Johdatus väestötieteeseen

Miksi kuolleisuus on väestötieteellisesti (ja laajemminkin yhteiskuntatieteellisesti) kiinnostava ja tärkeä tutkimuskohde? Asiaa voidaan tarkastella ainakin kolmesta (tietenkin toisiinsa liittyvästä) näkökulmasta: väestönkehityksen, hyvinvoinnin ja terveydentilan näkökulmasta.

2. KUOLLEISUUDEN MITTAAMINEN

Kuten kaikkia väestönmuutostekijöitä, myös kuolleisuutta voidaan mitata yleisellä mittaluvulla. Yleisessä kuolleisuusluvussa (englanniksi: crude death rate) suhteutetaan jossakin väestössä tiettynä ajanjaksona kuolleiden määrä saman väestön ja saman ajankohdan keskiväkilukuun.

Tämän mittarin perusteella 2000-luvun alkaessa kuolleisuuden tasossa on suuria vaihteluita niin maailman maiden kuin maanosien välillä. Population Reference Bureaun maailman vuoden 2007 väestötaulukon (World Population Data Sheet) mukaan yleinen kuolleisuusluku (keskiväkiluvun tuhatta henkeä kohti) vaihteli maanosien välillä seuraavasti:

Erot eivät ole aivan odotetut. Kuolleisuus on alhaisinta Latinalaisessa Amerikassa, Oseaniassa sekä Aasiassa, ja hieman korkeampaa Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Selvästi korkeimmat luvut löytyvät Afrikasta. Joidenkin yksittäisten maiden kuolleisuuslukujen vertailu tuo kuitenkin esille muun tiedon kanssa huonosti yhteensopivia lukupareja. Esimerkiksi Ghanassa (10) ja Nepalissa (9) yleinen kuolleisuusluku on lähes sama kuin Suomen (9), vaikka yleisesti on tiedossa, että Suomessa ihmisten keskimääräinen elinaika on selvästi pidempi. Toisaalta esimerkiksi väliamerikkalaisessa Costa Ricassa on Suomeen verrattuna yli puolta pienempi kuolleisuusluku (4), vaikka ihmisten keskimääräinen elinaika on yhtä pitkä.

Yleinen kuolleisuusluku onkin huono mittari eri väestöjen tai ajankohtien kuolleisuuden vertailuun, koska yleiseen kuolleisuuslukuun vaikuttaa eri ikäisten kuoleman alttiuden ohella myös väestön ikärakenne, sillä ikäryhmien erot kuolemanalttiudessa ovat suuret (=vanhat kuolevat paljon todennäköisemmin kuin nuoret). Yleistä lukua tarkempi kuolleisuuden mittaaminen edellyttää kuitenkin kuolleiden ikäjakauman tietämistä, mikä ei historiallisesti ja tänä päivänäkään useiden kehitysmaiden kohdalla usein toteudu.

Yleistä kuolleisuuslukua käytetäänkin lähinnä yleisen syntyneisyysluvun parina, esimerkiksi kuvaamaan väestön luonnollista lisääntyneisyyttä (joka ei kuitenkaan suoraan kuvaa väestön kasvupotentiaalia): yleisen syntyneisyys- ja kuolleisuusluvun erotus kuvaa, kuinka paljon (montako promillea) väestömäärä kasvoi tai väheni syntyneisyyden ja kuolleisuuden seurauksena tiettynä ajanjaksona.

avulla. Kuolleisuuden osalta ei voida löytää sellaisia väestön osaryhmiä, jotka eivät periaatteessa olisi alttiita kuolemalle.

Ikäryhmittäisissä kuolleisuusluvuissa suhteutetaan tietyn ikäisenä kuolleet sen ikäisten keskiväkilukuun. Imeväisikäisten kuolleisuutta mitataan varsinaisen ikäryhmittäisen kuolleisuusluvun sijaan usein imeväiskuolleisuusluvulla (englanniksi: infant mortality rate, Ir):

jossa D₀ = Alle 1 vuoden ikäisenä (eli ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä) kuolleiden määrä ja B_e = Elävänä syntyneiden lasten määrä.

Imeväiskuolleisuusluvussa on siis riskiväestönä (elävänä) syntyneiden lasten määrä, eikä 0-vuotiaiden keskiväkiluku. Imeväiskuolleisuusluku kuvaa itse asiassa vastasyntyneen todennäköisyyttä kuolla ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä, eli se on tyypiltään kuolemanvaaraluku.

Imeväiskuolleisuuden tasoa käytetään usein yhteiskunnan taloudellisen ja erityisesti terveydenhoitojärjestelmän kehittyneisyyden mittarina.

Kuolleisuuden vakiointimenetelmänä voidaan käyttää ikävakioinnin (jota kuvataan luvussa 3) ohella myös ns. elinajan taulua (jota kuvataan tarkemmin seuraavassa alaluvussa). Ikävakioitujen kuolleisuuslukujen osalta on tärkeää muistaa, että mielekkäästi voi verrata vain lukuja, jotka on laskettu käyttäen samaa vakioväestöä, kuten luvussa 3 kerrottiin.

3. ELINAJAN TAULU (eli KUOLLEISUUS- JA ELOONJÄÄMISTAULU)

Elinajan taulu kuvaa perusmuodossaan syntymäkohortin vähenemistä (pienenemistä) kuolleisuuden vaikutuksesta kohortin ikääntyessä.

Käytetyin mittari on näistä viimeinen. Vastasyntyneen elinajan odote kuvaa sitä, kuinka vanhoiksi ihmiset keskimäärin elävät, eli montako vuotta kohortin jäsenet keskimäärin elävät, jos kohortin elämien elinvuosien kokonaismäärä jaettaisiin tasan kaikille kohortin jäsenille, yhtä monta kullekin.

Elinajan odote on hyvä ja harhaton mittari ajalliseen ja eri väestöjen vertailuun, koska se tiivistää eri ikäryhmien kuolleisuutta kuvaavat luvut yhdeksi intuitiivisesti helposti ymmärrettäväksi elinajan pituutta kuvaavaksi mittaluvuksi, johon väestön ikärakenteiden erot eivät vaikuta.

Elinajan odote voidaan laskea sekä kohortti- että periodikohtaisena tauluna. Molemmilla tavoilla laskettujen elinajan odotteiden tulkinta on yhteneväinen: kuinka kauan ihmiset keskimäärin elävät.

Elinajan odotetta kohorttikohtaisesti laskettaessa seurataan tiettynä ajanjaksona syntyneitä todellisia ihmisiä (=syntymäkohorttia) kunnes he kaikki ovat kuolleet. Tämän jälkeen lasketaan, kuinka vanhoiksi he keskimäärin elivät, eli lasketaan näiden henkilöiden elinikien aritmeettinen keskiarvo.

Kohorttikohtaisia elinajan odotteita on harvoin mahdollista tai järkevää laskea, koska tällöin täytyy seurata, kunnes viimeinenkin kohortin jäsen on kuollut; käytännössä kohorttia tulee seurata yli 100 vuotta. Kohorttikohtaisesti lasketut elinajan odotteet eivät siis kerro paljoakaan kuolleisuuden senhetkisestä (=laskentahetken) tasosta tai kuolleisuuden viimeaikaisista muutoksista.

Useimmiten lasketaankin periodikohtaisia elinajan tauluja. Perioditaulu kuvastaa aina laskentahetken kuolleisuutta. Tuleekin muistaa, että periodikohtaisilla kuolleisuustiedoilla (esim. elinajan odote) ei välttämättä ole ennustearvoa kohorteille. Periodikohtaisesti laskettu elinajan odote ei siis ole (yksilöä koskeva) ennuste siitä, kuinka kauan ko. periodina syntyneet lapset tulevat elämään. Jotta tietyn ajankohdan tietojen perusteella laskettu vastasyntyneen elinajan odote ennustaisi ko. ajankohtana syntyneiden lasten tulevan elinajan pituutta, tulisi ikäryhmittäisen kuolleisuuden pysyä muuttumattomana toistasataa vuotta, mitä ei ole koskaan tapahtunut.

Elinajan odotetta periodikohtaisesti laskettaessa kuvitellaan olemassa olevaksi tiettynä vuonna syntyneiden henkilöiden joukko (ns. hypoteettinen kohortti). Tähän kuvitteelliseen kohorttiin sovelletaan laskennallisesti jonakin tiettynä ajanjaksona (yleensä kalenterivuonna tai -vuosina) havaittuja iän mukaisia kuolemanvaaralukuja. Siis kuljetetaan tämä kuviteltu kohortti "paperilla" läpi elämänkaaren, syntymästä vanhuuteen, olettaen että kunakin ikävuonna joukosta kuolee tiettynä ajanjaksona havaittujen kuolleisuustietojen mukainen osa kohortista. Kun näistä kuvitelluista ihmisistä viimeinenkin on kuollut, voidaan vastasyntyneen odotettavissa oleva elinaika (e₀) laskea kuten edellä.

ELINAJAN TAULUN MUODOSTAMINEN

Periodikohtaisen elinajan taulun laskemiseen tarvitaan ainoastaan ko. periodin kuolleisuusluvuista lasketut kuolemanvaaraluvut iän mukaan. Tässä esitetään (täydellisen) elinajan taulun muodostaminen perustuen suomalaisten miesten kuolleisuuteen iän mukaan vuonna 2000.

Kuten yllä olevasta kuvista nähdään, alttius kuolla riippuu hyvin voimakkaasti iästä. Ensimmäisenä elinvuotena vaara kuolla on hyvin suuri; samalla tasolla kuolemanvaara on miehillä vasta 46-47 vuoden iässä ja naisilla vielä vanhempana, 53-54 vuotiaana.

Kuviosta nähdään myös se, että läpi elämänkaaren miesten alttius kuolla on suurempi kuin naisten. Koska kuviossa esitetään yhtä kalenterivuotta koskevat kuolemanvaaraluvut yhden vuoden ikäryhmin, lukuihin vaikuttaa tosin myös satunnaisuus, erityisesti ikäluokissa, joissa kuolemanalttius on pienintä (ikäväli 2-15 vuotta).

Elinajan taulua tästä eteenpäin muodostettaessa kuvitellaan olemassa olevaksi tarkasteltavana ajanjaksona syntyneiden henkilöiden joukko, ns. hypoteettinen kohortti. Täksi elinajan taulun kantaluvuksi (eli kohortin juureksi) valitaan useimmiten jokin luvun 10 potenssi, esimerkiksi 100 000 henkeä, koska tämä helpottaa elinajan taulusta saatavien mittalukujen tulkintaa. Periaatteessa kantaluvuksi voidaan kuitenkin valita mikä tahansa luku, esimerkiksi Suomen väestömäärä 31.12.2000.

Tähän kuvitteelliseen 100 000 syntyneen lapsen kohorttiin sovelletaan tarkasteltavan ajanjakson (tässä: Suomen vuoden 2000) iän mukaisia kuolemanvaaralukuja. Alla olevassa elinajan taulussa sarakkeessa 2 esitetään iänmukaiset kuolemanvaaraluvut.

Näistä kuvitteellisista 100 000 vastasyntyneestä kuolee ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä, eli 0-vuotiaana, imeväiskuolleisuusluvun osoittama osuus. Koska imeväiskuolleisuusluku oli 4,24 kuollutta tuhatta vastasyntynyttä kohti, syntyneistä 100 000 lapsesta kuolee siis 0-vuotiaana 424 (= 4,24/1000 * 100 000). Yhden vuoden iän saavuttaa siis 99 576 lasta (= 100 000 - 424). Elinajan taulun sarakkeessa 4 esitetään kullakin ikävälillä (x, x+1) kuolleiden henkilöiden määrä, ja sarakkeessa 3 esitetään tarkassa iässä x elossa olevien määrä alkuperäisestä kohortista eli 100 000 syntyneestä lapsesta.

Suomen miesten elinajan taulu vuodelta 2000

Elinajan taulun eri sarakkeiden merkitykset ovat:

Sarake 1 = tarkka ikä

Sarake 2 = q_x = iän mukainen kuolemanvaaraluku; todennäköisyys, että henkilö kuolee ikärajojen x ja x+1 välillä (esimerkiksi 5-vuotiaan todennäköisyys kuolla ennen kuin hän täyttää 6 vuotta)

Sarake 3 = l_x = elossa olevien lukumäärä 100 000 syntyneestä tarkassa iässä x,

Sarake 4 = d_x = kuolemantapausten määrä tarkkojen ikien x ja x+1 välillä,
d_x = q_x * l_x

Sarake 5 = Lx = kohortin elämien elinvuosien määrä tarkkojen ikien x ja x+1 välillä, Lx
Lx = (lx - dx) + adx = lx - 0,5dx (jos a = 0,5)

Sarake 6 = T_x = kohortin elämien elinvuosien kokonaismäärä tarkan iän x jälkeen, T_x
T_x = ΣL_x

Sarake 7 = e_x = elinajan odote (=keskimääräinen jäljellä oleva elinaika) tarkassa iässä x
e_x= T_x / l_x

Näistä yhden vuoden iän saavuttaneista 99 576 henkilöstä kuolee ennen seuraavaa syntymäpäiväänsä (tarkkaa ikää kaksi vuotta) 1-vuotiaiden kuolemanvaaraluvun, 0,31/1000, osoittama osuus. 1-vuotiaana kuolee siis 99 576 * 0,31/1000 lasta, eli 31 lasta. Täten kahden vuoden iän saavuttaa 99 545 lasta (= 99 576 - 31).

Jälleen: näistä kahden vuoden iän saavuttaneista kuolee ennen seuraavaa syntymäpäiväänsä (tarkkaa ikää kolme vuotta) 2-vuotiaiden kuolemanvaaraluvun, 0,17/1000, osoittama osuus. 2-vuotiaana kuolee siis 99 545 * 0,17/1000 lasta, eli 17 lasta. Täten kolmen vuoden iän saavuttaa 99 528 lasta (= 99 545 - 17).

Näin tämä 100 000 syntyneen poikalapsen kohortti viedään ikä iältä läpi elämänkaarensa, niin kauan kuin yksikin heistä on elossa. Kohortin koko pienenee iän karttuessa, ja esimerkkimme elinajan taulussa 50 vuoden iän saavuttaa 92 568 miestä, lakisääteisen 65 vuoden eläkeiän 79 015 miestä ja 90 vuoden iän vielä 9 517 miestä. Sadan vuoden iän saavuttaa 227 miestä.

Miten näistä kolmesta sarakkeesta päästään vastasyntyneen elinajan odotteeseen? Periaatteena on se, että lasketaan kohortin elämien elinvuosien kokonaismäärä ja suhteutetaan se kohortin kokoon, 100 000 henkeen: jakamalla kohortin elämien elinvuosien kokonaismäärä tasan kaikille kohortin 100 000 hengelle, saadaan vastasyntyneen elinajan odote, e₀. (Vastasyntyneen elinajan odote vastaa kohorttitulkinnassa kohortin jäsenten elinikien aritmeettista keskiarvoa.)

Käytännössä vastasyntyneen elinajan odote lasketaan seuraavasti. Taulun sarake 5 kuvaa kohortin elämien elinvuosien määrää tarkkojen ikien x ja x+1 välillä. Ne, jotka elävät seuraavaan ikään (x+1) asti, kartuttavat kohortin elinvuosia tietenkin kukin täsmälleen yhdellä vuodella. Ne, jotka kuolevat kyseisellä ikävälillä, kartuttavat sitä keskimäärin puolella vuodella: jotkut elävät yli puolet ikävälistä ja jotkut vähemmän kuin puolet, mutta useimmissa ikäryhmissä voidaan tehdä se oletus, että kuolleet jakautuvat tasaisesti ikävälille eli elävät keskimäärin puoli vuotta.

0-vuotiaana kuolleiden oletetaan kartuttavan elettyjä vuosia keskimäärin vähemmän kuin puoli vuotta, koska ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä kuolleiden keski-ikä on selvästi alhaisempi kuin puoli vuotta. Esimerkiksi Suomen vuosituhannen vaihteen imeväiskuolleisuuden tasolla 0-vuotiaana kuolleet elävät keskimäärin noin 0,08 vuotta.

Esimerkin elinajan taulussamme 99 576 henkilöä elää koko ensimmäisen ikävälin (ne, jotka elävät 1-vuotiaaksi) ja 424 vain osan ikävälistä (kuolevat 0-vuotiaana), joten ensimmäisellä ikävälillä 100 000 hengen kohortti elää: 99 576 + (0,08 * 424) = 99 609,9 elinvuotta. Toisena ikävälinä 99 545 elää koko ikävälin 1:stä 2:een vuoteen (saavuttaa tarkan iän 2 vuotta), 31 kuolee kyseisellä ikävälillä ja elää siis vain keskimäärin puoli vuotta, eli toisena ikävälinä kohortti elää: 99 545 + (0,5 * 31) = 99 560,6 vuotta. Elinajan taulun sarakkeessa 5 esitetään nämä kohortin kullakin ikävälillä elämien elinvuosien määrät, ja esimerkiksi 90:n ja 91:n ikävuoden välillä kohortti elää 7 467 (saavutti 91:n vuoden iän, eli koko kyseisen ikävälin) + 1 025 (= 2 050 kuollutta, jotka elivät keskimäärin puoli vuotta = 2 050 * 0,5) vuotta = 8 491,5 vuotta.

Viimeisen (avoimen) ikäryhmän kohdalla tehdään jokin järkevä oletus viimeisen ikäryhmän alarajalla odotettavissa olevasta elinajasta, koska käytännössä on vaikea määritellä, kuinka vanhaksi viimeinen kohortin jäsen elää. Tällä oletuksella on merkitystä vain elinajan odotteen laskemiselle, ja esimerkiksi 90-vuotiaan elinajan odotteeseen ei enää juuri vaikuta, kuinka suureksi 100-vuotiaan elinajan odote oletettiin. Esimerkissämme 100-vuotiaiden elinajan odotteen on oletettu olevan 1,33 vuotta.

Seuraavaksi lasketaan kohortin elämien elinvuosien kokonaismäärä tarkan iän x jälkeen, jota kuvaa elinajan taulun sarake 6. Kohortin tietyn tarkan iän x jälkeen elettyjen elinvuosien kokonaismäärä saadaan laskemalla yhteen kohortin kullakin myöhemmällä ikävälillä elämien vuosien määrät yhteen, eli Lx-sarakkeen (sarake 5) luvut lasketaan yhteen alkaen iästä x. Esimerkissämme 100 000 syntyneen hengen kohortti eli siis yhteensä 7 413 721,2 vuotta (=lasketaan 0, 1, 2, 3, ja niin edelleen, aina viimeisessä ikäryhmässä, yli 100-vuotiaana eletyt elinvuodet yhteen). Vastaavasti voidaan laskea minkä tahansa iän jälkeen elettyjen elinvuosien kokonaismäärä, esimerkiksi 65-vuotiaana ja vanhempana elettyjen elinvuosien kokonaismäärä on 1 221 265,7 vuotta.

Suhteuttamalla tämä kohortin elämien elinvuosien kokonaismäärä kohortin alkuperäiseen kokoon eli 0-vuotiaiden määrään saadaan 0-vuotiaan odotettavissa oleva elinaika, e₀. Vastasyntyneen elinajan odote on siis 74,14 vuotta (=7 413 721,2 vuotta jaettuna 100 000 hengellä). Samalla tavoin voidaan laskea minkä ikäisen tahansa odotettavissa oleva elinaika suhteuttamalla tämän iän jälkeen elettyjen elinvuosien kokonaismäärä (sarake 6, Tx) sen ikäisten määrään (tämän tarkan iän saavuttaneiden määrään, sarake 3, lx). Esimerkiksi tarkan iän 65 vuotta saavutti 79 015 miestä ja kohortin 65-vuotiaana ja vanhempana elämien elinvuosien kokonaismäärä oli 1 221 265,7 vuotta, joten jakamalla tämä elinvuosien kokonaismäärä tasan kaikille, kullekin tulee 15,46 vuotta (=1 221 265,7 / 79 015), joka on siis 65-vuotiaan elinajan odote. Elinajan taulun viimeisessä sarakkeessa 7 kerrotaan elinajan odotteet.

Elossa olevien määrä 100 000 vastasyntyneestä voidaan kuvata myös graafisesti. Luvussa 3 esiteltiin Lexisin kuvio. Elossa olevien määrä vastaa Lexisin kuviossa vaakaviivoja (=tarkkoja ikiä) leikkaavien elämän viivojen lukumäärää, jotka useimmiten merkitään lukumäärinä, eikä piirretä kaikkien kohortin henkilöiden elämänviivoja. Alla olevassa kuviossa punainen viiva kuvaa yllä esitetyn elinajan taulun saraketta 3 eli sitä, kuinka moni suomalaisista miehistä saavuttaisi tietyn tarkan iän, jos vuonna 2000 havaittu ikäryhmittäinen kuolleisuuden taso ei muuttuisi tulevaisuudessa. Kuviosta nähdään selvästi, että

hyvin harva kuolee elämänkaarensa alussa, koska imeväiskuolleisuuden taso on Suomessa kansainvälisestikin erittäin alhainen
vasta yli 60- tai 70-vuotiaana elossa olevien määrä alkaa laskea hyvin voimakkaasti ja
esimerkiksi 95 vuoden iän saavuttaa hyvin harva.

Itse asiassa elossa olevien määrää kuvaavan käyrän alapuolisen alueen pinta-ala vastaa suoraan elinajan odotteen pituutta: mitä suurempi on käyrän alapuolinen alue, sitä pidempi on elinajan odote.

Oletetaan esimerkiksi, että yksikään vastasyntyneistä lapsista ei kuolisi 0-vuotiaana, eikä 2-vuotiaana, eikä 3-vuotiaana, eikä vielä 49-vuotiaanakaan. Tällöin kohortin koko pysyisi siis 100 000 hengessä aina 49-vuotiaaksi saakka. Sitten jonkin mystisen syyn takia jokainen henkilö kuolisi täsmälleen seuraavaa syntymäpäiväänsä seuraavana päivänä, eli täytettyään 50 vuotta. Näin ollen kukaan kohortista ei saavuttaisi 51 vuoden ikää. Tässä tapauksessa vastasyntyneen elinajan odote olisi tietysti tuo samainen 50 vuotta, koska kaikki elivät täsmälleen 50 vuotta. Tätä kuvaa kuviossa vihreä käyrä. Se siis pysyttelee 100 000 hengessä aina 50 vuoden ikään asti, mutta tippuu sitten 0 henkeen 51-vuotiaiden kohdalla. Tämän vihreän käyrän alapuolinen alue vastaa siis elinajan odotetta täsmälleen 50 vuotta.

Kuviossa punainen käyrä kuvaa esimerkkimme elinajan taulun elossa olevien määrää. Tämän punaisen käyrän alapuolinen alue on selvästi suurempi kuin vihreän käyrän alapuolinen alue. Vihreän käyrän alapuolinen alue vastaa esimerkissämme laskettua vastasyntyneen elinajan odotetta 74,14 vuotta.

Elinajan taulusta saadaan myös useita muita kuolleisuutta kuvaavia mittareita. Elinajan odotteen lisäksi kohortin keskimääräistä elinajan pituutta voidaan kuvata mediaanielinajan avulla. Mediaanielinaika on ikä, jolloin alkuperäisestä kohortista on enää täsmälleen puolet elossa, eli ikä, jolloin elossa olevien määrää kuvaava luku alittaa 50 prosenttia. Suomen miesten kuolleisuutta vuonna 2000 kuvaavassa elinajan taulussa mediaani elinikä on tarkkojen ikien 77 ja 78 vuotta välissä.

Elinajan taulusta voidaan laskea myös missä tahansa tietyssä (tarkassa) iässä olevien mahdollisuus (=todennäköisyys) saavuttaa mikä muu myöhempi (vanhempi) ikä tahansa.

Jos elinajan taulun kantaluvuksi valitaan 10:llä jaollinen luku, kertoo elossa olevien määrää kuvaava sarake (#3) suoraan 0-vuotiaan todennäköisyyden saavuttaa mikä tahansa vanhempi ikä. Esimerkin elinajan taulussa vastasyntyneen todennäköisyys saavuttaa 10 vuoden ikä on 99,4 prosenttia (kohortin koko 10-vuotiaana on 99 439) ja hieman yli 79 prosenttia saavuttaisi lakisääteisen eläke iän, 65 vuotta (100 000 syntyneestä 79 015).

Yleisemmin ilmaistuna x-vuotiaan todennäköisyys (p) saavuttaa mikä tahansa myöhempi, vanhempi ikä saadaan kaavasta: ypx = ly / lx, eli suhteuttamalla iän y saavuttavien määrä iän x saavuttaneiden määrään. Esimerkin elinajan taulussa esimerkiksi 65-vuotiaan todennäköisyys elää 80-vuotiaaksi on 80p65 = 41 651 / 79 015 = 0,527 eli 57,2 %.

Elinajan taulun varjopuoli on, että laskemiseen tarvitaan iän mukaiset kuolemanvaaraluvut, joita ei aina ole käytettävissä.

Elinajan taulun periaatetta voidaan käyttää muidenkin (väestö)ilmiöiden mittaamisessa:

Yleismuodossaan elinajan taulua on esitetty kutsuttavaksi toteutumatauluksi, ja riskilukuja vastaavasti toteutumaluvuiksi. Yksi esimerkki olisi avioliittojen purkautuminen erojen kautta, jolloin kohortista poistumistapahtuma on eroaminen. Tavanomaisesti mahdollisia kohortista poistumistapahtumia on vain yksi (kuoleminen; eroaminen), mutta tarkasteltavia poistumistapahtumia voi itse asiassa olla useampia rinnakkaisiakin: esimerkiksi avioliittokohortin purkautumiset a) puolison kuoleman, ja b) avioerojen vuoksi. Kuolleisuuden osalta esimerkeiksi käyvät useat eri kuolemansyyt.

4. STATIONÄÄRISEN VÄESTÖN KUOLLEISUUS

Elinajan taulua käytetään pääasiassa tietyn ajankohdan kuolleisuuden kuvaajana (elinajan odotteen pituus), mutta elinajan taulu voidaan tulkita myös stationäärisen väestön kuvaajana.

Stabiiliksi väestöksi (englanniksi: stable population) kutsutaan väestöä, jossa

Tämän seurauksena stabiilin väestön ikärakenne pysyy samana, mutta syntyneiden lukumäärä muuttuu vuosittain vakiosuhteella (joka riippuu hedelmällisyyden tasosta).

Stationääriseksi väestöksi (englanniksi: stationary population) kutsutaan suljettua väestöä (eli väestöä, jossa ei ole muuttoliikettä / siirtolaisuutta), jossa riittävän pitkän ajan (noin 100 vuotta):

Stationäärinen väestö on siis stabiili väestö, jonka väestönkasvu on nolla.

Elinajan taulu kuvastaa tällaisen stationäärisen väestön kuolleisuutta, eli lx-, dx-, Lx- ja Tx-sarakkeet kuvaavat väestöä, jossa on pitkään vallinnut sama kuolleisuus ja joka vuosi on syntynyt l₀ verran lapsia:

Stationäärisen väestön ikärakenne ei muutu ajassa, eli väestön ikärakenne on vakio
=> elinajan taulun väestön kuolleisuusluku = vakioväestön kuolleisuusluku
= elinajan taulusta saatavan vastasyntyneen elinajan odotteen käänteisluku
= kuolleisuuden ikävakioitu mittari
= kuolleisuuden taso havaituilla kuolemanvaaraluvuilla, jos väestö olisi stationäärinen.

Koska Ghanan väestön ikärakenne on selvästi Suomea ja Japani nuorempi, kaikkien maiden vakioimaton yleinen kuolleisuusluku on samalla tasolla, vaikka Ghanassa kuolleisuus onkin suurempaa (=elinajan odote lyhempi, stationäärisen väestön yleinen kuolleisuusluku).

Itse asiassa stationäärisessä väestössä kaikki väestölliset tunnusluvut pysyvät samana.

5. KUOLLEISUUDEN TRANSITIO / EPIDEMIOLOGINEN TRANSITIO

Ilmiönä kuolleisuuden transitiolla viitataan kuolleisuuden tuntuvaan alenemiseen eli keskimääräisen (odotettavissa olevan) elinajan pidentymiseen. Viimeisten 100-150 vuoden aikana teollistuneissa länsimaissa ihmisten keskimääräinen elinaika on kasvanut huomattavasti, noin 40 vuodesta nykyiseen yli 70 vuoteen. Esimerkiksi Suomessa vastasyntyneiden elinajan odote on miehillä pidentynyt 1870-luvun alun 41,3 vuodesta 75,5 vuoteen vuonna 2005. Naisten elinajan odote on noussut vieläkin nopeammin, 1870-luvun alun 43,5 vuodesta 82,3 vuoteen vuonna 2005.

Kuolleisuuden transitio ajoittuu väljästi ottaen Euroopan teollistumiskaudelle, kuten hedelmällisyyden transitiokin. Kuolleisuuden transition katsotaan alkaneen useimmissa Euroopan maissa 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Kuolleisuuden pienentymistä on kuitenkin havaittavissa jo paljon aiemminkin, jo 1700-luvulla, mutta se on

Kuolleisuuden transitiolla tarkoitetaan kehitystä, joka vaikuttaa laajamittaisesti kuolleisuuden pienentymiseen:

Kyse ei siis ole vain elinajan pituudesta, vaan myös kuolemasyyrakenteen (=eri kuolemansyihin kuolleiden määrän) muutoksesta. Tätä jälkimmäistä muutosta kutsutaan epidemiologiseksi transitioksi. On puhuttu myös terveyden transition käsitteestä - sosiaalisten tekijöiden ja käyttäytymisen merkitys on tässä tärkeä.

Kuolleisuuden transition taustatekijät ovat moninaisia, ja ne kietoutuvat monimuotoisesti koko yhteiskunnan laajamuotoiseen taloudelliseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen muutokseen. Eri tekijät ovat toisiinsa kytkeytyneitä, joten yksittäisten tekijöiden suhteellista merkitystä on vaikea arvioida.

Kuolleisuuden transitiosta puhuttaessa viitataan useimmiten brittitutkija Thomas McKeownin 1970-luvun puolivälissä julkaistuihin tutkimuksiin. McKeown erotti neljä tekijäryhmää, jotka ovat voineet vaikuttaa kuolleisuuden alenemiseen teollisuusmaissa: muutokset tautien ja ihmisten välisessä suhteessa, lääketieteen kehitys, ympäristöolojen paranemisen ja ravitsemustason paraneminen.

McKeownin mukaan nimenomaan käyttäytymisen, ravitsemustilanteen ja sosiaalisen ympäristön muutokset olivat keskeisimmät syyt kuolleisuuden alenemiseen, ja lääketieteellä (ja sen innovaatioilla) voi olla tässä kehityksessä merkittävä asema vasta aivan 1800-luvun lopun jälkeen.

McKeown oli ensimmäinen, joka loi kokonaiskuvan Länsi-Euroopan kuolleisuuden pitkän aikavälin muutoksista. Myöhempi tutkimus on tarkentanut kuvaa, ja nykyään korostetaan McKeownia enemmän ihmisten ennaltaehkäisevien toimenpiteiden ja aktiivisen ympäristöolojen parantamisen merkitystä. Elintason ja ravitsemustason paraneminen ei ehkä ole ollut kuolleisuuden alenemisessa yhtä keskeinen tekijä.

Useimmissa maissa kuolleisuuden transitio eteni nopeammin kaupungeissa kuin maaseudulla. Esimerkiksi Suomessa 1860-luvulle asti, siis ennen transitiota, kuolleisuus oli kaupungeissa selvästi korkeampaa kuin maaseutumaisilla alueilla. 1880- ja 1890-luvuilla ero oli jo selvästi kaventunut, ja 1900-luvun alussa tilanne oli kääntynyt päinvastaiseksi: kaupungeissa oli alhaisempi kuolleisuus kuin maaseudulla.

Kuolleisuuden transition malli sopii hyvin vain nykyisiin teollisuusmaihin. Kuolleisuus on toki alentunut kehitysmaissakin, mutta pienentyminen on ollut vähäisempää ja kuolleisuuden taso on kehitysmaissa jäänyt teollisuusmaita korkeammaksi. Kehitysmaissa tartuntataudit ovat edelleenkin merkittäviä tappajia, ja erityisesti lapsikuolleisuus on useimmissa kehitysmaissa varsin korkealla tasolla. Kuolleisuuden aleneminen on kehitysmaissakin ollut suhteellisesti melko nopeaa toisen maailmansodan jälkeen ainakin aina 1990-luvulle asti. Toinen tärkeä ero teollisuusmaihin verrattuna on se, että kehitysmaiden kuolleisuuden alenemiseen on vaikuttanut enemmän modernin länsimaisen lääketieteen kehitys.

6. KUOLLEISUUDEN EPÄTASA-ARVO

Seuraavaksi tarkastellaan kuolleisuuden eroja väestöjen ja väestöryhmien välillä. Mitkä tekijät synnyttävät eroja väestöjen kuolleisuuden tasoon? Voidaan ajatella ainakin seuraavanlaisia tekijöitä:

A. MIESTEN YLIKUOLLEISUUS

Miesten naisia korkeampi kuolleisuus (ns. miesten ylikuolleisuus) on verrattain universaali ilmiö sekä alueellisesti että ikäryhmittäin. Kuten elinajan taulu -osiossa nähtiin, tämän päivän Suomessa miesten ylikuolleisuus ei liity vain tiettyihin elämänkaaren vaiheisiin, vaan vastasyntyneistä vanhimpiin ikäluokkiin miesten kuolleisuus on naisia suurempaa: työikäisten miesten (15-64-vuotiaiden) kuolleisuus on noin 3-kertaista naisiin verrattuna, ja lapsien ja vanhuksienkin (yli 65-vuotiaiden) noin 1,5-kertaista. Itse asiassa on viitteitä myös siitä, että tämä ero alkaisi jo ennen syntymää: keskenmenoista suurempi osuu kohdistuu poikasikiöihin kuin tyttösikiöihin.

Myös kansainvälisesti miesten kuolleisuus on lähes poikkeuksetta naisten kuolleisuutta suurempaa. Suuren kuolleisuuden maissa on yleensä pienempi ero kuin alhaisemman kuolleisuuden maissa. Maailman mittakaavassa naisten odotettavissa oleva elinaika on noin 4 vuotta pidempi kuin miesten, Euroopassa ero on tätä suurempi, noin 6 vuotta, ja useimmissa kehitysmaissa 2-4 vuotta.

Onko mies geneettisesti määrätty "heikommaksi astiaksi", mihin esimerkiksi sukupuoliero keskenmenoissa ja pienten lasten kuolleisuudessa viittaisi? Mitä todennäköisimmin miesten ylikuolleisuus ei ole geneettisesti määrätty, ainakaan merkittävässä määrin, koska:

Suurin osa ylikuolleisuudesta selittyneekin ns. eksogeenisillä, ihmisten ympäristöön ja käyttäytymiseen liittyvillä tekijöillä.

Nykyväestöjen välillä onkin huomattavia eroja miesten ylikuolleisuuden tasossa, ei ainoastaan teollisuus- ja kehitysmaiden välillä, vaan jopa Euroopan maiden välillä:

(Lähde: Population Reference Bureaun maailman vuoden 2007 väestötaulukko, World Population Data Sheet.)

'Itä-Euroopan' maissa eivät suuria ole vain sukupuolten väliset erot elinajan pituudessa, vaan kuolleisuus on ylipäänsä korkealla tasolla, eli myös naisten kuolleisuus on suhteellisen suurta, selvästi korkeammalla tasolla kuin 'Länsi-Euroopassa'.

Joissakin tapauksissa naisilla on (tai on ollut) jopa miehiä korkeampi kuolleisuus, esimerkiksi useissa esihistoriallisissa väestöissä ja Intiassa lähihistoriassa, osin liittyen raskauteen ja synnytykseen liittyvien kuolemantapausten yleisyyteen. Tämä seikka selittää nykyäänkin suuren osan siitä, miksi kehitysmaissa kuolleisuuden sukupuoliero on pienempi kuin teollistuneissa maissa. Toinen tähän vaikuttava tekijä on poikalasten haluttavuus, minkä takia tyttölapsista pidetään huonompaa huolta ja ehkä jätetään helpommin heitteille, mikä lisää tyttölasten kuolleisuutta.

Mitkä tekijät sitten selittävät miesten ja naisten kuolleisuuseroja erityisesti nykypäivän Suomessa? Asiaa voidaan tutkia tarkastelemalla kuolemansyitä, jotka ovat molemmille sukupuolille yhteisiä, mutta miehillä naisia selvästi yleisempiä ja ovat lisäksi niin yleisiä, että ne vaikuttavat kuolleisuuden kokonaistasoon. Näillä perusteilla voidaan Suomessa 1980-luvun loppupuolella erottaa neljä muita tärkeämpää kuolemansyyryhmää, jotka ovat: 1) keuhkosyöpä ja muut selvästi tupakointiin liittyvät kuolemansyyt, 2) alkoholin aiheuttamat kuolemat, 3) sepelvaltimotauti ja muut verenkiertoelinten taudit, sekä 4) tapaturmat ja väkivalta.

Eri kuolemansyyryhmien vaikutus (vuosia) elinajan odotteen eroon (Koskinen & Martelin, Suomen väestö -teoksessa) Suomessa 2000-luvun alussa:

Yllä mainitut neljä tärkeintä kuolemansyyryhmää vähentävän vastasyntyneiden miesten elinajan odotetta noin 4,8 vuotta enemmän kuin naisten, eli niiden osuus on noin 70 prosenttia 6,8 vuoden kokonaiserosta. Kaikkien muiden kuolemansyiden osuudeksi jää siis vain 2,1 vuotta. Näistä neljästä ryhmästä tärkeimmät olivat sepelvaltimotauti (2,0 vuotta) sekä tapaturma- ja väkivaltakuolemat (1,5 vuotta).

Näiden tulosten mukaan suomalaisten miesten ja naisten elinajan odotteen ero näyttäisi johtuvan paljolti siitä, että miesten elämäntavat (ravinto, liikunta ja nautintoaineet) ja elinolot ovat naisia epäterveellisempiä. Erityisesti tupakointi ja alkoholi näyttävät olevan merkittäviä tekijöitä selitettäessä miesten ylikuolleisuutta. Tupakoinnin ja alkoholinkäytön merkitys on itse asiassa vielä suurempi, kuin keuhkosyöpä ja tapaturmakuolleisuus yksin antavat ymmärtää. Tupakointi aiheuttaa keuhkosyövän lisäksi myös osan sepelvaltimotaudista. Alkoholi taas liittyy osaan väkivalta- ja tapaturmakuolemista. Lisäksi tupakointi ja alkoholinkäyttö ovat yhteydessä moniin niistä kuolemansyistä, jotka eivät ole mainittujen neljän tärkeimmän syyryhmän joukossa.

Muissakin teollisuusmaissa merkittävimmät sukupuolieroon johtavat kuolemansyyt ovat väkivalta ja onnettomuudet (mukaan lukien itsemurhat) sekä sydän- ja verisuonitaudit. Merkittävimmät tunnetut riskitekijät liittyvät siis ihmisten elämäntapoihin (tupakka, alkoholi, riskihakuinen käyttäytyminen, mahdollisesti henkinen hyvinvointi).

B. MUUT VÄESTÖRYHMIEN VÄLISET KUOLLEISUUSEROT

Muitakin väestöryhmien välisiä eroja kuin sukupuolten välisiä voidaan havaita. Tärkeitä ovat erityisesti kuolleisuuden

Väestöryhmien välisiin eroihin ei voida löytää "yleistä", kaikkina aikoina ja kaikissa maissa pätevää syytä, esimerkiksi taloudellisia tekijöitä, elintasoeroja, ravitsemustason eroja tai geneettisiä/biologisia tekijöitä. Väestöryhmittäisiä kuolleisuuseroja tutkittaessa on aina katsottava vaikuttavia kuolemansyitä.

Kuolleisuuden alue-erot ovat olleet selvät Suomessa. Suomessa on ollut havaittavissa selvä kuolleisuuden kasvu itä-pohjoissuuntaan mentäessä. Tämä näkyy molemmilla sukupuolilla ja myös esimerkiksi eri sosioekonomisissa ryhmissä (eli pelkät väestön rakenne-erot eivät sitä selitä). Tärkeimpänä syynä tähän 'itä-länsi'-eroon pidetään sitä, että sepelvaltimotautikuolleisuus on suurinta Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Suomessa sydän- ja verisuonitaudit ovat erittäin merkittävä kuolemansyyryhmä, joten ne ovat määräävässä asemassa myös kokonaiskuolleisuuden alue-eroissa. Muissa kuolemansyissä voi kuitenkin olla täysin erilainen aluekuva, koska kaikki riskit(ekijät) eivät tietenkään välttämättä kasaudu samoille alueille.

Enemmän kuolleisuuden alue-eroista Suomessa ja niiden historiasta kerrotaan tähän kurssiin kuuluvassa artikkelissa:

Myös paikkakuntien sisällä voidaan ainakin nykyään huomata asuinalueiden välillä eroja myös kuolleisuudessa, kuten kerrotaan tähän kurssiin kuuluvassa artikkelissa:

Kaikissa teollisuusmaissa havaitaan selvät sosioekonomisten ryhmien väliset erot, erityisesti aikuisilla miehillä (työikäisellä väestöllä). Työväestöllä (ruumiillinen työ) on säännönmukaisesti toimihenkilöryhmiä (ei-ruumiillinen työ) korkeampi kuolleisuus. Samoin korkeasti koulutetuilla on yleensä alhaisempi kuolleisuus kuin vähän koulutusta hankkineilla. Yleisesti ottaen, mitä parempi on yhteiskunnallinen asema, sitä pidempi on keskimääräisen elinajan pituus (ja parempi terveydentila).

Suomessa professori Tapani Valkosen johtama tutkijaryhmä on pitkään tutkinut väestöryhmittäisiä, erityisesti sosioekonomisen aseman mukaisia, eroja kuolleisuudessa. Myös kansainvälisesti väestöryhmittäisiä kuolleisuuseroja on tutkittu paljon. Anton Kunstin ja hänen tutkijakollegoidensa tutkimuksien mukaan läntisessä Euroopassa suurimmat sosioekonomisten ryhmien väliset erot ovat Ranskassa, mutta erot ovat kansainvälisesti suuret myös Suomessa.

Sosioekonomisissa kuolleisuuseroissa ei näytä olevan vain yhtä eri maille yhteistä syytä: eri kuolemansyiden merkitys vaihtelee maiden välillä, ja kuolemansyiden merkitys vaihtelee myös ikäryhmien välillä. Esimerkiksi:

Ranskassa suurin merkitys on 1) ruoansulatuselinten yläosien kasvaimilla ja 2) maksakirroosilla. Taustalla ovat siis alkoholinkäytön erot (määrät) sosioekonomisten ryhmien välillä.

Suomessa suurin merkitys on ns. ulkoisilla tekijöillä: itsemurhilla, tapoilla, onnettomuuksilla, alkoholimyrkytyksillä. Myös näiden syiden taustalla on suurelta osin alkoholinkäytön erot (ns. humalahakuinen juomatapa) sosioekonomisten ryhmien välillä.

Tasaava sosiaalipolitiikka ja terveyspolitiikka ei siis ole poistanut alue-eroja, eikä sosioekonomisia kuolleisuuseroja Euroopassa. Miksi?

Riskitekijöiden tunnistaminen ei suoraan ja helposti johda riskitekijöiden yhtämittaiseen eliminoimiseen eri väestöryhmissä, koska esimerkiksi:

Kuolleisuuserot vaikuttavat lisäksi useimmissa maissa hyvin pysyviltä: kuolleisuuden taso alenee, mutta erot säilyvät ja jopa kasvavatkin.

Myös muiden kuin yllä käsiteltyjen väestöryhmien välillä havaitaan eroja kuolleisuudessa. Esimerkiksi siviilisäätyryhmien välillä on useimmissa teollistuneissa maissa eroja, Suomessa nämäkin kuolleisuuserot ovat kansainvälisesti suuria. Näitä eroja kuvataan tarkemmin tähän kurssiin kuuluvassa artikkelissa:

7. KUOLLEISUUDEN TULEVAN KEHITYKSEN NÄKYMÄT

Kuolleisuudessa on vallinnut pitkä aleneva kehitys vain ajoittaisin ja tilapäisin takaiskuin jo kauan. Vallitseva käsitys ainakin 1990-luvulle asti olikin, että pitkällä aikavälillä kuolleisuus pienenee tulevaisuudessakin kaikkialla maailmassa, koska:

Vähitellen elinajan odotteen siis oletetaan nousevan lähelle ihmisen maksimaalista biologista ikää, noin 120 vuotta (tätäkin ehkä joudutaan korjaamaan ylöspäin).

Mitkä tekijät voisivat uhata tätä myönteistä ja toivottavaa tulevaisuudenkuvaa? Viimeaikaisesta kuolleisuuden kehityksestä voidaan erottaa erityisesti kaksi takaiskua: Itä-Euroopan entisten sosialististen maiden kehitys sekä AIDS-epidemia, erityisesti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Esimerkki 1. Venäjän (ja osin muunkin Itä-Euroopan) kehitys 1990-luvulla

Tausta: Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja muutkin sosialistiset maat kuroivat Länsi-Euroopan etumatkan kiinni ja 1960-luvun puolivälissä eroa elinajan pituudessa ei juuri enää ollut. Sen jälkeen kuolleisuus ei enää juurikaan alentunut Itä-Euroopan maissa, eli elinajan odote pysyi samalla tasolla aina 1990-luvulle asti, vaikka Länsi-Euroopassa elinajan odote piteni samana ajanjaksona huomattavasti, 5-8 vuotta. Neuvostoliitossa miesten elinajan odote itse asiassa laski 1960-luvun puolivälistä aina 1980-luvun puoliväliin asti, jolloin se hyppäsi ylöspäin lyhyessä ajassa useita vuosia (samaan aikaan kun Gorbatchovin toimesta alkoholin saatavuutta voimakkaasti rajoitettiin).

Venäläisten, etenkin työikäisten miesten, kuolleisuus lisääntyi kuitenkin huomattavasti jälleen 1990-luvun alussa: miesten elinajan odote tippui jyrkästi 65 vuodesta 58 vuoteen vuonna 1994 (eli kohtuulliselle kehitysmaiden tasolle).

1990-luvun alusta Itä-Euroopan tilanne on parantunut melko nopeasti, vuoden 1995 jälkeen tilanne parani jopa Venäjällä. Kuitenkin juuri ennen vuosituhannen vaihdetta Venäjällä tapahtui jälleen uusi käänne huonompaan, ja miesten elinajan odote oli 2000-luvun alussa enää 59 vuotta.

On esitetty useita syitä, miksi Itä-Euroopan (erityisesti Venäjän) kuolleisuus on Länsi-Eurooppaa korkeampaa, eli vastasyntyneen elinajan odotteiden ero on yli 6 vuotta Itä- ja Länsi-Euroopan välillä:

tietojen epäluotettavuus: esimerkiksi imeväiskuolleisuuden aikaisempaa tarkempi rekisteröiminen tai se, että Kauko-Idän federaatiosta Äiti-Venäjälle palanneet näkyisivät tilastoissa kuolleina, mutteivät riskiväestössä (väestömäärässä). Kumpikaan näistä seikoista ole kovin todennäköinen selitys jo sen takia, että kuolleisuuden muutos näkyy hyvin samanlaisena kaikissa Euroopan puoleisissa federaatioissa (myös esimerkiksi Baltian maissa, jonne Kauko-Idän paluumuuttajia ei kovin paljoa tullut);
ympäristön saastuminen: esimerkiksi hengityselinten taudit ja syövät eivät kuitenkaan ole kovin paljon yleisempiä kuin Länsi-Euroopassa;
terveydenhuollon kriisi: suhteellisen tehoton ja vanhanaikainen terveydenhuoltojärjestelmä yhdistettynä siihen, että on pulaa lääkkeistä ja koneista. Nämä tekijät vaikuttavat varmasti kuolleisuutta lisäävästi, mutta ne eivät kuitenkaan voi selittää kovin suurta osaa Itä- ja Länsi-Euroopan kuolleisuuserosta;
yhteiskunnan taloudellis-sosiaalisen rakenteen rapautumisesta aiheutunut psykofyysinen "sokki": tällä tarkoitetaan sitä, että sellaiset tekijät kuten yleinen toivottomuus, ei ole toivoa pikaisesta olojen paranemisesta, todellisuuden ja 'propagandan' välinen suuri ero, suuri osa päivittäisestä elämästä kuluu perustoimeentulon hankkimiseen jne. aiheuttavat ihmisissä voimakkaan stressireaktion, joka vaikuttaa 'lamaannuttavasti' ihmisten psyykeen ja kehon immunologiseen- ja puolustusjärjestelmään ja tätä kautta lisää kuolleisuutta. Näitä tekijöitä ja niiden vaikutuksia on kuitenkin vaikea mitata ja tutkia;
elintavat ja ns. terveyskäyttäytyminen: erot erityisesti alkoholinkäytössä, mutta myös ravintorasvoissa ja tupakoinnissa => Itä-Euroopassa on korkea sydän- ja verisuonitautikuolleisuus sekä väkivalta- ja onnettomuuskuolleisuus; elintapojen erot ovat todennäköisesti tärkein yksittäinen tekijä Itä- ja Länsi-Euroopan kuolleisuuseroa selittävistä tekijöistä.

Johtopäätös: voimakkaat yhteiskunnalliset muutokset, poliittiset ja taloudelliset kriisit, mutta myös väestön käyttäytymisen muutokset (esim. naisten lisääntyvä tupakointi) voivat olla merkittävä kuolleisuuttakin lisäävä riskitekijä.

Esimerkki 2. AIDS-epidemia

AIDS (acquired immunodeficiency syndrome) on levinnyt nopeasti maailmassa 1980-luvun alusta lähtien. 1980-luvulla AIDS-tapausten määrän arvioidaan kaksinkertaistuneen vuosittain. Jos AIDSia aluksi pidettiinkin etupäässä homoseksuaalien ja suonensisäisten huumeiden käyttäjien tautina, niin jo pitkään se on levinnyt pääasiassa heteroseksuaalisen yhdynnän kautta. Muut mahdolliset tartunnansaamistavat ovat äidiltä lapselle (raskauden, synnytyksen ja imetyksen aikana), saastuneen veren kautta (verensiirrot) ja mahdollisesti myös saastuneiden neulojen kautta verinäytteitä otettaessa.

AIDS on leviämässä useissa kehitysmaissa, erityisesti Afrikassa ja Aasiassa, mutta myös latinalaisessa Amerikassa. Myös Itä-Euroopassa AIDS-tartunnat ovat nopeassa kasvussa.

Vuosituhannen alussa maailmassa oli Maailman terveysjärjestön (WHO) mukaan 42 miljoonaa AIDS/HIV-tartunnan saanutta, jotka jakaantuvat maanosittain:

Saharan eteläpuolinen Afrikka
29,4 miljoonaa

Pohjois-Afrikka ja Lähi-Itä
550 000

Etelä- ja Kaakkois-Aasia
6,0 miljoonaa

Itä-Aasia
1,2 miljoonaa

Pohjois-Amerikka
980 000

Latinalainen Amerikka
1,5 miljoonaa

Karibian saaret
440 000

Länsi-Eurooppa
570 000

Australia ja Uusi Seelanti
15 000

Tällä hetkellä AIDS on neljänneksi yleisin kuolemansyy koko maailman tasolla. Silti on lietsottu ehkä liikaa hysteriaa: AIDS-kuolleita on nykyisin noin 5 prosenttia kaikista maailman kuolleista. AIDS-kuolleiden ja HIV-tartunnan saaneiden osuus on tosin edelleen kasvussa.

Tilanne Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on kuitenkin hyvin paha, AIDS-kuolleita on 20 prosenttia kuolleista. Vastasyntyneen elinajan odote alueella on nykyään vain 47 vuotta, kun se ilman AIDSia voisi olla 62 vuotta. AIDSin vaikutuksesta väestönkasvuun on esitetty hyvin erilaisia käsityksiä: ääripäitä ovat se, että väestö tulee selvästi vähenemään, ja se, että kasvuprosentti hidastuu vain hieman. Nykykäsitys lienee, että mitä todennäköisimmin AIDS keskimäärin vain hidastaa koko Saharan eteläpuolisen Afrikan väestönkasvua, ei lopeta sitä, eikä käännä väestönmäärää laskuun.

On kuitenkin muistettava, että Saharan eteläpuolisessa Afrikassakin maiden välillä on suuria eroja HIV-positiivisten osuudessa. Yleensä sairastuneiden osuus on korkeampi kaupungeissa kuin maaseudulla. Tiedot Afrikan AIDS-tilanteesta perustuvat pääasiassa raskaana olevien, terveydenhuoltopalveluja käyttäneiden naisten testaamiseen. Vuosituhannen vaihteessa pahimmilla alueilla alle 30-vuotiaista edellä mainittuun ryhmään kuuluvista naisista yli 40 prosenttia oli HIV-positiivisia (Botswana, Zimbabwe). Eteläisimmässä Afrikassa tilanne näyttää tällä hetkellä olevan pahin.

Uganda ja Senegal ovat lähes ainoita Saharan eteläpuolisen Afrikan maita, joissa AIDS-epidemia näyttäisi olevan selvästi taittunut ja HIV-positiivisten osuus on 1990-luvun kuluessa laskenut. Viimeisimmät tiedot myös Sambiasta viittaavat siihen, että epidemia voisi olla siellä taittumassa. Alueen muissa maissa ei ole vielä suuria viitteitä epidemian hellittämisestä.

Lisäksi tulee muistaa, että AIDS on määräänsä vielä merkittävämpi ongelma, koska suuri osa kuolleista on lapsia ja nuoria aikuisia.

AIDS alentaa voimakkaasti väestön elinajan odotetta
AIDS vaikuttaa väestön ikärakenteeseen (nuorten aikuisten kuolemat; 'syntymättä jääneet lapset')
AIDS on erityisesti myös taloudellinen ongelma:

raskas rasite muutenkin aliresursoidulle terveydenhoitojärjestelmälle,
väestötasolla aiheuttaa ongelmia työvoiman osalta (nuoret aikuiset kuolevat)
yksilötasolla vaikutukset perheiden taloudelle => toimeentulo-ongelmat

AIDS on myös sosiaalinen ongelma: sairastuneiden syrjintä, lisäksi erityisesti AIDS-orpojen määrän lisääntymien (tyttölapset kärsinevät pahiten).

Maailman terveysjärjestön (WHO) internet kotisivulla (www.who.int) on AIDS-aiheinen alasivu: http://www.who.int/hiv/en/

WHO julkaisee myös säännöllisesti AIDS-epidemiaa maailmanlaajuisesti käsitteleviä raportteja ja katsauksia, jotka voi lukea osoitteessa: http://www.who.int/hiv/epiupdates/en/index.html

Johtopäätös: tulee varautua siihen mahdollisuuteen, että myös muita uusia tartuntatauteja voi odottaa syntyväksi.

1) Ympäristöongelmat ja -kriisit, sekä globaalilla tasolla (kasvihuoneilmiö; otsonikato; ilman, veden ja maan saastuminen jne.) että paikallistasolla (tulvat, tulivuorenpurkaukset, maanjäristykset, maan köyhtyminen, eroosio, biodiversiteetin väheneminen jne.).

Paikalliset ympäristöongelmat aiheuttavat jo tällä hetkellä terveysongelmia monilla alueilla ja ne saattavat pahentuessaan alkaa kasvattaa kuolleisuutta entisestään. Globaalimpien ympäristöongelmien kehittymistä ja niiden vaikutuksia kuolleisuuteen on vaikea arvioida ja erityisesti ennustaa.

Keskeisin tekijä lienee ravinnon riittävyys. Ravintotilanne on viime vuosikymmeninä yleensä ottaen parantunut, ja viime aikojen nälänhädät ovat liittyneet pikemmin poliittisiin kriiseihin/järjestelmiin kuin sinänsä ravinnon tuotannon häiriöihin. Kuitenkin, vaikka mahdollisuudet tuottaa vielä runsaammin ravintoa ovat teoriassa hyvät, ovat mm. maailmantalouden ja väestönkasvun rakenteet sellaiset, etteivät ravinnon tarjonta ja kysyntä kohtaa riittävällä tavalla (maailmanlaajuisesti, mutta myös maiden sisälläkin). Suurten ihmismassojen aliravitsemus on tälläkin hetkellä suuri ongelma.

2) Uudet, vanhoille lääkkeille vastustuskykyiset tautivariantit 'vanhoista tutuista' tartuntataudeista. Erityisesti malariasta ja keuhkotuberkuloosista on kehittynyt uusia muotoja, joihin vanhat, tutut ja halvat lääkkeet eivät enää tehoa. Kuolleisuus näihin molempiin tauteihin onkin kääntynyt maailmanlaajuisesti nousuun. Suomea ajatellen erityisesti Venäjän ja Baltian maiden lisääntynyt tuberkuloosin esiintyvyys voi olla merkittävä tekijä.

3) Terveyskäyttäytymisen muutokset. Yleisesti ottaen ainakin varakkaissa teollisuusmaissa ihmisten elintavat ovat tulleet terveellisemmiksi: tupakointi ja eläinperäisten ravintorasvojen käyttö on vähentynyt, kuten myös alkoholin kulutus. Liikalihavuus kuitenkin on lisääntynyt, tai ainakin painoindeksi (BMI) on noussut. Toisaalta esimerkiksi Suomessa miesten ja naisten elintapojen yhdenmukaistuminen (miesten elintavat ehkä 'terveellistyneet' ja naisten vastaavasti 'epäterveellistyneet', ainakin alkoholin ja tupakoinnin osalta, jos verrataan esimerkiksi 40-vuoden takaiseen aikaan) on vaikuttamassa elinajan odotteen sukupuolieroa kaventavasti.

(Ainakin vaurastuvien) kehitysmaiden osalta kehitys todennäköisesti kulkee kohti epäterveellisempiä elintapoja, yhteiskuntien yleisen länsimaistumisen myötä. Erityisesti tupakointi on lisääntymässä, osaltaan senkin takia, että tupakkayhtiöt ovat panostaneet markkinointiaan kehitysmaihin, koska näistä maista ne voivat saada uusia markkinoita tuotteilleen. Myös monet elintarvikeyhtiöt tulevat panostamaan kehitysmaiden markkinoille (imetyksen sijaan äidinmaidonvastiketta), erityisesti Kiinan ja muiden suuriväestöisiin maihin. Kaikkien näiden tekijöiden vaikutuksesta 'hyvinvointisairaudet' (syövät, sydän- ja verisuonitaudit erityisesti) ovat lisääntymässä useimmissa (vaurastuvissa) kehitysmaissa.

4) Luonnollisen valinnan merkityksen heikkeneminen? Joidenkin mielestä vanhempien ikäryhmien kuolleisuus saattaa kasvaa, kun alhaisen lapsikuolleisuuden kohortit saavuttavat korkeamman iän, koska "heikot" yksilöt eivät ole valikoituneet pois. Tämä ei kuitenkaan ole kovin yleisesti hyväksytty näkemys, vaan paljon useammin uskotaan että 'terve lapsuus' merkitsee myös tervettä aikuisikää.

Artikkelit

Äänitiedostot

VI KUOLLEISUUS

1. KUOLLEISUUS TUTKIMUSKOHTEENA