Johdatus väestötieteeseen

Artikkelit

Minna Säävälä
"Väestö ja hedelmällisyys Etelä-Intiassa"

Veijo Notkola ja Mauri Nieminen
"Syntyvyyden pieneneminen Kiinassa ja Kiinan perhesuunnitteluohjelmat"

Äänitiedostot

Minna Säävälä
"Intian hedelmällisyys"
haastattelija: Kari Pitkänen

Windows Media Player

Real Player

IV SYNTYVYYS JA HEDELMÄLLISYYS

1. SYNTYVYYS JA HEDELMÄLLISYYS TUTKIMUSKOHTEENA

Syntyvyydessä tutkitaan lastenhankintaa. Jos syntyneiden määrää tarkastellaan tai mitataan suhteessa koko väestöön, puhutaan syntyvyydestä. Jos syntyneiden määrää tarkastellaan tai mitataan suhteessa hedelmällisessä iässä olevaan naisväestöön eli potentiaalisiin synnyttäjiin, puhutaan hedelmällisyydestä.

Miksi syntyvyys on (väestötieteellisesti ja laajemminkin yhteiskuntatieteellisesti) kiinnostava ja tärkeä tutkimuskohde? Asiaa voidaan tarkastella ainakin kahdesta (tietenkin toisiinsa liittyvästä) näkökulmasta: väestönkehityksen ja yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta.

2. SYNTYVYYDEN MITTAAMINEN

Syntyvyyttä kuten muitakin väestönmuutostekijöitä voidaan mitata yleisellä mittaluvulla, yleisellä syntyvyysluvulla, jossa johonkin väestöön tiettynä ajanjaksona syntyneiden määrä suhteutetaan saman väestön ja saman ajankohdan keskiväkilukuun.

Tämän mittarin perusteella 2000-luvun alkaessa syntyvyyden tasossa on hyvin suuria vaihteluita niin maailman maiden kuin maanosien välillä. Population Reference Bureaun maailman vuoden 2007 väestötaulukon (World Population Data Sheet) mukaan yleinen syntyvyysluku (keskiväkiluvun tuhatta henkeä kohti) vaihteli maanosien välillä seuraavasti:

Erot ovat odotetut. Syntyvyys on alhaisinta Euroopassa ja maanosissa, joissa on paljon eurooppalaisperäistä väestöä. Korkeimmat luvut löytyvät maanosista, joissa useat maat ovat köyhiä kehitysmaita. Joidenkin yksittäisten maiden syntyvyyslukujen vertailu tuo kuitenkin esille muun tiedon kanssa huonosti yhteensopivia lukupareja. Esimerkiksi Taiwanin yleinen syntyvyysluku (9) on suurin piirtein samalla tasolla kuin Suomen (11), vaikka edellisessä maassa naisille syntyy selvästi vähemmän lapsia. Itäafrikkalaisessa Mauritiuksessa on Suomeen verrattuna selvästi korkeampi syntyvyysluku (14), vaikka naista kohti syntyy lähes sama määrä lapsia.

Yleinen syntyvyysluku onkin huono mittari, jos pitää tarkastella naisten lastenhankintaa eli hedelmällisyyttä, koska yleiseen syntyvyyslukuun vaikuttaa muiden karkeiden mittalukujen tavoin naisten lisääntymiskäyttäytymisen ohella myös väestön ikärakenne. Hedelmällisyyden mittaukseen onkin käytettävä muita mittareita.

A. Hedelmällisyyden mittalukuja

Jotta hedelmällisyysikäisen naisväestön osuuden vaihtelu ei vaikuttaisi hedelmällisyyden tasosta saatavaan kuvaan, pyritään mittaamaan nimenomaan hedelmällisyyttä. Tällöin syntyneiden määrä suhteutetaan yksinomaan synnytysikäisiin naisiin eli potentiaalisiin synnyttäjiin.

Yleinen hedelmällisyysluku ilmoittaa, kuinka paljon lapsia syntyy keskiväkiluvun 1000 hedelmällisyysikäistä naista kohti. Alhaisen hedelmällisyyden maissa käytetään riskiväestönä useimmiten ikäryhmää 15-44-vuotiaat, mutta myös ikäryhmää 15-49-vuotiaat voidaan käyttää.

Yleinen hedelmällisyyslukukaan ei ole tarkka mittaluku siinä mielessä, että se ei ota huomioon sitä, että ikäjakson 15-44(49) sisälläkin synnyttämisen todennäköisyys vaihtelee voimakkaasti ikäjaksoina, yksin jo biologisista syistä. Näin yleisen hedelmällisyysluvun tasoon vaikuttaa hedelmällisyysikäisen naisväestön ikärakenne.

Ikäryhmittäisissä hedelmällisyysluvuissa tietyn ikäisille naisille syntyneiden lasten määrä suhteutetaan samanikäiseen naisväestöön kukin ikäryhmä kerrallaan. Ikäryhmittäiset hedelmällisyysluvut voidaan laskea joko

Laskutoimitus tapahtuu jakamalla syntyneet lapset avioliitossa ja avioliiton ulkopuolella syntyneisiin ja vastaavasti eri ikäiset naiset avioliitossa oleviin ja avioliiton ulkopuolella oleviin. Erityisesti Pohjoismaissa avioliiton ulkopuolinen hedelmällisyys on nykyisin suurta, koska lapsia on alettu enenevässä määrin synnyttämään avoliitoissa.

Ikäryhmittäiset luvut ovat tarkka hedelmällisyyden mittaluku, mutta ne pilkkovat tiedon useaan pieneen osatekijään (esimerkiksi 5-vuotisikäryhmiä käytettäessä 6-7 lukuun), jolloin kokonaiskuvan saaminen hedelmällisyyden eroista väestöjen/ajanjaksojen välillä voi olla vaikeaa.

Kokonaiskuvan saamiseksi lasketaankin usein jokin ikävakioitu hedelmällisyysindeksi, joka tiivistää ikäryhmittäisten lukujen antaman informaation yhdeksi mittaluvuksi, johon vertailtavien väestöjen ikärakenteiden erot eivät enää vaikuta.

Tällaiseen iän suhteen vakioituun hedelmällisyysindeksiin päästään "normaalilla" ikävakioinnilla.

Kokonaishedelmällisyysluku on yleisimmin käytössä oleva hedelmällisyyden mittari.

Kokonaishedelmällisyysluku voidaan laskea sekä kohortti- että periodikohtaisesti ja molempien lukujen tulkinta on helppo ja yhtäläinen. Luku ilmoittaa, kuinka monta lasta koko hedelmällisen ikäkauden aikana (käytännössä siis myös koko elämän aikana) naisille syntyisi, jos

Kohorttikohtaisena mittalukuna kokonaishedelmällisyysluku kuvaa jonkin tietyn syntymäkohortin naisten todellista eli toteutunutta lapsikertymää eli sitä, kuinka monta lasta he ovat keskimäärin synnyttäneet elämänsä aikana (edellyttäen, että kukaan kohortin jäsenistä ei olisi kuollut ennen hedelmällisen ikäkautensa päättymistä eli ennen noin 50. ikävuotta).

Periodikohtaisena mittalukuna kokonaishedelmällisyysluku kuvaa hedelmällisyyden tasoa kaikkien 15-44(49)-vuotiaiden naisten joukossa jonakin tiettynä ajankohtana. Jotta sitä voidaan käyttää ennusteena, on seuraavan edellytyksen toteuduttava:

Myös kokonaishedelmällisyysluku voidaan laskea sekä aviollisena että avioliiton ulkopuolisena hedelmällisyyslukuna.

Aviollisena lukuna laskettuna sillä on seuraava yleinen tulkinta. Montako lasta syntyisi keskimäärin avioliittoihin, jos kaikki avioituneet naiset olisivat

Aviollisen kokonaishedelmällisyysluvun tulkinta on ymmärrettävä, jotta se käyttö olisi mielekäs. Se ei siis kerro avioliitoihin todellisuudessa syntyneiden määrää, koska käytännössä kumpikaan luvussa vakioidusta tekijästä ei toteudu. Kyse on lapsiluvusta mainittujen vakioitujen rajausten toteutuessa. Lukua käytettäessä on usein syystä rajata pois ikäryhmän 15-19 hedelmällisyys, jos kovin harva nainen avioituu tämän ikäryhmän kuluessa.

Kokonaishedelmällisyysluvut lasketaan yleensä periodilukuina, koska ollaan kiinnostuneita senhetkisistä eroista (eli vertailuista) hedelmällisyyden tasossa eri alueiden tai väestön osaryhmien välillä, tai eri ajankohtien välisistä eroista, ei niinkään eri syntymäkohorttien välisistä eroista.

On kuitenkin huomattava, ettei lyhyen aikajakson periodilukujen muutoksista saa tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä hedelmällisyyden kehityksestä, koska pitemmän ajan hedelmällisyyden taso muotoutuu kuitenkin kohorttien hedelmällisyyden pohjalta. Periodiluvuissa voi esiintyä voimakastakin ajallista vaihtelua ilman, että kohorttien lapsikertymässä on tapahtumassa suuria muutoksia. Koska pienen hedelmällisyyden väestöissä naiskohorteilla on muutaman lapsensa hankkimisen osalta suhteellisen paljon "ajoitusvaraa" (eli voivat synnyttää lapsensa useissa eri hedelmällisyysiän vaiheissa), eri kohortit voivat ajoittaa synnytyksensä eri elämänkaaren vaiheisiin, ja tällaiset ajoitusmuutokset voivat heijastua jopa suurina muutoksina periodiluvuissa.

Kokonaishedelmällisyysluku kuvaa tavallaan myös kohortin potentiaalista hedelmällisyyttä. Tästä pääsemme uusiutumisen käsitteeseen.

B. Uusiutumisen käsite ja uusiutumisluvut

Väestön uusiutumisen käsite liittyy sukupolvien vaihtumiseen ja kuvaa sitä, kuinka hyvin yksi sukupolvi tuottaa jälkeläisinään uuden sukupolven. Uusiutumista mitataan yleensä tytär- ja äitisukupolven koon välisenä suhteena, koska nimenomaan naiset synnyttävät uuden tulevien synnyttäjien (=tyttöjen) sukupolven. Väestön uusiutumista kuvaamaan on kaksi mittalukua: brutto- ja nettouusiutumisluku.

Uusiutumisluvut ovat tulkinnaltaan ja samankaltaisia kuin kokonaishedelmällisyysluku, mutta niissä tarkastellaan vain (äideille) syntyneitä tyttölapsia. Uusiutumislukujen ajatuksena on, että jos jokainen johonkin kohorttiin syntynyt nainen synnyttää puolestaan yhden tyttären, väestö uusiutuu, koska pojat tulevat samalla ikään kuin sivutuotteena, sillä poikien ja tyttöjen lukusuhde on pysynyt verrattain muuttumattomana. Jos tyttäriä syntyy naista kohden vähemmän kuin yksi, naissukupolvi ei ole uusinut itseään, ja näin myös väestö tulee ainakin luonnollisen lisääntymisen näkökulmasta pitkällä aikavälillä vähenemään. Jos tyttöjä syntyy enemmän kuin yksi, väestö tulee kasvamaan.

Bruttouusiutumisluvun taustaoletus on siis se, ettei yksikään naisista kuole ennen hedelmällisen iän loppua, mikä harvoin, jos koskaan tulevaisuudessakaan, pitää täysin paikkaansa.

Käytännössä väestön uusiutumiseen ei siis riitä yksi tyttölapsi sukupolven naista kohti, koska osa näistä tyttäristä kuolee lapsina tai hedelmällisen iän aikana. Nämä ennen hedelmällisen iän loppua kuolevat eivät ole välttämättä ehtineet synnyttää "omaa" tytärtään, ja seuraava sukupolvi on näin edellistä hieman pienempi, jolloin väestön määrä jälleen pitkällä tähtäimellä vähenee.

Nettouusiutumisluku (Net Reproduction Rate, NRR) ottaa huomioon kuolleisuuden vaikutuksen, siis sen, että osa kohortista kuolee ennen hedelmällisyysikää tai hedelmällisyysiän aikana. Jos NRR = 1, kohortti uusii itsensä, eli väestömäärä pysyy pitkällä tähtäimellä samana.

Nettouusiutumisluku on tarkin väestön uusiutumista kuvaava mittaluku. Bruttouusiutumisluku on aina vähintään yhtä suuri kuin nettouusiutumisluku. Samoja ne ovat vain ja ainoastaan silloin, jos kuolleisuus ennen 50:ttä ikävuotta on nolla. Kuolleisuuden tason ollessa pieni (kuten teollisuusmaissa nykyään), netto- ja bruttoluvut eivät poikkea toisistaan suuresti. Esimerkiksi Suomen väestötilastossa ilmoitetaan tästä syystä nykyään vain yksi uusiutumisluku (bruttouusiutumisluku).

Periodilukuina laskettujen uusiutumislukujen tulkinnassa on muistettava ne samat varaukset, jotka edellä tuotiin esille kokonaishedelmällisyysluvun yhteydessä.

Uusiutumislukujen avulla arvioidaan väestön tulevaa kehitystä, mutta ne eivät ota (moraalisesti) kantaa väestönkasvun toivottavuuteen tai ei-toivottavuuteen.

3. HEDELMÄLLISYYDEN TRANSITIO

Hedelmällisyyden transitiolla tarkoitetaan siirtymistä ns. luonnollisen hedelmällisyyden lisääntymiskäyttäytymisestä synnytettyjen lasten määrän huomioonottavaan ('pariteettispesifiin') lapsiluvun rajoitukseen. Transition alkuajankohta ajoittuu useimmissa Euroopan tai eurooppalaisperäisen väestön asuttamissa maissa 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten ja 1900-luvun parin ensimmäisen vuosikymmenen väliselle ajalle. Transitio johti muutamassa vuosikymmenessä avioparien keskimäärin synnyttämien lasten määrän tuntuvaan pienenemiseen.

Ranskalaisen väestöntutkijan Louis Henryn määritelmän mukaan väestössä vallitsee luonnollinen hedelmällisyys, kun avioparilla jo oleva lasten määrä ei vaikuta heidän lisääntymiskäyttäytymiseensä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsia välttämättä tulisi naisen teoreettisen maksimaalisen biologisen lisääntymiskyvyn mukaisesti. Kaikissa luonnollisen hedelmällisyyden väestöissä avioparien lapsilukua ovat rajoittamassa useat välittömät tekijät (proximate determinants), joista osa on ihmisten tietoista pyrkimystä rajoittaa syntyvien lasten määrää. Nämä tekijät ovat luonnollisen hedelmällisyyden vallitessa kuitenkin käytössä lävitse koko lastensynnytyskauden, eivätkä vain halutun lapsiluvun saavuttamisen jälkeen. Luonnollisen hedelmällisyyden väestöissä tärkeimmät välittömät tekijät ovat:

Ainakin 1700- ja 1800-luvun eurooppalaisissa väestöissä naiset ovat keskimäärin avioituneet monia vuosia hedelmällisen iän saavuttamisen jälkeen, ja huomattava osa (10-20 %) hedelmällisyysikäisistä naisista ei koskaan avioitunut. Synnytyksen jälkeisen hedelmättömyysjakson pituudessa merkittävin osatekijä oli imetys, erityisesti jos lasta imetettiin tihein väliajoin. Ilman lapsen imetystä synnytyksen jälkeinen kuukausivuodottomuus jää tyypillisesti 1,5-2 kuukauteen. Pitkään jatkuva imetys saattaa parhaimmillaan nostaa keskimääräisen kuukausivuodottoman ajan jopa noin kahteen vuoteen.

Alla oleva kuvio näyttää selkeästi, miten suuria ikäryhmittäisiä hedelmällisyyseroja historiallisissa luonnollisen hedelmällisyyden väestöissä on esiintynyt. Kuviossa tällaisista väestöistä ovat esimerkkeinä neljän avioliittokohortin ikäryhmittäiset aviolliset hedelmällisyysluvut. Vastaavat kohorttien aviolliset kokonaishedelmällisyysluvut (yhtä koko ikäkauden 20-49 elänyttä ja naimisissa ollutta naista kohti) ovat seuraavat:

Vertailuväestönä on transitiovaiheen väestönä Ison-Britannian noin vuonna 1920 avioituneiden naisten joukko, jossa aviollinen kokonaishedelmällisyysluku on 3,2 lasta. Korkein aviollinen hedelmällisyys on hutteriiteilla, jotka muodostavat lapsiluvun rajoitusta vastustaneen Pohjois-Amerikassa (lähinnä Kanadassa ja USA:n pohjoisosissa) asuneen uskonnollisen lahkon. Luonnollisen hedelmällisyyden väestöissä on keskimääräisessä lapsikertymässä yli neljän ja puolen lapsen ero, ja huomattavaa on, että samansuuntainen hedelmällisyyden ero vallitsee käytännössä kaikissa ikäryhmissä. Ainoa poikkeus on Bengalin naiskohortti, mutta tämä saattaa johtua osin periodivaikutuksesta 1940-luvun poikkeuksellisiin historiallisiin oloihin liittyen.

Luonnollisen hedelmällisyyden väestöissä hedelmällisyyden tasoa alentaneet tekijät vaikuttavat näin koko naisen hedelmällisyysiän ajan. Yhdestä Ison-Britannian naiskohortista koostuva vertailuväestö puolestaan kuvaa tilannetta, jossa väestö on alkanut harjoittaa lapsiluvun rajoitusta, jossa lasten hankintaan liittyvään päätökseen on vaikuttanut avioparilla jo olevien lasten määrä. Kohortin naiset ovat avioituneet noin 20 vuoden iässä, ja avioliiton alkuvuosina heidän hedelmällisyytensä on suunnilleen samalla tasolla kuin joidenkin luonnollisen hedelmällisyyden väestöillä. Kun sitten ensimmäinen lapsi oli hankittu, teki osa aviopareista päätöksen olla hankkimatta toista lasta, osa toisen lapsen hankkineista teki päätöksen olla hankkimatta kolmatta lasta jne. Näin hedelmällisyys pieneni nopeasti avioliiton alkuvuosien jälkeen. Juuri tällaista päätöksentekoa tarkoitetaan pariteettispesifillä lapsiluvun rajoituksella: lastenhankinnan päätökseen vaikuttaa naiselle jo syntyneiden lasten määrä eli pariteetti.

Hedelmällisyyden transitioon johtanutta lisääntymiskäyttäytymisen muutosta on yritetty selittää jo useiden vuosikymmenten ajan. Vielä muutama vuosikymmen sitten selityksissä erotettiin kaksi vastakkaista pääsuuntausta, jotka ruotsalainen tutkija Gösta Carlsson nimesi 1966 seuraavasti:

Edellisen ajattelutavan mukaan kyse oli ikään kuin oppimisprosessista, jossa tietoisuus lapsiluvun rajoituksesta ja rajoituksessa käytettävistä ehkäisymenetelmistä levisi innovaation tapaan. Tukea tälle ajattelulle saatiin siitä, että aviollinen syntyvyys alkoi pienentyä väestöryhmittäin ja alueittain. Ranskassa, jossa transition varsinainen alku ajoittuu poikkeuksellisen aikaiseen vaiheeseen, 1800-luvun alkuun, tiedetään aristokratian tehokkaasti rajoittaneen hedelmällisyyttään jo 1600-luvulla. Tämän jälkeen käyttäytymismalli eteni ensin kaupunkiporvaristoon, eräänlaiseen keskiluokkaiseen väestöryhmään, ja vähitellen myös maaseutuväestöön ja köyhimpiinkin väestöryhmiin. Innovaatioille tyypillisesti myös lisääntymiskäyttäytymisen malli olisi jatkanut leviämistä, kunhan se ensin oli saanut merkittävän jalansijan esimerkkeinä olevissa ylemmissä yhteiskuntaryhmissä.

Mukautumisteoriassa lähdetään ihmisten rationaalisen käyttäytymisen merkityksestä. Ihmiset ovat mukauttaneet myös lisääntymiskäyttäytymisensä rationaalisesti. Jos lapsia joissakin väestöissä on syntynyt paljon, ei kyse ole ollut tietämättömyydestä, vaan siitä, että suuren lapsijoukon synnyttäminen on koettu niissä oloissa järkeväksi. Järkevyyttä on perusteltu sillä, että suuri lapsikuolleisuus on tehnyt lasten eloonjäämisen epävarmaksi, jolloin on ollut tarpeen synnyttää "varmuuden vuoksi". Toisaalta on viitattu lapsista saatuun hyötyyn vanhuuden turvana sekä työvoimatarpeeseen alhaisen työn tuottavuuden (maatalous)yhteiskunnissa. Näin kyse ei ole siitä, etteikö tehokasta lapsiluvun rajoitusta olisi saatettu harjoittaa joissakin pienissä väestöryhmissä tai etteikö sitä olisi harjoitettu väestöissä laajaltikin, vaikkakin huomattavan korkeilla lasten tavoitemäärillä. Kun yhteiskunta sitten muuttui siten, että suurten lapsijoukkojen synnyttäminen ei enää ollut rationaalista, lapsilukutavoitteet laskettiin alhaisemmalle tasolle.

Jos kumpaakin teoriaa ajatellaan yksinään, niissä on selkeitä ongelmia. On ensinnäkin totta, että tietous ehkäisymenetelmistä ei ollut transition alkaessa mikään uusi ilmiö. Itse asiassa hedelmällisyys ehti pienentyä Euroopassa merkittävästi ennen kuin modernit ehkäisymenetelmät tulivat käyttöön, ja muutos saatiin aikaiseksi sellaisilla hyvin perinteisillä menetelmillä kuten keskeytetyllä yhdynnällä ja aborteilla. Toisaalta ei ole selkeitä todisteita siitä, että transitiota edeltävissä väestöissä olisi merkittävästi harjoitettu pariteettispesifiä lapsiluvun rajoitusta alhaisemmilla tai korkeammillakaan lasten tavoitemäärillä. On myös tuotu esille todisteita, jotka viittaavat, etteivät suuret lapsimäärät suinkaan aina ole entisessäkään yhteiskunnassa olleet haluttuja tai tavoitteiden mukaisia.

Jos ihmiset lisäksi olivat herkkiä mukautumaan yhteiskunnan muutoksiin, voitaisiin odottaa, että tietynkaltaiset yhteiskunnalliset muutokset johtaisivat johdonmukaisesti muutoksiin myös aviollisessa hedelmällisyydessä. Eri Euroopan maiden kehitys antaa tälle ajattelulle huonosti tukea. Ääriesimerkkeinä on tuotu esille Ranska ja Englanti, joista pariteettispesifi lapsiluvun rajoitus lähti edellisessä käyntiin miltei vuosisata ennen Englantia, vaikka jälkimmäinen oli teollistumisen ja siihen liittyvän yhteiskunnan taloudellisen ja sosiaalisen muutoksen edelläkävijä Euroopassa.

Nykyisen käsityksen mukaan innovaatio- ja mukautumisteoriaa ei tulisikaan nähdä toisilleen vastakkaisina vaan toisiaan täydentävinä malleina. Ei ole aihetta epäillä, etteivätkö teollistumiskauden yhteydessä ilmenneet yhteiskunnan muutokset olisi lisänneet motiivia pienentää perheiden lapsilukua. Transition käynnistymiselle oli kuitenkin merkittävänä edellytyksenä kulttuurinen muutos, joka teki toisaalta lapsiluvun rajoitukseen käytettävistä keinoista sosiaalisesti hyväksyttäviä ja toisaalta toi tietoisuuteen lastensynnytyksen lopettamiseen liittyvän suunnitelmallisuuden mahdollisena ja hyötyjä tuottavana käyttäytymismallina. Tässä yhteiskunnan ylimpien sosiaalikerrostumien esimerkillä oli merkitystä. Sosiaalinen hyväksyttävyys liittyi Euroopassa merkittävässä määrin kristillisen kirkon vaikutusvallan pienentymiseen. Juuri tällä seikalla on selitetty uuden lisääntymiskäyttäytymisen aikainen omaksuminen Ranskassa, sillä siellä 1700-luvun lopun suuren vallankumouksen yhteydessä maan katolinen kirkko menetti paljon vaikutusvaltaansa.

4. UUSIUTUMISRAJAN ALITTAVAAN HEDELMÄLLISYYTEEN

Koska hedelmällisyyden transitio eteni innovaation tavoin väestöryhmästä ja alueelta toiselle, kehitys johti aluksi vielä suurempiin väestöryhmittäisiin eroihin, kuin mitkä olivat vallinneet luonnollisen hedelmällisyyden tilanteessa. Hedelmällisyys pienentyi paljon nopeammin kaupunkien keskiluokan kuin työväestön parissa. Kun helsinkiläisiin avioliittoihin syntyi jo ennen 1900-luvun puoliväliä enää keskimäärin pari lasta, Pohjois- ja Itä-Suomen maaseudulla lapsia syntyi vielä lähestulkoon samassa mitassa kuin ennen transition alkua, eli neljä lasta tai sitäkin enemmän.

Transition edetessä väestöryhmittäiset erot alkoivat selkeästi supistua, vaikka vielä vuosikymmeniä pidettiin selvänä, että maaseudun aviopareille syntyi enemmän lapsia kuin kaupunkilaisille, tai että naisen koulutuksen pituus oli pääsääntöisesti kääntäen verrannollinen naiselle syntyneiden lasten määrään. Siinä vaiheessa, kun naisten kokonaishedelmällisyys pienentyi pysyvästi sukupolvien uusiutumisrajan (alhaisen kuolleisuuden väestöissä kokonaishedelmällisyyden taso noin 2,1 lasta naista kohti) tuntumaan tai selkeästi sen alapuolelle, varsinkin pienten, väestöltään kansallisesti ja kulttuurisesti melko homogeenisten maiden sisäiset väestöryhmittäiset erot ovat supistuneet vähäisiksi. Useimmat perinteiset väestöryhmittäiset erot ovat enää muutaman lapsen kymmenyksen luokkaa naista kohti. Jopa lapsiluvun rajoitukseen penseästi suhtautuneiden uskonnollisten ryhmittymien joukossa hedelmällisyys on pienentynyt. Suomen 20 maakunnassa kokonaishedelmällisyys yhtä naista kohti laskettuna vaihteli vuonna 2005 Uudenmaan ja Varsinais-Suomen 1,6:sta Pohjois-Pohjanmaan 2,4:ään. Kaupunkimaisissa kunnissa kokonaishedelmällisyys oli 1,7, kun se maaseutumaisissa kunnissa oli 2,2.

Maailman valtioita katsottaessa hedelmällisyyserot ovat silti vielä nykyäänkin suuret. Oman ryhmänsä muodostavat kehitysmaat, joissa keskimäärin synnytetään edelleen paljon lapsia. Vielä pari vuosikymmentä sitten voitiin sanoa, että hedelmällisyyden transitio ei ollut kunnolla vielä edes alkanut kehitysmaissa. Tämän jälkeen tilanne on kuitenkin muuttunut, ja tällä hetkellä hedelmällisyyden taso on pienentynyt senaikaisesta tasosta käytännöllisesti katsoen kaikkialla. Hedelmällisyyden pienenemisvauhti on kuitenkin ollut tähän ryhmään kuuluvissa maissa hyvin erilainen. Suurimmillaan muutos on ollut niin nopea, että hedelmällisyys ei enää kovin paljoa poikkea keskimääräisestä eurooppalaisesta tasosta. Nämä maat ovat tosin osaltaan muuttuneet nopeasti myös taloudellisesti, ja niistä voidaankin puhua siirtymätalouksien maina. Merkittävin esimerkki näistä maista on Kiinan kansantasavalta, jonka asukasmäärä edustaa viidennestä koko maapallon väestöstä ja jossa kokonaishedelmällisyysluku on viimeisimpien arvioiden mukaan alittanut jo kahden lapsen rajan.

Hedelmällisyyden tuntuva pienentyminen ei kuitenkaan kokonaan rajoitu siirtymätalouksien maihin. Kokonaishedelmällisyys on nopeasti pienentynyt erityisesti monissa köyhissä Aasian valtioissa. Eräs maailman köyhimpiä maita on Bangladesh, jossa kokonaishedelmällisyys on tällä hetkellä enää hieman yli kolme.

Hitaimmin hedelmällisyys on pienentynyt Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Koko tämän alueen kokonaishedelmällisyys yhtä naista kohti ylittää vielä reilusti viiden lapsen rajan. Monissa alueen valtioissa kokonaishedelmällisyys on kuuden ja seitsemän lapsen välillä. Nuortenkin naisten lapsilukutavoitteet ovat kyselytutkimusten mukaan edelleen varsin korkealla, ja hedelmällisyyden pienentyminen jatkuneekin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ainakin vielä yhden sukupolven ajan melko hitaasti.

Suhteellisesti katsoen kokonaishedelmällisyydessä on suuria eroja myös Euroopan valtioiden välillä. Maat voi kahden viime vuosikymmenen kehityksen perusteella jakaa karkeasti neljään ryhmään:

Euroopan väestöjen hedelmällisyys on herättänyt paljon huolta maanosan väestönkehityksen seurauksista. Hedelmällisyys on lähes kaikkialla sukupolvien uusiutumistason alapuolella, ja entisten sosialististen maiden ja Etelä-Euroopan maiden hyvin alhainen hedelmällisyyden taso on nopeasti johtanut tai johtamassa väestönkasvun pysähtymiseen ja negatiiviseen luonnolliseen väestönkasvuun sekä väestön ikärakenteen nopeaan vanhenemiseen. Tutkijoita ja poliitikkoja askarruttava kysymys ei olekaan enää se, voidaanko ylläpitää uusiutumistasolla olevaa hedelmällisyyttä, vaan kuinka paljon sen alapuolelle hedelmällisyyden taso voi jäädä.

Realistista on lähteä siitä, että eurooppalaisten väestöjen lisääntymiskäyttäytymisessä on tultu tilanteeseen, jossa uusiutumistason ylittävä hedelmällisyys on ainakin tällä hetkellä utopiaa, vaikka perheiden taloudellista tukea ja muita perheiden asemaan vaikuttavia perhepoliittisia toimenpiteitä lisättäisiin. Pohjoismaiden esimerkki on kuitenkin nähty siten, että erityisesti sellainen perhepolitiikka, joka tukee etenkin naisten osalta rinnakkaista mahdollisuutta luoda sekä työuraa että rakentaa perhettä, auttaisi pitämään hedelmällisyyden kuitenkin verrattain lähellä uusiutumisrajaa. Etelä-Euroopan maissa ollaankin ottamassa askelia tämän kaltaisen perhepolitiikan suuntaan. Kyse tosin on tuskin yksinomaan valtiollisesta perhepolitiikasta, vaan myös perheen sisällä olevat asenteet ja käsitys naisen roolista perheessä ovat merkityksellisiä.

Periodikokonaishedelmällisyysluvut antavat todennäköisesti hieman liian pessimistisen kuvan eurooppalaisen hedelmällisyyden tasosta. Jos hedelmällisyyttä tarkastellaan sukupolvien tai kohorttien hedelmällisyyden näkökulmasta, voidaan havaita, että naiskohorttien lapsiluku muodostuu hieman suuremmaksi kuin mitä se periodilukujen perusteella näyttäisi olevan. Tämä johtuu siitä, että viimeisten vuosikymmenten aikana lasten synnyttämistä on naissukupolvi naissukupolvelta vähittäin siirretty aina vain myöhemmälle iälle. Muutos on vähitellen tullut näkyviin myös iässä, jossa lapsensynnytys keskimäärin aloitetaan. Monissa Euroopan maissa ensimmäisen lapsensa synnyttäneet naiset ovat jo 28-29 vuoden iässä. Tätä ilmiötä kutsutaan synnytysten lykkäämiseksi.

Synnytysten lykkääminen naisten myöhempään ikään näkyy selkeästi myös Suomen naisten ikäryhmittäisen hedelmällisyyden kehityksessä. Kun etsit oheisesta kuviosta 15-19- ja 20-24-vuotiaiden hedelmällisyyden kehitystä kuvaavat käyrät, voit havaita, että niiden suunta on varsin johdonmukaisesti ollut jo vuosikymmeniä alaspäin. Vanhemmissa ikäryhmissä kehitys on kuitenkin ollut vaihtelevampi. 25-29-vuotiaiden hedelmällisyyden suunta oli tietyssä vaiheessa nouseva, kun synnytyksiä lykättiin tätä nuoremmista ikävaiheista. 1990-luvun lopussa tämänkin ikäryhmän hedelmällisyys lähti uudelleen pienentymään, kun taas 30-39-vuotiaiden hedelmällisyys jatkoi kasvuaan, koska suurempi osa naissukupolven synnytyksistä lykättiin tähän ikävaiheeseen.

Niin kauan kuin synnytyksiä vähittäin lykätään vanhemmalle iälle (ja lastenhankintatoiveet eivät nykyistä paljon yleisemmin ala kariutua biologisen hedelmällisyysrajan tullessa vastaan), periodikokonaishedelmällisyysluku johtaa ennustekäytössä alimitoitettuun arvioon naissukupolville syntyvien lasten määrästä. Jos Suomessakin nuorimpien ikäluokkien edelleen jatkuva hedelmällisyyden pienentyminen johtuu vain syntymien lykkäämisestä entistä pitemmälle naisten elämänkulussa, muodostuu tämänkin päivän lastenhankintaiässä olevien naisten lopulliseksi lapsikertymäksi noin 1,9 lasta naista kohti periodiluvun osoittaman 1,8 lapsen sijaan. Vastaavasti myös muiden Euroopan maiden naisten lopullinen lapsikertymä muodostunee tämän hetkisiä periodilukuja jonkin verran suuremmaksi. Etelä-Euroopankin maiden osalta arvioksi on esitetty noin puolentoista lapsen taso.

Hedelmällisyyden tulevaisuuden taso riippuu kuitenkin myös Suomessa siitä, tuetaanko naisia ja perheitä tulevaisuudessa riittävästi ja näiden tarvitsemilla tavoilla sosiaali- ja perhepoliittisin keinoin. Tämäkään ei kuitenkaan välttämättä yksin riitä. Tulevaisuus riippuu myös työelämän asettamista vaatimuksista ihmisille ja perheiden arjelle. Näkymät eivät ole tältä osin kovin rohkaisevat hedelmällisyystason säilymisen näkökulmasta.