Foucault'n metodologisista lähtökohdista

Luentokalvot

1. Foucault'n rooli kulttuurisessa käänteessä

- Foucault'n jälkituotannon valtava arvovalta kulttuurintutkimuksessa

- Foucault'n hahmottaminen kuitenkin yksipuolista - esitellään yleensä vain diskurssiteoreetikkona, sosiaalihistoriallisempi Foucault jää sivuun

- samalla myös historiallisempi Foucault - joka itse on merkittävä osa historiallista käännettä yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä! - jää varjoon

- seuraus: metodologisessa ja metodikirjallisuudessa syntynyt täysin yksipuolinen kuva Foucault'n tutkimusotteesta

- kuvaava esimerkki: koko 1990-luvun metodikirjallisuus lähestulkoon vaikenee hänen keskeisimmästä käsitteestään, dispositiivista (väite koskee englanninkielistä kirjallisuutta).

- käännösongelma: englanninkielisissä Foucault-käännöksissa hänen keskeisin metodologinen käsitteensä dispositiivi käännetty hyvin kirjavalla tavalla, joka kätkee tämän käsitteen keskeisyyden ja tekee monet tekstit mahdottomiksi ymmärtää (apparatus, deployment, positivities, construct jne)

- Foucault'lle annetut vieraat roolit: 1) idealistinen filosofi joka on vajoamassa solipsismiin; 2) vahvan konstruktivismin kehittäjä; 3)tekstianalogian legitimoija.

- esimerkki Foucault'n ymmärtämisestä sosiaalisen konstruktionismin vahvan version kehittäjänä: amerikkalainen kulttuurihistorioitsija Patricia O'Brien esittelee Foucault'n ajatelijana joka väittää: "Valtio, ruumis, yhteiskunta, seksi, sielu, talous eivät ole kiinteitä esineitä, ne ovat diskursseja." ( Lähde : Patricia O'Brien: "Michel Foucault's History of Culture". Teoksessa: Lynn Hunt (ed.): The New Cultural History. University of California Press 1989, 36).

- ongelma: Foucalt oli tutkijana paljon kiinnostavampi kuin millaiseksi hänen metodologinen jälkikuvansa 1990-luvulla muodostui. Esimerkki Foucault'n omasta näkemyksestä: "Diskurssien autonomisen kerroksen kuvaamisesta ei ole mitään hyötyä, ellei sitä suhteuteta käytäntöjen, instituutioiden ja sosiaalisten suhteiden kerrokseen. Juuri tämä suhde on aina kiinnostanut minua." ( Lähde: Michel Foucault: "On the Ways of Writing History". Essential Works of Foucault, vol. 2, 1998, 284-5).

2. Foucalt'n tuotannon kaksi osaa

- Foucalt jakaa tuotantonsa tutkimusotteen mukaan yleensä kahteen osaan, tieteenhistorialliseen kokeiluun (Foucault 1966) ja sen korjailuyritykseen (Foucault 1969) ja toisaalta "sosiaalihistoriallisempaan" (ei itse käytä tätä termiä) osaan (Foucault 1961, 1975 ja 1976-1984)

- yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa hänen tutkimusotteensa kehitys jäsennetään yksikertaisemmin, lineaarisena kehityksenä; nuoruuden tieteen arkeologiasta kypsyyden vallan genealogiaan.

- tavanomaisen jaon ongelmat: tutkimuskohde saa suuren merkityksen, ei kiinnitä huomiota Foucault määrittelyyn tutkimuskohteestaan "problematisaation historiana"; eikä vastaa hänen omia mielipiteitään, myös Hulluuden historiaa (1961) vaikeata sijoittaa tähän kuvaan.

- lainaus: "Vankilatutkimuksessa, kuten muissakin varhaisissa tutkimuksissani, tarkoitus ei ollut analysoida 'instituutioita', 'teorioita' tai 'ideologioita', vaan käytäntöjä - tarkoituksena ymmärtää mikä tekee niistä hyväksyttäviä tiettynä hetkenä; lähtien siitä oletuksesta että tällaisia käytäntöjä ei ohjaa vain instituutiot ja määrää vain ideologiat tai käytännölliset olosuhteet - olipa näiden elementtien rooli mitä tahansa - vaan, tiettyyn rajaan saakka, käytännöillä on oma erityinen säännöllisyytensä, logiikkansa, strategiansa, itsestäänselvyytensä ja 'mielensä'."( Lähde : Michel Foucault: "Questions of Method". Essential Works of Foucault, vol. 3, 225).

- Foucault artikuloima oma tutkimusotteidensa ryhmittely tuo esille:

i. ettei hän pitänyt "tavanomaista aatehistoriaa" riittävänä lähestymistapana (vaan sitä piti täydentää);

ii. että hän käytti erittäin heterogeenistä lähdemateriaalia (päinvastoin kuin monet diskurssiteorian soveltajat);

iii. että dispositiivi oli keskeinen käsite hänen työssään (eikä diskurssin käsite kata sitä);

iv. että hän oli luonnehdinnassaan johdonmukainen ainakin 1960-luvun puolivälistä 1980-luvulle kuolemansa saakka.

3. Mikä se dispositiivi oikein on?

- Foucault'n keskeisiä teoksia ei pysty lukemaan pelkästään diskurssin historiana (esim Hulluuden historia, Tarkkailla ja rangaista tai Seksuaalisuuden historia)

- hän ei ole kuitenkaan kirjoittanut laajasti (esim. kokonaista kirjaa ja vain kerran kokonaisen artikkelin) "sosiaalihistoriallisemmasta" lähestymistavastaan

- erityisesti haastatteluista ja luennoista löytyy kuitenkin johdonmukaisesti vuosikymmenestä toiseen samalla tavalla määritelty tutkimusote: dispositiivien tutkimus

- dispositiivi yhdistää historiallisessa tilanteessa diskursiivisia ja ei-diskursiivia elementtejä (diskursseja ja käytäntöjä), joita Foucault ei koskaan käsittänyt "samana".

- lainaus: "Se, mitä olen yrittänyt tavoittaa tällä käsitteellä, on ensinnäkin täysin heterogeenisen diskurssien, instituutioiden, arkkitehtonisten muotojen, sääntelypäätösten, lakien, hallinnollisten toimenpiteiden, tieteellisten lausuntojen sekä filosofisten, moraalisten ja filantrooppisten ehdotusten kokonaisuus - lyhyesti yhtä paljon sanotun kuin sanomatta jääneenkin tavoittaminen. … Toiseksi se mitä haluan identifioida dispositiivilla on juuri yhteys näiden heterogeenisten elementtien välillä. Siten tietty diskurssi voi ilmetä tiettynä aikana jonkin instituution ohjelmana, ja toisena hetkenä olla oikeuttamassa tai kätkemässä tiettyä käytäntöä, joka itse vaikenee, tai tietoisena uudelleentulkintana tälle käytännölle, avauksena jollekin uudelle rationaalisuuden kentälle. … Kolmanneksi, tarkoitan dispositiivilla muodostumaa, jonka päätehtävä on tiettynä ajankohtana vastata johonkin kipeään tarpeeseen." ( Lähde: Michel Foucault: Power/Knowledge. Selected Interviews and Other Writings 1972-1977. Ed. Colin Gordon. The Harvester Press 1980, 194-195).

4. Miksi Foucault'n "sosiaalihistoriallinen" tutkimusote ei viehätä?

- diskurssiteoria saanut pääosan ja siihen liittyvät eksoottiset termit ((tiedon) arkeologia ja (vallan) genealogia) ovat hurmanneet useimmat Foucault-teoreetikot

- Foucault'n diskurssiteoria myös poikkeaa niin paljon "tavanomaisesta aatehistoriasta", että sen soveltamisella saavutetaan mielenkiintoisia tuloksia

- kirjoitti itse laajasti tieteenhistoriasta ja siinä soveltamastaan otteesta dispositiivia ei ole käännetty johdonmukaisesti ja se on kadonnut näkyvistä.

- dispositiivi vaikeasti ymmärrettävä käsite, koska yhdistää "henkeä" ja "materiaa" - diskursseja ja käytäntöjä (vrt. Max Weberin käsite "henki" tai "eetos" joka on ymmärretty yleisesti myös väärin yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa vaikeutensa takia; vrt. Matti Peltonen: "Kapitalismi, uskonto ja elämänkäytäntö. Max Weberin esseestä "Protestanttinen etiikka ja kapitalismin 'henki'"". Sosiologia 24, 1987:2, 97-111. )

- monissa yhteiskuntatieteissä ironisista postmodernistisistä pyrkimyksistä huolimatta halutaan pitää kiinni - tai tiedostamattomasti takerrutaan - universaalin tieteen ideaan ja luulotellaan kehiteltävän ylihistoriallisia käsitteitä ja teorioita (neutraaleja "työkaluja" tyyliin "dekonstruktio"); Foucault sijoitti aina analyysinsä kontekstiinsa.

- lainaus: "Jotkut ovat tulkinneet tällaisen ajattelun 'historiallisen idealismin' muotona, mutta minun mielestäni sellainen analyysi on aivan toisenlaista. Sillä kun minä sanon tutkivani hulluuden, rikollisuuden tai seksuaalisuuden 'problematisointia', se ei ole keino kieltää näiden ilmiöiden olemassaoloa. Päinvastoin olen halunnut osoittaa, että nimenomaan jotain olemassa olevaa on otettu yhteiskunnallisesti säädeltäväksi tietyllä hetkellä . Minun kysymykseni on tämä: Miten ja miksi hyvin erilaisia asioita kerättiin yhteen, määriteltiin, analysoitiin ja hoidettiin, esimerkiksi, 'mielisairautena'. " ( Michel Foucault: Fearless Speech. Ed. By Joseph Pearson. Semiotext(e), Los Angeles 2001, 171).

5. Mitä sillä on väliä? Miksi kaikki eivät saisi lukea Foucault'ta ihan niin kuin sattuu miellyttämään?

- tieteessä ihmisiä ei siteerata mielivaltaisesti, vaan mieluummin tarkasti (koska löytyy myös auktoriteetteja, jotka ovat kirjoittaneet siten kuin monet ovat halunneet Foucault kirjoittaneen)

- on myös eettisesti väärin valjastaa Foucault legitimoimaan tutkimusotteita, joita hän eläessään jyrkästi vastusti

- jos yhteiskuntatieteilijät haluavat rajoittua "aatehistorialliseen" tutkimusotteeseen (diskurssianalyysiin), se olisi hyvä tehdä tietoisesti, sillä muuten jää se kuva, että he ajattelisivat maailman koostuvan pelkistä diskursseista; hyvä olisi olla myös tietoinen "oikean" aatehistorian olemassaolosta, tutkimustradition teoreettisista lähtökohdista, ja sen soveltamista metodeista, sillä ei voida lähteä sellaisesta asettamuksesta, että "historiankirjoituksella tuskin on mitään metodia" (Vrt. Robert Castelin hyvään artikkeliin Jan Goldsteinin artikkelikokoelmassa Foucault and the Writing of History, Blackwell 1994).

- pitää suhtautua kriittisesti mahdollisesti vailla mitään tieteellistä asiantuntemusta toimivien kansainvälisten kustannusyhtiöiden tuottamiin teoria- ja metodioppaisiin; suurin osa markkinoilla olevista tuotteista on aivan luokatonta tavaraa.