Akseli Virtanen: Deleuze ja Guattari ja kapitalismin aksiomatiikka (25.4.)

Taustamateriaalia

1. Johdatusta aiheeseen

Félix Guattari and Eric Alliez: Capitalistic Systems, Structures and Processes [Systèmes, structures et processus capitalistiques. Les Années d'hiver 1980-1985, Barrault, Paris 1986]. Translated by Brian Darling. Teoksessa Gary Genosko (ed.), The Guattari Reader. Blackwell, Oxford 1996.

Eugene W. Holland: Marx and Poststructuralist Philosophies of Difference. South Atlantic Quarterly Vol. 96 No. 3/1997. Myös kirjassa Ian Buchanan (ed.) A Deleuzian Century? Duke UP, Durham and London 1999.

Hannu Sivenius: Oidipaalisuuden kritiikki ja sen ongelmat. Deleuze & Guattari ja lacanilainen psykoanalyysi. Tiede & edistys 2/96:158-165.

Terminologiaa. Philip Goodchild: Glossary. Kirjassa Deleuze & Guattari. An Introduction to the Politics of Desire. SAGE, London 1996. ss 217-219.

2. Kontekstia

Akseli Virtanen: Halun tuotannon genealogia. Kuukauden klassikko: Deleuze Gilles & Guattari Félix, Capitalisme et schizophrénie. L'Anti-Oedipe. Minuit 1972. Nuori Voima 3/2000.

Akseli Virtanen: Reappropriating the means of production (they mean it). Review of Michael Hardt & Antonio Negri: Empire. Harvard UP, Cambridge (Mass.) 2000. Acta Sociologica Vol. 44. No 2/2000. HUOM. PO 2/200 1 FinELib:Ebsco (12 kk karenssin takia ei vielä käytössä) tai Catchword painettua lehteä tilaavien kirjastojen kautta

3. Avainkohdat Kapitalismista ja skitsofreniasta:

Luennon aiheen kannalta erityisesti kolmannen osan luvut 9 "The Civilized Capitalist Machine" ja 10 "Capitalist Representation" teoksessa Deleuze Gilles & Guattari Felix: Anti-Oedipus. Capitalism and Schizophrenia [L'Anti-Oedipe, Editions de Minuit 1972]. Translated by Robert Hurley, Mark Seem and Helen R. Lane. The Athlone Press, London 1984.

Lisäksi luku 13 "Apparatuses of Capture" kapitalismin toiminnan kannalta ja lähestymistavan kannalta luvut 3 "Geology of Morals", 4 "Postulates of Linguistics" ja 15 "Conclusion" teoksesta Deleuze Gilles & Guattari Felix: A Thousand Plateaus. Capitalism and Schizophrenia [Mille Plateaux, Les Editions de Minuit 1980]. Translation and foreword by Brian Massumi. The Athlone Press, London 1988.

4. Suhteesta Michel Foucault'n ajatteluun:

Félix Guattari: Microphysics of power/Micropolitics of desire [Les Années d'hiver 1980-1985, Barrault, Paris 1986]. Tranlated by John Caruane. In Gary Genosko (ed.), The Guattari Reader. Blackwell, Oxford 1996.

Gilles Deleuze: Halu ja nautinto [Désir et plaisir. Magazine littéraire no. 325 1994]. Suomentanut Jussi Vähämäki. Tiede&edistys 2/96:142-148.

Gilles Deleuze: Kontrollin yhteiskunnat [Post-scriptum sur les societes de contrôle, L'Autre Journal 1 (5/90)]. Teoksessa Gilles Deleuze: Kritiikki ja Klinikka. Suomentanut Jussi Vähämäki. Tutkijaliitto 2002. Tulossa.

Löytyy myös englanniksi otsikolla "Postscript on control societies" teoksesta Gilles Deleuze: Negotiations 1972-1990. Translated by Martin Joughin. Columbia UP, New York 1995. Gilles Deleuze: "What is a dispositif?" teoksessa Michel Foucault Philosopher [Michel Foucault philosophe. Éditions du Seuil 1989]. Translated by Timothy J. Armstrong. Harvester Wheatsheaf, London 1992.

Luennon kuvaus

Gilles Deleuze ja Félix Guattari eivät uskoneet poliittiseen filosofiaan, joka ei keskittyisi talouden, tai tarkemmin sanoen, kapitalismin ja sen kehityksen analyysiin. Luento kiteytyykin heidän kaksiosaisessa Kapitalismi ja skitsofrenia teoksessa [L’Anti-Oedipe 1972 ja Mille Plateaux 1980] esittämäänsä kapitalismin analyysiin, jossa kaikki transsendentaalinen päätyy lopulta pääoman deterritorialisoivan ja dekoodaavan liikkeen määräämien ehtojen armoille. Tämän ”universaalihistorian” ymmärtämiseksi luennolla jäsennetään ensin Deleuzen ja Guattarin ”halun tuotannon” käsitteistöä ja sen tapaa kytkeä merkit osaksi sosiaalista prosessia (erityisesti suhteessa Michel Foucault’n ”vallan dispositiiviin”, joka esitellään edellisellä luennolla). Luennon pääsisältö on kuitenkin näiden kahden erilaisen järjestyksen, sosiaalisten suhteiden ja representaation järjestelmien historioissa, joista Deleuze ja Guattari erottelevat niiden ”territoriaalisen”, ”despoottisen” ja ”kapitalistisen” kokoonpanon. Erityinen huomio annetaan näistä jälkimmäiselle ja sen dekoodaavalle ”aksiomatiikalle”, joka vapauttaa haluvirrat mutta sosiaalisten ehtojen alle, jotka määrittelevät sen rajan ja sen oman purkautumisen mahdollisuuden niin, että se vastustaa kaikella turhautuneella voimallaan jatkuvasti liikettä, joka vie sitä kohti sen rajaa.

Deleuze ja Guattari, kapitalismi ja skitsofrenia

Kuuntele

Gilles Deleuze ja Félix Guattari eivät uskoneet poliittiseen filosofiaan, joka ei keskittyisi talouden, tai tarkemmin sanoen, kapitalismin ja sen kehityksen analyysiin. Luentoni kiteytyykin heidän kaksiosaisessa Kapitalismi ja skitsofrenia teoksessa [L'Anti-Oedipe 1972 ja Mille Plateaux 1980] esittämäänsä kapitalismin analyysiin. Sen sisällön, sen kontekstin ja sen relevanssin.

Deleuze ja Guattari, ja tuotanto pääpiirteitäin:

GILLES DELEUZE (1925-1995) FÉLIX GUATTARI (1930-1992)
1953 Empirisme et subjectivité
1962 Nietzsche et la philosophie
1963 La philosophie critique de Kant
1966 Le Bergsonisme
1968 Différence et répétition
1968 Spinoza et le problème de l'expression
1969 Logique du sens 1972 Psychanalyse et transversalité
1972 L'Anti - Oedipe - Capitalisme et schizophrénie.
1975 Kafka - Pour une littérature mineure
1976 Rhizome. Introduction
1977 La révolution moléculaire
1979 L'inconscient machinique
1980 Mille Plateaux - Capitalisme et schizophrénie 2.
1981 Francis Bacon - Logique de la sensation
1983 Cinéma 1 - L'image mouvement.
1985 Cinéma 2 - L'image temps.. 1985 Les Nouveaux escapes de liberté
1986 Foucault. 1986 Les Anneés d'hiver 1980-1985
1988 Le Pli - Leibniz et le baroque
1988 Périclès et Verdi 1989 Cartographies schizoanalytiques
1990 Pourparlers 1972 - 1990 1989 Les trois écologies
1991 Qu'est-ce que la philosophie?
1993 Critique et clinique. 1992 Chaosmose
1995 Chaosophy
"Marxin suuruus" (Grandeur de Marx) 1996 Soft subversions

Ensimmäinen asia mikä tässä ehkä pistää silmään on, että Deleuze oli jo varsin julkaissut filosofi 70-luvun alussa: Hume, Lukretius (1961), Nietzsche, Kant, Bergson, Spinoza... ja varmaan dominoi yhteistyötä vähemmän meritoutuneen psykoanalyytikon ja poliittisen aktivisti Félix Guattarin kanssa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Tästä jaksaa muistuttaa esimerksi Antonio Negri.

Deleuze ja tuotanto ennen Anti-Oidipusta

Deleuzille ja monille muille samasta sukupolvesta, hegeliläinen dialektiikka ei kuitenkaan riittänyt, sillä se vain näytti tarttuvan ei-rationaaliseen: sen negaation ja vastakkaisuuden logiikka perustui loppujen lopuksi identiteetin logiikalle, jossa tämä ei-rationaalinen "toinen" pystyttiin ymmärtämään vain rationaalisen "saman" varjona: mitä tarvittiin oli oikea eron filosofia erona, jossa ero ei palautuisi millään muotoa identitettiin, samaan, tai representaatioon. Tähän filosofiaan inspiraationa toimi Nietzsche.

Michael Hardt: Gilles Deleuze. An apprenticeship in philosophy. Minnnesota UP 1993

Guattari ja tuotanto ennen Anti-Oidipusta

Aktiivinen poliittisissa Marxilaisissa liikkeissä, vähän aikaa 1950-58 kommunisteissa, erotettiin, aktiivi erilaisissa dissidentti-liikkeissä, jotka kannattivat esim. Algerian itsenäisyyttä ja esittivät tiukkaa kritiikkiä Ranskan komministipuolueelle.

Toimi kokeellisessa psykiatrisessa La Borde sairaalassa/klinikalla (toinen perustaja) 1953-92, jossa perinteisen mielisairaalan rakennetta ja toimintaa kyseenalaistettiin: keskitysleirien muodot vs. inhimillisemmät ja luovemmat hoidot ja vähemmän hierarkkinen vuorovaikutus potilaiden ja henkilökunnan välillä.

Koulutus Lacanilaisessa psykoanalyysissa. Sosiaalisten ryhmien rakenteet vaikuttavat tiedostamattomaan; ryhmäsubjektin taso.

Freud ja Marx -synteesi: ryhmien libidinaalinen luonne + tiedostamattoman sosiaalinen luonne

Tapasi Deleuzin 1969: D ehdotti että kehittäisivät käsitteitä eteenpäin, mutta täysin ilman perinteisen tai lacanilaisen psykoanalyysin perintöä.

Semioottiset kehittelyt Hjelmslevin ja Peircen kanssa

Kapitalismi ja skitsofrenia: L'Anti-Oedipe 1972 ja Mille Plateaux 1980

Kuuntele

Erilaisen sosiaalisten muodostumien universaalihistoria, pääoman antamin kategorioin (kuten Marx). Tämä on mahdollista vain koska kapitalismi on se raja, jota kohti kaikki yhteiskunnat suuntautuvat kulkemaan: se antaa siksi etuoikeutetun ymmärryksen siitä, miten aikaisemmat yhteiskunnat toimivat.

Kyse ei Marx-Freud -synteesistä, jotka käsittelevät aina poliittista taloutta (pääoman ja intressien virtoja) ja libidon taloutta (halun virtoja) erillisinä talouksina. Anti-Oidipus postuloi yhden talouden, virtauksien talouden: halun tuotantoa ja virtauksia lähestytään sosiaalisen tuotannon tiedostamattomana.

Oidipus ja psykoanalyysi ja halu aikaan sidottu puoli; Tuhannessa tasangossa tämä puoli onkin jäänyt vähemmälle.

Foucault-kertaus

Tavoitteena oli luoda F'n taloutta käsittelevistä kirjoituksista synteesi, joka jäsentäisi (1) teoreettisesti ja (2) historiallisesti Foucault'n ajatusta uudenlaisen, tuottavan vallan synnystä. Jaoin nämä kirjoitukset neljään osaan: 1. luennot hallinnallisuudesta 2. kirjat joissa kapitalismin ja vallan biopoliittisen luonnetta sivutaan 3. kirjat talouden järjen/rationaliteetin muutoksesta sen moderniin muotoon ja 4. haastattelut ja luennot joissa F käy erityisesti läpi suhdettaan marxilaisuuteen.

1. Käsittelin ensin Foucault'n suhdetta marxilaisuuteen, marxilaisuuteen tietyn tyyppisenä talouden analyysina, eikä minkä tahansa tyyppisenä, vaan sellaisena, jossa on aina viimekätinen taloudellinen determinaatio eli että poliittisen vallan järki löytyy aina taloudesta. F:n kritiikki oli, että valta ei palvele taloutta, valta ei kuulu ylärakenteeseen, vaan itse valtasuhteet ovat välittömästi tuottavia, valtasuhteet eivät ole ulkoisessa suhteessa muihin perustavampiin (so. tuotanto) suhteisiin.

2. Analysoimalla seuraavaksi taloutta osana hallinnallisuuden problematiikkaa, siis siirtymää jossa talous toimi ensin erityisenä hallitsemisen muotona (Allmänna Hushållningen) jonka kohteena oli elämä (ihminen ja hänen tapansa elää) ja jossa oleellista oli ihmisten elämän yksityiskohtainen säätely ja ohjaaminen pysyvien ja jatkuvien interventioiden avulla, ennen kuin siitä alkoi tulla-väestön perspektiivin syntymisen myötä-oma todellisuuden ja säännönmukaisuuksiensa ala.

Yleisinä johtopäätöksinä, että

Mutta onko asia näin (vrt. Ojakankaan kysymys luennolla)? Eikö valta, suvereeni valta, ole aina pitänyt kohteenaan elämää (Agamben). Ja näinhän se onkin - vaikka F itse oli sitä mieltä että ihmisiin yksilöllisellä ja jatkuvalla tavalla kohdistuvaa valtaa (paimenen ja lauman välisenä suhteena) ei löydy kreikkalaisesta eikä roomalaisesta poliittisesta ajattelusta, vaan että se kehittyi Idässä ja kehittyi sitten juutalaisuuden ja kristinuskon myötä, integroituakseen esim. allmänna hushnållningenin muodossa koko suuren lauman paimentamiseksi - tällainen käytäntö ei suinkaan ollut mikään uusi keksintö: oli kysymys, F'n käyttämänä muotoiluna, oikonomian introdusoinnista politiikkaan.

3. Mutta asian teoreettisen ymmärtämisen kannalta, siis vallan dispositiivin kysymyksen kannalta, tilanne oli uusi, oli kysymys uudesta dispositiivista, ja ilman tämän käsittämistä (tätä teoreettista siirtymää) emme myöskään voi ymmärtää talouden ja vallan välistä suhdetta joka oli syntymässä (ja josta tässä uudessa dispositiivissa oli kysymys). Ja sen takia oli tuotava mukaan vielä F'n 1960-luvun analyysit talouden mielestä, eli siitä logiikasta, rationaliteetista tai ajattelumuodosta jonka piirissä, jota noudattamalla, ajateltiin tai tuli ajatella että väestön määrän ja sen onnellisuuden kasvattaminen oli järkevää.

Oli siis kysymys toisaalta allmänna hushållningenista menettelyjen, käytäntöjen, aktin muotona/järjestyksenä ja sen erottelemisesta taksonomiasta tarkoituksen, merkityksen tai funktion muotona/järjestyksenä, sillä dispositiivissa on aina kysymys näistä kahdesta muodostumasta, kahdesta eri muodostumasta, joilla on erilaiset muodot ja erilaiset historiat (ja joilla kummallakin on sekä muotoa että substanssia).

Dispositiivissa on kysymys käytännöistä ja merkityksestä, joiden järjestyksillä on erilaiset muodot ja erilaiset historiat, mutta jotka ovat kuitenkin tekemisissä toistensa kanssa ja kietoutuvat toisiinsa historiallisesti erityisillä kaavoilla: diagrammissa on aina kysymys tästä kaavasta, tästä yhdistymisen periaatteesta joka ei lopeta näiden muotojen/mudostumien välistä erottelua, mutta selittää niiden syyn.

Jatkan tästä, tämän selvittämistä, koska tässä ollaan nyt täsmälleen siinä kohdassa, eli kysymyksessä yhdistymisen periaatteesta, joka jäsentää myös DjaG:n kapitalismin analyysia, ja josta juuri on kysymys Anti-Oidipuksen "haluamisen-tuotannossa (synteesissä)" ja "abstraktissa koneessa".

Hummeri ja kaksoisartikulaatio

Kuuntele

Toinen tapa - ja tämä on se tapa jolla DjaG sen tekevät - tehdä sama asia jonka yritin tehdä tuomalla F:n analyysin talouden mielen (tai taloudesta tietämisen) muodon F:n poliittisten menettelyjen muodon analyysin rinnalle on lähteä liikkeelle toisinpäin ja kysyä, mikä on talouden tarkoitus? Mikä on sen merkitys?

Koska tähän kysymykseen ei kuitenkaan voi vastata ilman jonkinlaista teoriaa merkityksestä, on aloitettava sellaisella. Ja DjaG aloittavat Louis Hjelmslevin (1899-1965) merkityksen teorialla, koska kuten he sen perustelevat, se on ainoa lingvistiikka joka sopii sekä kapitalismin että skitsofrenian virtoihin, se on tähän mennessä ainoa moderni kielen teoria: Hjelmslev on (ainoa) lingvisti jonka työ mahdollistaa signifioijan ja signifioidun ylittämisen (on muita lingvistejä jotka väittävät tekevänsä tämän tai jotka pyrkivät tähän, mutta heiltä löytyy aina implisiittinen signifioijan oletus).

Deleuzen ja Guattarin Kapitalismissa ja skitsofreniassa on koko ajan kysymys tästä kaksoisartikulaatiosta, tästä yhdistymisen periaatteesta, kaavasta tai kuviosta, joka ei lopeta näiden muodostumien välistä erottelua, vaan juuri erottelee muodostuneen sisällön tason muodostuneesta ilmaisun tasosta pidellen erikseen substantialisoitunutta ja muodostunutta ilmaisua ja sisältöä kaksoisartikulaation pihdeissä, joka takaa niiden riippumattomuuden ja tosi-asiallisen eron.

Primitiivinen, despoottinen ja kapitalistinen yhdistymisen kaava

Kuuntele

Tältä pohjalta DjaG luonnostelevat kolme halun tuotannon synteesiä/halun tuotantoa, primitiivinen territoriaalinen, barbaarinen despoottinen ja sivilisoitunut kapitalistinen, jotka tuovat aineksen semioottisen artikulaation (representaation systeemi) ja ei-semioottisen organisaation (sosiaalisen segmentaarisuuden rakenne) yhteen vaihtelevalla tavalla jokaisessa erityisessä tapauksessa. Koneet tai hummerit muodostavat sosiaalisten suhteiden ja representaatioiden järjestelmien historiallisia yhdistelmiä, joiden tuottamisen prosessi on myös niiden tallentumisen ja kuluttamisen prosessi. Näin merkit asettuvat osaksi halun tuotannon sosiaalista pinnanmuodostusta, joka radikaalisti muuttaa merkkien toimintaa ja representationaalisten järjestelmien rakennetta yhdestä sosiaalisesta organisaatiosta toiseen.

On siis kyse representaation järjestelmien ja sosiaalisten suhteiden jakautumisesta ja artikuloitumisesta tavalla, joka ei hävitä niiden erottelua, vaan paikantaa niiden vuorovaikutuksen syyn.

Jaottelu primitiiviseen, despoottiseen ja kapitalistiseen sommitelmaan ei sellaisenaan ole mikään uusi keksintö

Huomio kiinnittyy siihen, että kuviossa ei ole tilaa antiikin, feodaaliselle eikä sosialistiselle tuotantomuodolle, ja että aasialaiselle muodolle annettu keskeinen paikka.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan: primitiivisessä yhteiskunnassa heimosuhteet määrittelevät sosiaalisen järjestyksen. Ne ovat tämän järjestyksen matriiseja, jotka kanavoivat, rajoittavat ja koodaavat asioiden, ihmisten, etuoikeuksien ja vaikutusvallan virtoja organisoimalla ja koordinoimalla verisiteitä (filiaatio) ja avioliittoja (allianssi, jatkettu sukulaisuus).

Territoriaalisen koneen tehtävä on filiaation ja allianssien muodostaminen. Avioliitot muodostavat kaikkein tärkeimmän vaihdon muodon eri sukulinjojen kesken ja ne seuraavat vaihtojen kiertävää kaavaa velkojen muodossa (velka artikuloi liittolaisuudet verisiteissä - polveutuminen taas aktualisoi velat eli liittolaisuuden).

Jokainen yksilö osoitetaan omalle paikalleen yhteisön lahjanvaihtoverkostossa kun hänet initioidaan heimoon. Siksi voidaan sanoa, että velka ja koodin lisäarvo tuotetaan sellaisissa seremonioissa kuin initiaatiorituaaleissa, joissa initioitavien ruumiisiin suoritetaan liittolaisuuden ja sukulinjojen merkkien inskriptio/kaiverrus-tatuoimalla, viiltämällä tms.

Eli tässä on nyt kyseessä se mitä DjaG tarkoittavat representaation primitiivisellä muodolla. Mutta mikä on sen organisaatio? Se on oraalista, mutta ei siksi etteikö primitiiveillä olisi kirjoitusta (tanssi maan pinnalla, piirros seinällä ja merkit ruumiissa ovat "geo-graafeja" cf. Derrida), vaan siksi että tämä graafinen systeemi on riippumatonta äänestä - ei siis ole kysymys mistään merkitsijän ja merkityn proto-kielestä. Se ei ole äänelle alisteinen, mutta koordinoitu sen kanssa.

Se nimenomaan toimii: Pallokurpitsasta tehty leikkuutyökalu asetetaan nuoren naisen ruumille. Aviomiehen sukulinjan hankkimana se toimii allianssin (jatketun sukulaisuuden, liittolaisuuden) äänen kuoronjohtajana, mutta nuoren naisen klaanin jäsenen täytyy piirtää graafi. Kahden elementin (allianssin ja filiaation) artikulaatio tapahtuu ruumiissa ja muodostaa merkin, joka ei ole merkitsijän vaikutusta, vaan halun tuotantoa. Ääni (eli lausutut sanat, jotka eivät millään muotoa muistuta tehtävää merkkiä) on kuin sanojen representaatio, joka rakentuu sivuttaisissa alliansseissa ja graafi on kuin representaatio ruumiista, joka muodostetaan filiaatiossa. Ensimmäinen (allianssin sanat) vaikuttaa toiseen (filiaation ruumiiseen), jälkimmäinen reagoi ensimmäiseen, kummallakin elementillä oma toisen kanssa konnotoituva voimansa, kuin yhdessä toimittaakseen polveutumisen taivutuksen. Tämä on "konnotaation järjestys", joka koodaa yksittäisen ruumiin, merkitsee sen heimosysteemillä ja osoittaa sille paikan velkojen ja koodin lisäarvon yleisessä taloudessa.

Mutta tämä merkkien ja lahjojen talous on myös kivun ja nautinnon (libidinaalista, halun) taloutta. Moraalin alkuperässä (jota DjaG luonnehtivat modernin etnologian suureksi kirjaksi Maussin Lahjan sijaan) Nietzsche vakuuttaa, että yleinen käytäntö, jossa maksamaton velka korvataan saamamiehelle antamalla hänen aiheuttaa kipua velalliselle, käy järkeen vain, mikäli velallisen kipu tuottaa tyydytystä velkojalle. Vain siten kivulla voidaan "maksaa takaisin".

Nietzscheä seuraten Deleuze ja Guattari osoittavat, että uhrien kivun ja katselijoiden nautinnon yhtälö operoi initiaatioseremoniassa. Jokainen velan yksikkö (allianssi, liittoutuminen) on myös kivun yksikkö ja jokainen koodin lisäarvon yksikkö (kunnia, arvovalta) on nautinnon yksikkö, sillä mitä on kipu kärsimystä tuottavissa rituaaleissa, jos ei nautintoa seuraavalle silmälle, kollektiiviselle (tai jumalalliselle) silmälle, jota ajatus kostosta ei motivoi millään lailla, mutta joka yksin voi ymmärtää suhteen ruumiiseen kaiverretun merkin ja suusta tulevan äänen (lausuttujen sanojen) välillä. Näiden kahden koodin elementin välissä kipu on kuin lisäarvo, jonka silmä uuttaa. Velan hurjassa yhtälössä "aiheutettu vamma = kärsittävä kipu" ei siis ole mitään vaihdannallista.

Tätä primitiivistä konetta on todellakin kutsuttava velkajärjestelyksi tai territoriaaliseksi representaatioksi: ääni, joka messuaa (lausuu allianssin sanat), merkki paljaassa lihassa (filiaation tuottamassa ruumiissa) ja silmä, joka uuttaa nautintoa kivusta muodostavat liittolaisuuden resonanssin ja muistissa säilymisen territorion, julmuuden teatterin, joka kanavoi ja tallentaa halun virrat. Koodaus on primitiivisen talouden perusta.

Despoottinen kone, barbaarinen socius, imperiaalinen representaatio

Kuuntele

Valtion ilmaantuminen kohtaa primitiivisen yhteisön aina ulkopuolelta tulevana katastrofina, eikä koskaan sisäpuolelta tapahtuvana kehittymisenä. Tässäkin DjaG seuraavat Nietzschen selontekoa valtion synnystä vaaleiden petojen joukkion ja herrarodun luomuksena, eikä siis minkää sopimuksen tuloksena.

Nietzsche luonnehtii kyllä muitakin katkoksia: kreikkalainen kaupunkivaltio, kristinusko, demokraattinen ja porvarillinen humanismi, kapitalismi, mutta valtio näiden edeltäjänä on tärkeä juuri sen suhteen, että se mikä oli keskeistä primitiivisessa koneessa (mobiilit, avoimet, äärelliset velat) löytää nyt itsensä keskeltä aivan toisenlaista koneistusta, joka tekee velasta päättymättömän, rajattoman, eikä enää muodosta muuta kuin yhden kohtalon, jonka tavoite on ehkäistä velan minkäänlaisen lopullisen purkautumisen, suorittamisen ja päättymisen mahdollisuus. Deleuze ja Guattari: "Maailmasta tulee nyt hullujenhuone".

Despoottisen koneen perusta voidaan vetää yhteen seuraavasti: uusi allianssi ja suora filiaatio. Despootti haastaa vanhan yhteisön sivusuuntaiset allianssit ja jatketut filiaatiot ylikoodaamalla kaikki aikaisemmat suhteet (filiaatio + allianssi) ja asettamalla itsensä suoraan filiaatiosuhteeseen jumalan kanssa, jonka nimissä ylikoodaus tapahtuu. Despootit ilmaantuivat aina heimon territorion ulkopuolelta, pystyivät ylikoodaamaan useita heimoja (koodeja, joilla ne säätelivät tuotantoaan), ottivat haltuunsa niiden työn ylijäämän ja toivat tullessaan radikaalia epäjatkuvuutta.

Tässä on siis kyseessä sosiaalisen kone (joka on fundamentaalisti erilainen kuin primitiivinen kone): territoriaalisen koneen sijaan sosiaalista organisoi nyt valtion "megakone", funktionaalinen pyramidi jonka huippuna on despootti, kiinteä moottori, byrokraattinen apparaatti sen sivuttaisena pintana ja voimansiirron välityksenä, kyläläiset pohjalla palvelemassa sen toiminnallisina osina.

Eikä ole yllättävää että tässä kohtaa (AO194) viitataankin Marxin "aasialaiseen tuotantotapaan": valtion korkeampi kokonaisuus perustaa itsensä primitiivisen maalaisyhteisöjen perustuksille, ja ne pitävät maaomistuksensa, kun taas valtiosta tulee todellinen omistaja yhdenmukaisesti ilmeisen objektiivisen liikkeen kanssa, joka attribuoi ylijäämätuotannon valtiolle, luovuttaa sille tuottavia voimia sen suuriin työhankkeisiin, ja saa sen näyttämään anastuksen kollektiivisten ehtojen syyltä (maa ei enää ole socius, despootin ruumiista tulee uusi).

Varastot/kannat (stocks) ovat akkumulaation kohteena, mobiileista, avoimista ja rajallisista veloista tulee nyt loputtomia suhteita "tribuutin" tai veronkannon muodossa.

Toisaalta, vaikka primitiivisten järjestelmien kuolema saapuu aina ulkopuolelta, tämä tuho pesii kuitenkin myös sisäpuolella. Tällä DjaG tarkoittavat sitä, että allianssin yleinen redusoimattomuus filiaatioon, liittoutumien riippumattomuus, tapa jolla ne toimivat poliittisia ja taloudellisia suhteita ohjaavana elementtinä, primitiivinen etuoikeusjärjestelmä, lisäarvon mekanismi jne... tämä kaikki kaavailee jo despoottista muodostumaa ja kastijärjestelmää.

Toisin sanoen, despoottisen muodostuman tarkkana ilmaantumisen hetkenä voidaan antaa vain uuden eksogeenisen allianssin muodostuminen, ei vain aikaisempien allianssien tilalle, mutta suhteessa niihin.

Tämä uusi allianssi ei muistuta lainkaan traktaattia (valtiosopimusta) tai sopimusta. So. mikä alistetaan ei ole aikaisempi allianssien ja jatkettujen filiaatioiden hallitsemisjärjestelmä, vaan ainoastaan sen määräävä, ratkaiseva luonne: ne pysyvät pystyssä, koska ne hankkivat lisäarvon materiaalin. Itse asiassa tämä ilmaiseekin aasialainen tuotantotavan erityisen luonteen: maalaisyhteisöt pysyvät pystyssä, jatkavat tuottamistaan, inskriptiotaan ja kulutustaan; mutta ainoastaan valtiokoneen työosina (ne ovat ainoa asia mistä valtio piittaa) ja kaiken lisäarvon haltuunottavan valtion ylitsekäyvän kokonaisuuden ylikoodaamina. Koko primitiivinen järjestelmä löytää itsensä liikkeellepantuna, ylivoimaisen ulkoisen voiman vaatimusten kohteena ja kukistamana, uusien päämäärien palvelukseen asetettuna.

Tämä tulee hyvin selväksi velan ja rahan kautta. Sillä ei ole mitään epäselvyyttä siitä, että raha ei synny palvelemaan kaupankäynnin tarpeita tai ainakaan sillä ei ole mitään autonomista kaupallista mallia. Despoottisella ja primitiivisellä koneella on yhteistä dekoodattujen virtojen pelko, tuotannon mutta myös vaihdon ja kaupankäynnin virtojen, jotka voisivat karata valtion monopolia, sen tiukkoja rajoituksia ja näiden virtojen tukkimista. Kapitalismi ei syntynyt Kiinassa 1200-luvulla (vaikka tarpeelliset tieteelliset ja tekniset keksinnöt olivat olemassa) koska valtio sulki heti kaivokset kun sen metallireservejä pidettiin riittävinä, ja valtio piti kaupankäyntiä tiukassa kontrollissa: kauppias virkailijana.

Kaupan suhde rahaan onkin synteettinen, yhdistävä, eikä analyyttinen, erittelevä, jäsentävä. Raha on fundamentaalisti erottamaton, ei kaupankäynnistä, vaan veroista, valtion apparaatin ylläpitäjänä. Tässä mielessä rahan - rahan kierron - keksintö tarkoittaakin keinoa tehdä velasta loputon.

Velkaa jota ei voi enää maksaa "paikallisilla valuutoilla", vaan kaikkien on maksettava yhdellä ja samalla arvon edustajalla: rahalla/kullalla, josta tulee nyt lisäarvon ylikoodattu muoto, muoto joka ei ilmaise paikallisia koodauksia, vaan despootin (transsendentaalista) lakia, arvon ulkopäin säädettyä standardia. Sellaisena (tribuuttina, verona) raha merkitseekin ensimmäistä suurta koodien ja merkityksen deterritorialisaatiota: arvo poistuu merkityksellisistä asioista ja kertyy sen sijaan kultaan tai rahaan universaalina ekvivalenttina. Despotismissa raha on kuitenkin edelleen ulkopuolelta säädetty arvon standardi, se on edelleen "ulkomaan valuuttaa" paikallisille symbolisille järjestyksille. Tribuutti-rahan abstrakti arvo ei ole vielä vaihto-arvo, vaan ikäänkuin velka-arvo.

Uutta ei ole vain raha, mutta myös kirjoituksen käytäntö, jonka despootti lanseeraa. Lainsäädäntö, byrokratia, kirjanpito, verojen keräys. Barbaariset yhteiskunnat ovat kirjallisia: ei siksi etteikö primitiiveille olisi ollut graafista systeemiä, vaan siksi että heidän graafinen järjestelmänsä oli autonominen ja riippumaton äänestä. Barbaariset sivilisaatiot ovat kirjallisia, ei siksi että ääni olisi kadonnut, vaan siksi että graafinen järjestelmä on menettänyt riippumattomuutensa, siitä on tullut alisteista äänelle.

Kun primitiivinen representaation järjestelmä oli konnotaation järjestys, koska puhuttu sana oli moninainen merkki (allianssista), niin kuin oli myös graafilla kirjailtu ruumis (filiaation moninainen merkki), joka konnotoitui äänen kanssa. Kun siihen lisättiin katsova silmä, tämä oli "konnotaation järjestys", joka koodaa yksittäisen ruumiin, merkitsee sen heimosysteemillä ja osoittaa sille paikan velkojen ja koodin lisäarvon yleisessä taloudessa.

Despoottisessa representaatiossa on sen sijaan kysymys alistamisen järjestyksestä: graafi, graafinen merkki deterritorialisoituu, siltä viedään sen monimerkityksellisyys ja sen monet konnotaatiot, ja siitä tulee yksiulotteinen äänen tai puheen transkriptio = lain kirjain, kirjanpidon kirjain, despootin halun merkki. Samaan aikaan lingvistinen äänne assosioidaan tämän kirjoituksen itsessään merkityksettömän "kuolleen kirjaimen" kanssa, joka tekee siitä arbitraarista (Saussuren merkitsijä). Lopuksi äänteelle annetaan merkitys, ei paikallisissa konnotaation verkostoissa, vaan despootti-lain auktoriteetilla, joka pakottaa lingvistisen säännönmukaisuuden, kiinteän yksi-yhteen-suhteen jokaisen äänteen ja sitä vastaavan käsitteen kanssa.

Kun subordinaation järjestys syrjäyttää konnotaation järjestyksen, tämä taikakolmio (ääni-kuun(te)leminen, graafi-ruumis, silmä-kipu), murskautuu (tai siitä tulee pyramidin pohja): ääni sanelee (säätää, julistaa) eikä enää laula, graafi ei enää tanssi, se lakkaa elävöittävästä/henkevöittämästä ruumiita; se asettuu taululle, kiveen ja kirjoihin kirjoitukseksi, silmä asettuu lukemaan. Tämä on se hetki jolloin kysymys, "mitä se tarkoittaa?" kuullaan ensimmäisen kerran.

Ferdinand de Saussure'n lingvistiikka despoottisen representaation muotona, jossa merkitsijä dominoi merkittyä:

Nyt tämä alkaa varmaan tulla selväksi: on kysymys halun-tuotannon historiasta, yhteiskuntia muodostavien synteesien historiasta, joka aktualisoituu kahden muodostuman kohtaamisissa.

Kapitalistinen aksiomatiikka

Kuuntele

DjaG:n ajatuksena on että kapitalistinen vaihto on se raja joka vainoaa esikapitalistisia yhteiskuntia, ja jota primitiivinen kone koodaa ja despoottinen kone ylikoodaa saadakseen manattua pelon dekoodatuista virroista pois. Dekoodautumista on ollut aina (antavat esimerkkejä Roomasta, feodalismista, Kiina jne.), mutta se ei sellaisenaan ole riittävästi, että kapitalismi syntyisi. Mitä tarvitaan on näiden dekoodattujen virtojen (myydyn omaisuuden, kiertävän rahan, tuotantokeinojen, työläisten) kohtaaminen, tarvitaan niiden konjunktio, niiden reagoimista toinen toiseen, että kapitalismi syntyisi. Siksi kapitalismia ja sen katkosta aikaisempaan eivät määritä vain dekoodatut virrat, vaan yleinen virtojen dekoodautuminen, mutta erityisesti deterritorialisoitujen virtojen konjunktio.

Pääoman sydämessä Marx osoittaa kahden elementin kohtaamisen: deterritorialisoitu työläinen, josta oli tullut vapaa ja paljas ja jonka täytyi myydä työkykyään ja dekoodattu raha josta oli tullut pääomaa, ja joka pystyi ostamaan sitä.

Fakta on, että nämä kaksi elementtiä olivat seurausta despoottisen valtion segmentoitumisesta feodalismissa ja feodalistisen järjestelmän itsensä hajoamisesta, mutta sekään ei vielä selitä näiden kahden virran ulkoista konjunktiota (yhdenaikaisuuden ja koordinaation synteesiä, joka heti ja välittömästi vaikuttaa kumpaankin): tuottajien virran ja rahan virran, jotka olisivat voineet yhtä hyvin olla kohtaamatta ja elää "virtuaalisesti" vierekkäin, ilman minkäänlaista vapaiden työläisen ja raha-pääoman kohtaamista. Toinen prosessi riippuu maaomistusrakenteiden muuttumisesta (=>työläinen), jotka konstituoivat vanhan järjestyksen ja toinen riippuu aivan toisenlaisesta tapahtumien sarjasta, joka kulkee kauppiaan ja koronkiskurin reittiä, sellaisena kun ne marginaalisesti olivat vanhan järjestyksen ihohuokosissa. Tämä kohtaaminen on kapitalismin alkuperäinen aksiooma.

Kapitalistinen kone alkaa siitä hetkestä jolloin pääoma lakkaa olemasta allianssin pääomaa ja siitä tulee filiatiivista/isällistä pääomaa. Pääomasta tulee filiatiivista/isällistä, kun raha alkaa siittää rahaa, tai arvo lisäarvoa: arvo alkaa yhtäkkiä esittäytyä itsenäisenä substanssina joka on varustettu omalla liikkeellään, jossa raha ja hyödykkeet ovat vain muotoja, joita se ottaa ja vuorostaan heittää pois. Sen sijaan että se representoisi hyödykkeiden välisiä suhteita, se astuu nyt suhteeseen itsensä kanssa. Se erottelee itsensä alkuperäisenä arvona itsestään lisäarvona; kuten isä erottelee itsensä pojastaan, vaikka molemmat ovat yhtä ja yhdeltä ajalta: sillä "vain £10 lisäarvon kautta tulee alkuperäisestä (eteenpäin laitetusta) £100 pääomaa".

Olemmme differentaalisten suhteiden piirissä, siis eroavuutta koskevien tai siihen perutuvien suhteiden piirissä, joka määrittelee kapitalismille erityisen sosiaalisen kentän, ja myöntää abstraktiolle (rahalle) sellaisenaan sen varsinaisen konkreettisen arvon, sen "tendenssin konkretisaatioon".

DjaG esittelevät Differentiaalisuhteen Dy/Dx, jossa Dy derivoituu työvoimasta ja konstituoi muuttuvan pääoman heilahtelut ja jossa Dx johtuu itsestään pääomasta ja muodostaa kiinteän pääoman heilahtelut. Filiatiivisen/isällisen pääoman muoto x + dx seuraa näiden dekoodattujen virtojen virtaamisesta, niiden konjunktiosta. Tämä differentaalisuhde ilmaisee siirtymän koodin lisäarvosta jatkuvan virran, jatkuvan liikkeen (flux) lisäarvoon. Se että matemaattinen ilmiasu korvaa nyt vanhan koodin tarkoittaa vain sitä, että nyt ollaan tekemisissä aivan toisenlaisen koneen, toisen lajin koneen kanssa, joka toimii täysin toisella tavalla.

Jatkuvan virtaamisen lisäarvo muodostuu tuotannontekijöihin (työ, materiaalit, teknologia) investoidun rahan virran ja tuotanto-kulutus-kierron lopussa palaavan rahan virran kvantitatiiviseja differentiaalina. Ei ole mitään väliä mitä laadullisesti tuotetaan, vain että tuotantoa tapahtuu ja että lisäarvo realisoituu. Sosiaalisen tuotanto ei ole enää organisoidu paikallisesti tukemaan mobiilija velkasuhteita, eikä se ole enää despootin kautta tai takia hierarkkisesti organisoitua: kapitalistinen sosiaalisen tuotanto on organisoitu lisäarvon tuottamiseksi sen itsensä takia.

Eli tässä on nyt kysymys siitä mitä DjaG kutsuvat dekoodattujen virtojen aksiomatiikaksi. Se eroaa sosiaalisista koodeista siinä, että koodi luo aina epäsuoria, rajallisia suhteita asioiden välille, jotka perustuvat laadullisille, ei-ekonomisille eroille, kun taas aksiomatiikka muodostaa suoria (välittömiä) suhteita, jotka perustuvat abstrakteille määrille.

Matematiikassa aksiooma on lähtökohta, jota itseään ei voida perustella tai oikeuttaa, mutta joka sen sijaan toimii perustana ja oikeuttajana kaikille muille askelille ja propositioille: aksioomien valinta käsittää niiden teknisten perustermien valinnan, jotka jätetään perustelematta, koska yritys perustella kaikki termit johtaisi loputtomaan regressioon.

DjaG aloittavat keskustelunsa kapitalismista nimenomaan aksiomatiikkana. Kapitalismin alkuperäinen ja edelleen tärkeä aksiooma yhdistää likvidin rahan (rahallinen omaisuus joka ei enää ilmene maaomaisuutena) ja "vapaiden työläisten" (työläiset eivät enää sidottuina tiettyyn tuotannon keinoon, ja siten ilman toimeentulon keinoa ja siten pakottettuina myymään työvoimaansa) deterritorialisoidut ja kvantifioidut virrat. Ja etsiessään jatkuvasti uusia voiton lähteitä, kapitalismi aksiomatisoi (asettaa konjunktioon) jatkuvasti muita kvalitatiivisesti erilaisia resurssivirtoja muuntaen ne kvantitatiivisesti vaihdettaviksi hyödykkeiksi markkinoilla: raaka-aineiden ja työtaitojen virrat, mutta myös tieteellisen tiedon, kuluttajapreferenssien virrat jne.

Siinä missä koodeilla on hetkellistä pysyvyyttä ja itseriittoisuutta, oli se sitten tatuoinneissa tai tapojen ja myyttien muodossa, ja vaikka niillä on taipumusta muuttua toisiksi, aksioomat ovat sen sijaan puhtaasti operationaalisia: ne eivät tarjoa mitään kommentoitavaksi tai eksegesikselle, vaan ovat sen sijaan pelkkä toimintaan laitettava sääntöjen joukko. Juuri tässä mielessä kapitalismi myös korjaa itseään ja kohoaa ristiriitaisuuksiensa yli: se lisää uusia aksioomia.

Eli ei ole kysymys vain virtojen dekoodauksesta, vaan sosiaalisen koneen aksiomatiikasta, joka ottaa vanhojen koodausten paikan ja organisoi kaikki dekoodatut virrat, joihin kuuluvat niin tieteellisten ja teknisten koodien virrat kuin inhimillisten koodin virratkin; ne kaikki organisoidaan kapitalismin funktioksi ja sen päämääriä varten.

Juuri tätä DjaG tarkoittavat kapitalistisen aksiomatiikan perustavalla kyynisyydellä: kaikki merkitykset ovat tiukasti alisteisia määrällisten virtojen konjunktioille ja jatkuvasti dekoodauksen kohteina, kun pääoma muuntaa itseään sen laajentumisen prosessissa.