokkajako
Kreikasta ei tullut yhtenäistä suurvaltaa niin kuin toisista muinais- ja antiikkivalloista. Kreikan kaupunkivaltioissa yhteiskunta jakaantui kuitenkin samoihin luokkiin kuin muualla muinaisissa ja antiikin valtioissa. Erilaisuutta kuitenkin ilmeni jonkin verran. Muun muassa kauppiaiden ja käsityöläisten osuus väestössä oli suurempi kuin monessa muussa antiikin valtiossa. Kreikan valtiot olivat demokratioita historiansa alkuaikojen kuninkuus – ja tyrannijaksoja lukuun ottamatta. Kreikan kehitys ei perustunut voimakkaaseen maatalouteen, vaan kaupunkivaltioiden eli polisten korkeakulttuurin perusta oli kehittynyt kauppa ja käsityö, jotka synnyttivät kaupunkeihin keskiluokan. Tämä uusi tulokas alkoi kilpailla vallasta maata omistavan aateliston kanssa. Keskiluokan merkitys lisääntyi myös sen keskuudesta otettujen sotilaiden määrän kasvaessa. Maataloudella oli kuitenkin merkittävä osuus Kreikan taloudessa. Valtaa pitävästä aatelistosta tuli oligarkia – luokka, jonka jäseniksi saatettiin hyväksyä syntyperäisen aateliston lisäksi varakkaita kaupunkilaisia. Kehityksen edetessä Aateliston vallan ja velkataakan alaisina työskennelleiden talonpoikien asema heikkeni. Sen seurauksena talonpojat ja muut köyhtyneet alkoivat vaatia velkojen perumista ja maiden uudelleen jakoa. Poliseissa 600 – luvulla eKr. käytyjen kansalaissotien seurauksena mahtimiesten onnistui saada valta käsiinsä ja heistä tuli diktaattoreita, joista käytettiin nimitystä tyrannos. Tyytymättömyys tyrannien hallintoon johti kamppailuun, jonka tuloksena tyrannia kumottiin 508 eKr. (Tammisto 1991 80 – 81, Flaceliere 2001 58 ja Valentin 1953 63).
Ateenan ja Spartan valtiomuodot poikkesivat jonkin verran toisistaan, mutta molempia valtioita on viidenneltä vuosisadalta eKr. lähtien pidettävä demokratiana, jossa korkein valta oli kansankokouksella. Kansalaisoikeudet olivat Spartassa rajoitettu ja vain spartiaateiksi kutsutuilla doorilaista alkuperää olevilla kansalaisilla oli täydet kansalaisoikeudet. He saivat osallistua kansankokoukseen ja sen nimittäminä valtion virkoihin. Spartiaatit olivat Spartan sotavoimien johdossa ja omistivat viljelysmaat, joihin helooteiksi kutsut maaorjat olivat sidotut. He raatoivat spartiaatien yhteisomistuksessa olevilla viljelysmailla.
Ateenassa demokratia ei ollut niin rajattu kuin Spartassa, jossa täydet kansalaisoikeudet omasivat vain spartiaatit - kansanosa, joka oli määräävin asukkaista. Sekä Ateenassa että Spartassa valtiota johti aatelisto, jonka spartiaatit muodostivat Spartassa ja suurmaanomistajat Ateenassa. Siellä kaikki vapaat miehet, joiden olivat Ateenan kansalaisia, osallistuivat kansankokouksen välityksellä valtion hallintoon. Osallistumisen lisäehtona oli se, että 18 vuotta täyttäneen miehen molempien vanhempien täytyi olla Ateenan kansalaisia. Vallitsevasta demokratiasta johtui, että Kreikan kaupunkivaltioiden virkamiehistö toimivallaltaan ja valinnoiltaan oli erilainen kuin kuninkaiden Egyptissä tai keisarien Roomassa.
Kansankokousten kulkua ohjasivat virkamiehinä prytanit ja neuvoston jäsenet. Molemmat olivat valinnaisia eli kansankokous valitsi 500 jäsenisen neuvoston, joka vuorostaan asetti prytanit. Neuvoston jäsenyys ja prytanin toimikausi olivat määräaikaisia. Valinnat suoritettiin arpomalla ehdokkaiksi asettuneiden kesken. Ateenalainen sai olla neuvoston jäsenenä enintään kaksi 36 päivän jaksoa. Näin haluttiin ylläpitää riittävää vaihtuvuutta virkamiehistössä (Flaceliere 2001 45 ja Valentin 1953 66 – 67).
Aatelisen virkamiesluokan lisäksi Kreikassa oli sotilaiden luokka, jonka johtavat kerrostumat olivat ammattilaisia eivätkä osallistuneet tuotantoon tai kauppaan. Näiden elinkeinojen ammattilaiset olivat enemmän tai vähemmän aateliston vallan alaisina samoin kuin pelloilla työskennelleet talonpojat sekä täysin oikeudettomassa asemassa olevat orjat. Koska kauppa oli kreikkalaisille maanviljelyksen lisäksi elintärkeää, se oli suhteellisen hyvin kehittynyttä. Monipuolinen ulko- ja kotimainen kauppa ylläpiti rikasta kauppiaiden ja käsityön ammattikuntia. Vilkas vaihdanta kehitti rahataloutta ja pankkitoimintaa. Kreikkalaisen korkeakulttuurin aineellisena perustana oli alistettujen talonpoikien ja orjien työ, jonka tuloksista valtaosan omivat suurmaanomistajat, virkamiehet ja sotilaat. Vapaat kansalaiset kuitenkin halveksivat ruumiillista työtä, jonka suorittajia olivat Spartan heloottien lisäksi Ateenan metoikit. Heitä voidaan pitää puolivapaana luokkana, jotka tulivat Ateenaan joko sotavankeina tai jostain syystä Kreikan muista valtioista. Meteoikit muodostivat lähes puolet Ateenan väestöstä. Heillä oli lähes samat oikeudet kuin varsinaisilla kansalaisilla ja velvollisuutena oli suorittaa tiettyjä valtion toimia kuten juhlien toimeenpanoa ja sotilaspalvelua. Lisäksi he saivat toimia valtion alempiasteisissa viroissa. Vaikka meteoikeilla ei ollut poliittisia oikeuksia, he saivat omistaa irtainta omaisuutta sekä orjia, mutta eivät taloja eivätkä maata. Raha-asioissa metoikit olivat tasa-arvoisia varsinaisten kansalaisten kanssa ja heitä toimi muun muassa pankkiireina, kauppiaina ja vuokraviljelijöinä. Ateenan ulkomaan kauppa oli suurelta osin meteoikien hallussa. Heillä oli merkittävä osuus Ateenan taloudelliseen mahtiin ja he maksoivat erityistä heille määrättyä veroa.
Spartan periokit elivät Ateenan meteoikien yhteiskunnallista asemaa vastaavissa oloissa. Näitä kahta antiikin luokkaa voidaan pitää kapitalistisen yhteiskunnan keskiluokan alkumuotona, joka lähti kehkeytymään muinaisissa ja antiikin orjanomistukseen perustuvissa yhteiskunnissa. Enemmistö perioikeista toimi maanviljelijöinä ja kalastajina. Osa heistä työskenteli käsityöläisinä ja kauppiaina. Spartan käsityöläisten valmistamat aseet ja keramiikka olivat muissakin valtioissa arvostettuja. Hyvin tuottava käsityö ja kauppa oli perioikkien hallitsemaa, koska spartiaatit keskittyivät sotilaan ammattiin ja maanomistukseen (Tammisto 1991 83 ja Godelier 1987 98 – 99).
Kaikissa Kreikan valtioissa orjat olivat alin luokka ja orjuutta pidettiin luonnollisena yhteiskuntaan kuuluvana asiana. Orjuus on todennäköisesti saanut alkunsa siitä, kun sodan voittaja pakotti sotavangit tekemään ilmaista työtä voittajille. Sota orjien hankkimiseksi oli antiikin valtioissa laillista. Orjista käytiin merkittävää kauppaa, joka synnytti orjakauppiaiden ammattikunnan. Velkavankeuteen joutuneista tehtiin orjia ja perheenisät saattoivat myydä lapsiaan orjiksi. Orjat saattoivat perustaa isäntänsä taloon perheen. Tämä mahdollisuus oli varsinkin hyvin palvelleilla orjilla. Maaseudulla orjia omistivat rikkaat maanomistajat, joilla oli palveluksessaan orjien työnvalvojia. Pienviljelijöillä ei ollut varaa elättää orjia, koska he itse olivat useimmiten vuokraviljelijöitä. Orjatyövoimaa käytettiin maanviljelyn lisäksi kaivoksissa, käsityöpajoissa ja raskaissa laivojen lastauksessa ja soutamisessa. Kyvykäs orja saattoi menestyä työssään niin, että sai koottua rahaa, jolla osti itsensä vapaaksi. Joskus vapautunut orja menestyi kauppiaana tai käsityöläismestarina.
Kaupungeissa orjat hoitivat isäntänsä taloudessa monenlaisia töitä. Keskitason ateenalaisella oli noin kymmenen orjaa portinvartijana, lasten kaitsijana siivoojana keittäjänä jne. Valtio omisti orjia, jotka toimivat kansankokousten ja eri viranomaisten toimihenkilöinä ja palvelijoina. Ateenassa toimi orjista kootut poliisijoukot, jotka turvasivat kaduilla ja Agoralla turvallisuuden.
Kreikkalaisten täytyi pitää yllä vahvaa asevoimaa omien valloitusten ja ulkomaisten vihollisten hyökkäysten vuoksi sekä taatakseen omassa maassaan talonpoikien ja orjien kurinalaisuuden. Spartalaisten sanotaan eläneen heloottien kapinoinnin uhan alaisina. Voimakkaasta sotilasvallasta huolimatta alistetut luokat nousivat ajoittain kapinaan luokkavastakohtien kärjistyttyä. Näin tapahtui 600-luvulla eKr., kun maaorjan asemaan joutuneet helootit ryhtyivät sotimaan hallitsevia luokkia vastaan. Kapinointi päättyi heloottien julmaan tappioon. (Flaceliere 2001 115, Tammisto 1991 82 ja McNeill 2007 115 - 116).
Kreikan korkeakulttuurissa papistolla yhteiskunnallisena vaikuttajana ei ollut niin määräävää asemaa kuin muinaisen Egyptin tai kaksoisvirran valtioissa. Tämä johtui antiikin ihmisten ja jumalien välittömästä yhteydestä. Lisäksi kreikkalainen papisto ei ollut valtion suhteen täysin itsenäinen, vaan papit olivat valtion virkamiehiä, jotka huolehtivat pääasiassa uskonnollisista kulttimenoista. Muinaisissa valtioissa papisto toimi itsenäisesti enemmän ihmisten ja jumalien viestien välittäjinä ja kulttimenojen ohjaajina kuin antiikin Kreikassa. Uskonnon ja jumalien vaikutuksesta muinaisvaltioiden ja antiikin kansalaisten jokapäiväiseen elämään ei ilmeisesti sinällään ollut merkittäviä eroja.
Ateenassa oli neljännellä vuosisadalla eKr. noin 40 000 kansalaista ja 20 000 meteoikkia. Kun otetaan lukuun näiden perheenjäsenet, vapaana syntyneiden määrä lienee ollut noin 200 000. Orjien määrän on arvioitu olleen suurin eli noin 300 000. Vapaat ja puolivapaat halveksivat orjia ja heidän tekemää työtä. Niin Ateenassa kuin Spartassakin vapaat täysivaltaiset kansalaiset pitivät kauppaa ja liiketoimintaa toisarvoisina. Kunnon kansalainen osallistui valtion toimintaan ja sai toimeentulonsa maanomistuksesta sekä orjien työstä (Flaceliere 2001 58).
9. Yhteenveto
Ihmiskunnan esihistorian alkukantaisessa yhteisössä ei ollut sosiaalisiin asemiin perustuvia luokkia, koska työnjako ei ollut kehittynyt. Yhteisön jäsenet osallistuivat tasa-arvoisina metsästykseen ja keräämään valmiita luontaistuotteita. Nämä tarvikkeet kulutettiin tasa-arvoisesti yhteisön omassa kulutuksessa. Sen jälkeen, kun työkalut ja muut tuotantovälineet olivat lisänneet työn tuottavuutta, hyödykkeitä jäi yli yhteisön tarpeen. Syntyi yhteisiä hyödykevarastoja, joita päälliköt ja papit hallinnoivat ja ottivat osan omaan kulutukseensa. Lisäksi maanviljelyksen ja paimentolaisuuden kehittymisen myötä syntyi työnjako tuotantoon ja hallinnointiin. Seurauksena oli hallitsijoiden ja hallittavien muodostuminen. Ihmisyhteisön jako luokkiin oli alkanut. Sotavankien tappamisen sijasta heillä ryhdyttiin teettämään yhteisön tuotannollisia töitä palvelijoina ja työntekijöinä. He eivät olleet yhteisön varsinaisia jäseniä, vaan elivät palkattomina väkivalloin alistetussa asemassa. Jako alistettuihin orjiin ja vapaisiin kansalaisiin kehittyi orjanomistusjärjestelmäksi, johon muinaisten ja antiikin valtakuntien korkeakulttuurit perustuivat.
Luokkajakoa synnytti työn tuotteiden eriarvoisen jaon lisäksi tuotantovälineiden eriarvoinen omistus. Orjatalouteen siirryttäessä oli syntynyt tuotantovälineitä omistavat ja niitä omistamattomat yhteiskunnan pääluokat. Orjatalouden tuotantovälineitä olivat viljeltävä maa ja kesytetyt eläimet sekä niiden hyödyntämiseen tarvittavat työvälineet. Antiikin maataloutta harjoittavan aateliston käytettävissä täytyi olla työvoimaa, jotta tuotantoa voitiin harjoittaa. Sota- ja velkavankien oli pakko, mikäli halusivat säilyä hengissä, alistua tekemään ilmaista orjatyötä varakkaalle maa- ja kauppa-aatelille tai valtiolle.
Antiikin ja muinaisajan korkeakulttuurit ja valtiot eivät syntyneet ja kehittyneet aina täysin samalla tavalla. Kullakin suurvallalla oli omat kehityksensä erityispiirteet, jotka johtuivat pääasiassa elinympäristön paikallisista oloista ja kulttuurista. Toisaalta näillä valtioilla oli yhteisiä orjataloudesta johtuvia ominaisuuksia mm. yhteiskunnan luokkajaossa.
Muinaisissa ja antiikin orjatalouden valtioissa oli seuraavat yhteiskuntaluokat:
1 Kuninkaat ja keisarit
2 Aatelisto
3 Papisto
4 Keskiluokka
5 Talonpojisto
6 Palkkatyöläiset
7 Orjat
Orjatalouden pääluokkia olivat maata omistava aatelisto ja orjat, joiden luokkaintressit olivat vastakkaiset. Muut luokat olivat sivuluokkia. Ne olivat enemmän tai vähemmän riippuvaisia aatelistosta ja käyttivät vähäisessä määrin orjatyövoimaa.
Alkukantaisen yhteisön jäsenten lukumäärän ja elintason noustessa lisääntyivät sukujen ja heimojen johtajien tehtävät niin, että heistä kehittyi kuninkaita, jotka yksin tai sukujen päämiesten kanssa johtivat yhteisön toimintaa. Kyvykkäistä sotapäälliköistä tuli usein vaalikuninkaita. Kuningasvallan myötä kehittyi valtio, joka hallintoinstituutiona korvasi suku- ja heimolaitokset. Voimakastahtoiset kuninkaat saattoivat nousta yksinvaltiaiksi. Tällöin he alistivat kaikki muut yhteisön jäsenet valtansa alle.
Seuraavana valtahierarkiassa oli aatelisto, joka kuninkaan alaisena hallitsevana luokkana tai yksin hoiti hallintoa ja sodan käyntiä. Aatelisto omisti valtaosan orjuusjärjestelmän maaomaisuudesta, joka muodostui joko perintönä saaduista, sodalla vallatuista tai velan vastikkeina saaduista pelloista. Suurtilojen eli latifundioiden maanviljelystyön tekivät joko vuokraviljelijät tai orjat, joiden toimintaa johtivat omistajien palveluksessa olevat tilanhoitajat. Aateliston ja kuninkaan kesken oli lähes jatkuva taistelu vallasta. Tuloksen oli järjestelmän alkuaikoina kuninkuuden lakkauttaminen ja vallan siirtäminen aateliston hallitsemalle neuvostolle ja sen johtomiehille. Näiden valinnan suoritti demokraattinen kansankokous, jonka toimintaa tosi-asiallisesti johti joko kuningas/keisari tai aatelisto.
Papiston valta oli merkittävä sen tähden, että he hallitsivat antiikin ja muinaisvaltioiden henkistä kulttuuria ja uskonnon kulttimenoja. Siksi papistoa on pidettävä erillisenä luokkana. He toimivat jumalan edustajana maan päällä. Jumalat saattoivat rangaista ankarasti kansakuntaa ellei se totellut papiston välittämää jumalien toivomuksia. Yksinvaltiaat kuninkaat ja keisarit esiintyivät yksin ylipappeina jumalien tahdon toteuttajina. Tällöin jumalan ja kuninkaan tahto samaistuivat. Elleivät kansalaiset sitä noudattaneet, seurasi jumalien ankara rangaistus.
Keskiluokka alkoi kehittyä orjuusjärjestelmässä käsityöläisten eriydyttyä työnjaon seurauksena omaksi ammattikunnaksi. Seuraavana kauppiaista tuli erillinen yhteiskuntaryhmä, kun kauppavaihto lisääntyi korkeakulttuurien valtakunnissa. Keskiluokan muodostivat vapaat käsityöläiset ja kauppiaat, joilla oli kansalaisoikeudet. Rivisotilaista tehtiin keskiluokkainen ammattikunta, koska muinaiset ja antiikin suurvallat kävivät jatkuvia sotia ja tarvitsivat vakinaisen sotaväen. Ylemmät upseerit kuuluivat aatelistoon ja johtivat sotatoimia. Pien- ja vuokraviljelijät olivat muodollisesti vapaita, mutta olivat useimmiten taloudellisesti riippuvaisia varakkaasta aatelistosta. Orjat olivat oikeudetonta isäntänsä omaisuutta. He työskentelivät isäntänsä taloudessa palvelijoina tai latifundeina ja rakennustyömailla orjatyövoimana. Poikkeustapauksissa vapautuneet orjat saattoivat saada kansalaisoikeudet ja edetä orjatalouden yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Muinaisissa ja antiikin korkeakulttuureissa oli palkkatyöntekijöitä. He työskentelivät vapaina ammatti- sekä käsityöläisinä ja saivat palkkansa pääasiassa luontaistuotteina. Näin ollen palkkatyö oli tuolloin vasta alkeismuodossaan.
Lähteet:
Blom, Raimo. Kerkelä, Heikki. ym. 1984. Luokkaprojekti Suomalaiset luokkakuvassa. Tampere Vastapaino.
Carcopino Jerome 2001. Sellaista oli elämä keisarien Roomassa. WSOY Helsinki.
Chesnokov. D. 1969. Historical materialism. Moscow Progress publishers.
Engels Friedrich 1884.Perheen, yksityisomistuksen ja valtion alkuperä Teoksessa K.Marx – F. Engels valitut teokset II, Petroskoi 1959 151 – 291, suomennos.
Evans, Geoffrey. 1999. The End of Class Politics. Oxford GB: University press.
Flaceliere Robert 2001. Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa. Suomennos Marja Itkonen – Kaila WSOY Juva
Godelier Maurice 1987. Antropologia ja materialismi. Suomennos Ulla Ranta ja Pertti Hynynen, Vastapaino Mänttä.
Goldthorpe, John H. Occupational Sociology. Acta Sociologica Vol. 45 No 3/2002, 211-217. Norwich GB: Page Bros.
Jokivuori, Pertti. 1997. Millaisia ovat ammattiyhdistysaktiivit. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston sosiologian julkaisuja 62.
Kangas, Olli. 1986. Luokkaintressit ja hyvinvointivaltio. Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja D-84. Helsinki.
Kedrov Bonifati. 1978. Engelsin luonnon dialektiikasta. Moskova: Kustannusliike Edistys.
Konstantinov F.V. ym. Marxilaisen filosofian perusteet. Suomennos. Moskova.
Konstantinov F.V. ym. Marxilais-leniniläisen filosofian perusteet.Toinen painos. Suomennos K. Juntunen ym. Moskova: Kustannusliike Edistys.
Lehtonen Heikki 1983. Työvoiman käytön ja uusintamisen muodot. Vastapaino Tampere.
Lenin ,V.I., teokset 29. 1961. Suomennos. Moskova: Vieraskielisen kirjallisuuden Kustannusliike.
Livius Titus 1994. Rooman synty, ab urbe condita I - II, latinasta suomentanut Marja Itkonen – Kaila, WSOY Porvoo.
Marx, Karl. 1971. Filosofian kurjuus. Suomennos Antero Tiusanen.Moskova: Kustannusliike Edistys.
Marx, Karl. 1976. Pääoma 3. osa Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Suomennos Antero Tiusanen. Moskova: Kustannusliike Edistys.
Marx ja Engels ammattiyhdistysliikkeestä. Suomennos. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton julkaisusarja N:o 14. 1948. Hämeenlinna: Hämeen Kansan Kirjapaino.
K. Marx-F.Engels. Valitut teokset I.1958. Suomennos. Petroskoi: Karjalan ASNT:n Valtion kustannusliike.
K.Marx-F.Engels. Valitut teokset II.1958. Suomennos. Petroskoi: Karjalan ASNT:n Valtion Kustannusliike.
Marx, Karl. 1957. Pääoma. Petroskoi: Suomennos. Petroskoi: Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike.
McNeill J.R. ja William 2006. Verkottunut ihmiskunta. Suomentanut Natasha Vilokkinen, Vastapaino Tampere.
Mehring, Franz. Historiallisesta materialismista. Suomennos. Moskova: Kustannusliike Edistys.
Montet Pierre 1982. Sellaista oli elämä faaraoiden Egyptissä, WSOY Porvoo.
Morrow, John. Community, Class and Bosanquets New State. History of Political Thought. Volume XXI 3/2000, 485-499. USA:Imprint Academic.
Societies 27-28. Teoksessa Evans, Geoffrey. 1999. The End of Class Politics. Oxford GB: University press 23 - 58.
Poulantzas, Nicos. 1970. Politisk makt och sociala klasser i översättning av Otto Mannheimer och Sven Vahine. Gummesons boktryckeri i Falköping AB.
Rautio, Veli-Matti. 1994. Die Bernstein-Debatte. Studia Historica 47. Tampere: Tammer-Paino Oy.
Salminen, Juhani. 1999. Eripurasta yksituumaisuuteen. Tie konsensusyhteiskuntaan 1960-1975. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino oy.
Scott, John. Social Class and Stratification in Late Modernity. Acta Sociologica Vol. 45.
Siiriäinen Ari 1991, Esihistoria. Teoksessa Maailman historian pikkujättiläinen 9 – 31 WSOY Porvoo.
Tammisto Antero 1991, Antiikin maailma. Teoksessa Maailman historian pikkujättiläinen 68 – 175. WSOY Porvoo.
Therborn Göran. Class Perspectives: Shrink or Widen.Acta Sociologica Vol. 45 No. 3/2002, 221-225. Page Bros.
Thompson E.P.1991. The Making of English Working Class. Penguin Books, London
Valentin Veit 1953. Maailman historia I osa, suomennos Kai Kaila. WSOY Porvoo.
Valkonen, Matti (toim.). 1985. Suomalaiset - Yhteiskunnan rakenne teollistumisen aikana, Juva: WSOY.
Öhrnberg Kaj 1991. Indus – kulttuuri. Teoksessa Maailman historian pikkujättiläinen 61 - 65, WSOY Porvoo.