I VÄESTÖILMIÖT JA VÄESTÖTIEDE

1. Väestötiede ja väestötekijät
2. Väestötieteen määritelmä ja väestötieteen asema tieteiden kentässä
3. Väestötieteen historiaa

1. VÄESTÖTIEDE JA VÄESTÖTEKIJÄT

Monikielinen väestötieteen sanakirja (sen suomenkielinen laitos vuodelta 1962) määrittelee väestötieteen tehtäväksi "tutkia ihmisten muodostamia populaatioita, väestöjä, erityisesti niiden suuruutta, rakennetta (koostumusta) ja kehitystä sekä niiden kvantitatiivisesti ilmaistavissa olevia ominaisuuksia".

Väestötiede (eli demografia) tutkii siis yleisesti ilmaisten:

• ihmisväestöjä eli -populaatioita sekä
• niissä tapahtuneita muutoksia ja
• pyrkii näin lisäämään ymmärtämystä
  1. väestönkehityksestä,
  2. väestönkehitykseen vaikuttavista tekijöistä ja
  3. väestönkehityksen seurauksista

Väestötieteen mielenkiinto siis kohdistuu yksilöiden muodostamiin joukkoihin (tai yhteismääriin), ei niinkään yksittäisiin ihmisiin. Kiinnostuksen kohteena ovat nimenomaan IHMISjoukot eli ihmispopulaatiot, eivät esimerkiksi eläin- tai kasvipopulaatiot.

Yllä oleva määritelmä kuvastaa myös sitä, että väestötiede on luonteeltaan kvantitatiivinen tiede: kiinnostuksen kohde on väestön mitattavissa olevissa ominaisuuksissa ja näiden ominaisuuksien muutoksissa. Väestötieteelle on täten ominaista kuvaileva ja selittävä tutkimusote. Demografia -termin etymologiakin kuvastaa samaa asiaa: sana tulee kahdesta kreikankielisestä sanasta, joista ensimmäinen tarkoittaa kansaa tai väestöä ('demos') ja jälkimmäinen kuvausta ('graphia'), eli demografia tarkoittaa sanamukaisesti 'kansankuvausta'.

Kiinnostus määrällisesti mitattaviin asioihin ei tietenkään sulje pois laadullisten eli kvalitatiivisten aineistojen käyttöä ja tulkinnallista tutkimusotetta. Kvalitatiiviset aineistot ovat tärkeitä, jopa välttämättömiä, erityisesti kehitysmaita tutkittaessa. Kvalitatiivinen tutkimustapa on välttämätön esimerkiksi parisuhteen muodostamista ja lastenhankintaa koskevissa tutkimuksissa ihmisten asenteiden, valintojen ja päätöksenteon ymmärtämiseksi.

Ollakseen väestötiedettä, tutkimuksen kiinnostuksen täytyy kohdistua johonkin tai joihinkin ns. väestötekijöihin ja väestöllisiin ilmiöihin. Väestötekijät voidaan yleisellä tasolla jakaa väestön tilaa kuvaaviin tekijöihin ja väestönmuutoksia kuvaaviin tekijöihin.

Väestötieteen tutkimuskohteita voidaan havainnollistaa seuraavan esimerkin avulla. Esimerkki kuvaa myös sitä, että väestössä yksilötasolla tapahtuneet muutokset muokkaavat ajassa väestöä, sen määrää ja rakennetta.

Oletetaan, että meillä on jonkin vuoden lopussa seuraavanlainen, yhden pienen kerrostalon asukkaista koostuva väestö:

Väestön sukupuoli- ja ikärakenne voidaan piirtää seuraavaksi graafiseksi kuvaajaksi, niin kutsutuksi ikäpyramidiksi:

Pikaisella silmäyksellä ikäpyramidiin näemme, että kyseisen kerrostalon

• väestössä on hieman enemmän naisia kuin miehiä
• väestön ikärakenteessa korostuvat keski-ikäiset ja toisaalta lapset, eli talossa on paljon lapsiperheitä

Seuraavan vuoden aikana asukkaat kokevat seuraavat tapahtumat:

Mattilan leskirouva, 83, kuolee;
Urho Hirvosen, 71, dementia pahenee ja hänet siirretään laitokseen;
Rouva Karttunen, 33, synnyttää kaksoset, kolmannen ja neljännen lapsensa, Jasminen ja Ruusun;
Niina Turtonen, 19, muuttaa pois vanhempiensa kotoa yhteen poikaystävänsä kanssa toiseen taloon;
Lehtoset eroavat ja isä Yrjö, 40, muuttaa pois talosta.

Tämän vuoden lopussa kerrostalon väestön sukupuoli- ja ikäjakauma on muuttunut seuraavaksi:

ja se voidaan jälleen piirtää ikäpyramidiksi

Yksilöitä koskevat tapahtumat ovat saaneet aikaan muutoksia väestön ikä- ja sukupuolirakenteessa. Pyramideja vertaamalla näemme, että

• naisten osuus väestöstä on lisääntynyt
• syntyneiden lasten ja muutaman kuolintapauksen johdosta väestön ikärakenne painottuu entistä enemmän nuoriin ikäluokkiin, eli väestön ikärakenne on nuorentunut

Esimerkki näyttää, miten eri väestötekijät vuorovaikutuksessa toisiinsa ovat muuttamassa väestöä ja sen rakennetta. Toisaalta myös väestön rakenne on vaikuttamassa väestötapahtumien esiintymiseen, sillä esimerkiksi kuolemien määrä on erityisen suuri väestöissä, joissa on paljon vanhoja ihmisiä. Eri väestötekijöiden ristikkäisvaikutukset muodostavat monimutkaisen ns. väestösysteemin, jonka ymmärtämiseen väestötieteessä pyritään. Ajassa tarkasteltuna eri väestötekijöiden kehitys ja niiden ristikkäisvaikutukset määräävät minkälaiseksi kunkin maan tai muun alueen väestödynamiikka eli väestönkehitys muotoutuu.

Väestötieteen tutkimuksen lisääntyminen on tosin johtanut tutkimuksen eriytymiseen ja tutkija voi omistaa uransa yhden ainoan väestöilmiön, esimerkiksi siirtolaisuusliikkeiden, tutkimiseen, mutta yleisemmin väestötieteessä ei olla ensisijaisesti kiinnostuneita yhden väestötekijän määrällisestä vaihtelusta ajassa ja paikassa.

Väestötieteessä yritetään siis ymmärtää:

useamman väestötekijän keskinäisiä vuorovaikutuksia
eli väestötekijöiden kehitystä & niiden ristikkäisvaikutuksia
=> väestödynamiikka eli väestönkehitys

ja

yksittäisen väestötekijän kehitystä ja siihen vaikuttavia, myös väestösysteemin ulkopuolisia, tekijöitä
=> väestöilmiön ymmärtäminen

ja

väestötekijöiden vaikutuksia ympäröivään yhteiskuntaan, eli väestöllisten ilmiöiden seurauksia yhteiskunnan kannalta

2. VÄESTÖTIETEEN MÄÄRITELMÄ JA VÄESTÖTIETEEN ASEMA TIETEIDEN KENTÄSSÄ

Yllä oleva kerrostaloväestö esimerkki kuvaa sitä, miten väestöllisiä ilmiöitä voidaan kvantitatiivisesti (eli määrällisesti) kuvata ja tutkia. Kun väestötiede ensikerran 1800-luvun puolivälissä määriteltiin, väestötieteellä tarkoitettiin nimenomaan tällaista väestösysteemin kvantitatiivista tarkastelua suljettuna järjestelmänä, jossa väestötekijöitä ei tarkastella yhteydessä ei-väestöllisiin tekijöihin. Tältä perustalta puhuttiin väestötieteen kolmesta eri haarasta:

1. Deskriptiivinen väestötiede, joka oli pitkälti yksinkertaista väestöllisten ilmiöiden kuvailua.
2. Formaalinen l. teoreettinen väestötiede, jossa tarkasteltiin väestötekijöiden funktionaalisia yhteyksiä käyttäen matemaattisia kaavoja ja malleja, usein abstraktien väestöjen avulla (ei minkään oikean valtion todellisen väestön avulla). Formaalinen demografia on se tutkimusperinne, joka loi väestöä koskevalle tutkimukselle
   • teoreettista perustaa sekä
   • kehitti mittausmenetelmiä.
3. Väestöanalyysi, joka oli pelkkää kuvailua pidemmälle vietyä todellisten väestöjen ja niiden kehityksen tutkimista.

Näin ymmärretyn väestötieteen pohjalta voidaan luoda tieteenalan suppea määritelmä, jonka mukaan väestötieteellä tarkoitetaan väestöjen koon ja kehityksen tarkastelua tutkimalla kvantitatiivisesti mitattavissa olevia väestöjen ominaisuuksia, rajoittamalla tarkastelun edellä mainittuihin keskeisimpiin väestötekijöihin ja niiden välisiin keskinäisiin vuorovaikutussuhteisiin.

Suppean määritelmän 'laajennetun' version mukaan väestötieteellisissä tutkimuksissa kiinnostuksen kohteena voivat olla myös muut väestön ominaisuudet kuin välittömästi väestömäärään ja sen muutoksiin vaikuttavat tekijät. Tällöin tutkitaan esimerkiksi:

• väestön sosiaalisia ominaisuuksia: syntymäpaikkaa, koulutusta, sosioekonomista asemaa,
• väestön taloudellisia ominaisuuksia: työvoimaan kuulumista, ammattia, tuloja ja
• väestön etnisiä ominaisuuksia: uskontokuntaa, kansallisuutta, kansalaisuutta ja äidinkieltä ja tietysti vastaavia muutosta kuvaavia tekijöitä, kuten työvoimaan tulemista tai poistumista, sosiaalista liikkuvuutta, uskontokunnan vaihtamista jne.

1800-luvun puolivälissä ja loppupuolella väestötiede oli varhaisen tilastotieteen tärkeä osa-alue. Väestötekijöiden ja -ilmiöiden tutkiminen on kuitenkin paljon varhempaa perua ja väestöä koskevaa tutkimusta on tehty pitkään muidenkin tieteenalojen kuin vain väestötieteen piirissä. Tätä osoittaa esimerkiksi poliittisen aritmetiikan, klassisen taloustieteen ja terveystutkimuksen kiinnostus väestötekijöihin. Väestöilmiöitä koskevaa tutkimusta tehdään nykyäänkin väestötieteen lisäksi etenkin yhteiskuntatieteissä (sosiologiassa, taloustieteessä), humanistisissa tieteissä (historiassa, sosiaalipsykologiassa), luonnontieteissä (maantieteessä, biologiassa) sekä lääketieteissä (epidemiologiassa, väestögenetiikassa).

Väestötieteellisen tutkimuksen tosiasiallista kenttää kuvastaa väestötieteen laaja määritelmä, jonka mukaan väestötieteessä ollaan kiinnostuneita myös väestöllisten ilmiöiden yhteyksistä lukuisiin (laajasti ymmärrettynä) yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Tämän määritelmän mukaan väestötieteessä tutkitaan myös ei väestöllisten (yhteiskunnallisten, taloudellisten ja kulttuuristen) tekijöiden vaikutuksia (puhtaasti) väestöllisiin ilmiöihin ("väestöön vaikuttaminen") ja toisaalta väestöllisten ilmiöiden vaikutuksia takaisin ympäröivään yhteiskuntaan ("väestöllisten ilmiöiden yhteiskunnalliset vaikutukset").

Väestötieteen suppea ja laaja määrittely heijastuu myös siinä, että erityisesti anglosaksisessa kirjallisuudessa tehdään usein ero käsitteiden 'demography' (väestötiede) ja 'population studies' (väestöntutkimus) välille.

'Demography' viittaa väestön tilaa ja muutoksia koskevien kvantitatiivisten tekijöiden tutkimiseen. Kiinnostus kohdistuu väestösysteemiin suljettuna järjestelmänä, ja tämän systeemin ulkopuolisia ei-väestöllisiä tekijöitä ei oteta huomioon.

'Population studies' sisältää myös väestötekijöiden yhteyksien tutkimisen sosiaalisiin, taloudellisiin, poliittisiin, biologisiin, geneettisiin ja maantieteellisiin tekijöihin. Se kattaa eri tieteenaloilla tehtävän väestöä koskevan tutkimuksen, jossa kysymyksenasettelut ja tutkimuksen viitekehykset tulevat kultakin tieteenalalta.

Tällä kahtiajaolle ei kuitenkaan nykyään ole selkeätä vastiketta todellisuudessa. Suurin osa väestötekijöitä koskevasta tutkimuksesta voidaan luokitella jälkimmäiseen, väestöntutkimuksen, kategoriaan. Tällä kurssilla väestötiede ymmärretään laajan määritelmän mukaisesti ja näin käsitteet väestötiede ja väestöntutkimus ovat synonyymejä.

Jos kerran väestötekijöitä tutkitaan paljon myös muiden tieteenalojen kuin väestötieteen piirissä, onko väestötiede ollenkaan oma tieteenalansa vai vain eri tieteenalojen risteyskohta? Onko väestötiede olemassa omana tieteenään vai vain menetelmätieteenä (vrt. epidemiologia)?

Väestöntutkimus voidaan tavallaan ajatella sateenvarjokäsitteenä, joka kattaa eri tieteenalojen piirissä tehdyn väestöllisiä ilmiöitä koskevan tutkimuksen. Milloin sitten voidaan puhua väestötieteellisestä tutkimuksesta? On olemassa kolme keskeistä tekijää jotka edellytetään, jotta voidaan puhua nimenomaan väestötieteellisestä tutkimuksesta:

• tutkitaan jotain väestöilmiötä / väestötekijää
• ymmärretään väestöllisen mittauksen perusteet (erityisesti periodin, kohortin ja riskiväestön käsitteet)
• ymmärretään väestötekijöiden keskinäisen vuorovaikutuksen eli väestödynamiikan periaatteet.

Väestötiede on kehittymässä - ellei omaksi tieteekseen - ainakin hahmotettavissa olevaksi monitieteiseksi tutkimusalueekseen. Nykyään väestötieteelle on ominaista ongelmakeskeisyys. Seuraavassa esimerkkejä väestötieteen kysymyksenasetteluista:

• miten yhteiskunnalliset tekijät, terveydenhoito ja yksilöiden käyttäytymiseen liittyvät tekijät ovat vaikuttaneet kuolleisuuden kehitykseen?
• miten väestönkehitys vaikuttaa väestörakenteeseen ja minkälaisia yhteiskunnallisia vaikutuksia tällä pidemmällä tähtäimellä on?
• minkälaisia keskinäisiä vaikutuksia on väestönkehityksellä ja taloudellisella kehityksellä, ja miten ne heijastuvat ympäristöön?
  • väestönkasvun ja luonnonvarojen vähenemisen, saastumisen jne. väliset yhteydet (kehitysmaat)
  • väestön vähenemisen ja ikääntymisen taloudelliset ja sosiaaliset seuraukset (teollistuneet maat)

Tällaiset ongelmakeskeiset tutkimustehtävät edellyttävät nimenomaan monitieteistä lähestymistapaa.

3. VÄESTÖTIETEEN HISTORIAA

Väestöä, sen kokoa ja kasvua koskevat pohdinnat ovat olleet kirjoitetuissa teksteissä esillä jo antiikin ajoista alkaen. Muun muassa kreikkalainen filosofi Platon pohti kirjoituksissaan sitä, kuinka väestön koko voitaisiin pitää hänen hahmottamalleen ihannevaltiolle sopivana. Keskiaikaisissa lähteissä, muun muassa kronikoissa, on tietoja alueellisista väestömääristä ja esimerkiksi kuolleiden määristä sotien ja tautiepidemioiden aikana. Väestötiede on kuitenkin tutkimusalue, jossa empiirisiä aineistoja käyttäen selvitetään väestöntekijöiden kehitystä ja eri väestötekijöiden keskinäistä vuorovaikutusta. Tällaisena tutkimusalueena väestötiede on uudempaa perua.

Ensimmäisenä väestötieteilijänä, väestötieteen "isänä", pidetään englantilaista John Grauntia (1620-1674), joka vuonna 1662 julkaisi teoksen "Natural and Political Observations ... Made upon the Bills of Mortality" (useita painoksia, joista viimeisin v. 1665). Teoksessaan Graunt käytti päälähteenään Lontoon kaupungin Bills of Mortality -tilastoja, joiden perusteella hän saattoi tutkia syntyneiden ja kuolleiden määrän vaikutusta Lontoon väestönkehitykseen ja yleensä väestöilmiöissä esiintyvää säännönmukaisuutta. Hän saattoi muun muassa todeta, että Lontoon väestö olisi kuolleiden syntyneitä suuremman määrän vuoksi vähentynyt mutta että Lontoon positiivinen muuttotase piti pidemmän ajanjakson puitteissa väestönkasvua yllä. Tämä päättely osoitti, että hän pystyi hahmottamaan väestötekijöiden keskinäiset yhteydet väestönkehityksen muovaajana.

Grauntin työtä seurasivat seuraavina vuosikymmeninä monet muut empiiristen aineistojen käytölle perustuvat tutkimukset toisaalta Englannissa ja toisaalta Alankomaissa. Tutkijoista voi mainita ensinnäkin tähtitieteilijänä paremmin tunnetun Edmund Halleyn (1656-1742), joka laati 1690-luvulla ensimmäisen suunnilleen nykyisen kaltaisen kuolleisuus- ja eloonjäämistaulun eli elinajan taulun. Se perustui syntyneiden ja kuolleiden tietoihin, jotka oli saatu Breslaun (nykyisin läntisessä Puolassa) kaupungista.

Graunt, John: Natural and Political Observations ... Made upon the Bills of Mortality (1662).

Toinen englantilainen väestötieteen oppihistoriaan elämään jäänyt tutkija on Gregory King (1648-1712), joka vuonna 1696 julkaisi tutkimuksensa "Natural and Political Observations and Conclusions upon the State and Conditions of England". Työn empiirinen aineisto perustui lähinnä vuoden 1690 savuluetteloon (hearth-tax records), joka oli veronkannon yhteydessä syntynyt lähdeaineisto. King arvioi henkilömäärän savua kohden eri tyyppisissä yhteisöissä ja laski tällä perusteella Englannin ja Walesin väestömääräksi 5,5 miljoonaa henkeä. Arvio oli nykytietämyksenkin mukaan melko lähellä totuutta. King esitti myös laskelman koko maailman väestömäärästä vuonna 1695 maanosittain. Toisen englantilaisen, William Pettyn, aiempi arvio oli ollut 320 miljoonaa vuonna 1680. Kingin arvio oli 626 miljoonaa, joka on myös nykyisin vakavasti otettavien väestömääräarvioiden haarukassa.

Väestötieteen synty ja poliittinen aritmetiikka

Tyhjentävää selitystä sille, miksi väestötiede empiirisenä tutkimusalueena syntyi 1600-luvun jälkipuoliskolla ja miksi se syntyi juuri Englannissa, ei ole tuotu esille. Oheisessa kaaviossa on esitetty yksinkertaistettu malli niistä vuorovaikutuskentistä, joiden avulla väestötieteellisen tutkimuksen kehittymistä ja suuntauksia on ajateltu voitavan hahmottaa. Siinä väestötieteen tutkimuksen edellytyksinä on korostettu empiirisen aineiston ja siihen liittyvän tilastoteorian merkitystä toisaalta ja yhteiskunnan kehityksen, eräänlaisen "yhteiskunnallisen tilauksen" merkitystä toisaalta. Väestön määrä ja väestönkasvu nähtiin talouden ja poliittisen painoarvon näkökulmasta valmiiksi tärkeinä, eikä 1600-luvun jälkipuolisko tai Englannin tilanne edusta tässä mitään käännekohtaa. Varsinaisia väestötilastolähteitä ei vielä 1600-luvulla ollut Englannissa eikä käytännössä muuallakaan eikä myöskään väestötietojen käsittelyyn kehiteltyjä tilastomenetelmiä. Graunt ja muut varhaiset väestöntutkijat keksivät käyttää jo pitempään olemassa olleita lähdeaineistoja, kuten Bills of Mortality, veroluetteloita ja kirkonkirjoja, väestöilmiöiden tutkimiseen.

Varhainen väestöntutkimus oli osa poliittisena aritmetiikkana tunnettua tutkimusta, jossa väestöilmiöiden tutkiminen oli merkittävällä sijalla. Laajasti ottaen poliittinen aritmetiikka oli yhteiskunnan ilmiöiden tutkimista kvantitatiivisia aineistoja käyttäen, erityisen talouteen ja väestöön liittyen. Poliittisen aritmetiikan tradition vahvuus 1600-luvun jälkipuoliskon Englannissa on liitetty nousevaan kapitalismiin ja kauppamerenkulun suureen merkitykseen. Jo yksin yritysten kirjanpito totutti numerollisiin laskelmiin, ja merenkulun suuret riskit johtivat vakuutustoimintaan, joka edellytti riski- ja rahoituslaskelmien tekemistä. Ei olekaan sattumaa, että myös väestöilmiöiden tarkastelutavaksi vakiintui tapahtumariskien laskeminen. Poliittisen aritmetiikan perinne ei rajoittunut yksin Englantiin, vaan se levisi myös muualle Eurooppaan. Poliittisen aritmetiikan edustajia onkin runsaasti eri Euroopan maissa, erityisesti läntisessä Keski-Euroopassa. Tutkimusperinteen varsinaisena kulta-aikana pidetään 1700-lukua.

Ensimmäiset väestöteoriat

Vilkas empiirinen tutkimus toi esille monia säännönmukaisuuksia väestöilmiöissä ja tiedon lisääntyminen loi pohjaa ensimmäisille väestöteorioille, joiden avulla pyrittiin tekemään ymmärrettäviksi ja yleispäteviksi, suoranaisiksi luonnonlaeiksi, eräitä väestökäyttäytymisen peruspiirteitä.

Eräänlaisena väestöteoriana voidaan pitää saksalaisen Johann Peter Süssmilchin (1707-67) esittämiä ajatuksia, jotka hän toi julki tutkimuksessaan "Die Göttliche Ordnung in den Veränderungen des menschlichen Geschlechts, aus det Geburt, dem Tode, und der Fortplanzung desselben erwissen", joka julkaistiin vuonna 1741 (uusi laajennettu versio v. 1761-62 ja 3. painos v. 1765). Hän selvitti etenkin myöhemmissä painoksissa laajalla materiaalilla säännönmukaisuuksia väestönmuutoksissa, joiden hän näki olevan teoksen pääotsikon mukaisesti osoituksena Jumalan suunnittelemasta järjestyksestä.

Yksi tärkeä Süssmilchin havainto liittyi poikalasten suurempaan lukusuhteeseen syntymässä. Koska poikalasten kuolleisuus oli kuitenkin havaintojen mukaan tyttölasten kuolleisuutta suurempaa, näki Süssmilch tässä Jumalan suunnitelleen yhteiskunnista monogaamisia, sillä sukupuolten välinen lukusuhde tuli epätasa-arvoisen kuolleisuuden vuoksi avioitumisiässä lähemmäksi tasapainoa. Empiria ei tosin tukenut aivan näin yksinkertaista oletusta, sillä poikien suurempi kuolleisuus oli varhaisella aikuisiällä johtanut jo naisten yliedustukseen väestössä. Tämän Süssmilch kuitenkin sovitti jumalaiseen järjestykseen viittaamalla siihen, että leskiksi jääneillä miehillä oli naisleskiä suurempi taipumus mennä uuteen avioliittoon.

Süssmilch, Johann Peter: Die Göttliche Ordnung... Erster Theil (1761).

Huomattavasti tunnetumpi väestöteoreetikko oli englantilainen Thomas Robert Malthus (1766-1834), joka vuonna 1798 julkaisi väestöoppinsa perusteet poleemisessa pamfletissa "An Essay on the Principle of Population as it Affects the Future Improvement of Society" (kirjoitus väestöopista ja sen vaikutuksista yhteiskunnan paremman tulevaisuuden parantamisen näkökulmasta). Kirjoituksen taustalla oli kiistely Englannin köyhäinhoitolaista. Malthus piti lakia haitallisena, koska se hänen mukaansa vastikkeetonta apua antaessaan rohkaisi köyhiä avioitumaan huolettomasti, ja tämän seurauksena oli suuria perheitä, jotka nekin jäivät köyhäinhoidon elätettäväksi. Malthusin lähtökohtana oli, että ihmiset ovat luonnostaan laiskoja. Kun Malthus esitti pamfletissaan väestöoppinsa, se oli aluksi vailla selkeätä empiiristä pohjaa. Väestöntutkijana Malthus oli tässä vaiheessa "amatööri", eikä ollut lukenut edes keskeisten väestöntutkijoiden teoksia. Tämän on nähty johtaneen toisaalta käsittelyn tuoreuteen. "Essee" herätti heti suurta huomiota ja sitä kohtaan esitettiin myös voimakasta kritiikkiä. Kritiikki pakotti Malthusin puolustautumaan ja hän alkoi etsiä aineistoa tukemaan väestöoppinsa väittämiä. Tämän työn yhteydessä Malthus kehittyi samalla väestöilmiöiden tuntijaksi. Tutkimustensa perusteella Malthus julkaisi ensin uuden huomattavasti laajennetun painoksen vuonna 1803 ja tämän jälkeen vielä useita uusia painoksia, joissa oli laajoja lisäyksiä (etenkin vuosien 1806 ja 1817 painokset).

Malthusin suorastaan luonnonlakina esitetyn väestöopin keskeisenä väittämänä oli, että ihmisten nopean lisääntymistaipumuksen ja ravinnontuotannon kasvun välillä oli potentiaalinen ristiriita. Ihmiset pyrkivät rajattomasti lisääntymään, mutta ravinnontuotannon kasvun rajallisuus piti väestönkasvun kurissa kahdenlaisten esteiden avulla. Näistä ns. positiiviset esteet (positive checks) olivat kaikki sellaiset seikat, jotka lyhensivät ihmisten elinaikaa odotettavissa olevasta. Näihin kuuluu sodat, nälänhädät ja kulkutaudit. Nämä esteet vallitsisivat, elleivät ihmiset opi käyttämään ehkäiseviä esteitä (preventive checks), jotka käytännössä tarkoittivat sitä, että ihmiset lykkäisivät avioitumistaan, kunnes heillä on mahdollisuus elättää perheensä - joutumatta köyhäinhoidon vastuulle. Malthus näki, että ehkäisevät esteet olivat jo todellisuudessa toiminnassa eri yhteiskunnissa, etenkin ylemmissä yhteiskuntaryhmissä, joiden hän näki olevan "kauempana eläimistä". Väestöä oli valistettava, jotta ehkäisevien esteiden merkitys kasvaisi.

Malthusin tavoitteena ei ollut väestönkasvun pysäyttäminen vaan ravinnontuotannon kasvun rajoissa ihmisten ehkäisevän toiminnan ansiosta pysyttelevä väestönkasvu. Oli pyrittävä myös edistämään ravinnontuotannon kasvua, jotta väestö voisi kasvaa.

Menetelmällisesti Malthus ei vienyt väestötiedettä eteenpäin. Hän käytti kuitenkin hyväkseen laajaa empiiristä tietoa ja aineistoja monista eri maista, erityisesti kirjansa myöhemmissä painoksissa. Hän pyrki
myös arvioimaan kriittisesti näitä tietolähteitään.

Malthus, Thomas Robert: An Essay on the Principle of Population. J. Johnson (1798). 1. painos. Library of Economics and Liberty. 17 February 2003.

Malthus, Thomas Robert: An Essay on the Principle of Population. John Murray (1826). 6. painos. Library of Economics and Liberty.

Väestötiede syntyy

Vaikka empiiristä väestötutkimusta oli harjoitettu 1600-luvulta lähtien, väestötieteenä tunnettu tieteenala syntyi vasta 1800-luvun puolivälissä. Käsitettä väestötiede (demografia) lienee ensimmäistä kertaa käytetty vuonna 1855, kun ranskalaiselta Achille Guillardilta ilmestyi tutkimus "Éléments de statistique humaine, ou démographie comparée".

Vaikka väestöilmiöiden mittaamista ja sen teoreettista pohjaa oli kehitelty jossakin määrin myös aikaisemmin, 1800-luvun jälkipuolisko oli ajanjakso, jolloin väestöilmiöiden mittaamisen ja väestötekijöiden keskinäisten ristikkäisvaikutusten tilastolliseen analyysiin kehitettiin formaalit välineet. Tätä kautta väestötiede sai myös eräässä mielessä teoreettisen ytimen. 1800-luvun jälkipuoliskolla kehitetyt mittausmenetelmät ovat edelleen merkittävässä asemassa väestötieteen klassisten mittalukujen joukossa.

Teoreettisesta väestötieteestä ja sen pohjalta lähteneestä väestöilmiöiden analyyttisestä tilastollisesta tutkimuksesta tuli 1800-luvulla oma väestöntutkimuksen alueensa, joka kytkeytyi aikakauden "tilastoon". "Tilasto" voidaan tässä yhteydessä ymmärtää paitsi tilastotieteen yhtenä varhaisvaiheena myös pyrkimyksenä kehittää tilastojärjestelmiä ja tilastollisen esittämisen ja kuvailun menetelmiä. Väestötilastot olivat tässä kehityksessä keskeisellä sijalle. Väestötieteelliset mittausmenetelmät ja väestötilastot kehittyivätkin 1800-luvun jälkipuoliskolla rinnan ja keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

Vähitellen väestöntieteen formaali ydin otettiin käyttöön analyysivälineenä ja se oli yhtenä teoreettisena lähtökohtana myös muiden tieteenalojen piirissä tehtävässä väestöilmiöitä koskevassa tutkimuksessa. Esimerkiksi lääketieteessä epidemiologisina mittausmenetelminä tunnetut menetelmät ovat pitkälti väestötieteestä lainattuja ja sovellettuja.

Väestöntutkimukseen vaikutti kuitenkin myös kunkin tieteenalan oma kehitys. Esimerkki voidaan jälleen ottaa lääketieteellisestä tutkimuksesta, jossa 1800-luvun puolivälin vaiheilla voitiin havaita, kuinka väestön sosiaalinen ympäristö (työpaikkaolot, asuntojen vedensaanti ja viemäröinti, asunto-olot yleensä) vaikuttaa väestön terveyteen. Klassinen tutkimus tällä alueella on Edwin Chadwickin "Report of an Inquiry into the Sanitary Conditions of the Laboring Population of Great Britain" (1842). Tässä hän näytti kartoin, miten sairauksilla ja suurella kuolleisuudella on yhteytensä alueiden asuinahtauteen. Lisäksi hän osoitti keskimääräisen kuoliniän suuret erot eri sosiaaliryhmissä.

Väestönkasvun huolten aika

1900-luvun väestölliset kehityskulut toivat korostetusti esille väestönkasvua koskevat huolet. Nämä vaikuttivat paitsi väestöntutkimuksen suuntautumiseen myös kahteen merkittävään menetelmälliseen kehitysaskeleeseen.

Ajallisesti ensimmäinen näistä huolista koski erityisesti läntisten Euroopan maiden väestönkasvun jatkuvuutta hedelmällisyyden alkaessa voimakkaasti pienentyä 1800-luvun lopulta alkaen. Hedelmällisyyden pienentyessä ymmärrettiin, että väestönkasvun tulevaisuuden ennakoimiseen ei enää riitä, että menneen ajan väestönkasvun trendiviivaa jatketaan mekaanisesti tulevaisuuteen tai että väestönkasvun oletetaan muuttuvan jonkin yksinkertaisen matemaattisen kaavan mukaisesti, sillä myös väestön ikärakenne oli perusteellisessa muutoksessa.

1920-luvulla väestöennusteet saivat periaatteessa modernin muotonsa, kun kehitettiin sen aikaiset kohortti-komponenttimenetelmät, joissa otettiin itsenäisesti huomioon kunkin väestönkehityksen eri komponentin (syntyneisyys, kuolleisuus, muuttoliike) vaikutus tulevaan kehitykseen. Aluksi ei ymmärretty, kuinka suuria epävarmuustekijöitä ennusteisiin liittyy tulevaisuuden kuvaajina ja ne otettiin enemmän tai vähemmän varmoina tietoina väestömäärän tulevasta kehityksestä. Monissa maissa ennusteet herättivät suurta huolta ja johtivat pyrkimyksiin kääntää hedelmällisyyden aleneva suunta.

Toinen 1900-luvun huoli liittyi kehitysmaiden nopeaan väestönkasvuun, joka iski yleiseen tietoisuuteen 1950-luvulla. Äärimmillään on pelätty, että kehitysmaiden väestönkasvu on johtamassa maapallon kantokyvyn kannalta katastrofaalisiin seurauksiin ajatellen luonnonvaroja, ympäristön tilaa ja ravinnon saannin turvallisuutta. Pelot johtivat siihen, että tutkimuksen painopiste alkoi siirtyä hiljakseen teollistuneiden maiden väestöistä kehitysmaiden väestöihin.

Pyrkimykset tuottaa kehitysmaiden väestöistä totutunkaltaisia väestötietoja väestölaskentojen ja väestönmuutosten rekisteröintijärjestelmien avulla tuotti huonoa ja hidasta tulosta. Oli löydettävä muita keinoja kehitysmaiden väestöilmiöiden tutkimiseksi ja tämän tarpeen seurauksena kehitettiin ns. epäsuoria mittausmenetelmiä, joita voitiin soveltaa otantatutkimusten avulla kerättäviin aineistoihin. Otantatutkimuksista muodostuikin pääasiallinen keino kehitysmaiden väestöjen tutkimiseksi ja tietyn tyyppisistä otantatutkimuksista (muun muassa Demographic and Health Surveys) muodostui standardivälineitä tutkimuksen käyttöön.

Demographic and Health Survey -aineisto