Johdatus väestötieteeseen

Äänitiedostot

Kari Pitkänen
"Perheellistymisen muutokset Suomessa"
haastattelija: Ari-Pekka Sihvonen

V AVIOITUNEISUUS

Avioituneisuuden ilmiö kattaa käytännössä laajemman ilmiökentän kuin vain avioliittojen solmimisen. Avioituneisuustutkimus on väestötieteen osa-alue, joka käsittää niin liittojen solmimiseen kuin myös niiden purkautumiseen liittyvän ilmiökentän. Liitot voivat tässä yhteydessä tarkoittaa niin avio- kuin avoliittoja, vaikka monissa maissa tiedot avoliitoista ovat puutteelliset ja arviot niiden määristäkin perustuvat käytännössä otostutkimuksille.

Koska liiton solmiminen synnyttää usein uuden perheyksikön tai ainakin muuttaa perheen koostumusta ja liiton purkautuminen puolestaan saattaa purkaa samalla perheen tai ainakin muuttaa sen koostumusta, avioituneisuuden tutkimus laajenee helposti perheen ja perheellistymisen tutkimiseksi. Tätä kautta myös muut asumismuodot kuten yksinasuminen ("sinkkuus") tulevat mukaan tutkimuskenttään. Näiden laajennusten kautta avioituneisuus voidaan nähdä osana väestötieteellistä perhetutkimusta eli perhedemografiaa (family demography).

Tutkimusalueena avioituneisuustutkimus (ja sen laajennukset) poikkeavat eräin tavoin muiden väestönmuutostekijöiden tutkimuksesta. Tutkimuksen perusyksikkönä ei useinkaan ole yksilö kuten muissa väestönmuutostekijöissä pääsääntöisesti on (kuolleiden yksilöiden määrä, syntyneiden lasten määrä, muuttaneiden yksilöiden määrä), vaan tarkastellaan solmittujen ja purkautuneiden avioliittojen määrää tai perheitä.

Avioituneisuus ei myöskään ole ollut kovin laajalti tutkittu perinteisen väestötieteen tutkimuskohde. Tämä johtuu siitä, että toisin kuin syntyvyys, kuolevuus ja muuttoliike, tämä tekijä vaikuttaa väestönkasvuun vain välillisesti. Välillisistä vaikutuksista ilmeisin on se, että liittojen yleisyys hedelmällisyysikäisessä väestössä vaikuttaa hedelmällisyyden tasoon. Vaikka lasten synnyttäminen ei etenkään Pohjoismaissa enää tapahdu pääsääntöisesti avioliitossa, syntyy valtaosa lapsista kuitenkin liittoihin, ovat ne sitten avio- tai avoliittoja. Toiseksi liitossa asuminen vaikuttaa kuolleisuuteen, koska se näyttää suojaavan ennenaikaiselta kuolemalta, erityisesti kun tilannetta vertaa eronneiden ryhmään.

Ensisijaisesti kiinnostus avioituneisuuteen johtuu siitä, että ilmiö vaikuttaa perheisiin, joka edelleen on selkeästi länsimaisten yhteiskuntien eräänlainen perusyksikkö. Avioliitto ja eräissä maissa myös avoliitto ovat sosiaalisia instituutioita, joiden muodostumiseen ja purkautumiseen vaikuttavat yhteisöissä vallitsevat tavat ja normit. Tästä syystä sosiaalitieteet ovat kiinnostuneet liitoista sosiaalisena ilmiönä ja prosessina. Yhteiskunnan normit saavat erään ilmiasunsa lainsäädännössä, ja näin liittojen solmimista ja purkautumista ja liitoissa olemisen vaikutuksia monin tavoin säädellään lakien avulla. Avioliitto voidaankin mieltää lainsäädännön tukemaksi juridiseksi sopimukseksi, ja tätä kautta liittoihin kohdistuu mielenkiintoa myös oikeustieteiden puolelta.

Analyysissa operoidaan muita väestönmuutostekijöitä vähemmän pelkästään tapahtuma-alttiuksien tutkimisella, vaan kiinnostuksen kohteena ovat myös

2. OLENNAINEN AVIOITUNEISUUDEN MITTAUKSESSA

Mitattava tapahtuma on yleensä (avio)liiton solmiminen tai purkautuminen, ei yhden yksilön käyttäytyminen.

Koska avioliiton solmiminen ja purkautuminen voi tapahtua vain rajatulle väestönosalle joukolle (mikä se tarkkaan ottaen on, riippuu kunkin maan lainsäädännöstä), mitataan (avio)liittoon menemisen yleisyyttä käyttämällä riskiväestönä sitä väestönosaa, joka

(Avio)liittojen purkautumista mitattaessa riskiväestönä käytetään yleensä naimisissa olevaa väestöä tai yleisemmin olemassa olevien liittojen määrää (käytännössä usein liitossa asuvien naisten määrää).

Iän tai keston suhteen vakioidut luvut ovat usein kokonaishedelmällisyysluvun tyyppisiä lukuja. Iän mukaan lasketuista mittaluista yksi esimerkki on kokonaisavioituneisuusluku ensimmäiseen avioliittoon menneiden määrien avulla laskettuna.

Näin laskettu kokonaisavioituneisuusluku kertoo, kuinka suuri osa elämänsä (tai sen osan) aikana avioituisi ainakin kerran.

Toinen esimerkki on kokonaiseronneisuusluku avioliittojen keston mukaan laskettuna. Näin laskettu kokonaiseronneisuusluku kertoo, kuinka suuri osa jonakin aikana solmituista avioliitoista päättyisi (aviopuolison kuoleman sijasta) eroon.

Kumpikin näistä mittaluvuista lasketaan useimmiten periodilukuina, eivätkä ne välttämättä anna todenmukaista kuvaa todellisten kohorttien kokemuksesta. Esimerkiksi Suomessa vuoden 2000 ikäryhmittäisten avioituneisuuslukujen (ensimmäiset avioliitot) perusteella lasketun kokonaisavioituneisuusluvun mukaan naisista avioituisi elämänsä aikana vähintään kerran enää noin 60 prosenttia. Avioliittoon menneiden osuus on todella pienentynyt 1950-luvulla syntyneistä sukupolvista alkaen. Kun 1940-luvulla syntyneistä naisista noin 90 prosenttia on avioitunut ainakin kerran, näyttää siltä, että 1950-luvun lopulla syntyneistä naisista avioituu enää noin 80 prosenttia. 1960-luvun loppupuolella syntyneiden naisten kokonaisavioituneisuus näyttäisi olevan jäämässä 70 prosentin tietämille. Nämä sukupolvet ovat kuitenkin tällä hetkellä alle 40-vuotiaita ja on hyvin mahdollista, että heistä useat solmivat vanhemmista sukupolvista poiketen ensimmäisen avioliittonsa vielä 40:n ja 50:n ikävuoden välillä.

Tämä olisi vain jatkoa jo tapahtuneelle kehitykselle, sillä ensimmäiseen avioliittoonsa menneiden keski-ikä on Suomessa noussut siitä lähtien, kun avoliitot alkoivat 1970-luvun jälkipuoliskolla yleistyä. Aluksi avoliitot olivat melko lyhytaikaisia ja monet niistä johtivat pian avioliittoon. Ne olivat siis eräänlaisia "varaslähtöjä" jo päätettyyn avioliittoon. Avoliitossa asumisesta on kuitenkin vähitellen tullut pitempiaikainen elämänvaihe ja samalla avioliiton solmiminen - sikäli kuin kaikki sellaista edes solmivat - on lykkääntynyt elämänkulussa yhä myöhempään ikään. Niin kauan kuin avioliiton solmimista lykätään yhä myöhemmäksi, periodilukuna laskettu kokonaisavioituneisuusluku aliarvioi niiden osuuden, jotka kohorteista solmivat ajan myötä avioliiton. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka tärkeätä on valita ilmiöitä mahdollisimman harhattomasti kuvaava mittaluku ja osata tulkita sitä asianmukaisella varovaisuudella.

Kuten edellä jo on sanottu, hahmotettaessa avioituneisuuden ilmiötä mittalukujen avulla huomiota kiinnitetään myös vallitsevuuksiin. Tällöin mitataan (yleensä yksinkertaisesti osuuksin) sitä, minkä verran jostakin väestönosasta (esimerkiksi hedelmällisyysikäisistä naisista) on (avio)liitossa. Tällaista mittalukua kutsutaan avioliittoisuudeksi.

Keskeisiä mittalukuja ovat myös keskimääräistä avioitumisikää mittaavat keskiluvut. Ne lasketaan yleensä erikseen ensimmäiseen avioliittoon menneille ja toisiin tai sitä myöhempiin avioliittoihin menneille. Myös avioitumisen yleisyyttä tutkittaessa erotellaan yleensä ensimmäiseen avioliittoon meneminen ja uudelleenavioituminen.

3. EUROOPPALAINEN AVIOLIITTOMALLI HISTORIALLISENA POIKKEUKSENA

Avioituneisuustutkijoilla on yleensä enemmän tai vähemmän tiedostettuna taustaoletuksena, että ihmisillä on universaali pyrkimys muodostaa avioliitto eli yhteisön hyväksymin muodoin solmittu liitto jonkun tai joidenkin kumppanien kanssa. Liittojen yleisenä tavoitteena on ollut säädellä yhteisön jäsenten sukupuolielämää (seksikumppanien valintaa) ja tämän kautta jälkeläisten (ja samalla perillisten) hankintaa sukuun. Vaikka avioliitoista saatettiin sopia puolisoiden ollessa vielä lapsia, avioliitot solmittiin tai puolisot muuttivat asumaan yhteen aikaisintaan saavuttuaan iän, jolloin lastenhankinta oli mahdollista. Joissakin yhteisöissä liitoilta saattavat puuttua niiden solmimiseen liittyvät tunnusmerkistöt ja sen kaltainen yhdessä asuminen, jonka itse koemme liiton merkittäväksi tunnusmerkiksi, jolloin liitot määrittyvätkin ensisijaisesti vakituisen sukupuolielämän harjoittamisen kautta.

Englantilainen tutkija John Hajnal kiinnitti jo vuosikymmeniä sitten huomion siihen, että 1800- ja 1900-lukujen taitteen molemmin puolin erityisesti naiset solmivat avioliiton valtaosassa maailman alueita verrattain nuorella iällä, usein alle 20-vuotiaina, ja että valtaosa aikuisikään asti eläneistä solmi avioliiton. Avioitumatta jääneiden osuudet jäivät vain prosenttiin tai muutamaan. Lähteitä ei aikaisemmilta ajoilta paljoakaan ole, mutta olettamus on, että sama tilanne on vallinnut pitkälle historiaan. Tilanne on toisaalta Hajnalin tekemien havaintojen jälkeen muuttunut parin viimeisen vuosikymmenen kuluessa erityisesti monin paikoin Aasiaa ja Etelä-Amerikkaa, joissa keskimääräinen avioitumisikä on merkittävästi noussut.

Hajnal havaitsi kuitenkin historiallisessa aineistossaan yhden poikkeuksen. Euroopassa avioitumisikä oli huomattavasti korkeampi ja lisäksi melkoisen suuri osuus, jopa 10-20 prosenttia kustakin aikuisikään eläneestä sukupolvesta ei koskaan avioitunut. Naisten keskimääräinen avioitumisikä oli useissa maissa vähintään 24 vuotta ja paikoin jopa lähelle 30 vuotta. Miehet avioituivat keskimäärin vielä muutamaa vuotta vanhempina. Hajnal nimesi löytämänsä ilmiön "eurooppalaiseksi avioliittomalliksi" (European marriage pattern), vaikka jo hän totesi, että kyse oli erityisesti länsieurooppalaisesta mallista. Hänen mukaansa raja olisi kulkenut suurin piirtein Pietarista Triesteen vedetyn rajalinjan länsipuolella. Myöhemmin tutkijat ovat voineet osoittaa, että jopa länsieurooppalainen avioitumismalli on ollut uskottua monimuotoisempi, ja Hajnalin kuvaaman mallin kattamaksi alueeksi on haluttu tarkentaa erityisesti Luoteis-Eurooppa.

Lähteiden puuttuessa ei ole varmuutta siitä, kuinka historiallinen länsieurooppalainen avioliittomalli on ollut. Voidaan olla varma, että mallille ominaiset piirteet ovat vallinneet ainakin jo 1700-luvulla, mutta varhaisemman ajan tilannetta ei riittävästi tunneta lähteiden niukkuuden takia.

Miksi Länsi- tai Luoteis-Euroopassa on sitten ainakin parin viimeisen vuosisadan ajan ollut maailman useimmista muista alueista poikkeava avioliittomalli? Tämäkin osa Eurooppaa on ollut taloudellisilta ja sosiaalisilta rakenteiltaan niin heterogeeninen alue, että ristiriidatonta selitystä on ollut vaikea muotoilla. Olennainen merkitys näyttäisi kuitenkin olleen sillä, että läntisessä Euroopassa avioliiton kautta muodostuneelta ydinperheeltä on odotettu usein kykyä tulla taloudellisesti itsenäiseksi yksiköksi. Avioliittomalli on näin samalla liittynyt perhejärjestelmien eroihin. Jos avioituvalla parilla oli mahdollista liittyä osaksi jotakin jo olemassa olevaa talouskuntaa, helpotti tämä avioitumista nuoremmalla iällä. Aviopuolison saapuminen osaksi talouskuntaa saatettiin itse asiassa kokea myönteiseksi seikaksi, sillä talouskuntaan saatiin näin lisää nuorta, aikuista työvoimaa.

Länsieurooppalaisessa perhejärjestelmämallissa uuden avioparin mahdollisuus liittyä johonkin jo olevaan talouskuntaan koski kuitenkin vain pientä osaa avioituvia pareja. Muiden oli perheen perustamista varten saatava joko perintönä, ostamalla tai vuokraamalla haltuunsa maatalousmaata tai kyettävä pääsemään muuten sellaiseen asemaan yhteisössä, jossa oman perheen elättäminen oli mahdollista. Tämä edellytti usein jonkinlaisen pääoman keräämistä, jota varten toimittiin jopa vuosikausia palkollisena (piikana tai renkinä) tai muussa palkkatyössä.

Kun Euroopan väestömäärä 1700- ja 1800-luvuilla melko nopeasti kasvoi, lisääntyi erityisesti maatalousmaata hallitsemattoman väestön määrä ja osuus. Tämä väestön proletarisoitumiseksi kutsuttu kehityspiirre vaikeutti entisestään uusien talouskuntien muodostamista ja keskimääräinen avioitumisikä sekä naimattomiksi jäävien osuus kasvoivat entisestään.

4. EUROOPPALAISEN AVIOLIITON JA PERHEIDEN MUUTTUMINEN

Koska yhteiskunnassa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa tapahtuneet muutokset vaikuttivat merkittävästi hedelmällisyyteen ja kuolleisuuteen, on houkuttelevaa ajatella, että samanaikaisesti myös avioituneisuudessa olisi tapahtunut murros, "avioituneisuuden transitio". Perusteena tällaiselle muutokselle voisi olla rahassa maksettavan palkkatyön lisääntyminen, kun maatalouden merkitys elinkeinorakenteessa alkoi pienentyä ja maatalous itsessään alkoi modernisoitua. Tällöin periaatteessa eurooppalainen avioliittomalli olisi saattanut alkaa murtua, koska mahdollisuudet aikaisempaan ja universaalisempaan avioitumiseen olisivat parantuneet.

Länsieurooppalaisia väestöjä koskeva empiirinen tieto ei kuitenkaan tue käsitystä tällaisista muutoksista teollistumiskehityksen ensimmäisessä vaiheessa. Edes kaupunkimaisissa yhteisöissä ei ole yleisesti nähtävissä tämänsuuntaisia muutoksia vielä 1800-luvulla tai 1900-luvun alussa. Esimerkiksi Suomessa avioitumisiän ja naimattomaksi jäävien osuus jatkoivat kasvuaan edelleen 1900-luvun parina ensimmäisenä vuosikymmenenä. Syynä eurooppalaisen avioliittomalli pysyvyyteen saattoivat olla varhaisten, väestöltään nopeasti kasvavien teollisten kaupunkien suuret sosiaaliset ongelmat, jotka liittyivät muun muassa heikkoon palkkatasoon ja suuriin asunto-ongelmiin. Mahdollisuudet uusien perheiden ja asuntokuntien muodostamiselle eivät merkittävästi helpottuneetkaan.

Useimmissa Länsi-Euroopan maissa tilanne muuttui merkittävästi vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin avioliittoon menneiden osuus sukupolvista kasvoi ja keskimääräinen avioitumisikä aleni. Eurooppalainen avioliittomalli ei silti oikeastaan murtunut, sillä kummankin mainitun mittarin mukaan jäätiin edelleen melko kauas ei-eurooppalaisesta mallista.

Siirtyminen ei-eurooppalaisen mallin suuntaan jäi sitä paitsi melko lyhytaikaiseksi, sillä monissa maissa kehitys kääntyi uudelleen päinvastaiseksi jo 1970-luvulla. Tämä liittyi ensisijaisesti avoliittojen yleistymiseen. Tämä nosti aluksi avioliiton solmimisikää, mutta etenkin Pohjoismaissa myös avioliittoon menevien osuus näyttäisi olevan selkeästi pienentymässä. Ylimalkaan Pohjoismaat ovat olleet avoliittojen yleistymisessä edelläkävijöitä (1970-luku), ja näitä maita on seurannut ensin muu Luoteis-Eurooppa 1980-luvulla ja sen jälkeen vastaavia kehityspiirteitä on ilmennyt myös Itä- sekä Etelä-Euroopassa 1990-luvulla.

Eurooppalaisen avioliittomallin olennainen muutos ei kuitenkaan liity sinänsä avioliiton yleisyyteen tai avioitumisikään. Parin viime vuosikymmenen muutokset liitoissa ja perhe-elämässä ovat olleet paljon syvempiä.

Avioituneisuuden muutoksia on luonnehdittu useilla tavoin. Yleisimmillään on vain todettu, että ihmisten käyttäytyminen perhe-elämän osalta on muuttunut aiempaa paljon monimuotoisemmaksi. Tällöin vertailukohtana on ajatus länsimaisesta perheideaalista, jossa ihmisellä (etenkin naisella) on nähty oikeastaan vain kaksi rinnakkaista vaihtoehtoa: joko hän jää eliniäkseen avioitumatta (ja harjoittaa käytännössä selibaattia) tai sitten hän muodostaa elinikäiseksi tarkoitetun avioliiton, jossa hän myös on seksuaalisesti aktiivinen ja hankkii lapsia.

Väestöntutkijat ovat nimenneet parin viimeisen vuosikymmenen kehityksen "Euroopan toiseksi demografiseksi transitioksi". Tällöin ensimmäisellä transitiolla tarkoitetaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tapahtunutta kuolleisuuden pienentymistä ja aviopareille syntyvien lasten keskimäärän vähentymistä. Näiden muutosten taustalla on nähty olleen altruistiset arvot. Lasten määrää pienentämällä pyrittiin parantamaan perheen omaa tilannetta ja mahdollisuuksia panostaa lasten tulevaisuuteen. Ihmiset eivät näin olisi niinkään toimineet omien yksilöllisten tavoitteittensa saavuttamiseksi, vaan etusijalla olivat perhe ja lapset. Perheisiin syntyvien lasten määrän pienentymistä lukuun ottamatta perheen muutokset jäivät vielä tässä vaiheessa muutoin vähäisiksi.

Toiseen demografiseen transitioon liittyvien piirteiden taustalla on sen sijaan nähty yksilöiden pyrkimys omien yksilöllisten tavoitteittensa toteuttamiseen. Tämä olisi johtanut paljon suurempaan monimuotoisuuteen ihmisten valinnoissa koskien perheenmuodostuksen malleja. Yleistyneinä piirteinä on nähty erityisesti seuraavat:

Nämä muutokset, tai ainakin eräät niistä, ovat havaittavissa käytännössä kaikkialla Euroopassa, ja ne aloittaneet sukupolvet ovat maasta riippuen syntyneet 1940-luvulta 1960-luvulle. Pohjoismaita on pidetty edelläkävijöinä, ja totta onkin, että näissä maissa toisen demografisen transition monet piirteet olivat ensin havaittavissa, kun taas etenkin Etelä-Euroopassa muutokset ovat alkaneet vasta jokin aika sitten, eivätkä ne ole edenneet kovin pitkälle. Varmaa ei edes ole, että Etelä-Euroopan maat täysin seuraavatkaan Pohjoismaiden perhemalleja. Euroopan eri osa-alueilla on historiallisesti ollut omat erityispiirteensä ja ne saattavat heijastua vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Esimerkiksi Espanjassa ja Italiassa (tosin myös läntisessä Saksassa) avioitumisen kohonnut keski-ikä ja avioliittojen vähentyminen kuvastaa todellista liittojen vähentymistä, kun taas etenkin Pohjoismaissa muutos heijastaa käytännössä vain siirtymää avioliitoista avoliittoihin. Avoliitot eivät ole Espanjassa ja Italiassa yleistyneet suuresti edes esiavioliittoina, vaan liitot aloitetaan pääsääntöisesti edelleen solmimalla välittömästi avioliitto. Toisaalta avioeronneisuusluvut ovat kasvaneet Etelä-Euroopan maissa hitaasti, vaikka aiempi avioerot joko kokonaan kieltävä tai suuresti vaikeuttava lainsäädäntö on monissa maissa suuresti lieventynyt jo muutaman edellisen vuosikymmenen kuluessa.

Suomi on Euroopan maiden joukossa varsin tyypillinen Pohjoismaa, ja tätä kuvastavat myös seuraavat liittoja ja perhettä kuvaavat mittarit vuodelta 2005:

Avioerojen yleisyys on meillä Euroopan kärkiluokkaa, mutta avoliitot ja samalla myös avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten osuus on vielä suurempi Ruotsissa ja myös Virossa. Ensimmäisen lapsen synnyttäneiden naisten keski-ikä on vielä hieman korkeampi eräissä muissa Länsi-Euroopan maissa (Euroopan kärkisijalla ovat Alankomaat).

Avioituneisuuden ja perheen muutosten taustalla on monimutkainen eritasoisten syiden kimppu:

Äänitiedostot

V AVIOITUNEISUUS

1. AVIOITUNEISUUS TUTKIMUSKOHTEENA

2. OLENNAINEN AVIOITUNEISUUDEN MITTAUKSESSA

3. EUROOPPALAINEN AVIOLIITTOMALLI HISTORIALLISENA POIKKEUKSENA

4. EUROOPPALAISEN AVIOLIITON JA PERHEIDEN MUUTTUMINEN