VII MUUTTOLIIKE

1. Muuttoliike tutkimuskohteena
2. Muuttoliikkeen käsitteitä
3. Muuttoliikkeen mittaaminen
4. Muuttoliikkeen transitio
5. Siirtolaisuuden muuttunut aluekuva
6. Muuttoliikkeen tulevaisuuden näkymät

1. MUUTTOLIIKE TUTKIMUSKOHTEENA

Miksi muuttoliike on väestötieteellisesti (ja laajemminkin yhteiskuntatieteellisesti) kiinnostava ja tärkeä tutkimuskohde? Asiaa voidaan tarkastella ainakin kahdesta (tietenkin toisiinsa liittyvästä) näkökulmasta: väestönkehityksen ja yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta.

Väestönkehityksen näkökulmasta:

• muuttoliike on yksi väestönmuutoskomponentti, ja muuttoliike vaikuttaa yhdessä syntyvyyden ja muuttoliikkeen kanssa väestön määrään ja rakenteeseen;
• koko maan tasolla muuttoliike (siirtolaisuus) vaikuttaa yleensä suhteellisen vähän väestönmäärään (väestönkasvuun tai väestön vähenemiseen)
• paikallistasolla muuttoliike voi vaikuttaa kuitenkin syntyneisyyttä ja kuolleisuutta voimakkaammin ja nopeammin väestön määrään ja (ikä)rakenteeseen, koska suuri osa muuttajista on työikäisiä ja lapsiperheitäkin: esimerkiksi koulunsa aloittavien ikäluokkien kokoon, päivähoitopaikkojen kysyntään jne.
• luonnollisen väestönkasvun hidastuessa muuttoliikkeen vaikutus väestön (alueelliseen) rakenteeseen voimistuu. Muuttotappioalueilla nuorten poismuutto merkitsee väestön ikärakenteen vanhenemista ja luonnollisen väestönkasvun hidastumista tai pysähtymistä;
• väestöennusteissa muuttoliike (siirtolaisuus) on nykyisin ehkä vaikeimmin ennustettavissa oleva komponentti / osatekijä.

Yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta:

• muuttovirrat ovat pitkälti työvoiman (ja työikäisten henkilöiden) virtoja;
• muuttovirrat vaikuttavat alueelliseen kehitykseen: vaikutuksia niin lähtö- kuin tuloalueilla;
• ei pelkästään väestöllisiä vaikutuksia, vaan myös taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia vaikutuksia;
• muuttoliike voi tavallaan olla monien yhteiskunnallisten ilmiöiden sekä syy että seuraus;
• muuttovirrat nähdään usein vaikeuksien aiheuttajina:
• yhteiskunnallisten palvelujen on vaikea sopeutua nopeasti muuttuviin väestönmääriin
• yksilötasolla: erityisesti muuttajien sopeutumisvaikeudet, mutta myös lähtöalueelle jäävien sopeutumisvaikeudet.

2. MUUTTOLIIKKEEN KÄSITTEITÄ

Muuttoliike (muuttaminen) ei ole käsitteenä ehkä yhtä selkeä kuin syntyminen tai kuoleminen. Sekä syntyminen että kuoleminen ovat helpommin määriteltävissä kuin muuttaminen. Muuttaminen viittaa selkeästi liikkumiseen ("mobiliteetti"), mutta minkälaiseen?

Useimmiten muuttamisella tarkoitetaan pysyväisluonteista asuinpaikan muuttumista. Tässä määritelmässä on kaksi vaikeasti määriteltävää osaa:

• Mitä tarkoittaa pysyväisluonteinen? Missä menee raja pysyvän ja tilapäisen välillä?
• Mitä tarkoittaa asuinpaikan vaihtaminen? Riittääkö saman asuintalon naapurihuoneistoon muuttaminen, vai pitääkö muuttaa ainakin toiseen rappuun tai vähintään toiseen taloon? Toista ääripäätä muuttoetäisyydessä edustaa toiseen maanosaan muuttaminen (koska muita taivaankappaleita ei, vielä, ole asutettu).

Muuttoliikkeen voidaan joskus kuitenkin sisällyttää myös tilapäinen (asuin)paikan muutos, kuten esimerkiksi sesonkimuutot ja pendelöinti eli asunnon ja työpaikan välinen työmatkaliikkuvuus.

Muita keskeisiä muuttoliikkeeseen ja siirtolaisuuteen liittyviä käsitepareja ja lähestymistapoja muuttoliikkeen tutkimiseen esitellään seuraavaksi.

1) Muuttotapahtuman vapaaehtoisuus: muuttaminen voi olla vapaaehtoista tai pakottavista syistä tapahtuvaa liikkuvuutta (eli pakolaisuutta), esimerkiksi poliittista, sota- ja ympäristöpakolaisuutta. Toisaalta esimerkiksi taloudellista pakolaisuutta on vaikea sijoittaa tällä akselilla kumpaankaan päähän: se ei ole selkeästi pakkomuuttoa, muttei täysin vapaaehtoistakaan.

Vapaaehtoinen liikkuvuus jaetaan usein tavoite- ja pakkomuuttoihin (englanniksi: target- vs. forced migration). Tavoitemuuttamisessa ihmiset pyrkivät parantamaan (elin)olojaan, saavuttamaan jonkin päämäärään (esimerkiksi paremman ammatin, asunnon tai asuinalueen). Pakkomuutossa ihmiset pyrkivät ennemminkin säilyttämään entiset (elin)olosuhteensa tai elintasonsa, esimerkiksi työttömyyden vuoksi tapahtuva liikkuvuuden katsotaan yleensä kuluvan tähän ryhmään (eli 'pakko' on tässä tietysti ymmärrettävä suhteellisena käsitteenä).

2) Vapaaehtoista liikkuvuutta tarkastellaan usein muuttoetäisyyden mukaan, useimmiten sen mukaan, ylitetäänkö hallinnollisia rajoja. Maiden väliset rajat ylittävät muutot erotetaan maiden sisäisistä muutoista ja maan sisäisissä muutoissa kunnan, läänin, maakunnan tms. rajat ylittävät muutot näiden rajojen sisällä tapahtuvista muutoista. Tässä lähestymistavassa muuttoliike voi olla:

Näiden ryhmien sisällä voidaan muuttoliike edelleen jakaa:

3) Paikkakunnan (kunnan, valtion tai jonkin muun hallinnollisen alueen) kannalta muuttoliike voidaan jakaa

Nettomuuttaneisuudella tarkoitetaan tulo- ja lähtömuuttaneiden määrän erotusta:

tulomuuttaneisuus - lähtömuuttaneisuus = nettomuuttaneisuus.

Voidaan edelleen puhua

muuttovoitosta, kun tulomuuttaneita on enemmän kuin lähtömuuttaneita, ja
muuttotappiosta, kun lähtömuuttaneita on enemmän kuin tulomuuttaneita.

Muuttovolyymi tai kokonaismuuttaneisuus tarkoittaa muuttaneiden kokonaismäärää, alueelle sisään ja alueelta pois muuttaneiden kokonaismäärää:

tulomuuttaneisuus + lähtömuuttaneisuus = kokonaismuuttaneisuus tai muuttovolyymi.

4) Muuttovirralla (ja muuttojen vastavirralla) tarkoitetaan tietyltä (nimetyltä) alueelta toiselle tapahtuneiden muuttojen kokonaismäärä (esimerkiksi Pohjois-Karjalan läänistä Uudenmaan lääniin muuttaneiden lukumäärä). Muuttovirtoja esitetään yleensä graafisesti kartoilla ja nuolilla, jossa nuolen suunta kuvaa muuttovirtojen suuntaa ja nuolen varren paksuus muuttaneiden määriä.

Muuttosuunnalla tarkoitetaan yleisemmin erilaisten ominaisuuksien perusteella ryhmiteltyjen alueiden välisiä muuttaneiden määriä. Esimerkiksi maassamuutot voidaan jakaa kuntamuodon mukaan neljään muuttosuuntaan:

kaupungeista -- kaupunkeihin (kaupunkien välinen muuttoliike)

kaupungeista -- maaseudulle ('maallepako')

maaseudulta -- kaupunkeihin (kaupungistuminen, 'maaltapako')

maaseudulta -- maaseudulle (maaseutujen välinen muuttoliike).

5) Tässä kohdin kannattaa ottaa esiin myös käsitteet luonnollinen väestönkasvu ja väestön kokonaiskasvu tai todellinen väestönkasvu:

Luonnollisella väestönkasvulla tarkoitetaan syntyneiden ja kuolleiden määrän erotusta. Se tarkoittaa, kuinka paljon väestö lisääntyy tai vähenee kuolleisuuden ja syntyvyyden kautta. Yleensä luonnollisen väestönkasvu ilmoitetaan promilleina (suhteessa keskiväkilukuun), jolloin se on itse asiassa suoraan yleisen syntyvyys- ja kuolleisuusluvun erotus.

Väestön kokonaiskasvussa tai todellisessa väestönkasvussa otetaan huomioon luonnollisen väestönkasvun lisäksi (netto)muuttoliike/siirtolaisuus. Käsitettä käytetään, kun halutaan korostaa sitä, että puhutaan toteutuneesta väestönkasvusta.

3. MUUTTOLIIKKEEN MITTAAMINEN

Muuttoliikkeen mittaamisessa on käytössä periaatteessa analogiset mittarit muiden väestönmuutostekijöiden kanssa, joten tässä luvussa ei esitellä mitään uutta mittaustapaa.

Muuttoliikkeen mittaaminen on kuitenkin tavallaan monimutkaisempaa kuin muiden väestönmuutostekijöiden mittaaminen. Muista väestönmuutostekijöistä poiketen muuttoliikkeessä on mukana aikaulottuvuuden lisäksi myös paikkaulottuvuus.

Muuttoliikkeessä voidaan mitata:

1. tulomuuttojen määrää
2. lähtömuuttojen määrää
3. nettomuuton määrää
4. muuttovirtojen kokonaismäärää (muuttovilkkaus, muuttojen yleisyys yleensä).

Myös riskiväestön (=tapahtumalle alttiina oleva väestö) määrittely voi olla muuttoliikkeen osalta problemaattinen, erityisesti tulomuuton osalta.

Yleinen tulomuuttaneisuusluku (englanniksi: crude in-migration rate) määritellään:

		tulomuuttaneiden lukumäärä ajanjaksona x
	=	------------------------------------------------------	* 1000
		   tuloalueen keskiväkiluku ajanjaksona x

Kuten tarkimmat lukijat jo huomasivatkin, nimittäjässä ei tarkasti ottaen ole riskiväestö, tarkasteltavalla tapahtumalle (=tulomuutto) alttiina oleva väestö. Miksei? Koska eihän alueella jo oleva väestö (tuloalueen keskiväkiluku) voi muuttaa alueelle, jossa he jo asuvat! Tuloalueen väestö ei siis itse "tee" muuttotapahtumia.

Mikä sitten olisi teoreettisesti oikea riskiväestö? Se olisi jollakin tavalla määriteltynä alueen lähellä, mutta sen ulkopuolella oleva väestö. Koska kaikki muuttaneet eivät toki muuta aivan tuloalueen ympäristöstä, vaan muualtakin maasta, oikeampi riskiväestö olisi esim. maan väestö vähennettynä tuloalueen väestöllä. Mutta muuttaneita voi toki tulla maan rajojen ulkopuoleltakin, joten laajin oikean riskiväestön määritelmä ottaisi huomioon muidenkin maiden asukkaat, laajimmillaan riskiväestö olisi maailman väestö vähennettynä alueen väestöllä, mikä tietenkin on käytännössä mahdoton ja tekisi mittaluvusta merkityksettömän ja absurdin.

Miksi sitten yleinen tulomuuttaneisuusluku lasketaan yllä mainitulla tavalla? Ensinnäkin, usein ajatellaan, että tuloalueen väestönmäärällä on vaikutusta tulomuuton suuruuteen (väestöltään suuret alueet ovat houkuttelevampia kuin väestöltään pienet alueet). Lisäksi, tarkastelukulma (selvitettävät kysymykset) määräävät aina mittauksessa käytettävien yksiköiden valinnan. Muuttoliikkeen osalta näkökulmana on usein jonkin alueen väestönkehitys ja siihen vaikuttavat tekijät. Tästä näkökulmasta on luonnollista, että lähtömuutot samastetaan kuolemiin ja tulomuutot syntymiin. Yo. tavalla laskettu yleinen muuttaneisuusluku kuvaa, kuinka paljon tulomuutto on suhteellisesti lisännyt alueen väestönmäärää.

Vastaavasti voidaan laskea yleiset lähtö- ja nettomuuttaneisuusluvut suhteuttamalla alueelta pois muuttaneiden (tai nettomuuttaneiden = lähtö- ja tulomuuttaneiden lukumäärien erotus) lukumäärät alueen keskiväkilukuun. Yleinen lähtömuuttaneisuusluku kuvaa, kuinka paljon lähtömuutto on suhteellisesti vähentänyt alueen väestömäärää. Yleinen nettomuuttaneisuusluku kuvaa sitä, kuinka paljon nettomuutto on suhteellisesti lisännyt tai vähentänyt alueen väestömäärää, riippuen siitä onko kyseessä muuttovoitto vai -tappioalue.

4. MUUTTOLIIKKEEN TRANSITIO

Vastaavasti kuin syntyvyyden ja kuolleisuuden osalta, myös muuttoliikkeen kehitystä ajassa (transitiota) on tarkasteltu suhteessa yhteiskuntien taloudelliseen ja sosiaaliseen kokonaiskehitykseen. Yhteiskunnan taloudellisen toiminnan ja elinkeinorakenteen muutoksilla (työvoiman kysyntä yms.), väestön elinolojen ja -mahdollisuuksien muutoksilla sekä asutushistorialla on ollut vaikutusta muuttoliikkeen määrään ja suuntaan.

Syntyneisyyden ja kuolleisuuden transitioita on pitkälti selitetty teollistumiskauteen liittyvillä käyttäytymismuutoksilla, ja samaa teoreettista kehikkoa on sovellettu myös muuttoliikkeeseen. Historiallisesti väestön liikkuvuus on ollut teollistumiseen ja kaupungistumiseen liittyvä ilmiö.

Muuttoliikkeen historiallisessa mallissa erotetaan usein kolme vaihetta.

1) Historiallisesti (eli transitiota edeltävässä vaiheessa) muuttoliikettä on Euroopassa ollut lähinnä:

1. uudisasutuksen vuoksi: väestönkasvun vuoksi sekä omien ja perheen (minimi)elinolosuhteiden turvaamiseksi jouduttiin muuttamaan asuttamattomille alueille ('pakkomuuttoa');
2. palkollismuuttoina: ydinperhemallissa mentiin yleensä naimisiin suhteellisen vanhoina ja ennen avioitumista oltiin palkollisena (piikana, renkinä), jotta voitiin kerätä riittävä varallisuus oman perheen perustamista varten;
3. avioitumismuuttoina: ydinperhemallissa avioliiton solmiminen merkitsi oman kotitalouden perustamista.

Historiallisesti muuttoliike on kuitenkin ollut suhteellisen vähäistä, ainakin lähtöalueiden näkökulmasta katsottuna. Esiteollisella aikakaudella muuttamista rajoittivat lisäksi useissa maissa lainsäädännölliset esteet, jotka poistuivat vähitellen teollistumisen myötä.

Maatalousvaltaisten yhteiskuntien muuttoliikkeelle oli luonteenomaista se, että

1. muuttoetäisyydet olivat yleensä suhteellisen lyhyitä;
2. muuttoliike vaikutti vähän (tai ainakin hitaasti) väestön alueelliseen jakaumaan;
3. vähäisen liikkuvuuden takia väestöt olivat geneettisesti suhteellisen isoloituneita, poikkeuksena lähinnä uudisasutusalueiden raja-alueet.

2) Yhteiskunnan muutoksen (erityisesti teollistumisen) seurauksena tapahtuu muuttoliikkeen transitio:

Työvoimaintensiivinen teollisuus, kauppa ja palvelut keskittyivät luonnonvarojen ja liikenteen kannalta edullisiin paikkoihin, esimerkiksi vesireittien varrelle ja erityisesti jokien risteyskohtiin ja joensuihin. Teollisuuslaitosten sijoittumisessa alueellinen työvoimatarjonta ei ollut keskeinen kriteeri.

Koska teollisuus ei useimmissa maissa keskittynyt sinne, missä jo oli paljon väestöä, teollistumisesta aiheutui työvoiman kysynnän ja tarjonnan huomattava alueellinen epätasapaino. Tämä epätasapaino johti massiivisiin muuttovirtoihin maatalousalueilta (perinteisen teollisuuden) kasvukeskuksiin ('vapaaehtoinen muuttoliike'), koska työvoimalle ei asetettu korkeita ammattitaitovaatimuksia. Tämä koski niin maassamuuttoa kuin siirtolaisuuttakin.

Samaan aikaan useissa maissa oli rinnalla huomattavaa uudisasutusta siirtolaisuuden kohdealueiden maatalousalueille (etenkin Amerikat). Kaukosiirtolaisuuden lisääntymisessä tärkeä tekijä oli myös kuljetus/matkustusteknologian kehittyminen eli parantuneet liikenneyhteydet Euroopan ja erityisesti Pohjois-Amerikan välillä. Lisääntyneet laivalinjat merkitsivät lisää kilpailua laivayhtiöiden kesken ja siten myös suhteellisesti aikaisempaa halvempia lippuja.

On arvioitu, että Euroopasta muutti pois kaiken kaikkiaan noin 65 miljoonaa henkeä 1820- ja 1930-lukujen välillä, pääasiassa Amerikkoihin. Esimerkiksi yksistään Irlannista lähti siirtolaisiksi noin miljoona henkeä vuosina 1846-51 noin 8,5 miljoonan väestöstä (ja noin 0,8 miljoonaa kuoli tuon ajanjakson nälänhädissä).

Väestön painopisteen muututtua kaupunkeihin syrjäseuduilta (paikallis)keskuksiin suuntautuvat muuttovirrat tietysti heikkenivät ja keskusten väliset muuttovirrat vastaavasti lisääntyivät.

Transition seurauksena muuttoliike keskittyy entistä enemmän:

1. paikallismuuttoihin: asunnonvaihtoihin, erityisesti perheiden ja talouskuntien "elämänkaarimuuttoihin", perhekoon muutoksista aiheutuvat muutot keskeisiä: muutetaan, kun lapsia tulee lisää ja vastaavasti kun lapset muuttavat pois kotoa;
2. (suurten) keskusten välille, pitkälti jo sen takia, että väestön painopiste on siirtynyt kaupunkeihin: vanhat paikalliset (teollisuuden ja kaupan) kasvukeskukset jakautuvat supistuviin ja kasvaviin keskuksiin;
3. mahdolliseen tulosiirtolaisuuteen taloudellisesti kehittymättömämmistä maista.

3) Viimeiseksi vaiheeksi muuttoliikkeen transitiossa on esitetty keskusten hajautumista, eli "pakoa maaseudulle", vrt. aikaisemmissa vaiheissa olleeseen maaltapakoon. Tästä käy esimerkkinä Yhdysvalloissa eläkeikäisten muutto lämpimille alueille, eli Yhdysvalloissa on alueita, jotka yrittävät houkutella varakasta iäkästä väestöä. Samaa ilmiötä kuvaa esikaupunkien kasvu ja kaupunkien keskuksien slummiutuminen ja autioituminen, mitä ei ole tapahtunut Euroopassa yhtä voimakkaasti kuin Yhdysvalloissa. Tähän liittyy usein asuinalueiden segregaatio (eli erilaistuminen ja eriarvoistuminen), mitä on jossain määrin tapahtumassa myös nyky-Suomessa, ja tämä piirre tulevaisuudessa todennäköisesti voimistuu.

5. SIIRTOLAISUUDEN MUUTTUNUT ALUEKUVA

Euroopassa on ollut massiivisia siirtolaisuusliikkeitä ainakin 1800-luvulta alkaen. Siirtolaisuus on ollut vilkkaimmillaan ilmeisesti 1800-luvun loppupuolella, jolloin siirtolaisuus valtameren taakse vähensi Euroopan väestönkasvua selvästi, ehkä jopa noin 25 prosenttia. Viimeaikaisten siirtolaisuusvirtojen suhteellinen merkitys on selvästi vähäisempi. Nykyään siirtolaisuus vähentää esimerkiksi Latinalaisen Amerikan väestönkasvua muutaman prosentin verran, Aasian ja Afrikan vieläkin vähemmän. Paikallisesti erityisesti Afrikassa ja myös Aasiassa pakolaisuus on merkittävä tekijä.

Yleisesti ottaen Eurooppa on ollut voimakkaasti lähtösiirtolaisuusalue aina 1900-luvun alkupuolelle asti, Euroopan reuna-alueet nimenomaan 1900-luvun alkupuolella.

1900-luvun kuluessa käytännössä koko läntinen Eurooppa on kuitenkin muuttunut siirtolaisuusvoittoa saavaksi alueeksi:

• tilanne on muuttunut eri maissa eriaikaisesti, ensimmäisinä siirtolaisuusvoittoisiksi maiksi muuttuivat mm. Saksa, Iso-Britannia, Benelux-maat ja Ranska
• koko läntisen Euroopan puitteissa selkeä käänne tapahtui kuitenkin vasta 1970-luvulla
• lopulta myös mm. Suomesta, Irlannista ja Etelä-Euroopan maista on tullut siirtolaistaseeltaan positiivisia maita, mutta lähinnä vasta 1990-luvulla.

Tärkein syy Euroopan muutokseen siirtolaisvoittoiseksi alueeksi on ollut työvoimapula jo 1950-luvulta lähtien. Ohimeneväksi välivaiheeksi oletettua työvoimapulaa (erityisesti ns. likaisten ja raskaiden töiden osalta) lievennettiin Länsi-Euroopassa hankkimalla siirtolaistyövoimaa lähinnä Euroopan reuna-aluilta tai (entisistä) siirtomaista. Useissa maissa ulkomaisen työvoiman hankkimista rajoitettiin 1970-luvun öljykriisin aikoihin. Ulkomaalaisten tilastoituja määriä eri Euroopan maissa on vaikea vertailla, koska esimerkiksi kansalaistamispolitiikka (se, kuinka helppoa on saada asuinmaansa kansalaisuus) vaihtelee voimakkaasti maittain ja lisäksi laittomat siirtolaiset näkyvät tietysti huonosti tilastoissa.

Eurooppa on saanut siirtolaisuusvoittoa kaikista muista maanosista paitsi Pohjois-Amerikasta. Merkittävimmät siirtolaismäärät etenkin Keski-Eurooppaan ovat kuitenkin tulleet Itä- ja itäisestä Keski-Euroopasta, seuraavaksi eniten Välimeren maista.

Maailmanlaajuisesti siirtolaisuusvoittoa saavia alueita ovat suhteellisen pitkään olleet myös Pohjois-Amerikka ja Persianlahden alue:

• Pohjois-Amerikka saa muuttovoittoa kaikkialta: niin Euroopasta (myös läntisestä), Etelä- ja Keski-Amerikasta kuin myös entistä enemmän nimenomaan Aasiasta;
• Persianlahden alue (öljyä tuottavat maat) saa muuttovoittoa erityisesti Aasiasta, mutta myös Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä (mutta suuri osa korkeasti koulutetusta työvoimasta on hankittu Länsi-Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta).

YK:n vuoden 2002 siirtolaisuusraportin (Intenational Migration Report 2002) mukaan vuosituhannen vaihteessa:

• 175 miljoonaa ihmistä eli noin 3 prosenttia maailman väestöstä asuu muussa kuin syntymämaassaan ja siirtolaisten (englanniksi: migrant) määrä on yli kaksinkertaistunut vuosien 1970 ja 2000 välillä;
• siirtolaisista 60 prosenttia on teollisuusmaissa ja 40 prosenttia kehitysmaissa;
• suurin osa siirtolaisista on Euroopassa (56 miljoonaa), Aasiassa (50 miljoonaa) ja Pohjois-Amerikassa (41 miljoonaa), selvästi vähemmän Afrikassa (16 miljoonaa) sekä Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa (kummassakin noin 6 miljoonaa);
• vuosien 1990 ja 2000 välillä siirtolaisten määrä lisääntyi 21 miljoonalla koko maailman tasolla, josta Pohjois-Amerikassa (13 miljoonalla) ja Euroopassa (melkein 8 miljoonalla) eniten;
• määrällisesti eniten siirtolaisia on Yhdysvalloissa (35,0 milj.), Venäjällä (13,3 milj.), Saksassa (7,3 milj.), Ukrainassa (6,9 milj.), Ranskassa (6,3 milj.), Intiassa (6,3 milj.), Kanadassa (5,8 milj.), Saudi-Arabiassa (5,3 milj.), Australiassa (4,7 milj.), Pakistanissa (4,2 milj.), Isossa-Britanniassa (4,0 milj.), Kazakstanissa (3,0 milj.), Norsunluurannikolla (2,3 milj.), Iranissa (2,3 milj.), Israelissa (2,3 milj.), Puolassa (2,1 milj.), Jordaniassa (1,9 milj.), Yhdistyneissä Arabiemiirikunnissa (1,9 milj.), Sveitsissä (1,8 milj.) ja Italiassa (1,6 milj.);
• maailmassa on noin 16 miljoonaa pakolaista (englanniksi: refugee) eli noin 9 prosenttia siirtolaisten kokonaismäärästä;
• pakolaisista suurin osa on kehitysmaissa, 13 miljoonaa, teollisuusmaissa pakolaisia on vain 3 miljoonaa;
• suurin osa maailman pakolaisista on Aasiassa (9 miljoonaa) ja Afrikassa (4 miljoonaa);

Enemmän siirtolaisuudesta koko maailman mittakaavassa on tähän kurssiin kuuluvassa artikkelissa:

Altti Majava: Nykyajan kansainvaellukset - siirtolaisuuden ja pakolaisuuden yleismaailmalliset näkymät (teoksessa Kari Pitkänen (toim.): Artikkeleita Suomen väestöntutkimuksesta. Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen monisteita N:o 62, 2002, ss. 220-232).

6. MUUTTOLIIKKEIDEN TULEVAISUUDEN NÄKYMÄT

Siirtolaisuuden osalta odotetaan maailmanlaajuisten nykytrendien pitkälti jatkuvan tulevaisuudessakin.

Julkisessa keskustelussa esiintyy jonkin verran pelkoja siirtolaisuustilanteen riistäytymisestä käsistä Länsi-Euroopassa. Erityisesti pelätään hallitsemattomia "siirtolaistulvia" yhtäältä itäisestä Euroopasta (erityisesti niiden liityttyä EU:hun) ja toisaalta köyhistä kehitysmaista.

Tiedot muuttoliikkeiden logiikasta eivät kuitenkaan kovin voimakkaasti tue katastrofinäkymiä:

• köyhiltä alueilta lähtijät ovat useimmiten näiden alueiden koulutetummasta ja varakkaammasta päästä;
• kurjistakaan oloista harvoin syntyy mainittavaa muuttoliikkeitä ilman jonkinlaista käsitystä tuloalueiden tarjoamista selvästi paremmista (taloudellisista) mahdollisuuksista;
• vastaanottavilla mailla on melko paljon institutionaalisia ja ei-institutionaalisia rajoitteita siirtolaisten vastaanottamisessa.

Suomeen tulevien siirtolaisten ja pakolaisten määrää on tietysti vaikea ennakoida, mutta Suomen täytynee EU-maana kantaa aikaisempaa suurempi vastuu EU:hun kohdistuvasta siirtolais- ja erityisesti pakolaispaineesta. Suomenkin on siis vähitellen totuttava entistä huomattavasti suurempaan ulkomaalaisperäisen väestön määrään, kuten muissa Pohjoismaissa on jo tapahtunut.

Myös maiden sisäisessä muuttoliikkeessä nykykehityksen odotetaan jatkuvan. Väestöt keskittyvät entistä enemmän (suhteellisen harvoille) kasvualueille, niin vauraissa teollisuusmaissa kuin köyhissä kehitysmaissakin:

• vauraissa teollisuusmaissa muuttoliikkeet seuraavat talouselämän muutoksia: talouden kasvualueet ovat kaikkein vetovoimaisimpia;
• vauraissa teollisuusmaissa kasvukeskukset ovat usein myös kulttuurisesti ilmeisen vetovoimaisia;
• köyhissä kehitysmaissa maaseudun ongelmien ja toivottomuuden työntövoima on suuri, joten väestö keskittyy entistä enemmän kaupunkislummeihin (osin myös sesonkimuuttoliikettä).

Suomen viimeaikaisen maassamuuton ominaispiirteet ovat:

Kuntien välinen muuttoliike pysyi 1970-luvulta 1990-luvun alkuun noin 200 000 hengessä vuotta kohti:

• suuri osa oli kuntien sisäisiä paikallismuuttoja (Helsingin alue);
• läänien välinen muuttoliike oli selvästi alle 100 000 henkeä vuodessa.

Kuntien välinen muutto on vilkastunut selvästi vuodesta 1994 alkaen ja on 2000-luvun alussa ollut yli 250 000 henkeä vuodessa:

• tärkeää huomata vuoden 1994 uuden kotikuntalain vaikutus (etenkin opiskelijoiden muutot näkyvät sen jälkeen tilastoissa entistä paremmin);
• osin myös todellinen muutos: kuitenkin etupäässä supistuvien kaupunkiyhdyskuntien ja kasvavien kaupunkiyhdyskuntien välisiä muuttovirtoja;
• maakuntien välinen muuttoliike on 2000-luvun alussa ollut noin 120 000 henkeä vuodessa.

Kuntien sisäinen muuttoliike oli 1980-luvulla noin 400 000 henkeä vuodessa, nykyisin se on voimistunut noin 550 000 henkeen vuodessa.

Pitemmän ajan kokonaiskuva Suomen muuttoliikkeestä on se, että:

intensiteetin vaihtelusta huolimatta trendi on edelleen maaseutuväestön väheneminen ja pääkaupunkiseudun kasvu (myös luonnollinen lisääntyneisyys).

Tätä kehitystä on vaikea kääntää, koska

• talouselämän sääntelyyn ei yleensä ole halukkuutta ja
• supistuva kehitys on vaikeasti katkaistava noidankehä (erityisesti palveluiden huononeminen ja ikärakenteen vanheneminen).

Edes suurten ikäluokkien paluumuutto synnyinsijoilleen tuskin riittäisi kääntämään vallitsevaa kehitystä.

LUKUUN 7 LIITTYVIÄ LINKKEJÄ

a) Muuttoliike

Suomi / Tilastokeskuksen muuttoliiketilastojen kotisivu:
http://www.stat.fi/til/muutl/index.html

b) Siirtolaisuus ja pakolaisuus

YK:n siirtolaisuustilastojen kotisivu:
http://unstats.un.org/unsd/demographic/sconcerns/migration/default.htm

OECD:n siirtolaisuustilastojen kotisivu:
http://www.oecd.org/department/0,3355,en_2649_33931_1_1_1_1_1,00.html

YK:n pakolaistilastot / United Nations High Commissioner for Refugees (UNHCR):
http://www.unhcr.org/statistics.html